Huolta, hyväksyntää ja huojennusta

Luvassa on massiivinen oksennus ajatuksia ja oivalluksia viime päiviltä, ja ajatukset päässäni rönsyilivät jo niin pahasti, että tarve kirjoittaa kasvoi niin suureksi, että en tuntunut löytävän enää muuta keinoa purkaa ja tutkia niitä. Hyvä jos edes itse sain aina välillä oman ajatuksen päästä kiinni. Pyydän jo siis etukäteen anteeksi sitä että teksti on pitkä, ilman kuvia ja melko uuvuttavaa puurrettavaa, mutta uuvuttavia ne ovat monesti päässänikin. Sit tight, varatkaa vähän evästä matkaan, ja lyökää pauselle tarpeen niin vaatiessa. Tällä kertaa tosin edes yritin jäsennellä hieman fiksummin :) 

Kävin tänään taas lenkillä. Keväään ensimmäiset puhallukset etelästä suorastaan hyväilivät ihoani, ja muistuttivat kesän olemassaolosta; siitä lämmöstä, valosta ja toivosta. Olo ensimmäitä kertaa viikkoihin oli myös hyvällä tapaa vieras: kevyempi, eheämpi. Oli helpompi hengittää, enkä tuntenut itseäni kohtaa sitä samaa armottomuutta ja kovuutta. Pari viimeistä terapiakäyntiäni kuluneiden parin päivän sisään ovat opettaneet minulle paljon, enemmän kuin aikoihin, Olen oivaltanut ajatuksia, tai ainakin hyvällä vaihdilla matkalla kohti jonkin asteen valaistumista.

Olen pohdiskellut nämä pai viikkoa,  miksi minua itkettää? Ahdistaa, on paha olla ja surettaa? Miksi mikään tai kukaan ei innosta tai kiinnosta minua?  Niinkuin kävelisin sumussa, enkä kykene näkemään paria askelta pidemmälle. Maailmassa ei ole väriä, ei tunnetta, ei intohimoa. Himoa. Ei ainakaan sitä. Halua tai tahtoa tehdä mitään, ei energiaa innostua, nauraa tai surra, kokea tai nähdä. Samalla tunnen voimaksta tyhjiömäistä oloa, aivan kun sisälläni ei olisi muuta kuin tuota samaa sankkaa usvaa ja sumua. Kuin istuisin ammeessa, joka on kaulaani myöten täynnä haaleaa vettä. Niin, aivan kuin istuisi haaleassa vedessä.

"Sää työnnät mua pois", sanoi eräs ystäväni taannoin, ja minä siihen mielessäni "en minä sinua pois työnnä, minua ei vaan myöskään kiinnosta pitää sinua lähellä. Ei ketään, tai mitään". Viimeisimmät viikot sairaslomastani ovat kuluneet kummastellessa tätä outoa matalapainetta. Tätä vierasta, pelottavaa tunnetta siitä, miksi mieli onkin näin maassa, enkä saa itseäni innostumaan mistään tai kenestäkään, tai miksi en saata asettua, niin henkisesti kuin fyysisestikkään. Muistanhan olleeni ennekin maassa, mutta miksi sitten taas.

Minulta kysyttiin tänään mitä masennus minulle sanana merkitsee. Hetken pohdittuani sanoin "epätoivottua". Niihän se on. Tuskin kukaan haluaa olla masentunut, ja siihen liitetään paljon negatiivisia ajatuksia ja oletuksia. Opin tänään  kuitenkin myös paljon jotain sellaista, mitä en ole aikasemmin osannut edes ajatella, tai pysähtyä miettimään. Eheyttävä masennus. Niin, sekä eilinen ja tämän päiväinen terapiakäyntini ovat saaneet minut oivaltamaan muutaman ison asian itsestäni, tämän hetkisestä tilastani, olostani, tunteistani, ja mistä nuo kaikki kumpuaa. Ja miksi.

Voisi ajatella että syömishäiriöstä paranemine vaatii vain ravintoa. Niinhän asia toki on, ja suurin muutos, se näkyvin, on ravitsemustilan korjaantuminen: kun laihasta, kuivuneesta ihmisestä tulee taas terveen ja elinvoimaisen näköinen yksilö. Vaatii valtavan paljon energiaa kehon tehdessä korjaustyötä, muodostaen kaikkia niitä lihaksia ja soluja, sekä herätellessä aineenvaihduntaa, hormonitoimintaa, mitä ikinä. Mutta kyse on niin paljon muustakin, sillä onhan syömishäiriö tunnepohjainen, psyykkinen sairaus, mikä vuorostaan tarkoittaa, että ongelman ydin on jossain paljon  paljon syvemmällä. Ikäänkuin kuoren sisällä simpukassa, jota syömishäiriöinen oireilullaan, kontrollillaan ja sarastamisellaan pitää visusti sisällään piilossa, tietämättä ja tunnistamatta niitä syvimpiä saloja itsekkään. Jokin vain pakottaa ja pistää toimimaan itseään vastaan, joku tunne, joku voima, jota itsekkään ei osaa määritellä. Kun syömishäiriöinen viimein saa kehonsa elvytettyä, se ei tarkoita siis ettäkö sairastuneen mieli olisi vielä palautunut tai ehjä. Normaalipaino ei ole yhtäkuin terve.

Olen aina hukuttanut itseni kiireeseen aj tekemiseen. Olen ensin suorittanut koulua, kursseja, ja sittemmin työtä ja ihmissuhteita. Olen paennut todellista oloani, ja peitonnut itseni suorittamiseen ja kiireeseen. Tulin väittäneeksi eilen, että mieleni oli korkeammalla kun olin töissä. Oliko?, kysyin terapeuttini. Tuumattuani oivalsin, että ei ollut: olinhan minä tuolloinkin väsynyt, yksinäinen. surkea ja onneton. Tunneköyhä lahna, joka ei jaksa innostua tai tuntea mitään mitään tai ketään kohtaan. Oloni on nyt ja on ollut jo pitkään aivan kuin lilluisin siellä haaleassa vedessä: kaikki on samantekevää, eikä mikään oikein tunnu miltään. Plaap, niin tai näin, aivan sama. Mutta erona tämänhetkiseen tilanteeseen, tuolloin minulla oli työ. Työ pitämässä minut kiireellisenä, muissa ajatuksissa, poissa ikävien, ahdistavien ja masentavin ajatusten ääreltä. Hautasin itseni tekemiseen, juoksin pakoon pahaa oloani. ja näyttelin elämää.

Käsitin tänään, että minulla on paha olla, koska nyt joudun olemaan ihan kaksin noiden ajatusten, tunteiden ja olojen kanssa. Minut on pysäytetty, ja minulta "viety" ja riistettyse kaikki se sälä, mikä on tähän asti minua hämännyt. Pitänyt "onnellisena", pinnalla. Minut on pysäytetty, ja kaikkein kamalinta, kaikkein vaikeinta tässä sairaslomassa onkin ollut kohdata juurikin tämä olo, juurikin nämä ajatukset, mitä tällä hetkellä koen, tunnen, ja käyn lävitse .Olen ajatellut, että minua masentaa, ahdistaa ja itkettää vain koska elämässäni ei ole mitään, minulla ei ole tekemsitä, enkä koe olevani hyödyksi tai hyödyllinen. Asiahan voi toki osittain olla myös näin, mutta tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Totuus on se, että nyt kuulemani perusteella alamme olemaan niiden tunteiden äärellä, joiden takia minulle on syömishäiriö aikoinani kehkeytynyt. Se piilossa pysytellyt simpukka sisälläni kaikkine niine tunnemöykkyineen ja saloineen onkin nyt pulpahtamassa pintaan, ja tämä onkin se syy, mikä saa minut oireilemaan tavallani niinkuin tällä hetkellä teen. Oli se sitten lamaantumista, pakoilua puuhastelun muodossa, tai itkutihrustusta.

Siispä se, että minua nyt itkettää ja ahdstaa, on kuulemma vain hyvä asia, sillä se tarkoittaa, että nyt verho todellisten asioiden ja ongelmakohtien löytämiselle on vihdoin alkanut rakoilemaan. Kun syöminen on muutettu mekaanikseksi, ja tätä kautta valtaa ja kontrollia syömishäiriö-tontulta viety, jäljelle jää juurikin ne tunteet, jotka taas syömishäiriö on pitänyt takanaan piilossa ja kontorollissa. Juurikin niitä ajatuksia, pelkoja, menetyksiä, ahdistuksia, suruja, mikä kenelläkin, jotka ovat laukaisseet minullakin aikanaan oireilun. Se on möykky, sapake outoa oloa, josta en saa tunnetta tai ajatusta kiinni, mutta se on niin iso ja arvoituksellinen, että se tuntuu suorastaan tukahduttavalta.

Itkin tänään suunnattomasti terapiassa. Siitä ei tullut loppua. Se ei johtunut siitä, että mieleni oli niin maassa. vaan sisältäni vyöryi juurikin sellainen määrä jotain tunnetta, jotain oloa, jota en edes itse käsittänyt. Tähän oltiin taas todella tyytyväisiä, mikä minua taas vuorostani nauratti. Minulta kysyttiin, että mikä se tunne siellä sisällä on, ja mitä ne ajatukset niiden tunteiden takana. Tunnistin lopulta yhden jos toisenkin, minkä seurauksena itkua tuli vielä vain enemmän. Katkeruus. syyllisyyss. soimaus, viha, turhautuneisuus, vaativuus, pettymys itseä kohtaan. Katkeruus itseä kohtaan siitä, että olen aikanani sairastunt, ja sairastanut tällaista hirveää sairautta, joka on vienyt elämästäni ne parhaat kultavuoteni, nuoruuden, ja opiskelijaelämään kuuluneet riennot. Jättänyt minut yksin, ja pitänyt omanaan, näkemättä tai kokematta tarpeeksi. Ehkä viime vuosien hätiköidyt pyrähdykset reissuilleni milloin minnekin ovat olleetkin omia yrityksiäni hyvitellä tätä sanoinkuvailematonta katkeruutta, menetettyä elämää,  aivan kuin yrityksenä pyytää itseltäni anteeksiantoa ja armoa. Minä olenkin siis katkera. Olen ajatellut, että olen jo kyennyt antamaan itselleni anteeksi menneessä tehtyjä virheitä ja erehdyksiä, sekä sen, että olen aikoinani sairastunut, enkä tästä johtuen kyennyt elämään aivan sellaista nuoruutta kuin muut, tai olisin itse halunnut. Mutta ilmeisesti en sitten aivan kokonaan, sillä sisälläni velloo valtava määrä vihaa, katkeruutta, riittämättömyyttä ja turhautuneisuutta omaa itseäni kohtaan. Luulin, ettei minulla olisi enää koskaan mitään syytä katsoa menneeseen, vaan keskittyä ainoastaan tulevaan, mutta ilmeisesti näinkään ei ole.

