Hellurei! Ajattelin tulla purkamaan tämänpäiväiset (edit: eiliset, väsy kaatui päälle seinän tapaan, ja kirjoittelut jäi vähän kesken...) mietteet ja ajatukset koskien aamullista käyntiäni polilla ravitsemusterapeutin tykönä, nytkun on vielä tuoreessa muistissa kaikki.
Kehnosti nukutun yön jälkeen aamuhan nimittäin polkaisi käyntiin melko suurella pettymyksellä, kun sain puhelimeeni viestin ennen yhdeksää, että ravitsemusterateutti jonka luokse minun ja terapeuttini oli tarkoitus mennä yhdessä, olikin yön aikana sairastunut. Voihan kurjuus. Tai eihän sairastumisille todellakaan voi mitään, käsitän sen enemmän kuin hyvin, mutta niinkuin jo eilen kirjoittelin, olen jo muutaman päivän juuri tätä käyntiä melko kärsimättömästi ja innolla odottanut, jotta hommat syöntien puolesta saataisiin viimein kunnolla polkaistua alulle. Hyvää pohjustustyötä olen tehnyt viimeisen viikon ajan, mutta että saisi sen ihan uuden, oman, hyväksytyn, läpikäydyn suunnitelman, jota sitten noudatetaan orjallisesti ja millin tarkkuudella itkusta ja ahdistuksesta huolimatta. Nytkö en tuota saisikaan, ja kuinka kauan joutuisin taas odottelemaan jotta uusi aika löytisi? Tonttuhan kerkesi jo pistää omat reivit pystyyn tuon sekunninsadasosan aikana;
vähintään viikko armon aikaa! Lisää päiviä lusmuta, vältellä ja vähän niuhottaa! Syödä kyllä, mutta eipä haittaa vaikka vähän jotain jääkin, tai vähän juksaa... uu las palmas!! Ääni päässä vaikeni hyvinkin pian, sillä tajusin olevani todella harmissani. En halua odotella enää yhtään kauempaa, tai antaa sairaille ajatuksille mahdollisuutta viljellä päähäni moisia ajatuksia lepsuilusta tai vastuun välttelystä. En halua että yksikään päivä saikusta menee hukkaan, vain töitä on alettava tekemään nyt eikä huomenna,saatikka vasta ensi viikolla! Onnekseni terapeuttini itse ehdotti että saan tulla toki häntä tapaamaan, ja esitinkin toiveen, että käynnin teemana olisi ruoka, ja katsoisimme yhdessä tuomani suunnitelman kuntoon, ja tekisimme tarvittavat muutokset, odotellessa oikeaa, varsinaista raten käyntiä. Sen verta monessa ravitsemusterapeutin istunnossa, sekä osastoilla käytössä olevien ateriasuunnitelmien suunnittelussa kysienen nainen on ollut mukana, että voin melkein sanoa, että luotin tämän naisen ammattitaitoon kuin kalliioon.
Ja kyllä kannatti, ja olen ollut tänään(kin) todella hyvillä mielin siitä, että menin polilla käymään. Lyhesti alkuun kävimme vain muutamia työhön koskevia asioita läpi, jonka jälkeen sainkin jo heti tonkia laukustani eilen työvoimatoimiston tulostimella tulostetun ("juuuu, CVtä tässä tulostelen!":D ) suunnitelmani läpi, jonka muokkasin ja räätälöin vanhojeni pohjalta. Olin nimennyt oman suunnitelmani "startiksi", sillä kavensin hieman viimeksi käytössäni olevaa suunnitelmaa, joka tuotti melkoista päänvaivaa viime saikullani kohtuu isoine annoksineen, varsinkin kun otin sen käyttööni tuolloin aivan yhtäkkiä. Nyt siis hieman varovasemmin liikkelle, kiitos. Hieman pelkäsin että mitähän tästä mahdettaisiin sanoa, vaan eipä positiiviseksi yllätykseni sanottu mitään pahaa, vaan terapeuttini penkoi laatikostaan osastolla käytössä olevan Startti suunnitelman. Eli juurikin se samainen suunnitelma millä sitä itsekkin söisi jos sinne tulisi lähtö.Hämmentävä ajatus.
