Työkyöpeli

Huhhuei. Johan loppui rutkutus siitä, ettei ole töitä riittämiin. Ajattelin näin lyhykäisesti ilmoitella olevani edelleen elävien kirjoissa, sekä pahoitella tätä hetkellistä hiljaiseloa. Postausideoita olisi pää pullollaan, sekä puolivalmiita kirjoituksia roikkuu rästissä jo useampi, mutta meneillään minulla on sellainen työputki, ettei aikaa tai energiaa ole yksinkertaisesti vain riittänyt. Viime perjantaina aloitin putken kevyellä, yli 14 tunnin rupeamalla, ja sama putki on jatkunut tähän päivään saakka, ja jatkunee ainakin perjantaihin. Vaikka töitä on saanutkin vääntää niska limassa, olen tästä siltikin todella iloinen, sillä moinen äkillinen työtuntien lisäys johtunee siitä, että olen aloittanut työskentelyn uudessa paikkaa entisen lisäksi! Me so happy :) Vaikka tämä viikko onkin kulunut uusien asioiden opettelussa sekä talon tavoille totutellessa, paikka tuntuu todella lupaavalta, ja päiväni ovat kuluneet kuin siivillä (eilinenkin reilu kymmentuntinen päivä suorastaan kuin "vilahti" vain, mitä nyt loppu päivästä alkoi jo hieman askel painaa....).

Mutta niin, uusi työ, uudet kujeet, ja vanha siihen kylkeen. Sekä ekstraushommat, joihin myöskin lupauduin kolmanteen paikkaan. Kyllä, en osaa sanoa ei. Mutta nyt on painettava kun siltä tuntuu. Mutta kieltämättä olen lepopäivää vailla. Myönnän olevani vielä hieman puolikuntoinen, ja pahana tapanani on ahnehtia asioita vähän liikaa, ja monesti oman hyvinvoinnin ajatteleminen jää hieman taka-alalle. Työt molemmissa paikkaa ovat kuluttavia, kiireisiä ja seisaallaan oloa koko ajan, joten tiedän että saan tosissani alkaa kiinnittämään yhä enemmän huomiota ruokailuihini, jotta edessä ei ole taas täysi uupelo. Uupelohan tuo meinaa olla jo nytkin, mutta siitä päästään kunhan pääsen lataamaan akkuja tulevan viikonlopun aikana. Sen verta alkaa pää olemaan jo tötterössä, että työt meinaa seurata niin kotiin kuin uniinkin: kauppalistaa alkaessani kirjoittamaan, etsin kodistani paperin sijaan kuumeisesti kassakonetta, pelkästään siitä syystä että työmaalla nappia painamalla kassa sylkee sinulle palan tyhjää paperia asialistaa varten. No, ei löytynyt kassaa minun taloudestani, mutta tuossa vaiheessa myönsin jo itselleni, että nyt alkaa olla hetki, jolloin pitää alkaa hieman jarruttelemaan. Suoritan viikon työt kunnialla loppuun, ja viikon lopun otan lunkisti, kiitos. Jos saisin hieman myös energiaa kirjoitella tänne ajatuksia, joita olen jo pitkään aikonutkin. Ajatuksia uudesta työpaikasta, siellä jaksamisesta sekä ruokailuista löytyisi myös vaikka millä mitalla, mutta tällä hetkellä väsymys puskee päälle jyrän lailla, joten säästän nuo raapustelut hetkeen, jolloin päässäni virtaa muutakin kuin ilmaa.

Tässä tämmöinen mitään sanomaton, hyvin häthätää, silmät ristissä ja kuolavana jo suupielestä roikkuen kirjoitettu "täällä vielä porskutellaan"-kirjoitus, ja lupaus tulevista kirjoituksista. Kunhan saan vain hetken huilittua sekä toivuttua työputkesta, uni velasta ja jalkojen pakotuksesta, ryhdistäydyn jälleen toimimaan! Tällä hetkellä ainoa mihin kykenen on raahautua kaupan kautta kotiin, sekä pysytellä hereillä tökkimällä itseäni tikulla silmään aina siihen asti kunnes on aika ja lupa mennä nukkumaan. Hyvää yötä! Huomenna harjoutukset jatkuvat!

~ Laura

Pakkopullaa

Eilen sain piiiitkästä pitkästä aikaa ihan kummat kilasrit illalla. Otsikkokaan ei voisi olla yhtään osuvampi, sillä kyseinen hepuli johtui juurikin syömästäni pullasta. Mitä ihmettä? Kuluneen kesän aikana olen saanut työstettyä melkoisen hyvin sanaa "joustavuus", "suunnittelemattomuus", "lupa" sekä " yllätys". Elämää, eikä sen ruokailutilanteita voi eikä pidä suunnitella jo tunteja tai päiviä etukäteen, tai tuntea suurta tuskaa sitten kun suunnitelmista poiketaan. Tänä kesänä olen juurikin hätyytellyt Tonttua ajatuksilla ja teoilla, jotka aiheuttavat minussa suurta ahdistusta: tehdyista suunnitelmista poikkemista sekä yllätyksellistä, ennaltasuunnitelmatonta extempore syömistä. Olen syönyt tarjotun jäätelön, itseleipomiani pullia, "väärän" päivällisen "väärään" aikaan monen monta kertaa, syönyt "vähemmän" hyvää piirakkaa vain koska sitä minulle tarjottu, juonut lonkkua vaikka mieleni ja kehoni ei sitä edes halunnut, syönyt munkin ykskaks sitä edes ajattelematta..... kertoja on kertynyt lyhyeen aikaan monia, ja vaikka toinen kerta on tuonut mukanaan toista kertaa enemmän ahdistusta ja ajatustyötä, on jokainen kerta kuitenkin rohkaissut tekemään aina uusia hyviä ja normaaleita päätöksiä. Eilinen pullan syönti ei kuitenaan mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan....