Möykky pitää sisällään myös valtavat määrät kysymyksiä siitä, kuka minä olen, mitä minun pitäisi olla, missä minun pitäisi olla, ja miksen ole jo siellä. En ole saavuttanut mitään, tehnyt mitään, löytänyt omaa identiteettiäni, omaa polkuani, sitä omaa juttua. Miksi miksi miksi? Tässä nähdään kuulemma sitten luonteeni vaativuus itseäni kohtaan. Vaadin itseltänii kuullemma todella paljon. Oivalsin tänään, että yksi syy tämänhetkiseen levottomuuteni ja pahaan oloon on myös se, että en näe elämääni sairauden jälkeen. Tarkoitan, että en tiedä mitä tuon polun päässä on. Näen selkeästi sen, että tehtväni on nyt marssia tämä kivinen polku normaaliin painoon asti, ja saada itseni kuntoon. Se on selvää. Mutta tuon polut päässä, jonka päähän näen selkeästi, onkin liukuovet, jotka eivät avaudukkaan, joiden taakse en näekkään. Ja sekös minua ahdistaa. En osaa ajatella mitä elämä noiden ovien takana pitää sisällään, ja onko siellä tilaa minulle: opintoja, töitä, matkailua, ihmissuhteita, iloa, naurua, vai surua ja murhetta? En kykenene näkemään ,ja se saaa minut pelkäämään, että käännyt polullani vielä ympäri, ja lähden talsimaan matkaa takaisinpäin. Se on suurin huoleni.

Tänään kuintenkin sain kuulla seuraavaa. Olen sairastanut seitsemän vuotta, ja sairastumiseni on katkaissut minun kehitykseni ja kasvuni, oman identiteettini muodostumisen, ja itsenäistymiseni, jopa lamaannuttanut ne. Siispä se, että koen junnaavani paikallani, pitää paikkaansa, ja siksi minusta välillä saattaa tuntua, että muut menevät minusta edelle kaikissa elämän osa-alueissa, ja jääden jälkeen. En löydä itseäni, en tiedä kuka olen, ja mitä elämääni kuuluu ja mitä siihen haluan, ja miten löytää nämä asiat. Mutta koska olen sairastanut seitsemän vuotta, ei minun ole tarkouituskaan saada vastauksia seitsemässä viikossa. Naurahdin. Ehkä tämä on totta. Miksi en voi käsittää, ettei minulla ole kiire? Kiire löytää vastauksia, taikka kiirettä kyetä näkemääntulevaisuuttani luin lasipallosta. Olen aivan alussa omaa prosessiani, vasta lähtöruudussa kohti terveempää minää, eikä minun siis noiden liukuovien taakse tarvitsekkaan aivan vielä nähdä. Sen sijaan minun täytyisi jaksaa vain uskoa, että siellä on tilaa minullekin, ja tulevaisuutta minuakin varten. Elämä kantaa, on terapeuttini motto, jota hän minulle aina hokee, ja ehkä minun pitäisikin uskaltautua uskomaan, että näin asia todellakin saattaa olla. Pitää vain uskaltaa luottaa ja uskoa.

Itkuni tänään oli siis sekoitus niitä karvaita tunteita, joita syömishäiriöni on pantanut sisällään, joita olen juossut pakoon, ja nyt joutunut kohtaamaan. Tämä surutyö on siis sittenkin aivan yhtä tärkeää mitä itse syöminen; noiden tunteiden läpikäyminen, niiden tutkiskelu, ja niiden hyväksymienen ja niissä oleminen. Se katkeruus, turhamaisuus, viha, ja suru. se ettei riitä, se ettei tunne olevansa riittävä, se ettei tunne saaneensa mitää aikaseksi, olevansa riittämätön, mitä ikinä tekeekään. Tämän lisäksi itkuun mahtui myös helpotusta: oli suorastaan huumaavaa oivaltaa ja tajuta näinkin isoja asioita, ja ymmärtää, että kaikki se, mitä on luullut huonoksi, onkin hyvää. Tämä kaikki kuuluu asiaan, ja on hyvä että olen juurikin nyt tässä pisteessä, että viimein syömishäiriökontrollin alta pääsee karkaamaa niitä todellisia ajatuksia ja tunnetiloja, niin pitkään ne ovat olleet pimeässä piilossa. Olin, ja olen helpottonut. Ehkä en olekkaan vain surullinen ja masentunut koska en koe tekeväni mitään tai olevani hyödyksi, vaan nämä ajatukset ja tunteet ovat peräisin jostain todella syvältä, sieltä asian ytimsestä. Aion antaa itselleni luvan käydä nämä tunteet ja olot läpi, sellaisenaan kun ne tulee, ja hyväksyä ne. Ne eivät olekkaan pahasta, ja ne eivät määrittele minua ihmisenä, tai ne eivät ole pysyviä. Ne vain pitää hyväksyä ja ottaa vastaan,ei suinkaan painaa takaisin juoksemalla riennosta toiseen, vältellen ja kiirehtien. Kriisini siitä, ettei minulla ollut  tekemistä olikin siis ehkä vain viimeisiä tontun hädän huutoja yrittää löytää jotain, millä tukahduttaa näm äepämiellyttävät ajatukset ja karvaat tunteet. Mutta läpi ovt tulleet, ja niiden kanssa nyt rämmitään. Mutta verrattuna eiliseen, tänään katsonkin niitä aivan eri vinkkelistä; hyväksyvästi ja  ymmärtäen, että ne tulevat minusta, ja ne pitää osata käsitellä, ja niiden äärellä olla. Ei paeta,

Eheyttävä masennus. Opin tänään aivan uuden merkityksen masennukselle, Terapeuttini kysyi keskutelut käytyäni, miltä tämä sanana minusta nyt kuulostaa kuulostaa, Sanoin ,että heti paljon luottavaisemmalta. "osa prsosessia", vastasin. Ehkä minulla onkin juuri tuollaine eheyttävä masennus? minun kuuluu käydä läpi näitä vaikeitakin hetkiä, yksinäisyyttä, vetäytyneisyyttä, mielenkiinnottomuutta. Aikani ja energiaini ei ehkä vielä sittenkään riitä vielä kaikille tai kaikelle, vaan kuluu omiin ajatuksiin ja niiden setvimiseen, ja tietysti vielä syönnesitä huolehtimiseen. After all, olen kaikesta tästä yksin vastuussa, ollessani avohoidon puolella. Mutta miksi tästä vetämättömyydestä, tai ylipäätään mistään tästä itseään soimaamaan? Nyt ollaan tässä hetkessä, ja ajatus siitä, että tämä kaikki on ohi menevää, ja osa tätä kivistä taivalta, kantaa minua eteenpäin. Itsensä ruoskimisen, pakottamisen ja syyllistämisen sijaan onkin ehkä opeteltava vain hyväksymään olemaan juuri tällaisena tässä hetkessä mitä juuri nyt on. Ehkä näin teen palveluksen itseni lisäksi myös pitkällä juoksulla myös muille.

Kävin tänään siis taas lenkillä.  Tuo etelätuuli suorastaan suuteli ihoani, Hymyilin, Mutta tuo hymy ei ehkä sittenkään johtunut tuosta lempeästä puhalluksesta, vaan siitä, että tänään ymmärsin, mitä sallivuus, ymmärrys ja  hyväksyntä omaa itseään kohtaan tarkoittaa. Antaa itselleen lupaa tuntea ja voida juuri niinkuin silloin tuntuu, antaa lupa kohdata kaikki tunteet sellaisenaankuin ne tulee, eikä häveten yrittää hukuttaa niitä mihinkään. Ei pakottaa itseään tekemään tai näkemään ketään tai mitään, jos ei siltä tunnut. Sallia. ymmärtää. hyväksyä. Olla läsnä hyväksyvästi. hyväksyä pysähtyä, ja hyväksyä nähdä tämänhetkinen toellinen tunne, mieli ja ajatus, Ei kiirehtiä, vaan luottaa, että kunhan ensin rauhassa maltan kulkea tätä polkua jokainen sen mutka ja moukku läpikäyden, nuo polun päässä olevat ovet aukeavat myös minulle kun niin on tarkoitettu, ja niiden takaa löytyy jotain myös minulle. Tuolle ovelle ei parane kiirehtiä tai juosta, vaan ajatella niin, että samalla kuin tätä tietä pitkin matkustan, vastaukset ja ratkaisut, tulevaisuuteni muotoutuu samanaikaisesti tuolla piilossa. Ikään kuin suuri ja mahtava taideteos piilossa yleisön silmiltä ennen näyttelyn avajaisiltaa, ja ajan ollessa oikea, näen tuon luomuksen kun niin viimein on tarkoitettu. Ei minun tarvitsee tietää ja nähdä vielä kaikkea. Ei muuta, kuin että saan itseni kuntoon, ja että elämä kantaa, ja tulevassa on tilaa myös minulle, mitä ikinä sillä on minulle sitten  tarjottavanaankaan. Pelottavan ahdistava ajatus, mutta ei auta kuin uskoa, että asiat järjestyvät, jopa minun kohdallani. ja tämä, ystäväni, on ihan mielettömän huojentavaa oivaltaa.

~ Laura

P.s. ainiin, kävinhän minä tänään vissiin puntarillakin.

Tättärää! God damn it, määhän paisun ku pullataikina! "Siltäkö se susta tuntuu?" heti kysäistiin. No ei sentään. mutta kieltämätä hassu olo;  kaveri vetelee osaston startti suunnitlman mukaan, ja paino rullaa melko reippaalla tahdilla eteenpäin. Toki herkkuja mahtuu mukaan enemmän, mutta missä ovat ne valtavat annoskoot, loputkon nälkä ja suuri energiantarve, kysympähän vain! Ilmiesesti kohdallani näin ei  ole.. .tontun ajatuksia, huomautin heti. Mieli kuitenkin heti asettui kuullessani, että tämä reipas kehitys näillä määrillä kertoo ja kielii vain siitä, kuin vähäistä, niukkaa ja epätasaista syömiseni oli ennen tätä sairasloman mekaanista syöntiä. No joo, point taken, totta, makes sense. Ehkä tunsin jopa pientä huojennusta. Rakennettavaa on paljon, joten keho käyttää sen kaiken minkä se vain saa uuden luomiseen ja vahinkojen korjaamiseen. Hyvä juttu siis, herättää vain monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Muttä hyvä juttu tämä on, todella hyvä!

Pettymyksen kautta voittajaksi

Hellurei! Ajattelin tulla purkamaan tämänpäiväiset (edit: eiliset, väsy kaatui päälle seinän tapaan, ja kirjoittelut jäi vähän kesken...) mietteet ja ajatukset koskien aamullista käyntiäni polilla ravitsemusterapeutin tykönä, nytkun on vielä tuoreessa muistissa kaikki.