Mutta näitä kahta listaa käytiin kohta kohdalta läpi, vertailtiin, ja keskusteltiin. Listassani oli esimerkiksi kolme eri vaihtoehtoa aamu/iltapalalle, ja jokainen pienikin yksityiskohta käytiin läpi, ja tarvittavista lisäyksistä sain kuulla heti. Mutta täytyy sanoa että melko onnistuneesti olin oman suunnitelmani laatinut, sillä listaan piti tehdä vain ihan muutama hassu lisäys: rasvaa siemenien/pähkinöiden muodossa yhteen aamupalavaihtoehdoista, salaattiaterian proteiinin lähteeseen (niitä oltava kaski yhden sijaan), sekä yksi desi jälkiruokaa jokaisen lämpimän aterian lisäksi olisi lisättävä suunnitelmaani. Tässä kohtaa hieman hämmennyin, sillä miksi minun olisi opeteltava syömään herkkuja joka päivä, vieläpä kaksi kertaa päivässä, jos niitä mieli ei tee? Melkoinen herkkukerttu myönnän olevani, mutta ei se minullakaan aina sokeria mieli tee :D Oivallus ja helpotus oli melkoinen, kun terapeuttini valaisi minua kertomalla, että tässä jälkiruoalla tarkoitetaan esimerkiksi desiä marjoja, pientä hedelmää, pilttiä, kiisseliä soppaa. Toki se saa se suklaapatukkakin olla, mutta ei sen tarvitse aina olla makeapala, kunhan vain jotain, millä päättää ateria, ja energiat eivät jää vajaaksi.
Aijjaaaaa!! No sitten, now I get it, eihän tämä sitten paha juttu ole ollenkaan, huh :D Hoituu. Muutamista puolen desin heitoista siellä täällä (esim keiton ja kiusauksen määrissä) keskusteltiin ja sovittiin, ja tärkeintä minun onkin muistaa että tämä on minimi, aina saa ruokaa ottaa lisää, jos vain siltä tuntuu. Tämän kyllä tiedän hyvin, eikä olekaan kyllä tarkoitus pitää itseäni nälässä. Tätä enemmän päänvaivaa tuotti leipä, sillä kokemuksesta tiedän, että erityisesti lämpimän ruoan kanssa nautittava leipä on minulle se vaikein. Aikaisemmilta kerroilta muistan miltei itkun kanssa syötyjä lounaita olleen useampi, sillä perunamuusin tursutessa korvista pöydällä koreili vielä iso ruisleipä. Olin siis jättänyt leivän pois omasta (peruna-ateriasta, keiton ja salaatin kanssa leipä on must), pois kokaan, ja tästä hermoilin eniten. Olin varma että ajatus tyrmätään samantien, mutta näin ei käynyt, vaan korvaavia vaihtoehtoja lähdettiin pohtimaan yhdessä. Kuitenkin kävi niin, että koska tulevissa suunnitelmissani tulee jokatapauksessa olemaan leipää lämpimän kaverina, miksei sitte aloittaa oepttelu jo nyt, pienin askelin? Itse siis ehdotin, että olisiko aivan hullua tai tyhmää, jos vaikka alottaisin ihan vain puolikkaalla leivällä, kokoniasen sijaan, tai sen sijaan, ettei leipää olisi ollenkaan. Tämä kävi oikein hyvin, ja olen myös itse enemmän kuin tyytyväinen, etten tarttunut heti mahdollisuuden jättää jotain epämiellyttävää suunnitelmasta pois, vaan päätin sitten kuitenkin aloittaa edes aivan pienestä muutoksesta. Moinen kompromissi ja päätös oli molempien mieleen, ja minulle itselleni jäi erityisesti tästä päätöksestä todella hyvä mieli, sen verta monet kerrat olen leivän kanssa lounaalla tuskastellut, mutta että tästä huolimatta halusin sen mukaan suunnitelmaan jo nyt.