Syytän väsymystä. Myönnän väsyttäneeni itseäni hieman liikaa viikonlopun aikana. Lauantaina lähdin äitini kaveriksi Likkojen lenkille Oulua kiertämään, mikä sinäsä ei ollut iso juttu, mutta koska takana oli useampia huonosti nukuttuja öitä, heikompia suorituksia keittiön puolella, sekä edessä vielä työilta, oli kohtaloni sinetöity. Sunnuntai, maanantai,sekä vielä tuo eilinenkin meni pienessä pöllyssä, unen puutteesta sekä nälkävelasta toipuessa. Ei se otollisin hetki alkaa Tonttua hätyyttelemään.... tuli takkiin kuus-nolla. Vai tuliko? No ei ehkä sittenkään. Kait. Ehkä. En vielä tiedä. Kaikki lähti liikkeelle kun tiesin viettäväni päivän kaupungilla hyvän ystäväni ja tämän serkun seurassa shoppailun ja läyryämisen merkeissä. Tiesin, että minun on syötävä hyvin, jotta jaloillaan oleminen ei entisestään vain syvennä jo olemassa ollutta nälkyyttä. Eli tumppasin sisääni kaksi isoa lautasellista (itse kasvattamistani!! *smug*) kesäkurpitsoista tehtyä uunipataa kasviksilla, kun puhelimeni soi. Sieltäpä soitteli kyseinen ystäväni kaupasta, iloisesti kysäisten, josko minäkin haluaisin korvapuustin syötäväksi ennen kaupungille lähtöä. Nöööyyyy!!! Miksi miksi miksi aiiinaaa?! En tarkoita tällä sitä että kyseinen ystäväni olisi minulle aina nisuja tyrkyttämässä, vaan sitä, miksi minulle käy aina näin juuri tämän ystävän kohdalla?! Itselläni on vahva tunne siitä, että aina, ihan joka ikinen kerta kun kaverini tarjoaa minulle jotain hyvää, olkoon se vaikka suklaata, irtsareita, jäätelöa tai leivosta, olen joutunut sanomaan ei, koska olen juuri noussut ruokapöydästä, syönyt jäätelön hetki sitten, mässännyt edellisenä päivänä pussillisen lakuja, ettei minulla oikeasti ole vain tuolla hetkellä tehnyt mitään makeaa mieli! Tottahan toki mukaan on mahtunut myös hetkiä, jolloin omasta tahdostani riippumatta Tonttu on puolestani vastannut, jolloin en ole kyseistä herkkua "halunnut" syödä, mutta voihan kura, varmaan 90 % noista kerroista minulla ei ole oikeasti ollut makean kaipuuta, tai tilaa mahassani.

Joten siis. Siinäpä sitä sitten oltiin. Taas. Voihan kakka, sanonko suoraan. Maha korealla kummulla, ruokaa korvista valuen en vain yksinkertaisesti kehdannut taas sanoa ei. Tunsin, että ystäväni täytyi epäillä etenemistäni, sillä niin monta kertaa olin hänen tarjouksistaan kieltäytynyt ja "selitellyt" syitäni, vaikka ne niin monesti paikkaasna ovat pitäneetkin. Tunnen itseni aina niin epämukavaksi noina hetkinä, koska ensimmäinen ajatus päässäni on vain ystäväni ajatuksen hänen päässään. Jaaha, taas on tytöllä kootut selitykset, Ei vain tohdi eikä uskalla, eikä taida tohtia eikä uskaltaa enää koskaan. Puhelinta pidellessäni, ja tuota skenaariota päässäni pyörittäen ajattelin: Tätä on elämä. Ennalta-arvaamatonta, yllätyksiä täynnä. Joskus on taivuttava suorituksiin, joihin ei välttämättä halua. Aina ei välttämättä tee mieli, mutta joskus on vain kohteliasta tarttua tarjoukseen.... "Juu, osta vaan, oon siellä kohta".

Jumaleisson!! Pulla oli oman pääni kokoinen! Olin jo matkalläa pyöräillessäni ajatellut, että tungen pikku nisun itseei vaikka väkiste, ihan vain näyttääkseni, että kyllä tämäkin tyttö saa pullaa nieltyä! Mutta että saa unohtaa sen sanan pieni... Siinä se pötkötti, puolikas jalkapallo. Mahaa kivisti jo entisestään, ja makeaa ei haluttanut sitten yhtään. Huomatkaa, pulla itsessään ei juuri aiheuttanut kylmiäväreitä, vaan ajatus sen "väkisin" syömisestä, täyteen mahaan tunkemisesta sekä mahdollisesta olosta sen jäljeen. En ollut ajattelut syöväni pullaa tänään. Ei voi mitään, siinä se nyt oli, ja koska, summa summarum, aina ei voi tietää mitä kulman takana (tai tässä tapauksessa ystävän tarjottimella...) odottaa, hiljennäppäs ne äänet päässäsi ja käy kiinni.

Aluksi leikkasin pullasta vain neljäsosan, ja mussutin sen makeihin suihini. Pulla oli ihanaa, kunnon kanelitahnamössö-unelma, sinä päivänä paistopisteessä paistettu. Mahani oli täysi, mutta mieli tyhjä. Molemmat kavereistani jatkoivat omien pulliensa syömistä, ja minä en saanut omastani rauhaa. Kuinka ärsyttävältä mahtoi näyttääkkään, kun sain nakerrettua pullastani vain niin pienen osasen... Tyhjää parempi, ehkä parhaimpia suorituksia minulta heidän silmissään tähän asti, mutta minulle se ei riittänyt. Halusin tosissani näyttää että kyllä minäkin kykenen nykyään jo herkuttelemaan. Ajoitus oli vain hieman pielessä, tälläkin kertaa. Moisten ajatusten saattelemana noudin keittiöstä loputkin korvapuustistani, ja tungin koko pullan sisuksiini mukisematta. Hyvää oli, kiitos.

Mutta voi sitä oloa sen jälkeen. Olin ihan hirmuisen täysi. Ihan  tukossa. Jos olin aijemmin ollut täysi, niin nyt mahani kohosi kuin saari merestä. Kaupassa mietin myyjien katselevan "onnellista" odottavaa äitiä, mutta eivätpä tienneet totuutta siitä, mikä siellä mahassa kiersi lapsen sijaan. Oloni oli todella tukala, ja tuo olo tahtoi viedä ilon ja nautinnon sekä kaiken huomion shoppailulta. Yritin juoda paljon vettä, jotta oloni hieman asettuisi, ja pikku hiljaa, noin kolmen tunnin jälkeen syönnistä huomasin, etten joudu enää pidättelemään ilmaa sisälläni jatkuvasti. Huh helpotusta. Mutta eipä tuonut parempi fyysinen olo mukanaan parempaa psyykkistä oloa. Yritin harhauttaa itseäni käymällä kävelyllä vielä illasta ystäväni kanssa väsymyksestä huolimatta, mutta kotiin palattuani väsymys, täysi maha, tunteja jatkunut henkinen paha olo lyyhistivät minut vain lattialle lähestulkoon hysteeristä väsykatumusitkua tihrustamaan. Minun piti päästä purkamaan oloani jollekkin, jotta saisin moiset ajatuksen ulos koneistostani. Siispä, tartuin vuorostani puhelimeen, ja rimpautin samaiselle ystävälleni, joka oli tuon pahaisen pullan hankkinutkin.

Ja olipahan varmaan erityisen mielenkiintoisen kuulonen puhelu. Minä itkeä nyyhkytin ja vikisin (tosissaan, olen varma että 89 % puhelustani meni kaveriltani ymmärtämättä....) kaiken pahan olon itsestäni pois, selitin miksi pulla teki oloni niin tukalaksi, ja miksi olin sen tahtonut syödä. Ja kaiken tuon sanominen ystävälleni auttoi. Ihan hurjasti! Tunisn, että rauhoituin, eikä pulla tuntunut enää isolta asialta. Se oli vain se vimmattu paha olo ja halu käsitellä asia, jotta voin jättää asian taakseni. Ystäväni kuunteli ja ymmärsi, ja kehui suoritustani, ja kehoitti minua kaikesta huolimatta olemaan suorituksestani ylpeä: olinhan minä vaikeasta olostani ja täydestä mahastani huolimatta väkipakolla näyttämisen halu silmissä kiiluen tuon pullan kokonaan syönyt! Ja totta, vaikka se ei vielä eilen hienolta saavutukselta tuntunutkaan, kyllä se jo nyt uuden päivän myötä alkaa siltä vaikuttamaan.