Kehnosti nukutun yön jälkeen aamuhan nimittäin polkaisi käyntiin melko suurella pettymyksellä, kun sain puhelimeeni viestin ennen yhdeksää, että ravitsemusterateutti jonka luokse minun ja terapeuttini oli tarkoitus mennä yhdessä, olikin yön aikana sairastunut. Voihan kurjuus. Tai eihän sairastumisille todellakaan voi mitään, käsitän sen enemmän kuin hyvin, mutta niinkuin jo eilen kirjoittelin, olen jo muutaman päivän juuri tätä käyntiä melko kärsimättömästi ja innolla odottanut, jotta hommat syöntien puolesta saataisiin viimein kunnolla polkaistua alulle. Hyvää pohjustustyötä olen tehnyt viimeisen viikon ajan, mutta että saisi sen ihan uuden, oman, hyväksytyn, läpikäydyn suunnitelman, jota sitten noudatetaan orjallisesti ja millin tarkkuudella itkusta ja ahdistuksesta huolimatta. Nytkö en tuota saisikaan, ja kuinka kauan joutuisin taas odottelemaan jotta uusi aika löytisi? Tonttuhan kerkesi jo pistää omat reivit pystyyn tuon sekunninsadasosan aikana; vähintään viikko armon aikaa! Lisää päiviä lusmuta, vältellä ja vähän niuhottaa! Syödä kyllä, mutta eipä haittaa vaikka vähän jotain jääkin, tai vähän juksaa... uu las palmas!! Ääni päässä vaikeni hyvinkin pian, sillä tajusin olevani todella harmissani. En halua odotella enää yhtään kauempaa, tai antaa sairaille ajatuksille mahdollisuutta viljellä päähäni moisia ajatuksia lepsuilusta tai vastuun välttelystä. En halua että yksikään päivä saikusta menee hukkaan, vain töitä on alettava tekemään nyt eikä huomenna,saatikka vasta ensi viikolla! Onnekseni terapeuttini itse ehdotti että saan tulla toki häntä tapaamaan, ja esitinkin toiveen, että käynnin teemana olisi ruoka, ja katsoisimme yhdessä tuomani suunnitelman kuntoon, ja tekisimme tarvittavat muutokset, odotellessa oikeaa, varsinaista raten käyntiä. Sen verta monessa ravitsemusterapeutin istunnossa, sekä osastoilla käytössä olevien ateriasuunnitelmien suunnittelussa kysienen nainen on ollut mukana, että voin melkein sanoa, että luotin tämän naisen ammattitaitoon kuin kalliioon.

Ja kyllä kannatti, ja olen ollut tänään(kin) todella hyvillä mielin siitä, että menin polilla käymään. Lyhesti alkuun kävimme vain muutamia työhön koskevia asioita läpi, jonka jälkeen sainkin jo heti tonkia laukustani eilen työvoimatoimiston tulostimella tulostetun ("juuuu, CVtä tässä tulostelen!":D ) suunnitelmani läpi, jonka muokkasin ja räätälöin vanhojeni pohjalta. Olin nimennyt oman suunnitelmani "startiksi", sillä kavensin hieman viimeksi käytössäni olevaa suunnitelmaa, joka tuotti melkoista päänvaivaa viime saikullani kohtuu isoine annoksineen, varsinkin kun otin sen käyttööni tuolloin aivan yhtäkkiä. Nyt siis hieman varovasemmin liikkelle, kiitos. Hieman pelkäsin että mitähän tästä mahdettaisiin sanoa, vaan eipä positiiviseksi yllätykseni sanottu mitään pahaa, vaan terapeuttini penkoi laatikostaan osastolla käytössä olevan Startti suunnitelman. Eli juurikin se samainen suunnitelma millä sitä itsekkin söisi jos sinne tulisi lähtö.Hämmentävä ajatus.

Mutta näitä kahta listaa käytiin kohta kohdalta läpi, vertailtiin, ja keskusteltiin. Listassani oli esimerkiksi kolme eri vaihtoehtoa aamu/iltapalalle, ja jokainen pienikin yksityiskohta käytiin läpi, ja tarvittavista lisäyksistä sain kuulla heti. Mutta täytyy sanoa että melko onnistuneesti olin oman suunnitelmani laatinut, sillä listaan piti tehdä vain ihan muutama hassu lisäys: rasvaa siemenien/pähkinöiden muodossa yhteen aamupalavaihtoehdoista, salaattiaterian proteiinin lähteeseen (niitä oltava kaski yhden sijaan), sekä yksi desi jälkiruokaa jokaisen lämpimän aterian lisäksi olisi lisättävä suunnitelmaani. Tässä kohtaa hieman hämmennyin, sillä miksi minun olisi opeteltava syömään herkkuja joka päivä, vieläpä kaksi kertaa päivässä, jos niitä mieli ei tee? Melkoinen herkkukerttu myönnän olevani, mutta ei se minullakaan aina sokeria mieli tee :D Oivallus ja helpotus oli melkoinen, kun terapeuttini valaisi minua kertomalla, että tässä jälkiruoalla tarkoitetaan esimerkiksi desiä marjoja, pientä hedelmää, pilttiä, kiisseliä soppaa. Toki se saa se suklaapatukkakin olla, mutta ei sen tarvitse aina olla makeapala, kunhan vain jotain, millä päättää ateria, ja energiat eivät jää vajaaksi. Aijjaaaaa!! No sitten, now I get it, eihän tämä sitten paha juttu ole ollenkaan, huh :D Hoituu. Muutamista puolen desin heitoista siellä täällä (esim keiton ja kiusauksen määrissä) keskusteltiin ja sovittiin, ja tärkeintä minun onkin muistaa että tämä on minimi, aina saa ruokaa ottaa lisää, jos vain siltä tuntuu. Tämän kyllä tiedän hyvin, eikä olekaan kyllä tarkoitus pitää itseäni nälässä. Tätä enemmän päänvaivaa tuotti leipä, sillä kokemuksesta tiedän, että erityisesti lämpimän ruoan kanssa nautittava leipä on minulle se vaikein. Aikaisemmilta kerroilta muistan miltei itkun kanssa syötyjä lounaita olleen useampi, sillä perunamuusin tursutessa korvista pöydällä koreili vielä iso ruisleipä. Olin siis jättänyt leivän pois omasta (peruna-ateriasta, keiton ja salaatin kanssa leipä on must), pois kokaan, ja tästä hermoilin eniten. Olin varma että ajatus tyrmätään samantien, mutta näin ei käynyt, vaan korvaavia vaihtoehtoja lähdettiin pohtimaan yhdessä. Kuitenkin kävi niin, että koska tulevissa suunnitelmissani tulee jokatapauksessa olemaan leipää lämpimän kaverina, miksei sitte aloittaa oepttelu jo nyt, pienin askelin? Itse siis ehdotin, että olisiko aivan hullua tai tyhmää, jos vaikka alottaisin ihan vain puolikkaalla leivällä, kokoniasen sijaan, tai sen sijaan, ettei leipää olisi ollenkaan. Tämä kävi oikein hyvin, ja olen myös itse enemmän kuin tyytyväinen, etten tarttunut heti mahdollisuuden jättää jotain epämiellyttävää suunnitelmasta pois, vaan päätin sitten kuitenkin aloittaa edes aivan pienestä muutoksesta. Moinen kompromissi ja päätös oli molempien mieleen, ja minulle itselleni jäi erityisesti tästä päätöksestä todella hyvä mieli, sen verta monet kerrat olen leivän kanssa lounaalla tuskastellut, mutta että tästä huolimatta halusin sen mukaan suunnitelmaan jo nyt.

Sen lisäksi että olin erittäin helpottunut ja yllättynyt siitä, kuinka helposti ja tahdikkaasti saimme suunnitelmasta juuri sellaisen kuin pitääkin, vaadittavat kriteerit, ja riittävästi energiaa (näin alkuun) sisältävän listan, ja vieläpä mielipiteeni huomioon ottaen, oli eräs seikka, jonka kuuleminen hoitotaholta itseltään, oli suunnaton helpotus. Ikäänkuin synninpäästö, jonka jälkeen olo on huojentunut, helpottunut, ja painoa harteilta tipahtaa niin, että tuntee kykenevänsä jälleen hengittämään vapaasti. Niinkuin totesin, käyntini oli hyvä, enkä tarkoita asiaa vain sillä, että sain viimein odottani listan käsiini,ja pääsen sitä toteuttamaan, vaan sitä, kuinka tulin kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä itse oivaltaa ja ymmärtää, ettei itselleen tarvitsekaan olla niin ankara. Vaativa. Pelätä epäonnistumista, ja sitä että tekee "vääriä valintoja". Opin enemmän ravitsemustilan korjaamisesta kuin aikaisemmilla kerroilla yhteensä, ja erityisesti siitä, mistä asioista lähdetään liikenteeseen, ja millä asioilla todella on merkitystä. 

Aiheeseen päästiin oikeastaan siten, että kysyin arastellen, saisinko juoda maitoni rasvattomana. Olen juonut sitä 26 vuotta juurikin sellaisena, kylmänä, raikkaana ja vedenohuena. Pidän sen mausta ja tunnusta, ja näin asia vain on. Luomuna, vielä parempi. Kerroin kuinka minun edeltävä rav.terapeuttini vuosia sitten eräällä yksityisellä lääkäriasemalla kielsi minulta totaallisesti kaikki ton/ton-tuotteet, eikä hänen kanssaan keskustelu tullut kyseeseenkään. Ei. Puhdas, kylmä, armoton ei. Välissämme tuntui olevan kuin paksu pleksi seinä, jonka läpi hän ei suostunut kuulemaan minua, ja lopussa minä en enää häntä. Oloni oli kamala, tukala ja itku herkässä: aivan kuin omilla mielipiteilläni ei olisi ollut mitään merkitystä, ja vain koska olin sairas, ei minulla niitä saanutkaan edes olla. Tuo käynti jätti minuun melko karvaan ja katkeran kuvan ravitsemumsterapeuteista, heidän tavastaan vain printata sama lista kaikille, ja määrätä toteuttamaan sitä, ehdoitta, mistään keskustelematta. Tämä muisto pyyhkiytyi kuitenkin eilen pois, kun ymmärsin, että hoitajia, niinkuin muitakin ihmisiä on erillasia; sydämellisiä, ymmärtäväisiä, keskustelevia mutta tarpeeksi jämäkkijä. Sellaisia jotka suostuvat kuulemaan mielipiteesi, keskustelemaan ja löytämään kompromisseja. Olin aivan ymmyrkäisenä siitä, kuinka eilinen terapeuttini hieman hämmästeli edellisen raten mustavalkoisuutta sekä tapaa toimia, ja kertoi minulle että moiset seikat (rasvatonta maitoa vaikko kevyttä) ovat mitättömiä seikkoja, joihin vielä tässä tilanteessa, somaattisen tilan ollessa näin kehnossa jamassa kuin omani (keelamma), ei ole mitään merkitystä. Ne ovat kuin pisaroita valtameressä, ja moisiin yksityiskohtiin ei ole tarvetta vielä puuttua. Minulle selitettiin, mikä todella merkitsee.

Ensmmäisenä tulee rytmi. Kun osastolle tuodaan tyttö, joka on tottunut syömään kerran kahdesti päivässä, tärkeintä on lähteä opettelemaan ja tottutelemaan kroppaa siihen, että ruokaa tulee 3 tunnin välein. Oli tämä sitten leivän, tai vain viiden viinirypäleen muodossa, merkittävintä tässä vaiheessa todella vain on se, että jotain menee alas, oikeaan rytmiin.