Sen lisäksi että olin erittäin helpottunut ja yllättynyt siitä, kuinka helposti ja tahdikkaasti saimme suunnitelmasta juuri sellaisen kuin pitääkin, vaadittavat kriteerit, ja riittävästi energiaa (näin alkuun) sisältävän listan, ja vieläpä
mielipiteeni huomioon ottaen, oli eräs seikka, jonka kuuleminen
hoitotaholta itseltään, oli suunnaton helpotus. Ikäänkuin synninpäästö, jonka jälkeen olo on huojentunut, helpottunut, ja painoa harteilta tipahtaa niin, että tuntee kykenevänsä jälleen hengittämään vapaasti. Niinkuin totesin, käyntini oli hyvä, enkä tarkoita asiaa vain sillä, että sain viimein odottani listan käsiini,ja pääsen sitä toteuttamaan, vaan sitä, kuinka tulin
kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä itse oivaltaa ja ymmärtää, ettei itselleen tarvitsekaan olla niin ankara. Vaativa. Pelätä epäonnistumista, ja sitä että tekee "vääriä valintoja". Opin enemmän ravitsemustilan korjaamisesta kuin aikaisemmilla kerroilla yhteensä, ja erityisesti siitä, mistä asioista lähdetään liikenteeseen, ja millä asioilla
todella on merkitystä.
Aiheeseen päästiin oikeastaan siten, että kysyin arastellen, saisinko juoda maitoni rasvattomana. Olen juonut sitä 26 vuotta juurikin sellaisena, kylmänä, raikkaana ja vedenohuena. Pidän sen mausta ja tunnusta, ja näin asia vain on. Luomuna, vielä parempi. Kerroin kuinka minun edeltävä rav.terapeuttini vuosia sitten eräällä yksityisellä lääkäriasemalla kielsi minulta totaallisesti kaikki ton/ton-tuotteet, eikä hänen kanssaan keskustelu tullut kyseeseenkään. Ei. Puhdas, kylmä, armoton
ei. Välissämme tuntui olevan kuin paksu pleksi seinä, jonka läpi hän ei suostunut kuulemaan minua, ja lopussa minä en enää häntä. Oloni oli kamala, tukala ja itku herkässä: aivan kuin omilla mielipiteilläni ei olisi ollut mitään merkitystä, ja vain koska olin sairas, ei minulla niitä saanutkaan edes olla. Tuo käynti jätti minuun melko karvaan ja katkeran kuvan ravitsemumsterapeuteista, heidän tavastaan vain printata sama lista kaikille, ja
määrätä toteuttamaan sitä, ehdoitta, mistään keskustelematta. Tämä muisto pyyhkiytyi kuitenkin eilen pois, kun ymmärsin, että hoitajia, niinkuin muitakin ihmisiä on erillasia; sydämellisiä, ymmärtäväisiä, keskustelevia mutta tarpeeksi jämäkkijä. Sellaisia jotka suostuvat kuulemaan mielipiteesi, keskustelemaan ja löytämään kompromisseja. Olin aivan ymmyrkäisenä siitä, kuinka eilinen terapeuttini hieman hämmästeli edellisen raten mustavalkoisuutta sekä tapaa toimia, ja kertoi minulle että moiset seikat (rasvatonta maitoa vaikko kevyttä) ovat mitättömiä seikkoja, joihin vielä tässä tilanteessa, somaattisen tilan ollessa näin kehnossa jamassa kuin omani (keelamma),
ei ole mitään merkitystä. Ne ovat kuin pisaroita valtameressä, ja moisiin yksityiskohtiin ei ole tarvetta vielä puuttua. Minulle selitettiin, mikä todella merkitsee.
Ensmmäisenä tulee
rytmi. Kun osastolle tuodaan tyttö, joka on tottunut syömään kerran kahdesti päivässä, tärkeintä on lähteä opettelemaan ja tottutelemaan kroppaa siihen, että ruokaa tulee 3 tunnin välein. Oli tämä sitten leivän, tai vain viiden viinirypäleen muodossa,
merkittävintä tässä vaiheessa todella vain on se, että
jotain menee alas, oikeaan rytmiin.