Että semmoinen häppeninki. Pitää pitää väsymystä ja ruokailuja silmällä tarkemin, ettei moisia floppeja pääse ihan heti tulevaisuudessa tapahtumaan uudestaan.... Ei kivoja tuollaiset, mutta ainapa nuistakin näyttää pääsevän yli kun tarpeeksi kaun työstää. Huhhei. Hmm. Nyt mieli tekisin jo jotain muuta hyvää...ehkä porkkanapiirakkaa, jota joskus käyn Stockalta harmstraamassa, ja nautiskelen suuren haarukan kanssa ;) Ahdistukseen ei parane takertua, kosa se vain ruokkii lisää sairasta ajattelua, jolloin noidankehästä on entistä vaikeampi päästää irti.  Siperia opettaa, niin ne väittää.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille, let's kick some asses, shall we!?

 ~ Laura 

Teuvon tarina

Tajusin tänään aamupalamuroja kitaan kaapiessani yhden oleellisen seikan. Teuvo! Härregud! Miten olen voinut unohtaa, ignoorata, jättää ilman arvoa ja ylistystä oman pienen Teuvoni! Joka päivä minä, ja te jotka blogissani vierailette, olette Teuvoa tervehtineet, mutta sen kummemmin en ole veijaria tajunnut esittelemään. Suokaa anteeksi, mutta ennen kaikkea suokaa anteeksi Teuvo! Tässä siis, mina damer och herror, minun ikioma, one and only, my private one man show, Teuvo the Maskotti.

Teuvo muutti luokseni muistaakseni (näin paljon minä sinua Teuvo-polo todella rakastan <3) joskus vuoden 2011 keväällä, jos nyt harmaat aivosoluni oikein muistavat. Teuvo ei löytynyt laatikosta hylättynä portailtani, eikä sitä tuonut kotiin myöskään haikara, vaan tuolloinen postinkantajamme sen postilaatikkoomme (no, laatikko kai se sekin on...) sievässä pienessä paketissa kantoi. Teuvo on 110 % tilaustyönä tehty ja valistettu ainoastaan minulle, eikä Teuvon kaltaista ole toista maailmassa. Teuvo on Uniikki, oikein isolla uulla. Se mikä tuo tunnearvoa tälle pienelle suloisuuden ruumiillistumalle, on asia, mitä se minulle edustaa. Ja se vaivannäkö, teko, ajatustyö, rakkaus ja välittäminen mikä sen takana seisoo. Teuvon on minulle nimittäin valmistanut ystävä, ystävä jo vuosien (taidan saada jo kohta sanoa että vuosikymmenien) takaa, ja näin ollen tuo hymyilevä punottu mies edustaa minulla paaaljon paljon muutakin. Kerroin ystävälleni, kuinka kaipaisin jonkun, joka olisi kanssani ruokapöydässä rohkaisemassa minua, kun muusi on takertuakseen kurkkuun, kuuntelemassa ilot ja surut, märyt ja murheet, toiveet ja haaveet. Kaipasin jotain, joka edustaisi omaa rohkeuttani, sisukkuuttani ja sitä taisteluntahtoa, joka välillä itselläni oli hukassa. Jonkun, joka omien voimieni ja sisukkuuteni loppuessa muistuttaisi minua siitä, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys.

Ja niin syntyi Teuvo. Tuo pieni hymyilevä kummajainen, joka baby lilacin värisessä kokopukujumpperissaan sekä vaaleanpunaisessa  herrasmies-solmiossaan jaksaa minulle päivästä toiseen hymyillä kuin itse Aurinkojumala konsanaan. Monet kerrat on Teuvo laukussani matkannut hetkestä, ruokapöydästä sekä tilanteesta toiseen, tuoden minulle sen toivomani seuran, lohdun, tsempin ja rohkeuden, jota tuolloin vaikeimpina aikoina keväällä 2011 olin kipeästi vailla. Monet kerrat Teuvo on nähnyt maailman vain vilahduksena suurten silmiensä edessä sen lentäessä vaakatasossa suuressaa kaaressa päistikkää keittiön poikki saadessani itkupotkuraivokiukut, tai sen silmät ovat pullistuneet päästä kun olen lohduttomana pientä otusta nyrkinsilmissäni rystyset valkeina puristanut kun syöminen on käynyt työstä. Teuvo on ollu todistmassa, kun rappaan lautaseni tyhjäksi viimeistä murua myöten spagetista, paistetuista kalapihveistä, pyttiksestä, lihapullista, tai kaikista muista niistä herkuista, joita en ole vuosikausiin kurkustani alas saanut. Teuvo on ollut kanssani jakamassa sen riemun, ilon ja ylpeyden, kun olen saanut lautaseni haasteruoasta tyhjäksi, yksin. Ei, ei yksin, vaan Teuvo seuranani.

Vaikka nykyään Teuvo ei otakkaan osaa enää ruokailuihin ihan niin ahkerasti mitä tuolloin synkimpinä aikoina, se katselee ja tarkkailee minua Ikeasta hankkimani hyllykön reunamilta. Ja kyttää. Tapittaa noilla suurilla silmillään. Ja luo paheksuvia katseita, kun en "kerkeä", "jaksa", "halua", "muista" syödä...... Teuvolle ei ole valehtelmista, se kyllä tietää. Se saa tuntemaan piston sydämmessään, sillä Teuvo ja minä tiedetään, että kykenen parempaan. Tekosyitä ei ole, vain itsensä pettämistä. Ja sen myötä omien haaveiden ja toiveiden lykkäämistä. Teuvon supermies kyky onkin siis Oglin eye, jonka voima pakottaa minut nousemaan yöllä ylös sängystäni syömään mahan kuristessa nälästä, riisumaan kenkäni eteisessä ja noutamaan banaanin vielä ennen töihin lähtöä, tai nappamaan välipalan vain koska on sen aika.

Teuvo kantaa hupussaan myös salaista viestiä. Be brave, käsin kirjoitettu pienin pieni viesti muistuttaa. Ja Teuvon neuvvoon olenkin kerran jos toisenkin joutunut tarttumaan, sanan kaikessa merkitykessä. Kiitos Teuvo, että tupsahdit elämääni tuossa ruskeassa kirjekuoressa kun vähiten sitä odotin. Ja vielä suurempi kiitos siitä kuuluu nille ihanalle aarteelle, joka kuuli toiveeni, tarttui siihen, ja loi minulle tuon pienen ystävän.

Onko teillä ollut joskus, suurena tai pienenä, hyvina tai huonoina aikoina, omia pieniä lohdun ja turvan tuojia, joihin on voinut luottaa tilanteessa kuin tilanteessa?

~ Laura

Pi-pi-piiiirakkkaaa!