Tämän jälkeen tulee määrä. Riittävästi energiaa soluille ja kudoksille, joita on rytmillä herätelty ajatukseen ruoasta, ja jotka sitä alkavat pikku hiljaa itselleen vaatimaan, kun keho heräilee korjaustyötä varten. Itse olen siis juurikin tässä vaiheessa. Olen tähänkin asti syönyt kotona 3-5 päivässä, vain liika yksipuolisesti ja liian vähän. Ensin laaditaan suunnitelma jolla lähdetään liikkeelle (juuri niinkuin oma Starttinikin), jota sitten kasvatetaan ja kasvatetaan energiatarpeen kasvaessa, painon noustessa ja kehon niin vaatiessa. Tässä vaiheessa ei ole myöskään vielä niin suurta merkitystä mitä valintoja tehdään, kunhan toipilas vain syö juuri sen verran mitä suunnitelma pitää sisällään. Edellisen rav.terapeutin tapaamisen johdosta, päähäni on iskostunut eilen vääräksi osottautunut uskomus siitä, että kaikkeen on kyettävä nyt heti kerralla. Eilen ymmärsin, kuinka ankara olen ollut itselleni aikaisemmilla kerroilla toteuttaessani suunnitelmaa (esim, viime syksyn saikulla), sillä olen ollut vahvasti siinä uskossa, että jokainen "sairasvalinta" tarkoittaa epäonnistumista, ja olen potenut todella huonoa omatuntoa, syyllistänyt itseäni, ja tuntenut itseni heikoksi ja hävijäksi valitessani kevyt jogurtin normaalin sijaan, ahdistuksen ollessa liian suuri. Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, etten ole kyennyt enää ottamaan kumpaakaan, pään ollessa jo aivan pökkyrällä itkusta, ahdistuksesa sekä siitä luulosta, että teen ehdottoman väärin jos turvaudun kevyt tuotteeseen. Olenhan silloin heikko, ja huono toipilas. Lähestulkoon itkin eilen onnesta ja helpotuksesta, kun terapeuttini väänsi minulle lähes rautalangasta, että näin ei todellakaan ole, ettei minun todellakaan tarvitse vielä kyetä tekemään kaikkia muutoksia kerralla. Kunhan vain syöt sen mitä listaan on merkitty;se onko se kevyt jogurtti, vaiko normaali, ei todellakaan ratkaise tätä peliä vielä tässä vaiheessa. Sillä ei ole vielä mitään merkitystä. Puhuimme jälleen vuoren valloituksesta: vuorelle ei kavuta yhdessä tai kadessa yössä, vaan huipulle kiivetessä matkanvarrella on satoja etappeja, joihin tullaan askel kerrallaan. Minun ei tarvitse ajatella olevani huono potilas, huono selviytyjä, epäonnistunut, tai tuntea suurta syyllisyyttä, häpeää, ja ahdistusta siitä, jos en joka kerta kykene tekemäänkään sitä valintaa, mihin haluaisin kyetä. Sekin päivä tulee vielä, nyt 
mikä todella merkitsee on vain se, että annan keholleni tarvittavan määrän polttoainetta, jotta se pääsee aloittamaan kiireesti korjaustyöt. Olisin melkein hallunnut halata tässä vaiheessa terapeuttiani näistä kaikista sanoista, sillä niin suuri painolasti tipahti harteiltani ja omatunnoltani kuullessani ja ymmärtäessäni tämän kaiken.

Väliin vielä se, että älkää luulko että tämä kaikki sai minut ajattelemaan että huh, nyt saan jatkaa pelkkien kevyt lirujogurttien syöntiä, sillä näin ei todellakaan ole :) Tunne vain siitä, että minun ei tarvitse olla itselleni niin ankara, tai minun ei tarvitsekkaan uskaltaa ja kyetä kääntää valtamerilaivaa silmänräpäyksessä, oli vain niin suuri henkinen helpotus kuulla oman lääkärin suusta, että tämä kaikki pikemminkin antoi minulle melkoisen sallivuuden potkun, sillä nythän minulla todella on kaikki sallitua, niin kevyet kuin normaalitkin tuotteet. Ja mikäs tämän mukavampaa ;) Aivan uudenlainen vapauden tunne, ja nyt onkin jo suuri polte lähteä marketin jogurttihyllylle shoppailemaan, ja tuntea itsensä voittajaksi, oli korissani sitten kolme kevytjogua viidestä,  tai päinvastoin. Ylpeyttä saan tuntea siitä, että minä nämä todella myös syön, hävetä saan jos jätän ne syömättä. Helppo hengittää, aivan ihanaa :):)

No mutta takaisin aiheeseen. Eli määrän jälkeen vasta tulee  monipuolisuus,  jota taas seuraa sallivuus. Eli kun pahin hätä on ohi, ja syönnit oikealla rytmillä sujuvat, määriä aletaan kasvattamaan, aletaan viilaamaan vähän enemmän pilkkua, ja tökkimään tikulla sairautta, ja sietämään ahdistusta vaikeimpien ja haastavampien valintojen muodossa. Haasteruokia, herkkuja, enemmän ja monipuolisemmin. Toki herkkuja saa syödä aivan alusta lähtien, ja omaan suunnitelmaanikin olen sisällyttänyt kyllä melko määrät jäätelöä (kevään ihanat uutuudet <3) sekä suklaapatukoita, ei ainoastaan marjoja ja mandariineja ;) Mutta jos näihin valintoihin ei aivan heti kykene, ei huolta, sillä tähän päästään kun keho ja mieli ovat jo hitusen vahvempia. Itsekin olen sitä mieltä, että loppuun asti ei voi pysytellä omalla mukavuusalueella. Kyllä painon saa nousemaan rahkalla, raejuustolla ja ruisleivällä (itsekin tämän nähneenä ja kokeneena), mutta ainakaan oma mieleni ja ajatusmaailmani eivät olleet yhtään sen sallivampia, tai ajatukseni terveempiä. Ruokaa vain upposi tuolloin määrällisesti enemmän, mutta visusti pysyttelin omassa kuplassani, ehkä uskaltanut todella valita niitä tuotteita, mitä mieleni halusi. Nyt minulla on lupa tehdä päätökseni ja valintani oman voimani ja mielitekojeni mukaan niin hyvin kuin itse tässä tilassa kykenen, ja samalla ymmärtää ja antaa aikaa sekä kärsivällisyyttä omalle etenemiselleni. Kaikkeen muutokseen ei todellakaan tarivtse kyetä aivan nyt heti.

All this makes sense to me. Polilta lähdettyäni hymy oli melko herkissä; kädessäni uusi, hyväksytty lista johon uskon pystyväni ilman aivan kamalaa ahdistusta ja ähkyturvotusta (tätäkin odotellessa <3), tieto kaikesta oppimastani ja kuulemastani, hyvä mieli tultuani kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä tärkeimpänä tieto siitä, että en ole yhtään sen epäonnistuneempi, jos voimani joku ilta eivät riitäkkään nujertamaan Tonttua banaanijogurtin muodossa, vaan tuohon hetkeen ja tilanteeseen istuu paremmin tuttu ja turvallinen valinta. Kunhan vain valitsen syödä, mitä jättää syömättä. Tunnen olevani todella onnekas ja onnellinen siitä, että tällä kertaa tielleni osui terapeuttini kaltainen ihana, ymmärtäväinen ja välittävä ihminen, joka onnistui eilen sanoillaan ja teoillaan aukaisemaan kyllä monet lukot ja solmut päästäni, ja tänään katson maailmaa taas hieman (enemmänkin) sallivammin, avoimemmin ja avarakatseisemmin. Tunnen itseni vahvemmaksi, ja uskon huomiseen taas enemmän kuin aikaisemmin!

~Laura

Ihanaa viikonloppua kaikille! 

Ps. Jahka vaan saan listaani päivitettyä nuo pienen pienet muutokset ja lisäykset mistä eilen keskusteltiin, ja printtaan suunnitelman koristamaan jääkaappimme ovea, voin halutessaan hieman vilauttaa sitä myös täällä, jos tarvetta tai kiinnostusta on?

P.p.s. Sain tännään puhelun tuolta sairastuneelta ravitsemusterapeutilta, ja sovimme minulle uuden ajan jo heti ensi viikon keskiviikoksi. Kuulemma hänellä oli kova tarve saada tavata minua, ja häntä oli todella harmittanut kun oli joutunut käyntini peruuttamaan. Lisäki hän kertoi, että joissakin tapauksissa  joillekin potilaille ei laadita täysin uutta suunnitelmaa, vaan lähdetään vain tekemään muutoksia ja lisäyksiä vanhoihin tapoihin ja ruokatottumuksiin, mutta minun tapauksessani hän oli päättänyt valita "jämäkämmän" linjan, ja ehdotti että tekisimme minulle aivan oman, uuden suunnitelman. Hän oli todella mielissään kun kerroin, että itseasissa saimme eilen laadittua mminulle jo suunnitelman vanhojeni pohjalta, ja osaston listaan vertaamalla. Tuo lista minun täytyy ottaa mukaan tuota käyntiä varten, sekä lisäksi pitää ruokapäiväkirjaa muutama päivä, sekä kirjata ylös kohtia, jotka koen vaikeiksi ja tuottavat päänvaivaa. Tätä siis odotellessa. So far so good, ja pitkästä aikaa olo todellakin on, että olen hyvissä käsissä!

Lääkitys kohdilleen!

Huomenna se alkaa! Nimittäin se perkuleen ruokasota tuota pahaistaTonttu-poloa vastaan! Poloista ihan sen vuoksi, että päällimmäisenä tarkoituksenani olisi nuijia tuo rajoittava ääni päässäni syvälle maan rakoon, ja haluta,  syödä ja nauttia juuri niitä kaikkia ihanuuksia mitä mieleni vain halajaa! Ja pysytellä suunnitelmassa tottakai. Ja olla fuskaamatta. Ja muistaa se rytmin tärkeys. Ja olla hepuloimatta; hengittää syvään, laskea viiteen ja ottaa time out tarvittaessa. Sallia, nauttia ja uskaltaa. Nyt on aika, ja vähän pakkokin, varsinkin jos meinaa kotosalla haluta pysytellä.

Pelon ja riemun sekavin tuntemuksin odotan huomista ravitsemusterapeutin käyntiäni, jonka tarkoituksena on tarkistaa/päivittää/laatia aivan uusi (startti) suunnitelman vanhojen suunnitelmieni pohjalta. Nykyiset, piironginlaatikon pohjalta löyttyneet listat tuntuvat ja ovat melko isoja ja tukalia heti näin alkuun pitkään kestäneen epäsäännöllisen ja liika vähäisen syöntiuran jäälkeen, joten tarkoituksenani olis esittää toive hitusen pienemmästä, jolla lähdetään liikkeelle, totutetaan kroppa taas oikeaan, kunnon ruokaan, jota tulee tasaisin väliajoin. Sitten vaikka viikon päästä leipä kaksi lisää, ja isompi vaihde silmään. En minä aivan tuohon torstaihin ole jäänyt kuitenkaan odttelemaan, vaan jo viikonlopusta lähtien olen petrannut ja kiinnitätnyt huomiota ennenkaikkea ruokarytmiin, lämpimiin, ja leivän määrään aamu/iltapaloilla. Alkuun kroppa ihmetteli, mutta en tiedä johtuuko väsymyksestä vai mistä, on se alkanut jo hieman puhumaan minulle entistä vaativampaan sävyyn: Anna lisää. Missä toinen? Hei, jäi nälkä. Joko se loppui? Milloin syödään taas? Yöh, nyt on ähky... ai eipä olekaan enää, ruokaa kiitos! Wakey wakey, weher's my food?? .....aivan kummaa hommaa, ja olen ollut hieman hölmistynyt siitä, kuinka näinkin lyhyessä ajassa olen onnistunut herättelemään näläntunnetta ilman, että kunnon suunnitelma on edes vielä käytössä :D Toisaalta olen tähän todella tyytyväinen, sillä eipä tule aivan shokkihoitona ja pystymetsästä kun huomenna potti räjähtää upouuden suunnitelman muodossa. Kjihihihihih..... naamalle kirpoaa virne. Ihanaa saada alkaa taas syömään, ja oikein luvan kanssa >:D Onhan minulla jo pitkään ollut lupa syömiseen, olen vain tehnyt sitä väärin, huolettomasti ja siltikin sairauden sanelemana. Nyt ei paljoa Tontulta kysellä syödäänkö vai ei, sillä se on vähän pakko nyt. Ja oikein luvan kanssa! Olen saikulla juurikin tätä missiota varten. Jos on kipeä, ihminen tarvitsee lääkettä, eikös vain? Ja ruoka on minun lääkkeeni? Eikä lääkkeitä saa jättää ottamatta, tai jättää kuuria kesken, muuton ei parane, tai tauti uusiutuu? Näin olen ainakin oppinut.