Tämän jälkeen tulee
määrä. Riittävästi energiaa soluille ja kudoksille, joita on rytmillä herätelty ajatukseen ruoasta, ja jotka sitä alkavat pikku hiljaa itselleen vaatimaan, kun keho heräilee korjaustyötä varten. Itse olen siis juurikin tässä vaiheessa. Olen tähänkin asti syönyt kotona 3-5 päivässä, vain liika yksipuolisesti ja
liian vähän. Ensin laaditaan suunnitelma jolla lähdetään liikkeelle (juuri niinkuin oma Starttinikin), jota sitten kasvatetaan ja kasvatetaan energiatarpeen kasvaessa, painon noustessa ja kehon niin vaatiessa. Tässä vaiheessa ei ole myöskään vielä niin suurta merkitystä
mitä valintoja tehdään, kunhan toipilas vain
syö juuri sen verran mitä suunnitelma pitää sisällään. Edellisen rav.terapeutin tapaamisen johdosta, päähäni on iskostunut eilen vääräksi osottautunut uskomus siitä, että
kaikkeen on kyettävä nyt heti kerralla. Eilen ymmärsin, kuinka ankara olen ollut itselleni aikaisemmilla kerroilla toteuttaessani suunnitelmaa (esim, viime syksyn saikulla), sillä olen ollut vahvasti siinä uskossa, että jokainen "sairasvalinta" tarkoittaa epäonnistumista, ja olen potenut todella huonoa omatuntoa, syyllistänyt itseäni, ja tuntenut itseni heikoksi ja hävijäksi valitessani kevyt jogurtin normaalin sijaan, ahdistuksen ollessa liian suuri. Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, etten ole kyennyt enää ottamaan kumpaakaan, pään ollessa jo aivan pökkyrällä itkusta, ahdistuksesa sekä siitä luulosta, että teen ehdottoman väärin jos turvaudun kevyt tuotteeseen. Olenhan silloin heikko, ja huono toipilas. Lähestulkoon itkin eilen onnesta ja helpotuksesta, kun terapeuttini väänsi minulle lähes rautalangasta, että näin ei todellakaan ole, ettei minun todellakaan tarvitse vielä kyetä tekemään kaikkia muutoksia kerralla.
Kunhan vain syöt sen mitä listaan on merkitty;se onko se kevyt jogurtti, vaiko normaali, ei todellakaan ratkaise tätä peliä vielä tässä vaiheessa. Sillä ei ole vielä mitään merkitystä. Puhuimme jälleen vuoren valloituksesta: vuorelle ei kavuta yhdessä tai kadessa yössä, vaan huipulle kiivetessä matkanvarrella on satoja etappeja, joihin tullaan askel kerrallaan. Minun ei tarvitse ajatella olevani huono potilas, huono selviytyjä, epäonnistunut, tai tuntea suurta syyllisyyttä, häpeää, ja ahdistusta siitä, jos en joka kerta kykene tekemäänkään sitä valintaa, mihin
haluaisin kyetä. Sekin päivä tulee vielä, nyt
mikä todella merkitsee on vain se, että annan keholleni tarvittavan määrän polttoainetta, jotta se pääsee aloittamaan kiireesti korjaustyöt. Olisin melkein hallunnut halata tässä vaiheessa terapeuttiani näistä kaikista sanoista, sillä niin suuri painolasti tipahti harteiltani ja omatunnoltani kuullessani ja ymmärtäessäni tämän kaiken.
Väliin vielä se, että älkää luulko että tämä kaikki sai minut ajattelemaan että
huh, nyt saan jatkaa pelkkien kevyt lirujogurttien syöntiä, sillä näin ei todellakaan ole :) Tunne vain siitä, että minun ei tarvitse olla itselleni niin ankara, tai minun ei tarvitsekkaan uskaltaa ja kyetä kääntää valtamerilaivaa silmänräpäyksessä, oli vain niin suuri henkinen helpotus kuulla oman lääkärin suusta, että tämä kaikki pikemminkin antoi minulle melkoisen sallivuuden potkun, sillä nythän minulla
todella on kaikki sallitua, niin kevyet kuin normaalitkin tuotteet. Ja mikäs tämän mukavampaa ;) Aivan uudenlainen vapauden tunne, ja nyt onkin jo suuri polte lähteä marketin jogurttihyllylle shoppailemaan, ja tuntea itsensä voittajaksi, oli korissani sitten kolme kevytjogua viidestä, tai päinvastoin. Ylpeyttä saan tuntea siitä, että minä nämä todella myös
syön, hävetä saan jos jätän ne syömättä. Helppo hengittää, aivan ihanaa :):)
No mutta takaisin aiheeseen. Eli määrän jälkeen vasta tulee
monipuolisuus, jota taas seuraa