Jo jokunen dynastia sitten lupasin jollekkulle, että aivan kohta heti pian laitan uusimman ja viimeisimmän reseptikokeiluni myös tänne teille halukkaille näytille. Hupsista kun aika taas mennä vierähti! Nyt kuitenkin tonkiessani tuon samaisen reseptin esiin huomista varten, ajattelin että jos nyt sitten viimein.....

Eli luvassa olisi, mina herrar och damer, omenapiirakkaa! Ja vaikka piirakoita on tullut leivottua harvasenpäivä pitkin kesää, tämän ohjeen ristin loistavaksi jo heti ensi ensi lusikallisen jälkeen! Kyseessä ei ole nimittäin ihan perinteinen piirakka, vaan proteiinipiirakka. Löysin reseptin eräästä blogista, jonka pitäjä oli itse suuressa viisaudessaan kyhännyt kasaan... ihailtavaa lahjakkuutta ja mielikuvituksen käyttöä. Mutta siis, koska paino kaipaisi taas hieman kiritystä kuluneen kesän jäljiltä, on tarkoituksenani ollut lisätä hieman proteiinin saantiani. Ja tämä piirakka on vastaus rukouksiini: vaikka piirakan syönti vielä välistä käykin pienestä haasteesta, tämä luomus katosi minun ja armaan serkkuni kiduksiin vajaasa kolmessa päivässä.... kyllä, söimme sen kaksitaan. Koko piirakan. Viimeisintä murua myöten. Jos tarkoituksena on lisätä protskua ruokavalioon, miksei lisätä sitä sitten piirakan muodossa? Vaikka minullakin oli alkuun pieniä ennakkoluuloja tätä "terveyspiirakkaa" kohtaan (onhan noita mitä ihmeellisimpiä väännöksiä tullut testailtua kuluneiden vuosien varrella), tässä piirakassa oli oikeasti sitä makua, rakennetta, pehmeyttä, mehevyyttä, sekä myös niitä ravintoarvojakin. Kyllä oli Tontulla moneen otteeseen ohjenuorat hukassa, kun aamupalana lautasella komeili kunnon siivu omenapiirakkaa, hahah! Tai välipalana...tai iltapalana.... tai pitkän työillan jälkeisenä yöpalana kello kolmen aikaan pilkkopimeässä keittiössä istuskiessa, nälän kurniessa mahassa. "Mitä kummaa, piirakkaa joka onkin ruokaa, eikä vain kahvikupposen avecci?" Aluksi piiraakkaa söikin melkoisen ristiriitaisin tunnelmin, kun niin pitkään kaikki makeat leivokset ovat olleen pannassa, ja vasta viimeisen vuoden aikana olen niillä ruvennut itseäni haastamaan, ja nyt sitä saikin vetää ihan leivän tai rahkan asemasta. Kummallista. Kyytipoikana toimi Dr. Oekterin hieman kevyempi "arkinen" vanilijakastike, jota kokeilin myös ensimmäistä kertaa. Vaikka mikään ei voita Flora Vanillaa, ei tämäkään soossi pahasti jäänyt kalkkiviivalle pölyjä nielemään, mitä vanilijakastikkeisiin tulee. Uusi puteli lähtee kiertoon ja varmaan heti huomenissa, kun haluan vaihteeksi taas niellä protskut tämän maistuvan piirakan muodossa.

Nyt siis kaikki kokeilunhaluiset omenoita hamstraamaan, sillä tämä naminamiherkkuterveyspiirakka räjäyttää tajuntanne!

Piirakan valmistus onnistuu kyllä sellaiseltakin, joka ei itseään varsinaiseksi Leipuri Hiivaksi tunnusta. Sokerin, jauhojen sekä voin puuttuessa myös valmistusprosessista puuttuu kaiken maailman, vaahdottaminen, lämmittäminen, pehmittäminen, pöllyyttäminen tai siivilöinti. Senkun vain läiskii märät aineet keskenään sekaisin...

... ja pyöräyttää toisessa kulhossa kuivat aineet. Paitsi ei omenoita. Sattui vain pulvereiden kanssa samaan kuvaan... Pomenoita pehmitin kattilassa kanelin ja stevian kanssa ihan ensitöikseen, jotta kerkeäisivät hieman jäähtyä ennen taikinapedille kumoamista. Käytin kuutiot kattilassa myös siitä syystä etteivät ne vain jäisi koviksi ja happamiksi. Liekkö pakollinen osuus, mutta näin toimin aina kun omenapiirakkaa väännän. joten näin päätin toimia tälläkin erää. Eikä niiden muuten tarvitse edes kuutioita olla, kukin vääntäköön omenoista juurikin sen mallisia ja muotoisia mihin itse on sillä hetkellä kykenevä ja halukas vääntämään.

Reseptiä halusin testata myöskin siitä syystä, että minulla oli jäänyt kaapin pohjukalle keväisestä salitreenailusta palautusjuomana toiminutta herajauhetta. En halua heittää kallista pulveria roskiin, joten nyt tarkoituksenani on ujuttaa kyseistä "kaakaota" kokeiluihini keittiössä. Tässä tämä suklaan makuinen jauhe toimi ainakin enemmän kuin hyvin, vaikka alkuperäisessä reseptissä olikin käytetty vanilijan makuista heraa. Mausteeksi sekaan kunnon tujaus kanelia sekä kaardemummaa.

Lopuksi kuivat ja märät soossit lyödään sikonsokinsekaisin keskenään, taikina voideltuun vuokaan,  sekä omena kuution, lohkot, suikulat, siivut, viipaleet.... raaste, neliöt tai mitkä ikinä ripoteltuna niskaan. Ja uuniin. Asteita 175, ja noin puolisen tuntia. Itselle meinasi käydä ohraset paistovaiheessa, kun väänsin kelloon ylimääräiset viisi minuuttia lisäaikaa. Taikina (liekkö tuon jauheen ansiota) on herkkä paistumaan, joten toinen puoli piirakasta meinasi saada astetta paria hieman tummemman rusketuksen pintaansa. Mutta suurta vahinkoa ei onneksi päässyt käymään kun kuolavana leuasta valuen kyttäsin piirakkaa lasin läpi herkeämättä, ja kerkesin kuin kerkesinkin piirakkapolon pelastamaan kuivumiselta juurikin ajoissa. 