No, minulle kirjoitetaan huomenna sellainen "resepti", että eiköhän tässä ala kohta, pikku hiljaa sekä kroppa ja mieli tokenemaan. Hui apua, hihihi kamalaa. Ihanaa. Ihan totta? Kyllä! Tuleekohan tästä mi.. kyllä tulee! Nyt höpinät, pelko, epäluulo, niuhoitus, ahdistus, rajoitukset ja vastuun välttely ikkunasta kartanolle!  Nyt on aika nauttia, uskoa ja uskaltaa!

Tämän aamun projekti :D Heräsin "vasta" kuudelta, joten aikaa riitti. Löytiyhän niitä muutama laatikon pohjalta, vuosien varrelta. Suunnitelmia meinaan. Niitä vertaamalla , yhdistelemällä ja muokkaamalla laadin uuden mallin, jonka kiikutan huomenna matkassani oys:iin. Terapeuttini siis pyysi tuomaan matkassani suunnitelman, en minä oleta että sinne marssitaan oma lista kourassa ja sanotaan että no näin ajattelin syödä :D Lähinnä vähensin leivän sieltä täältä välttääkseni pahimman shokin, ja toin mukaan omia toiveita (rahka/rae mössöt, mutta tällä kertaa murojen, leseiden ja hiutaleiden kera, niin että ne ovat hyväksyttäviä ja riittäviä aamu- ja iltapaloja). Katsotaan mikä on tuomio. Jo sillä saisi edes aloittaa, ja sitten katsottaisiin jo valmiiksi viikon parin päähän vaikka joku näistä vanhoista. Jännittää. Mutta hyvällä tapaa :) 

May the force (and food. And brains) be with me.

~ Laura 

Very much alive!

Hengissä ollaan!...... näin ainakin oletan :D Paluu Japanin maalta on tapahtunut jo parisen viikkoa takaperin, mutta kotiutuminen, rutiineihin paluu ja uni-ja ruokarytmin kääntäminen taas tähän aikavyöhykkeeseen sopivaksi on vienyt kyllä melkoisesti aikaa, sekä energiaa. Palasin reissulta viime viikon maanantaita vasten yöllä, ja löysin itseni töistä heti tiistai aamuna. Koko viikko meni töissä, ja voin sanoa että koin pientä kulttuurishokkia siirtyessäni vuorokauden sisään Tokion Shinykusta Oulun pölyisille, harmaille kaduille, töihin tuota loskapaskaa lattioista luutuamaan. Viikko apinanraivolla töissä, viikonloppu huilia,ja tämä edesmennyt viikko jo hieman paremmalla menestyksellä, vaikka unenlaatu on mitä on: eko-kello Ilva on asettanut itsensä herättämään myös minut nousevan auringon tahtiin. eli siinä viiden pintaan.... j o k a    i k i n e n    a a m u. Eikä tämä kello vaikene, tai tunne torkkuominaisuuta, vaan on tyytyväinen työnsä tulokseen vasta kun saa minut ylös ruokkimaan itsensä, tai vaan ihan sohvalle istumaan, pöhöttyneenä, pää univajeesta tokkurassa, jo aamu kuuden aikaan helottava kevätaurinko sarveiskalvojani syövyttäen. Kissa on tyytyväinen ja palaa omiin hommiinsa. Jätte kiva sanon minä.

Mutta se Tokio. Oi voi. Aivan varmana luvassa on myös teille kuvia ja tarkempaa infoa reissustani, mutta tuntuu että pitää päästä kirjoittelemaan tuoreemman, hieman akuutimmat uutiset tähän ens alkuun. Kiitos kuitenkin kaikille huolensa ilmaisseille: selvisin reissusta kunnialla, minulla oli ihan mieletön reissu, söin, koin ja näin kaikkea ihanaa, ja palasinpa takasin vielä ehjin nahoin, monta kokemusta rikkaampana. Kyllä matkailu avartaa. Nyt kiireiseisesti suunnittelemaan uutta reissua ;)

Osa kirsikoista kukki <3 

Mutta mitä nyt tapahtuu? Missä mennään, ja mitä minulle kuuluu? Hieman huonosti olen saanut päiviteltyä muutoinkin kuulumisiani jo ennen reissua, mutta nyt on tähän kahteen viikkoon mitä kotona olen ollut mahtunut melkoinen määrä taas toimintaa, hyvä että on itse pysytellyt menossa matkassa: se on tiedetty että työ on kysynyt melko määrät kuntoa, ja vointini on ollut melko vaihtelevaa; väsyä ja painon kiikkumista melko alhaisissa lukemissa, poilikäyntejä ja tulosten jännittämistä. No, kunnossa ei ole tapahtunut mitään suuria muutoksia: ehkä sen verta että reissulta palatessa painoni oli sellaisissa lukemissa, että en ole ikinä painanut niin vähän. Itkin. Katkerasti, ja paljon, sillä vaikka tiesin reissun olleen todella kuluttava, en aivan arvannut että tuolla puntarinlukemalla laskettuna painoindeksini olisi jo alle 13. Ja minä kyllä söin reissussa, uskokaa pois! enemmän ja monipuolisemmin mitä kotona viikkojen aikana yhteensä, mutta kulutus oli ilmeisesit melko suurta, kun viettää 10-14 tuntia kaupungilla puostojen, temppelien ja ostoskeskusten perässä ravaten. No mutta töissä ollaan tästähuolimatta sinnitelty, ja kroppaa elvytetty syöttämällä sille mitä ikinä se on vain itselleen vaatinut;sokeria, hiilaareita, protskua, vähän lisää sokeria.... Ja pientä parannusta on tapahtunut, huh. Mutta sitten tullaankin tämänviikon keskiviikkoon, joka mahtoikin olla (näin ainakin toivon) tähän astisen sairaushistoriani käänteentekevin, ratkaisevin ja mullistavin hetki; polikäyntien viimeinen käynti ja yhteinen hoitoneuvottelu.

Viime keskiviikkona istuttiin sitten kolmen eri hoitotahon voimin, sekä vanhempieni kanssa alas juttelemaan kuluneesta keväästä, nykyisestä tilastani, kevään mittaan olleista haastatteluista ja niiden pohjalta tehdyistä lausunnoista ja tuloksista. Sekä tietysti jatkosta. Olen toki pitkin kevättä osannut jo sulatella ja varautua vaikka jos jonkinmoiseen tulokseen ja ehdotuksiin, mutta oli tuo päivä kokonaisuudeessaan siltikin melko rankka, ja tunteet olivat herkässä kaikilla. Tuli ehkä tirauatettua "muutama" (olin kuivempi kuin kalaharin autiomaa iltaan mennessä, väsyitkulle kaikkine tunteineen ei koko päivänä ollut tulla loppua...) kyynelkin, vaikka päällimmäisin tunne oli tottakai tyytyväisyys, helpotus, ja mieli onnekas ja luottavainen. Toiveikas, että tässä todella ollaan isojen asioiden äärellä, ja todella tällä kertaa muutoksia on luvassa, pysyvästi. Minut on nimttäin otettu mukaan nuorten (vaikka yläikäraja on 23, minut haluttiin matkaan?!) syömishäiriöklinikan tehostettuun avohoidon yksikköön, ja viikkoni täyttyvät tästäeteenpäin jos jonkinmoisella polikäynnillä. Jo tälle viikkoa käyntejä kertyy pelkästään "vain" neljä ;) Nykyiset terapiakäyntini tuplataan kahteen kertaan viikossa, jonka lisäki nyt mukaan tulee poliklinikan puolesta toinenkin psykiatri (jonka luona käivn haastattelut, ja koska yhteistyömme sujui niin hyvin, hän koki haluavansa jatkaa kanssani työskentelyä. Olen tästä erittäin kiitollinen ja onnellinen), satunnaiset sairaanhoitajan käynnit, 4-5 viikon välein toistuvat ravitsemusterapeutin käynnit (hieman useammin näitä olisin toivonut, mutta katsoo nyt miten kevät lähtee käyntiin), sekä aivan uutena minulle fysioterapetin käynnit (kehonkuvaharjouituksia ja rentoutumista). Luvassa on siis jos jonkinmoista minulle uutta ja vanhaa, ja olen päästäni aivan pyörällä edelleen siitä, että onko tämä kaikki apu todella tarkoitettu minulle. Niinkuin sanottu, olen todella iloinen ja tyytyväinen, sillä isääni lainaten, olen itsekkin onnellinen ja toiveikas siitän åäätöksestä, että olen päättänyt lähteä tälle polulle nyt viimein omasta vapaasta tahdostani, ja istuimme tuona keskiviikkona yhdessä tuossa huoneessa koska minä olen niin halunnutnut. Oli palkitsevaa nähdä helpotus, huojennus ja se kaikki toiveikkuus myös vanhempieni kasvoilla, ja ymmärrän että valintani rythyä viimein työstämään sairautta koskettaa ympärilläni olevia ihmisiä ehkä enemmän kuin arvaankaan. Niin pitkään olen ollut "tällainen", etten enää edes näe itseäni sairaaksi, vaikka rakkaat ympärillä niin tekevät, ja ovat jo vuosia sivusta (luovuttaneina?) seuranneet mitä huominen tuo tullessaan. Minulta vei pitkän aikaa kerätä tarmoa ja rohkeutta herätä tuohon aamuun, että totean etten pysty, eikä minun tarvitse pystyä tähän yksin. Apua saa kun sitä vain uskaltaa lähteä pyytämään, Ja minä uskalsin. Viime kesänä jokin napsahti päässäni tuolla mustikanpoimintareissulla, ja jo syksyn saikuille jäämiset sun muut voivimma ja tsemppipuuskat ovat olleen jo ehkä pohjustusta ja orastavaa alkua tälle seikkailulle, jolle olen nyt viimein enemmän kuin valmiina ja halukkaana ryhtymässä.