sallivuus. Eli kun pahin hätä on ohi, ja syönnit oikealla rytmillä sujuvat, määriä aletaan kasvattamaan, aletaan viilaamaan vähän enemmän pilkkua, ja tökkimään tikulla sairautta, ja sietämään ahdistusta vaikeimpien ja haastavampien valintojen muodossa. Haasteruokia, herkkuja,
enemmän ja monipuolisemmin. Toki herkkuja saa syödä aivan alusta lähtien, ja omaan suunnitelmaanikin olen sisällyttänyt kyllä melko määrät jäätelöä (kevään ihanat uutuudet <3) sekä suklaapatukoita, ei ainoastaan marjoja ja mandariineja ;) Mutta jos näihin valintoihin ei aivan heti kykene, ei huolta, sillä tähän päästään kun keho ja mieli ovat jo hitusen vahvempia. Itsekin olen sitä mieltä, että loppuun asti ei voi pysytellä omalla mukavuusalueella. Kyllä painon saa nousemaan rahkalla, raejuustolla ja ruisleivällä (itsekin tämän nähneenä ja kokeneena), mutta ainakaan oma
mieleni ja ajatusmaailmani eivät olleet yhtään sen sallivampia, tai ajatukseni terveempiä. Ruokaa vain upposi tuolloin määrällisesti enemmän, mutta visusti pysyttelin omassa kuplassani, ehkä uskaltanut todella valita niitä tuotteita, mitä mieleni halusi. Nyt minulla on lupa tehdä päätökseni ja valintani oman voimani ja mielitekojeni mukaan niin hyvin kuin itse tässä tilassa kykenen, ja samalla ymmärtää ja antaa aikaa sekä kärsivällisyyttä omalle etenemiselleni.
Kaikkeen muutokseen ei todellakaan tarivtse kyetä aivan nyt heti.
All this makes sense to me. Polilta lähdettyäni hymy oli melko herkissä; kädessäni uusi, hyväksytty lista johon uskon pystyväni ilman aivan kamalaa ahdistusta ja ähkyturvotusta (tätäkin odotellessa <3), tieto kaikesta oppimastani ja kuulemastani, hyvä mieli tultuani kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä
tärkeimpänä tieto siitä, että en ole yhtään sen epäonnistuneempi, jos voimani joku ilta eivät riitäkkään nujertamaan Tonttua banaanijogurtin muodossa, vaan tuohon hetkeen ja tilanteeseen istuu paremmin tuttu ja turvallinen valinta. Kunhan vain valitsen
syödä, mitä jättää syömättä. Tunnen olevani todella onnekas ja onnellinen siitä, että tällä kertaa tielleni osui terapeuttini kaltainen ihana, ymmärtäväinen ja välittävä ihminen, joka onnistui eilen sanoillaan ja teoillaan aukaisemaan kyllä monet lukot ja solmut päästäni, ja tänään katson maailmaa taas hieman (enemmänkin) sallivammin, avoimemmin ja avarakatseisemmin. Tunnen itseni vahvemmaksi, ja uskon huomiseen taas enemmän kuin aikaisemmin!
~Laura
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Ps. Jahka vaan saan listaani päivitettyä nuo pienen pienet muutokset ja lisäykset mistä eilen keskusteltiin, ja printtaan suunnitelman koristamaan jääkaappimme ovea, voin halutessaan hieman vilauttaa sitä myös täällä, jos tarvetta tai kiinnostusta on?
P.p.s. Sain tännään puhelun tuolta sairastuneelta ravitsemusterapeutilta, ja sovimme minulle uuden ajan jo heti ensi viikon keskiviikoksi. Kuulemma hänellä oli kova tarve saada tavata minua, ja häntä oli todella harmittanut kun oli joutunut käyntini peruuttamaan. Lisäki hän kertoi, että joissakin tapauksissa joillekin potilaille ei laadita täysin uutta suunnitelmaa, vaan lähdetään vain tekemään muutoksia ja lisäyksiä vanhoihin tapoihin ja ruokatottumuksiin, mutta minun tapauksessani hän oli päättänyt valita "jämäkämmän" linjan, ja ehdotti että tekisimme minulle aivan oman, uuden suunnitelman. Hän oli todella mielissään kun kerroin, että itseasissa saimme eilen laadittua mminulle jo suunnitelman vanhojeni pohjalta, ja osaston listaan vertaamalla. Tuo lista minun täytyy ottaa mukaan tuota käyntiä varten, sekä lisäksi pitää ruokapäiväkirjaa muutama päivä, sekä kirjata ylös kohtia, jotka koen vaikeiksi ja tuottavat päänvaivaa. Tätä siis odotellessa. So far so good, ja pitkästä aikaa olo todellakin on, että olen hyvissä käsissä!
''