Uunista ulos! Siinä mielessä erikoinen piirakka, että jos joku olisi tarjonnut tätä minulle ihan "tavallisena" piirakkana, enpä kyllä olisi välttis edes arvannut, että eihän  tämä ihan perinteinen piirakka ollutkaan: sen verran pehmeä rakenteeltaan sekä maistuva maultaan tämä kokeilu oli, että maistuisi ihan varmasti myös kaikille niillekkin, jotka vannovat aidon voin ja kerman nimeen ;) Ainakin oma isäni ylisti piirakan makua, eikä tainnut miesrukka tietää mitä edes söi :D Mutta ihan aikuisten oikeasti suuren suuri positiivinen yllätys, ja varmana tulee kokeiltua tästä eri variaatioita jatkossakin. Niiden ihan normipiirakoiden lisäksi, totta kai ;) 

Maku oli kohdillaan erityisesti seuraavana päivänä piirakan muhittua ja maustuessa jääkaapissa yön yli, ja aina sitäkin seuraavaan päivään. Kaardemumman ja kanelin maku voimisuivat joka kerta enemmän, ja kakku kostui mukavasti. Todella hyvää paljaaltaan, mutta vanilija kastikkeen kanssa vieläkin parempaa! Luulen että kaveriksi sopisi myös joku vanilijainen rahka, tai miksei vaikka jäätelökin. Vaihtoehtoja on rajattomasti, oman maun mukaan :)

 

Omena-pomena-proteiinipiirakka

2,5 dl kaurahiutaleita

60 g (eli 2 mittaa) proteiinijauhetta (vanilija/suklaa)

 1,5 tl kanelia

1 tl kaardemummaa

1 tl leivinjauhetta

 ripaus suolaa

makeutukseen halutessa ripaus steviaa

 (itse en makeutta ensimmäiseen piirakkaan lisännyt, mutta huomiseen kokeiluun taidan steviaa hieman lorauttaa sekaan, jotta pohjasta tulee heti kunnolla makea ;))

4 munan valkuaista (itse olin laiska ja löin kaksi kokonaista munaa...)

2 KYPSÄÄ banaania (mitä kypsempiä,sen makeampi piirakka!)

1/2 dl vettä (itse lorautin maitoa)

1/2 dl rahkaa, luonnonjogurttia tms.

omenoita oman maun mukaan

175 astetta, noin puolisen tuntia. Paranee kylmässä yön tai pari yli muhittuaan. Tarjoile millä ikinä haluat, vanilijakastike mielestäi ehdoton ässä! Itse kyseisen soossin voi tehdä mm. rahkasta ja maidosta ja steviasta, mutta enpä oikein itse moiseen usko........ ei voi millää maistua yhtä hyvälle kuin kaupasta ostettu valmis kastike. Ei nyt ruveta sentään ihan niuhottamaan.

Kokeilkaa, kokeilkaa, kokeilkaa! Tätät maistuvammassa muodossa ei proteiinia ja kuituja voi enää saada! Tuo mukavaa vaihtelua aamu- ja iltapala menuihin, sekä toimii enemmän kuin hyvin välkkäripalana, laisinkin silloin kun makeanhammasta kolottaa.

Ja vielä viimeisenä sanasena on pakko mainita myös yksi tosiseikka: Tiedetään, ei ole ehkä kannattavaa kikkailla pelkästään kyseisenlaisilla terveyspiirakkaresepteillä, sillä tämänkaltaiset reseptit ruokkivat osittain vielä sairasta ajattelumaailmaani, mutta tiedoksi myös se, että yhtälailla olen haastanut itseäni myös ihan tavallisilla piirakoilla, viimeksi juuri naapurini leipomalla yllärimustikkapiirakalla (jonka syömisestä jaksan olla edelleen todella ylpeä, sillä haasteellisinta minulle vastaavanlaisessa syömisessä on juurikin ollut se, etten ole tiennyt mitä toisen leipoma/kokkaama ruoka tarkalleen pitää sisällään... mutta sinne upposi ne palaset, ja hyvä niin!). Yhtä syylliseksi tunnen itseni jakaa kanssanne tämä kyseinen resepti kuin mitä kaupassa ostaessani ainoastaan luumutomaatteja tai banaaneja, jotka nyt vain sillä hetkellä sattuvat olemaan vain se ainoa asia, mitä kaupasta satun sillä hetkellä ainostaan tarvitsemaan. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?  Koen, että heti löytyy joku, joka välittömästi ajattelee että nonnih, arvasinhan minä, ei tuo tyttö kuitenkaan kykene muuta syömään kuin pupun ruokaa ja versoja.... Aivan kuin en saisi ikinä koskaan enää ostaa mitään terveellistä, kevyttä tai vähäkalorista ilman, että joku jostain hyppäisi eteeni ja sanoisi Hah, I knew it! Vai onkohan taas kaikki tämä vain minun päässäni....? Todennäköisesti. Mutta jokatapauksessa, käsi sydämmellä voin kuitenkin todeta, että toivoin tämän piirakan todella piristävän mieltäni, ja tuovan ennenkaikkea vaihtelua loputtomalle raejuusto, kananmuna, rahka, jogurtti, tonnikala-rumballe. Lisäksi halasin kokeilla jotain aivan uutta jopa minulle, sekä itse todeta, voiko kyseinen piirakka todellakin olla toimiva.

Ja juu-u, kyllä se näemmä vaan voi.

Maistuvaa loppu lomaa kaikille!

~ Laura

Päivän piristäjä(t)!

Huhhei. Takana on kyllä sellaionen työyö, että nyt tuntee tyttö kropassaan että jotain on tullut tehtyä... Tämän kesän työvuorot kesäteatterilla ovat olleet melkoisen iisipiisejä verraten esimerkiksi viime kesään, jolloin vuoroja oli pajon, tunnit pitkiä, ja minä toimin päivästä toiseen joka paikan höylänä. Tänä kesänä olen saanut tehdä valitettavasti melkoisen vähän vuoroja, ja nuo vuorot ovat olleet työn täyteisiä, kyllä, mutta huomattavasti lyhyempiä ja "rauhallisempia". Siinä missä viime kesä tuli juostua kuin arojänis juoksutossut jalassa yltympäri teatterin tonttia, nyt olen koko kesän saanut pysytellä yhdessä ja samassa myyntipisteessä, huolehtien kyseisestä kioskista. Tulipa tuohonkin putkeen muutos eilen illalla (Edit: joka jatkui myäs tänä iltana...) , ja päästiinkin vanhojen yhteisten työkavereiden kanssa kunnolla muisteloimaan viime kesän meinikejä, sen verta tuttu hulina ja "hallittu kaaos" viime iltainen työvuoro oli. Kävijöitä vajaa 1000 vainen, mutta pari ruokailua, väliaikatarjoilua, ja sellainen kasa tiskiä, että keittiön halki kulki ainoastaan polku... niin monta likaista lasia, lautasta,aterinta, kannua,tarjotinta, sokerikkoa tai mitään muuta vastaavaa en ole nänyt piiiiiitkiin aikoihin. Ilta oli yhtä juoksua, ja itse pääsin (tai jouduin..) ulostautumaan tänä kesänä jo tutuksi tulleesta mökistäni, ja kaivelemaan jostain pölyttyneeltä kovalevyltäni, että mitenkäs sitä viiniä nyt oikein kaadetaankaan. Työpisteeni oli yläkatsomo (kyllä, ylä tarkoittaa portaita,paljon paaljon portaita yhteen iltaan...), jossa ruokailut ja kahvittelut hoidin yhdessä muutaman muun tyttären kanssa vajaalle parille sadalle hengelle. Kunnon tekemisen meininkiä, voisin todeta. Ekaa kertaa tälle kesälle ikävöin todella juoksukenkiäni, jotka jätin kotiin jo heti ensimmäisen työvuoroni jälkeen. Neljäksi töihin, ja rojahdin kotisohvalle täysin uupuneena, jalat tulessa ja pää ihan pökkyrässä vähää vajaa 23. Tämä kesä on ollut todella rento, mutta eilinen (eikä unohdeta tätä iltaa...) sai minut miettimään, että miten tuota hulinaa on jaksanut koko viime kesän? Huhh. Illan kohokohta oli ehdottomasti sukellukseni jätepuristamoon (onnistuin tiputtamaan koko vihreän roskiksen konttiin pelkän jätesäkin sijaan..), sekä monta tuntia jatkunut tiskiurakka. Ja tietysti se, etten pitkästä tauosta huolimatta läikyttänyt viiniä kenenkään syliin, ainostaan vesilasiin. Pikku virheitä, helppo korjata.