No entäs se osasto sitten, joku ehkä miettii. Ja työt? Tähän astiset painon nosto yritykset töissä ravatessa ovat nouseneet ja laskeneet ahkerammin kuin eduskuntatalon hissi, ja se mitä ollaan aikaisemmilla saikuilla saavutettu, ollaan miinuskilojen kanssa menetetty. Olen kirjaimellisesti repinyt energiaa perslihaksistani, joita minulla ei nyt sitten ole jäljellä enää ollenkaan. Olen pohjalla, kehollisesti, näin olen nyt päättänyt. Brikka on alkanut painamaan töissä yhä enemmän ja enemmän, ja ruokalautasia menee enää kaksi kerrallaan salin puolelle. Mieleni ja henkinen vointini on jatkuvaa univelkavajetta lukuunottamatta hyvä ja korkealla, mutta kun otan illalla paidan pois päältäni mennäkseni suihkuun, näen koko rumuuden. Se on hyvä. Olen nimittäin tänä keväänä herännyt erittäin voimakkaasti omaan kehon kuvaani (taisinkin tästä jotain jossain edellisessä postauksessa kirjoitellakin...), ja reagoinut siihen. Ottanut valokuvia, punninnut ja mittaillut. Oivaltanut ja käsittänyt sen, että näytän kamalalta. Sairaalta. En ollenkaan terveeltä tai elinvoipaiselta. En halua näyttää tältä. Valokuvat ovat olleet suurena apuna näkemään itseni aivan uudessa valossa, ja olen tietoisesti päättänyt, että tämän alemmas ei vajota; tämä on minu pohjani. Minä en vaadi osalleni nenämahaletkua herätäkseni todellisuuteen, en pakkolähetettä suljetulle, tai kuukausien mittaista pakkolomaa osastolle. Riittää, että minä tiedän kuinka pahalta minusta on tuntunut, kuinka pahalta kehoni on näyttänyt, kuinka paljon liikaa olen sitä repinyt jaksamisen äärirajoille juoksemalla töissä ilman taukoja, kuuntelematta kehoni viestejä väsymyksestä tai nälästä. Minulle saa riittää se, että eilen laskettu bmi:ni todella näyttää alle 13, painoni on sama mitä viimeksi alaasteella, ja muotoni, lihakseni, ja koko olemukseni on hävinnyt ja kuihtunut olemattomiin. Jossain vaiheessa sairautta olin vielä täysin varma siitä, että tarvitsen päälleni sairaalan valkeat, ravintolisät ja nenämahaletkun kyetäkseni toteamaan, että nyt olen kyllin sairas, nyt minäkin olen hyvä anorektikko, ja vasta nyt saan luvan lähteä kulkemaan kohti parampaa. Mutta enhän minä tätä todellakaan halua, ja mikä ihmeen sairauden mittari kyseinen ajattelutapa edes on?! Eikö riitä, että olen tätä mitä tällä hetkellä olen, ja yritättänyt vieläpä viimeiseen asti pysytellä normaalin elämän raameissa käymällä töissä, näkemällä ystäviäni ja juoksemalla jos jonkinmoisen riennon perässä? Tuo arjensankaruus saa nyt loppua, sillä jos tästä suosta meinaan itseni nostaa, on tuon kaksoinelämän loputtava, ja minun osattava keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen: omaan itseeni, lepäämisen, rauhoittumiseen, ja ennenkaikkea syömiseen, ja sitä kautta kroppani elvyttämiseen, ja jo vuosia jatkuneen vaikean aliravitsemustilan korjaamiseen. Nyt on korkea aika ruveta kunnioittamaan omaa itseä ja kehoa, ja laittamaan omat tarpeet muiden edelle; nyt pitää opetella olemaan hieman itsekäs, ja tätä kautta kuuntelemaan ja rakastamaan itseään taas hieman enemmän.

  

No se osasto sitten. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja, and let me tell you; this is war. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että omasta valinnastani hyväksyin myös ehdotuksen lähettää hakemukset osastolle. Oulun osastolle on tällä ketkellä vähintään kuukauden mittainen jono, joten tuossa 4-6 viikossa kerkeän jo hyvästi näkemään, miten pitkälle minulla riittää voimat, rohkeus ja kantti kohdata haasteet, ahdistus ja ähky yksin kotioloissa. Sillä tällä kertaa en halua kaatua maahan rähmälleni edes ennen alkuun pääsyä, saatikka sitten kalkkiviivoille. Nyt otetaan kaikki konstit käyttöön, ja vaikka osasto on edelleen minulle todella iso paikka ja kynnys, olen valmis tuohonkin konstiin turvautumaan, jos tässä ei todella muu auta. Sillä tällä kertaa en halua saavuttaa ainoastaan muutamaa kiloa, tuntevani oloni "jo aivan eriksi", ja kirmaavani taas villinä ja vapaana, unohtaen pitkän tähtäimen tavoitteet. En jaksaisi enää loputtomiin jojoilla painoni kanssa, vaan haluan nyt hyvän ja varman pohjan tulevalle pitkälle ja kiviselle taipaleelle, ja haluan selvityä koko pitkän matkaa pienin mutta varmoin askelin aina siihen asti, kunnes punainen koski kohisee jälleen (aka tavoitan biologisen painoni ja menkkani tekevät paluun..............jee *pelon, katkeruuden ja murheen sekavia kyyneleitä*). Jos näyttää, että avohoito riittää osaltani, niin sitten tuon lähetepaperin voi vaikka polttaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki oljenkorret on nyt otettu käyttöön, ja on vain minusta itsestäni kiinni, millä voimalla saan kiskottua ruokaa kiduksiini, ja missä haluan viettää tulevat, ihanan kevätauringon täyttämät kuukaudet; kotioloissa koiran kanssa ulkoillen ja kotiruokaa nautiskellen, vaikko osaston seinien sisällä. Niin makaa kuin petää, ja minulle annettiin vielä toistaiseksi varaa valita ja päättää omasta kohtalostani.

Ja työt sitten? (sit tight, loppu häämöttää jo;D) Työasioista en tänne pahemmin halua raportoida mitään sen kummempia, mutta jo vuoden vaihtuessa olen miettinyt enemmän ja vähemmän jatkoa nykyisessä työpaikassani. En pelkstään sen fyysisen haastavuuden vuoksi suhteutettuna omaan kuntooni ja tähän pieneen "kesäkuntoon plus 10 kiloa-kampajaani", vaan mukaan mahtuu kaikkea muuta pientä mukavaa, mikä nyt vain on saanut minut ajattelaan asioita toisin. Joten kun minulle viime keksiviikkona lätkäistiin näin alkuun kahden kuukauden saikkupaperi, en ollut asiasta niin moksiskaan: tiesin tämän tapahtuvan, olin tähän varautunut, ja jotenkin tällä kertaa en pelännyt enää työni puolesta. Tämä jos jokin on ehkä luonnollinen tapa päästää pikku hiljaa työpaikastani irti, totutella ajatukseen ilman kyseistä työympäristöä- ja tovereitani, ja uudelleen harkita tilannetta ja tilaani tuon kahden kuukauden jälkeen. Toisaalta käsitän tällä hetkellä enemmän kuin hyvin, ettei valtamerilaivaa käännetä aivan hetkessä, ja mihin tuo kaksi kuukautta kohdallani todella riittää? Se riittää useampaan kiloon, mutta niinkuin jo toisen työnantajani kanssa keskustelin, mitä sen jälkeen? Hänkin totesi kerrottuani rehellisesti ja perusteellisesti tilastani ja kunnostani, sekä siitä kuinka olen lähtenyt hakemaan apua, ja sitä nyt viimein saanut, ettei halua minun rikkovan itseäni yhtään enempää tällä työllä; katsoa vierestä kuinka saavutan nuo muutamat kilot, ja juoksen ne taas miinuskilojen kanssa työmaalla pois. To be honest, minua suuresti kosketti työnantajani huoli, ymmärtäväisyys, ja herääminen tilanteeseeni, ja se kuinka hän itse suoraan totesi minulle, ettei halua että särjen itseni henkisesti tai fyyisesti vain työn takia, hänen tarjoaman työn takia. Hän vakuutti minut ihailullaan siitä, kuinka rohkea olen, kuinka olen osannut valita nyt viisaasti, ja oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan omaa kehoani ja tarpeitani, ja tunnollisena työntekijänä toteamaan, että nyt on minun vuoroni. Jännitin keskustelua ennakkoon ihan valtavasti, mutta jälkikäteen tunsin vain suurta kiitollisuutta ja helpotusta siitä, että uskalsin avata suuni, ja kertoa ajan kanssa siitä, kuinka tähän hetkeen ollaan päädytty: että en jää saikulle vain siksi että minua vähän väsyttää, että keksin idean viikko sitten, tai minut sille pakosta määrätään (tai no määrättiinhän minut but you know what i mean), vaan tässä tilanteessa ollaan koska itse sitä nyt haluan, ja olen ottamassa apua vastaan kun sitä viimein olen uskaltanut lähteä hakemaan. Sain mielenrauhan, ja vaikka minun pitää tehdä vielä muutama puhelu työmaalle varmistaakseni ja kuullakseni työnantajieni kahdenkeskiset mietteet, ja mahdolliset ajatukset jatkosta pidemmällä aikavälillä, oloni on helpottunut ,sees ja mieli tyyni. Jonkinmoinen ymmärrys ja käsitys ja herääminen tähän hetkeen on turruttanut koko pääni, ja olo on kumman hyväksyvä, tuli sieltä sitten niskaan tällä kertaa minkälaista lausuntoa tahansa. Asiat järjestyvät, näin on tarkoitettu. Aivan uudenlainen ja outo oivaltamisen ja ymmärryksen olotila minulle. aivan hymyilyttää, kun kerraankin ei stressaa tai ahdista.

Eli tässä sitä nyt ollaan: ilman töitä, vailla tietoa huomisesta, kalenteri buukattuna täyteen käyntiä käynnin perään, kädessäni upo uusi ateriasuunnitelma (ok,saan vasta torstaina), tarkoituksenani vain syödä, levähtä ja kasvaa isoksi tytöksi, otti se sitten osakseen niin paljon aikaa, jäätelöä, käyntejä tai osastoa kuin se vain vaatii. Olo luottavainen, onnekas, päättäväinen. Nyt tästä on todella tultava jotain. Loputtomiin ei voi vain yrittää, vaan joskus on vain myös uskallettava onnistua. Rukoilkaa mulle pitkää pinnaa ja lehmän hermoja, että käsitän ettei mikään tapahdu kehdessa yössä, että jaksan tällä kertaa loppuun asti, kuuntelen viisaampia, saavutan tuloksia, ja ennekaikkea, en jätä leikkiä kesken. Nyt mennään sitten jos meinataan, eikä jäädä paskaan rypemään. Soromnoo, mitä tässä on muka enää hävittävää? Onhan tässä otettu takkiin jo vuosia, eikö nyt olisi viimein takaisinmaksun aika, korkojen kera?

 Eipäs mulle muuta kuulu, tämän kummempaa ;D 

~ Laura 

Töissähän minä...