Kroppani vuorostaan kävi jo loppu illan melkoisilla ylikierroksilla noin äkkiseltään, ja evääksi ottamani jogurtti/raejuusto/mustikka-coctail upposi puolipakolla vasta 6 tunnin heilumisen jälkeen (ja tänä iltana tuo satsi jäi syömättä kokonaan, ei siinä vilskeessä kerennyt edes eväitä ajattelemaan). Kaikki tämä toi viimeistään viime kesän muistot mieleen; minä juoksen roskasankko toisessa kainalossa, siivousvälineen toisessa, ja puoliksi syöty luumu poskessa, joka korvaa niin päivällisen kuin välipalankin. I should know better. Mutta eilinen oli yhtä hulluutta. Kotiin tultuani olin jo sen verta tiltissä, että ruoka ei maistunut sitten yhtään, ja vain väksin sain tungettua koneistoon Valion pehmeää raejuustoa, jossa kinkkua ja kurkkua, sekä appelsiinin. Suihkun kautta sänkyyn, ja unta. Tai näin olin suunnitellut. nukahdin puolen yön jälkeen ja heräsin 3, ja valvoinkin sitten 6 asti. Kroppaani särki ja pakotti, ja vaikka koko ruho tuntui lyijyn raskaalta, enkä edes jaksanut harkita lukemista tai jotain muuta, ei uni vain tullut. Tämä käy minulle monesti kuin olen yli väsynyt ja kroppa käy kierroksilla. Yritin kuulostella johtuiko moinen nälästä, ja kävinkin kaapilla nappaamassa muutaman kinkkusiivun testiksi, mutta ei, väsy ja uupumus oli sen verta suuri, ettei keho huutanut mitään muuta kuin unta, joka ei ottanut tullakseen. Makasin siis sänkyni pohjalla mahallani, koomassa, kuolaten lakanalle, ja rukoillem unta, samalla yrittäen liikutella niveliä lievittääkseni pakotusta. Enpä ole moista väsymystä vähään aikaan tuntenutkaan. Huonolla syönillä oli vasramsti osuutta asiaan, mutta jos vyötärölläni olisi eilisen illan aiakna roikkunut askelmittari, veikkaampa,että moinen vehje olisi mennyt tilttiin jo ennen väliaikaa. Eikä unohdeta niitä portaita, joita tuli ravattua aina kun pisteeltäni jouduin poistumaan. No, onneksi uni kuitenkin tuli viimein hyvän kirjan saattelemana (jota sain luettua ehkä sivun toista silmää väkisin auki pidellen) juuri ennen kukon laulua. Toivotaan, että uni miastuu ensi yönä huomattavasti paremmin vasta tuuletetuissa petivaatteissa...

Sama meno meinasi jatkua vähän aamusta. Ruoan hylkiminen meinaan. Piristykseski vääsnin itselleni oikein banaanilettusia kerä vanilijakastikkeen, sekä tuoreilla kypsillä luumuilla, keltaisella kiivillä, banaanilla, mustikoilla ja vatuilla, mutta eipä ottanut yritys oikein tuulta siipiensä alle. Hyvältä maistui mutta ruokahalua ei ollut sitten nimeksilllään, vaikka tulkitsinkin huonon olon näläksi. Päivän päätin kotoilla. Ja siivota (kuinka fiksua aurinkoisena vapaana ennen työvuoroa, vähillä yöunilla!? mutta kun karvoja ja pölyä alkaa olemaan jo kahlata asti, on se merkki siitä, että Herra Imuri kaipaa ulkoilutusta... ), ja olo on ollut koko aamupäivän hieman kuin jyrän alle jääneellä. Toivotaan että tämän iltainen työrupeama ei ole ihan edeltäjänsä kaltainen (Edit: Aahahahah! That's what she said! Haaveeksi jäi!) , muuten menee minun kroppa oikosulkuun (no eipä mennyt, se tottui jo moiseen hulluuteen :D). Tai ehkä se ottaisi taas vain oman aikansa tottua moiseen juoksuun. Mutta toivotaan ettei sen edes tarvitsisi tottua.

Mutta. Sattuipa jotain mieltä ylenstävääkin tänään siivoilujen ja uurastamisen lomassa. Tiedoksi tietämättömille, asun nelikerroksisen, hissittömän kerrostalon ensimmäisellä tasanteella (siivotessa ,raahatessa pyykkivuorta tai kantaessa kauppakasseja selkä vääränä en voisi olla kyseisestä seikasta yhtään onnellisempi). Samaisella tasanteella seinänaapureina kanssasi asustaa erittäin mukavia ja rauhaa rakastavia immeisiä; yksin asusteleva, plusmiinus 50 v, tositositositositositosi mukava Puuha Petra (lähisukua Puuha Petelle), jonka olen hälyttänyt apuun kerran jos toisenkin, lainannut vasaraa, särkenyt kolikoita pyykkiä varten, keskustellut pitkien kalsareiden tärkeydestä talvipakkasilla jne jne jne. Toisella puolella taasen asustaa yli 80-vuotias vannhempi pariskunta, joita harvakseltaan nähdessäni aina reippaasti tervehdin. No mutta, tämä pohjustuksena, asiaan asiaan.  Raahautuessani  aamupäivällä portaikossa (näyttää olevan tämän viikonlopun teema nuo rappuset....) ylös sylissä joka ikinen tyyny mitä kämppäni sisällään pitää, avautui toinen naapureideni ovista. Naapurin herttainen mummo (en muista enää nimeä, nimimuistini ei kykene reksiteröimään kuin ehkä viisi nimeä kerrallaan) tuli käytävään minua vastaan kädessään kertakäyttölautanen, jossa kaksi lämmintä, vastapaustettua mustikkapiirakan palasta! "Minä katoin ku meijjän kiltti ja nätti naapurin tyttö jaksaa ahertaa, niin minä tekasin  tämmöstä vastapoimituista mustikoista piirakkaa, ja ajattelin että josko sinulle kelpaisi...". Silmät suurina ja täysin äimänä en voinut muutakuin kovasti kiitellä, niin otettu olin moisesta huomionosoituksesta! Näin mukavia naapureita mulla ei ole koskaan aikaisemmin ollutkaan, eli taas yksi syy lisää miksi pidän pikku yksiöstäni niin kovasti. Nyt vain haluaisin keksiä jotain pientä mummelille vastalahjaksi ja kiitokseksi.... mutta mitä?

Tällainen yllätys minua odotti portaiden yläpäässä! Jospa tuota herkkua tohtisi maistelemaan vaikka töistä nälkäisena tullessa, vanilijakastikettakin on viime piirakasta jäänyt soppelsisti yli ;) Edit: vetäisin molemmat palat yhdeltä istumalta jo ennen töihin menoa. ERITTÄIN ylpeä moisesta saavutuksesta, ja vaikka meinasi Tonttu kuiskutella korvaan omia juttujaan, pääsin asiasta kuitenkin melko nopeasti ylitse :) Mukava huomata itsessään yksi uusi "kehitys": extempore syöminen. Aina ei voi tietää ennakkoon tai suunnitella, eikä suunnitelmien muuttuessa kannata ahdistua ja panikoida. Elämä vain ei ole ennalta arvattavissa, ei edes aina omat syömisetkään. 

En tiedä onko kannattavaa, mutta ajattelin nyt hieman useammin taas napsia kuvia aterioistani, jotta niille jotka kokevat asian mielenkiintoiseksi, muodostuisi ruokailuistani jonkinasteista kuvaa. Ei ehkä ihan ruokapäiväkirjan veroista toimintaa, mutta tyhjää parempaa kuitekin. Viime aikoina selitykseni ruokailuista ja aterioista ovat jääneet melko vähälle, joten ajattelin ujuttaa niitä tänne muiden tekstejen lomaan, ja ehkä sitä kautta saisin myös syömispuolta mukaan useampaan tekstiin. Katosotaan kuinka kauan jaksan lautasistani taas kuvia napsia. Tässäpä siis tämän päivän saldoa kuvien muodossa

Banaanilättyjä, marjoja, hedelmiä, sekä kastikkeena toimi Dr. Oiekterin vanilijasoosi, sekä omenainen ProFeel-jogurtti. Päälle vielä kypsä nektariini ja teetä. Nälkä ei ollut yhtään, mutta söinpähän nyt kuitekin, eipä tuo olo olisi ainakaan parantunut jos syömättä olisin jättänyt...

Lounaaksi minulla oli hieno ja ruokaisa tonnikalasalaatti siemenillä ja reajuustolla, mutta koska nyt kun viimein pääsin taas tähän kuvien napsimisen makuun, olin niinkin tohkeissani, ettei kamerassani ollut edes musitikorttia kun salaatista hienoja taidekuvia räpsin :( Kameraan siis jäivät, moiset pahaset! Mutta hyvää oli! Nälkä ei tuntunutt vielä syömään alkaessa yhtään, mutta kummasti se salaatti vaan sisuksiin upposi. Kyytipoikana toimi kuvan parivaljakko. Milloinkohan jaksan kyllästyä kyseisiin, erityisesti tuohon raejuustoon, jota minulla uppoa kippo tolkulla viikottain... Jälkkäriksi vielä iso omena sekä puolikas Alpro soija jogu, päärynä persikka maultaan... Niin, ja tietysti ne piirakan palat ;)

Eväskuvien kohtalo oli sama kuin salaatista otettujen... mutta eilinen eväs oli hyvinkin samankaltainen mitä tänään, joten kyseisestä annoksesta napattu kuva ei kauas heitä. Lopun puolesta Alpro jogusta (jotka olen taas löytänyt, ja korviani myöten rakastunut!), puolet aamuistesta omena ProFeelistä, raejuustoa sekä pilkottua banaania sekä mustikoita... kyytipojaksi pari kypsää luumua. Sillä pärjää iltapalalle, jonka pitää olla kyllä hieman tukevampi mitä eillisiltainen mini annos raejuustoa ja kinkkua.... 
Edit: kuva eväistä ennen JA jälkeen töiden...eli enpä kerennyt töissä mitään suuhuni laittamaan, sillä sama ralli jatkui myös tänä iltana. Onneksi tuli santsattua nuo molemmat piirakka palat, ettei nälkä kyllä siinä kiiressä ehtinyt edes tullakkaan. 

Töistä selviydyttyä ruokahalua ei taaskaan ylläripylläri ollut nimeksikkään, joten valmsitin kupillisen "mössöä", eli raejuustoa (kyllä, sanoin että olen siihen koukussa!), kurkkua, hieman salaattia sekä loput päivällisestä tonnikalasta. Jösses osaa olla moinen tahna hyvää! Ja koska ruoka upposikin melko vaivatta, söinpä päälle vielä Skyrin banaanirahkaa luumulla, banaanilla, nektariilla sekä mustikoilla. Leipä olisi ollut siis kaikenkaikkiaan järkevämpi valinta, mutta enpä taaskaan osannut ennakoida nälkääni oikein, ja kuutelin liikaa olemattomia nälkäviestejä. Noh, maha on nyt täysi, enkä joudu nälkäisenä petiin, kai se on se pääasia... 

Ainiin! Meinasin jo unohtaa! Se päivän toinen pisistäjä! Sain erittäin polttelevan viestin Jyväskylästä, jossa serkkuni kertoi Anttilan alennusmyyntien tarjonnasta: Game of Thronesin boxit saisi nyt yhteishintaan 35 euroa! Eli huomenissa tämä likka painaa tukka putkella seteli taskussa shoppailemaan! Ei olisi köyhällä varaa, mutta elämä on valintoja täynnä: tuokin raha voisi mennä vaikka tupakkaan, viinaan, kosmetiikkaan tai tai tai.... nimimerkillä itsepetoksen mestari. Hiiih! Huomista helteistä vapaapäivää siis odotellessa.... Kauniita unia! Muistakaa rasvata itseänne aurinkoon mennessä, ettei tule ryppyjä vanhana.

:)

~ Laura

Hello my precious ones!