Uhhuh, täällä taas! Suokaa anteeksi tämä liiankin pitkäksi venynyt luova tauko. Tällä kertaa ei kunnon tai voinnin puolesta ole tapahtunut mitään notkahduksia, vaan olen yksinkertaisesti koittanut saada päätä ja kroppaa pysymyään kasassa tasapainoillessa työn, sovittujen (lääkäri)tapaamisten sekä ihmissuhteiden välillä, ja välillä vauhtia ja ohjelmaa on ollut vähän liiaksikkin. On mienannut uupelo iskeä jo muutamaan otteeseen. Koko alkuvuosi on mennyt melko kehnoilla yöunilla, nyt ehkä viimeinen viikko hieman paremmalla menestyksellä, mutta kun lisätään siihen pitkät työputket, aikaiset aamutapaamiset toisella puolen kylänraittia, ja sitten kun vielä pitäisi koittaa pitää yllä niitä harvoja ystävyyssuhteitakin... sitä kahmii itselleen liikaa, eikä kuuntele omaa oloa. Kunnes tuo olo käy liika raskaaksi, ja oivaltaa, että hei, on okei nukkua päikkärit ennen iltavuoroon menoa, tai vaikka halutessaan maata koko aamupäivä siinä sohvalla, kerta kroppa ja aivokoppa huutaa lepoa ja unta. Vietin tuossa synttäritkin viime viikolla, ehkä vanheneminen on viimein tuonut tullessaan tietynlaista viisautta sekä taitoa kuunnella omaa jaksamistaan? :D Ehkäpä, mutta hieman rauhallisemmin olen koittanut ottaa siviilissä, ja nauttinut vapaapäivistä (kuten nyt, kahdeksan päivän työputken jälkeen, kyllä vapaat maistuvat <3) ja säästänyt energiaa työmaalle, jossa on vain pakko jaksaa. Pakkaa on sekoittanut kolmen viikon lista lähes pelkkää iltavuoroa, joka tarkoittaa sitä, että olen nukkumassa viimein n. kahden aikaan, ja ylhäällä 5-8 aikaan, kun ei osaa nukkua (tai katti ei osaa nukkua!!) vaikka kroppa huutaa hoosiannaa jo sängystä noustessa. Jäänyt siis unet vähän lyhyeen, ja olen huomannut kahvin voiman enemmän kuin pakottavaksi viimeisten viikkojen aikana. Voisi sanoa että minusta on tullut suorastaan kahvin ystävä!

Elämässä ei siis ole kerennyt tapahtumaan paljoakaan mitään suurta ja kummallista, oikeastaan vain töissä käyntiä, ja klinikkakäynneillä ravaamista. Noissa tutustumiskäynneillä ollan jo loppu suoralla, ja takana on kaksi lääkärin haastattelukertaa, ravitsemusterapeutin käynti, sekä viikottain jatkuneet psykiatrin haastattelut. Näitä psykiatrin tapaamisia olisi vielä pari kertaa jäljellä, jonka jälkeen minulle on sovittuna hoitotapaaminen, johon tulevat kaikki nuo klinikalla tapaamani ihmiset, sekä äitini ja terapeuttini. Aletaan sitten katselemaan mille tässä aletaan, ja millä suunnitelmalla: iavohoidossa vai osastolla, työn ohella vai työn ulkopuolella. En ole vielä pahemmin jaksanut asiasta hermostua tai stressata, pikemminkin ollut hyvinkin tyytyväinen siihen, että viimein tässä tapahtuu minunkin osaltani jotain. Yllättävän kauan on mennyt tehdä noita suunnitelmia osaltani, kun alkuun puhuttiin vain 2-4 haastattelukerrasta. Nyt olen kuitenkin ravannut klinikalla tammikuusta, ja vielä on käyntejä jäljellä. Mitä lie juonia punovat pääni menoksi ;D Kuulemma hieman haasteellinen tapaus, kun taustalla jo liiankin pitkään jatkunut vakava ja vaikea aliravitsemustila, raskas fyysinen työ, mutta samalla myös tahto ja rohkeus paraneminee, puuttuu vain se itse toiminta (eli painon nosto normilukemiin). Tavoite on melko suuri ja haastava yksin selvitettäväksi, ja sillä kait miettivät että pystynkä haasteeseen yksin. Kotona siis, avohoidon puolella.  Kovasti ovat sanoneet että avohoito on aina "parempi" vaihtoehto (en minä mukavaa oleta tämän missään muodossa olevan, oli se kotona tai osastolla), pitäen potilaan hieman normielämässä kiinni, mahdollisesti työelämässä, sekä omien ystävien ja perheen parissa, mitä irtautua omasta elämästä täysin ja sulkeutua osastolle. To be honest, tässä vaiheessa minulle alkaa olemaan jo ihan sama, mutta samaan aikaan olen myös samaa mieltä: jos hommat saisi vain toimimaan, ja avohoidon kontrolli ja hoito olisi riittävää, kyllä sitä kotona ja mahdollisesti töissäkin käyden haluaisi haasteeseen tarttua, mitä sanoa heipat tyystin omalle nykyiselle elämälle. Mutta sen aika näyttää mitä keksivät, ja minkä katsovat parhaakesni. Hommaa on joka tapauksessa paljon, ja tahdon uskoa niitä jotka kokemuksesta pihuvat; edessä on pitkä ja kivinen tie. Mutta ei minua vielä lannista.

Minä työputken alkuvaiheessa, kun asiakkaat ovat vielä kivoja, ja työnteko maittaa... töissä on jopa...kivaa? 

...kunnes tullaan rupeaman puoleen väliin, kun mono alkaa ja tökkimään, ja hymy hyytymään. Kahvi tekee ihmeitä. Vähän väkinäistä, ei paha ollenkaan. Tiskaaminen omissa oloissa tuntuu yhtäkkiä taas hirveän mukavalta puuhalta.

Kunnes edessä on enää pari viimeistä päivää, ja olo on kuin .... ja pääkopassa ei liiku kuin ilmaa. Kuittia tarjoessa kysyt "saako lämmittää" ja piirakkaa lämmittäessä "otatko jäitä". Perusmeininkia. Pari pannua kahvia tekee ihmeitä. Ehkä. Paskimmatkin vitsit naurattavat (jos niitä edes tajuaa).

Ja niin, nyt kun muitan. Julkinen anteeksipyyntö kaikille niille joille en ole saanut aikaiseksi edes vastata! olen saanut ihan mahtavia, ihania ja kannustavia, pitkiä viestejä, joihin en ole yksinkertaisesti revennyt vastaamaan. Tietäkää, että jokaista kommenttia vaalin ja arvostan suuresti, ja vaikka näin tavastani poiketen tällä kertaa ole saanut kommentteihin (vielä) vastattua, iso lämmin kiitos ja halaus näiden kommenttien jättäjille. Mielipiteenne ja tukenne ovat minulle tärkeitä <3

Ja tartun vielä siihen pieneen seikkaan, mikä tuntui häiritsevän niin monia viime kirjoituksessani: tapani kirjoittaa, ja erityisesti edellisen tekstin rytmittäminen ja jaksottaminen. Sanotaanko näin: ne jotka minut tietävät ja tuntevat elävässä elämässä, ja ovat päässeet (joutuneet) kanssasni kasvotusten keskusteluja käymään, tietävät myös tämän: minä       puhun      paljon. PALJON. Nopeaa, liikaa, epäselkeästi, kiireellä, suu vaahdossa suurella vimmalla. Tekstiä ja tarinaa vain tulee ja tulee, ja monet kerrat mietin jälkikäteen että kannattiko. Olen "se tyttö joka puhuu koko ajan eikä ole koksaan hiljaa", niinkuin entinen opiskelutoverini muinoin minua kauniisti kuvaili. Mutta toisaalta, jokaisella on omat pienet vikansa, ja tämä täytynee olla yksi minun niistä monista. Ja I'm all fine with it. Siispä voisin ajatella, että tapani ja tyylini kirjoittaa täällä pienen novellin mittaisia sepostuksia ja yksitoikkoisia monologeja ilman että vedän edes henkeä väliin, saatika käyttäisin liikaa Enteriä, kuvastaa ehkä enemmän juuri sitä persoonaa, mitä minä olen, ja kuinka minä kommunikoin. Osaan minäkin siististi, järkevästi, oiken tavutettuna, aseteltuna ja jaksotettuna kirjoittaa, sentään muutamat esseet ja opinnäytetyön tehneenä, mutta miksipä sitä turhaan silloin kuin ei ole pakko. Minun tonttini, ja niin makaa kuin petää. Siis ihan vain, että jos tämä on omalle luonteelleni tyypillisempi ja mukavampi tapa kirjoittaa, niin eikö se ole hyvä että saa totetuttaa itseään juurikin niinkuin itse haluaa? :) Viime postaus oli yksi iso kimppu silkkaa selostusta, mutta tämä oli myös tietoinen valinta: edelleen, kyllä minunkin koneestani enter-painike löytyy, en vain tietoisesti halunnut sitä tuossa kirjoituksessa käyttää, sillä tuo ajatus mitä postaukseen tykitin, oli juurikin tuollainen ajatusoksennus päässäni, ja siltä halusin sen näyttävät myös ulospäin: ajatuksen sekämelska, lausetta lausene perään, aivan niin että hengästyy. Silti olen kiitollinen palautteestanne, se on minulle arvokasta, mutta mitään muutoksia en todennäköisesti tule blogin ulkonäköön, tekstien asetteluun, tavutukseen tai mihinkään muuhun ulkonäköseikkaan tekemään, sillä tämä on minulla vain vapaamuotoinen harrastus, jota teen itseäni varten, ehkä aina jaksa kiinnittää liikaa huomiota itselleni pieniin, ei niin olennaisiin seikkoihin. Kunhan saan asiani sanotuksi, ja muut halukkaat sen luetuksi (vaikka tosin hieman työstäen ilmeisesti), niin eikä se ole kaiken a ja o?. Itse olen ehkä moisiin räpätysryöppyihin jo niin tottunut, että en jaksa moisia asioita edes huomata, muuta kuin silloin kun on aivan pakko :D No wonder miksi minun osuuteni yhteisistä kouluesseistä olivat parhaimmillaan kolme kertaa sen mittaisia, mitä opiskelutovereideni... :D

Nyt kiire petiin! Ensi kerralla lisää siitä, mitä tyhmyyksiä menin tekemään synttäreideni kunniaksi... rahaa paloi ja balalaikka soi. Vai sanoisinko shamisen soi ;)

Buenas noches!