*vetää syvään henkeä* Ja sitten lähtee. Tuossa edeltävänä päivänä poimittuja mustikoita pussittaessani tulin ajtelleeksi, että onhan se nyt jo kumma, kun en aikaiseksi tahdo saada yhden yhtäkään tekstiä, lupauksistani huolimatta! Viime viikkoina ajatuksia joita olisi ihan terveellistä omankin psyykkeen puolesta kirjoitella hieman ylös on pyörinyt nyt jo useampi mielessä, mutta jostain syystä itsensä raahaaminen koneelle (saatika sen ääressä pidemmän tovin pysyminen) on osottautunut taasen sitäkin haasteellisemmaksi. Lisäksi, tulen aina lopputulemaan, ketä kiinnostaa tietää? Nyt tulin ajatelleeksi asiaa vähän eri vinkkelistä: se lukee, jota kiinnostaa. Aloitin kirjoittelemaan blogia omaksi huvikseni, ja tarkoituksenani oli kirjoittaa ajtuksia koskien niin syömishäiriötä, siihen liittyviä jokapäiväisiä pieniä ja suuria asioita, mutta myös "kaikkea siltä väliltä". Moneen otteeseen kadulla kävellessäni olen tuumannut, että tuossapa olisi mehevä asia mistä halattaisi mieleni kirjoittaa, mutta sitten taas todennut, että no onkohan ihan kannattavaa, miten tämä liittyy omin ongelmiini mitenkään? No mutta tarvitseeko sen välttämättä liittyä onglmiini mitenkään? Jos haluan kertoa kansalle siitä, kuinka purkkani takertui auki olevaan tukkaani yrittäessäni sylkäistä sitä täydessä vauhdissa vasta tuleen, niin saan kai minä siitä infota, jos mieleni haljaaa?! (toisaalta, onkai se eräänalinen ongelma tuokin....?) Kukin tehköön omat päätöksensä viitsiikö moista höpötystä lukea vai ei. Nyt ajateltuna, itse koen paljon mukavammaksi höpöttää kaikkea sitä mitä mikä minusta sillä hetkellä tuntuu sopivalta ja hyvältä. Vaihtoehtona taasen on täysi hiljaisuus (kyseistä politiikkaa olenkin harjoittanut jo lähes koko kesän......). Jotenka kyllä, tästä lähtien en jaksa enää murehtia siitä, kuinka kirjoitukseni eivät täytä ehkä tiettyjä kriteerejä, enkä yllä teksteilläni (joita monet super-ihmiset saavat syydettyä sivuilleen joka päivä... how do they do that?!) ihan niihin atmosfääreihin joihin itsekkin ehkä haluaisin, mutta olen ottanut kirjoittamisesta nyt ihan turhan projektin, jonne koen tarpeeksi kirjoittaa ainoastaan 110% asiaa ja syviä ajatuksia. En taida olla olla liian vakava moiseen. Kyllä, kaikki sairaudet ovat vakavia, mutta omaani suhtaudun monesti melkoisella annoksella mustaa ja kieroutunutta huumoria. Toisaalta, haluan tuoda esille omia ajatuksiani koskien sairauttani ja sen mukanaan tuomia ajatuksia myös enemmän ja syvällisemmin, mutta taas toisaalta, en halua ottaa paineita siitä, että jokainen tekstini tulisi olla toinen toistaaan pidempi ja syväluotaavampi. Toisena päivä voin todella haluta kertoa perinpohjaisesti siitä, kuinka munkkipossun syöminen kahvilassa onnistui hienosti, kun taas toisena, aivopierun iskiessä, haluan kertoa jostain ihan turhanpäiväisestä (niikuin yleensäkkin tähän asti), vaikka sitten yhdellä sanalla tai kuvalla. Toisaalta haluaisin myös vakavoitua aina silloin tällöin, ja saada niitä todellisia ajatuksia ylös, koska tiedän niiden palvelevan niin itseäni, myös ehkä joitain muitakin, jotka sivustoilleni joskus vahingossa eksyvät. Vaikka olen itsekkin vielä puoli matkassa paranemistä, vertaistuki,sekä toisten kannustaminen ja tsemppaaninen ovat ihan ykkösjuttu matkalla kohti paranemista. Tähän haluan itsekkin panostaa, ja toivoisinkin joidenkin lukijoiden löytävän lohtua, tukea, apua tai hyötyä edes jollain tapaa joistain kirjoituksistani! Tämä kaikki siis vaihtoehtona sille hiljaiselolle jota olen nyt viettänyt. Olen jumittunut nyt ajattelemaan liikaa mahdollisia lukijoita, mitä he haluavat kuulla ja mitä ei, unohtaen,että perustin blogini ollessani sairaslomalla, tarkoituksenani kirjoittaa siitä aiheesta, mikä tekee minut sillä hetkellä onnelliseksi. Tekstit palvelevat minua itseäni, ja sen kautta myös toivottavasti joitain teitäkin.

Tämä saarna oli suunnattu lähinnä minulle itselleni. Olen tympääntynyt itseeni, kun en ole viikkoihin ja taas viikkoihin saanut aikaiseksi mitään, ja nyt yhtäkkiä oivalsin missä vika. Halusin vääntää rautalankaa lähinnä itselleni, ja taisi olla paikallaan. Heti helpotti, kun oivalsin että pirhana, niinhän nuo asiat ovatkin. Asioista ei kannata tehdä itselle turhan isoja ja mutkikkaita, saatika alkaa ottamaan niistä paineita. Tehtyäni itselleni tämän tunnustuksen, luulen että jos ei tässä vaiheessa ala lyyti kirjoittamaan, ei sitten koskaan. Unohdan paineet, odotukset sekä omien kirjoitusteni vertaamisen muiden kirjoituksiin, ja toteutan itseäni niin hyvin kuin vain voin, tuoden ajatukseni ja askareeni esille omaa tahtiani, omalla tyylilläni. Haluan jälleen löytää ilon kirjottamisesta, enkä tuntea sitä pakottavaa tarvetta, saatika ahdistusta siitä, onko suoritukseni riittävän hyvin. Vastaus on "kyllä" niille, jotka ajattelevat että onkohan tyttö joku super-suorittaja. Olen, kaikessa, ja tästä en halua tehdä itselleni taas yhtä suoritusten ja saavutusten temmellyskenttää. Tämä kolkka saa toimia ajatusteni sylkykuppina, johon kirjoitan fiiliiksistäni ja vireystasostani riippuen asiaa tai asian vierestä. Kuulostaisiko tämä kaikki reilulta minua itseäni kohtaan?

Aamen, kiitos ja näkemiin. Huhhei kun helpotti. Mutta vielä sen verta kun nyt pääsin vaihtiin, niin jotta pääsisin toteuttamaan toivettani siitä ajatuksesta, että tekstini saattaisivat palvella joitain muitakin kuin vain itseäni, halaisin nyt esittää kysymyksen teille: msitä kirjoittaa? Tajusin, että en ole kirjoittanut piiitkiin aikoihin mitään kunnon asiatekstiä, saatika edes vilauttanut teille muun muassa ateriasuunnitelmaani (kiinnostaisiko...?), taikka sen toimivuutta tai tämän hetkistä tilannettani tai tai tai... Onko jollain teillä erityistä toivetta siitä, mitä oikeasti haluaisitte purkkapallojen tukkaan takertumisen lisäksi kuulla tai nähdä? jotain ihan tiettyä, oikeaa asiaa joka tällä hetkellä askarruttaa mieltänne? Luulenpa, että moinen pieni potku persauksiin olisi paikallaan, ja sitä myötä voisin taas päästä hieman vauhtiin tässäkin touhussa, vaikka elämässä tuntuu olevan tällä hetkellä ihan muutenkin tarpeeksi kysymyksiä ratkottavana (lupaanpa kirjoittaa vaikka tuostakin ihan piakkoin, sen verta noita ajatuksia on virrannut päässä taas näin syksy pikku hiljaa lähestyessä...)

Mutta siis, ajatuksia, toiveita, kysymyksiä, ehdotuksia...... niitä otetaan nyt enemmän kuin mielellään vastaan :) 

Kiitos ajastanne ja kärsivällisyydestänne, jaksan hymyillä joka kerta leveämmin ja leveämmin kun saan uteluja siitä, että vieläkö meinaan kirjoitella. Juurikin TE pidätte minut raiteella ja vireessä. Ei heitetä teidän panostanne hukkaan! 

~ Late