~ Laura 

Elä äänellä jonka kuulet

Olen onnellinen. Olen onnellinen siitä faktasta, että yhä useammin herään päivään, joka tuo tullessaan minuun enemmän ja enemmän halua ja tahtoa päästää sairaudestani irti. Elää normaalia nuoren naisen elämää, kokea ja näkeä, uskaltaa ja rohjeta. Matkustaa, käydä töissä, opiskella, seurutella, tavata ystäviä, ja nauttia juuri siitä aivan normaalista arjesta ja sen riennoista, ilman sairauden tuomaa helvettiä. Tällä tiellä olen ollut jo useamman vuoden verran, ja vaikka tuon polun pään löytäminen saattoi kestää minulta aivan liian pitkään, on tämä polku ollut silti taivaltamisen arvoinen. Olen kasvanut, kokenut, onnistunt ja epäonnistunut, tavannut ihanaia ihmisiä, ja nähnyt ja kuullut heidän tarinoitaan. Kohdannut niin hoitavia tahoja kuin kanssasisariakin. Pitkän matkaa olen kohti parempaa jo kulkenut, hissuksin, omaan tahtiin, ehkä liiankin verkkaisesti matkaa tehnyt, välillä kompuroiden, mutta ylös nousseena, ja jatkanut askellusta. Viimeinen vuosi, ja viimeinen puolivuotinen taas ovat tuoneet jo enemmän saavutuksia, hyvin pitkälti erityisesti pääkoppani ajatustyössä. Tuntuu kuin alkaisin todella olemaan valmis jättämään tämän luvun elämästäni, ja siirtymään eteenpäin. Seitsemän vuotta. Seitsemän pitkää vuotta olen sairaudeni kanssa elellyt, ja nyt haluaisin usklataa jatkaa matkaani yksin. Terveenä ja normaalina, onnellisena ja tasapainoisena. Vuoden sisään olen todella oivaltanut mitä elämältäni haluan, mitä unelmia ja haaveita, sekä tavotteita haluan ryhtyä toteuttamaan ja tavoittelemaan. Onhan niitä aikaisemminkin ollut, mutta sen sijaan että näkisin ne kaukaisesti usvan lävitse, nyt näen ne selkeästi ja kirkkaina, todellisina. Ne eivät ole vain tuolla jossain, vaan todella toteutettavissani. Ainakin yrittää täytyy. Olen katsonut sivusta mitä kaikkea olen nuoruudessani menettänyt, katsonut toisten elämää ja miettinyt olisiko minunkin pitänyt uskaltaa. En ole katkera, kaikella on tarkoutuksensa, ja minun oli tarkoitettu käydä tämä kaikki läpi juuri näin kuin olen sen käynytkin. Mutta kyllä tulevaan voi myös vaikuttaa. Sen sijaan, että katsoisin taakseni, keskittyisin siihen kaikkeen mitä kaikkea on jäänyt näkemättä ja elämättä, kuinka ihanaa minulla olisi voinut olla, mitä kaikeea olisin voinut kokea, mistä kaikesta olisin voinut nauttia. Nyt viimeisen vuoden sisään olen oivaltanut kääntää katseeni eteenpäin, ja ruvennut näkemään mitä kaikkea voin vielä olla, kokea ja näkeä. Olen menettänyt sairaudelleni vuosia, mutta en saa tuota aikaa takaisin murehtimalla ja syyllistämällä. Sen sijaan, voinkin keskittyä parempaan tulevaan, ja kaikkeen siihen mitä on vain edessäni, kun vain uskallan jatkaa juurikin tällä polulla, jolla olen jo aloittanut. Haluan vain sitä enemmän, nopeammin, ahnaammin, ja kunnolla. Miksi paino ei sitten nouse? Miksi se voi olla niin vaikeaa ja vastenmielistä? Olen sättinyt ja moittinut itseäni, riemunnut onnistumisista mutta ruoskinut epäonnistumisista ja notkahduksista. Mutta entäpä jos minä olenkin vain tarvinnut kaiken tämän ajan, jotta päästään tähän hetkeen missä nyt ollaan: haluan, TARVITSEN, tätä todella, ja tunnen olevani aidosti valmis tähän kaikkeen. Valmis elämään, uusiin seikkailuihin, parempaan huomiseen, ja sen saavuttaakseni sairauden nujertamiseen, taisteluun, vaikeuksiin ja ahdistuksiin. Jospa mieleni ja ajatukseni ovat olleen raakileita, en ole ollut tarpeeksi vahva, valmis ja kypsä päästämään sairaudesta, koska en ole tiennyt miksi näin olisi. Miksi näin tekisin. Mutta nyt sen tiedän. Se otti aikansa, mutta viimein olen saapunut siihen pisteeteen. Se oli niin tarkoitettu kohdallani. Nyt ensimmäistä kertaa minulle on tarjolla myös apua, tukea, nauvoja ja konsteja tähän kaikkeen, ja vaikka siiheen ojentavaan käteen on myös hieman pelottava tarttua, haluan tehdä niin, aivan varmana. Olen nähnyt mitä anoreksia on, mitä se tekee ystäville, perheille ja erityisesti sairastuneelle itselleen, en tunne tarvitsevani sen tuomaa kurjuutta enää yhtään enempää. Olen tarvinnut sitä joskus johonkin, mutta en halua tarvita sitä enää. Valheellisesti voin luulla että sairaus on osa minua, se on elämääni, jotain mitä minä olen ja millä minä itseni leimaan, mutta näin ei ole. En halua tarvita sitä enää, ja haluan uskaltaa päästää irti. Se pelottaa, ahdistaa, ja pistää miettimään, mutta noina heikkouden hetkinä koitan palata siihen visioon, mikä edessäni häämööttää: haaveet, toiveet, unelmat ja tavoitteet. Kaikki ne mitä en joskus kyennyt näkemään, mutta nyt näen. En halua katsoa vain vierestä sitä elämää mitä itsekkin voisin elää, vaan haluan saada roolin tuosta näytelmästä. On ollut aivan mieletöntä oivaltaa tämä kaikki, ja vain ihmetellä, että missä vaiheessa tämä kaikki ymmärrys, tahto ja rohkeus ovat minuun hiipinyt. Niinkuin todettu, minulla siihen meni vuosia, mutta nyt voin ainakin sanoa, että mieleni on kroppaani edellä. Kun niin tahtoisin jo olla, mennä ja elää, rientää, juhlia ja tanssia, kroppani raahaa perässä. En osaa antaa itselleni aikaa, armoa ja lepoa, vaan koen että kaiken pitäisi tapahtua nyt heti. Aivan kuin silmän räpäyksessä luulen minusta tultavan terve ja oma vanha itseni, mutta eihän se näin mene. Edessä oleva polku on vielä pitkä, eikä ihan varmana ruusuinen. Ei saa hätiköidä, kurkotella liian korkealle ettei alastullessa satu liikaa. On vain niin hienoa kun viimein tietää mitä elämältään haluaa, ja mitä ei halua, niin kiire tuntuu olevan aivan vimmaton. Olisi vain osattava antaa itselle aikaa, sekä ravintoa ja lepoa sitä huutavalle ruumille. Luulenkin, että alhainen painoni johtuu juurikin tästä: minulla olisi jo niin kiire rientää mukana kaikessa mahdollisessa, jaksaa valvoa, tavata ystäviä ja ottaa takaisin kaikki se mitä olen tähän mennessä missannut ja menettänyt. Vaan kun pitäisi olla kärsivällinen, muutoin tuo kiire, ryntäily ja säntäily kääntyy itseään vastaan, niinkuin on jo tehnyt: aliravittu ja uupunut kroppa ei pysy mielen menossa matkassa, vaan uupuu ja kuihtuu entisestään. Mielen kirkkaus tuntuu sokaistaneen myös terveen järjen, ja elämänjano ei muista kuunnella kaikkia osapuolia, vaan janoaa vain lisää, kahmii liikaa ja lyö vettä kiukaalle. Tämä kaikki on tosin hienoa, mutta nyt olisi osattava hieman hillitä ja hidastaa. Olla kärsivällinen ja kuunnella kehon lähettämiä viestejä. Tarvitsen painoa noin kymmenisen kiloa lisää, ja tuo pyrähdys ei todellakaan tule tapahtumaan yhdessä yössä. Tämän lisäksi tarvitsisin unta ja lepoa, riittävästi aikaa, ja pitkän pinnan. Rohkean mielen ja paljon uskallusta. Kykyä ja tahtoa uskoa haaveisiini ja unelmiini. Aivan vamana minullakin jossain välissä matkaa tulee halu heittää pyyhe jälleen kehään, luovuttaa, ja jättää projekti kesken, mutta tällä kertaa luotan ja lasken kaiken nyt ympärilläni häärivän hoitohenkilökunnan varaan. Tähän asti olen joutunut pärjäilemään omillani, ja terapeuttini lisäksi kontrollia on yrittänyt säilyttää satunnaiset tk käynnit, ravitsemusterapeutin tapaamiset, sunmuut satunnaiset ihnmiset, joita on ripoteltuna vuosien varsille vain muutama hassu yksilö. Minulla ei ole ollut tukiverkostoa tai hoitosuunnitelmaa, hoitajia tai terapeutteja, eikä pakollisia käyntejä tai tarkistuksia koskaan. Ehkä tästäkin syystä fyysinen kuntoutuminen on ollut näinki hidasta, sillä olen saanut olla ja kirmata laitumilla täysin vapaana, mistään tai kestään murehtimatta. Olen sokeutunut omalle keholleni ja ololleni, ehkö ole osannut kantaa huolta tai murhetta omasta hyvinvoinnistani, tai silmä miltä näytän tai miten jaksan. Aina välillä toki heräten ja tsempaten, mutta sitten taas aina lipsuen samaan vanhaan uomaan. Nyt luotto tulevaan on kova, ja tehostuva hoitomuoto antaakin minulle suunnattomasti voimaa ja tsemppiä päästä todella eteennpäin. Näin ainakin uskallan toivoa ja ajatella, vaikkeivat suunnitelmat hoitoni osalta vielä olekkaan täysin selvinneet tääysin. Vielä pitää malttaa odottaa.Takanani seisoo nyt kuitenkin rivi ihmisiä, jotka pakottavat minua eteenpäin, ja vaikka tämä hirvittää, antaa tämä kaikki myös suunnattoman paljon voimaa ja rohkeutta. Ja luottoa. Luottoa siihen että josko tällä kertaa minäkin pääsisin maaliin asti, enkä vain kompastuisi taas kalkkiviivoille. Nyt on minun aikani saada oma ääneni kuuluviin, ja oma minäni säteilemään, sekä tulla nähdyksi. Pitkään aikaan, tai ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tunnen suurta elämän ja taistelun tahtoa, kunhan saan siihen vain kaipaamani avun, tuen ja rohkeuden. Minussa on tuo rohkeus, toivon vain löytäväni sen, ja tarttuvan siihen toden teolla, kynsin hampain. Epäonnistumista ei saa pelätä, ja takapakit vievät aina vain eteenpäin, mutta kunhan vain jaksaa uskoa omiin voimiin ja rohkeuteen, ja muistaa antaa itselleen aikaa, tilaa ja ymmärrystä, että tämä kaikki voi viedä hetken. Veihän se seitsemän pitkää vuotta päästä tähän hetkeen, tähän aamuun kun nyt tätä kirjoitan, ja tunnen itseni suuremmaksi ja vahvemmaksi mitä pitkiin aikoihin. Elämä on kuin happea, jota haluan vetää keuhkoni täyteen uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän, kunnes aivan hengästyn. Koostani, painostani, rumista raajoistani huolimatta tunnen olevani nyt suuri ja kaunis, täynnä voimaa ja rohkeutta. Olen sanonut jo useamman kerran tämän alkaneen vuoden kuluessa, että oma kehoni tuntuu oudolta ja vieraalta; ei ollenkaan omalta. Ehkä näin onkin. Tervehtyvä mieli ei sovi tähän temppeliin, vaan vaatii itselleen paremmat olosuhteet olla ja hengittää, kasvaa ja kehittyä. Eipä siis auta kuin ryhtyä rakennustöihin, jotta olo tuntuisi jälleen omassa kropassa tutulta, turvalliselta, ja ennenkaikkea omalta. 

Tänään tunnen olevani onnellinen, niin aidosti kun  ihmine voi vain tuntea.

~ Laura