Viime viikkojen postailut ovat käynee melko vähäisiksi. En tiedä, onko se silkkaa laiskuutta vai motivaation puutetta, vai eikö minulla riitä muka juttua kerrottavaksi? Jälkimmäinen ei ainakaan pidä paikkaansa, ei jos katsoo pääni sisällä tapahtuvaa ajatusten ja tunteiden hullunmyllyä. Ehkä siinä on jotain sellasta, että en ole millään malttanut pysähtyä hetkeksi ja hengähtää, vähän kuunnella miltä minusta sisällä tuuntuu. Paljon jaksaisin kertoa kaikkea vähemmän relevanttia, ja jättää vuorostaan kaikki syvällisemmät pohdinnat ja matkat itseeni analysoimatta tai kokonaan pois.
Ehkä yksi syy siihen on se, että kun pitää ittensä kiireisenä ja tekevänä, ei tarvitse pysähtyä keskustelemaan aiheesta, tai pohtimaan tilannetta. Viime kuukausina olen harrastaunut tarmokkaasti sitä, että kun joku kysyy vointiani ja kuulumisia, ohitan tilanteen mahdollisimman nopeasti sanommalla, hyvää mulle kuuluu, paino on tasasessa nousussa ja ruoka maistuu. Ja tottahan tämä kaikki on, en minä sillä. Paino on ollut koko kevään tasaisessa nousussa, mitä ei ole tapahtunu koskaan aikasemmin, ainakaan vajaan kahteen vuoteen. Tavoitepainoon on enää muutama kilo jäljellä, ja käsissä ja jaloissa on paljon uutta lihasta, kiitos salitreenailun. Uusia ruoka-ainevalloituksia tulee, jos ei nyt päivittäin, niin lähestulkoon viikottain. Se mikä ahdisti ennen enemmän, ahditaa nyt jo paljon tai vähän vähemmän. Ihmiset näkee mun kasvoissa, kehossa ja ennenkaikkea mielessä paljon positiivisia muutoksia, joihin olen itsekkin ihan tosi tosi tyytyväinen. Silti mun sisällä on nyttemmin ollut melkoisen levotonta ja paha olla.
Kokonaisuudessaan kaikki on hyvin, ja fyysisesti voinki paremmin kuin piiitkiin aikoihin. Yhdet farkut olen saanut jo käymään liika pieniksi, ja toisiin ei mene enää pitkikset alle, bujaah! Kauppakassit nousee kärryistä kevyemmin, ja laisinkin salipäivinä ruokaa uppoa kyllä melkoisia määriä. Oon saanut hintsun enemmän itsevarmuutta ja rohkeutta, eikä keho tai mieli sammu kuin virtanapista painamalla ihan heti jos lautanen ei ole justiinsa ajallaa nenän alla. Enää ei siis vedellä ihan pingotetulla kielellä, vaan nyt elämässä on jo vähän liikkuma varaa ja joustavuutta. Vaikka ateriasuunnitelma killuu edelleen magneetilla jääkaapin ovessa, on mittakupit jääneet pois käytöstä, ja itse suunnitelman noudattaminenkin on höllännyt melkoisesti: luotto omaan nälkään ja kylläisyyteen on tänäpäivänä jo sen verta vakaalla pohjalla, että mitään paperissa lukevia määriä en ole enää juuri ollenkaan jäänyt noudattamaan. Minimin tiedän, ja erityisesti pienet laaduulliset parannukset aika ajoin olisivat paikallaan, mutta syöntini nykyään on jo sen verta vapaata,että en ole katsonut tarpeelliseksi jäädä roikkumaan tarkkoihin suunnitelmiin kiinni. Jos mieleni aterialla tekee toista leipää, otan sen, piste. Jos nälkä on lounaalla pienempi, jätän leivän suosiolla pois, ja syön mieluummin päälle jotain makeaa, tai välipalalla jotain vähän tuhdimpaa. Nälän ja kylläisyyden tunteet olen mielestäni oppinut nyt tunnistamaan melko moitteettomasti, ja ennenkaikkea vastaamaan niihin. Sekä ennakoimaan. "Nälkää ei saa kuunnella", on minullekin monet kerrat sanottu, ja alkuun näin en tehnytkään (piiitkän ja tuskallisen harjoittelun jälkeen), mutta nyttemmin koen sen jo osaksi normaalia ruokailukäyttäytymistä,enkä siis sullo itseäni väkipakolla ähkyyn, vain koska ateriasuunnitelmani niin vaatisi. Osaan ajatella, että kompensoin syömättä jättämäni leivän tai perunan sitten jollain muulla aterialla myöhemmin, hyvässä mielessä siis. Totta kait väliin mahtuu päivä, jolloin syönti takkuaa erityisesti ajatustasolla, ja vaikka ateriarytmi on jo lähes iskostunut selkäytimeen asti, on hetkiä jolloin välipalaksi maistuu ainoastaan omena, jos sekään, tai aamupalajogurtin valinta on kuin yrittäsi löytää vastausta suurempaankin elämänkysymykseen. Kaiken kaikkiaan voisin sanoa tämän hetkisen tilanteeni olevan kaikin puolin kohdillaan: paino on nousussa, ja vain paria muutamaa kiloa vailla tavoitepainoani. Jaksan ja syön paremmin, näen ystäviäni enemmän, olen saanut töitä tulevalle kesälle, ja vanhat haaveet, kuten matkustelu ovat jälleen lähempänä toteutumista. Siltikin, erityisesti yksin ollessani, tai huonoina päivinä mieleni valtaa melkoinen alakulo: ei kaikki ole hyvin, ei vaikka ihmiset niin näkevätkin.
Minua on nimittäin alkanut pelottamaan ja ahdistamaan melkoisen paljon oma terveydellinen tulevaisuuteni
(voiko noin edes sanoa? ymmärsitte kuitenni...). Pitkään, yli vuosi meni ennen ku aloin samaan mitää (puntarissa) näkyviä tuloksia aikaiseksi, ja nyt kun asiat sen suhteen ovat jo kovasti paremmalla mallilla, on alkanut tämä psyykkinen puoli hieman raahaamaan perässä. Tosin, hyvin on minun mieli pysynyt muuttuvan kehon matkassa, eikä sen suhteen ole suurempia ahdistuksia tai huonoja oloja puitu. Ehkäpä juurikin siitä syystä, että painoa ja muutoksia kehossani tapahtui näinkin verkkasella tahdilla mitä minulla täällä kotona
(jos vertaa esimerkiksi osastoilla tapahtuviin painonnostoihin), on ajatukset ja mieli pysytellyt hyvin kärryillä,eikä oma keho ole tuntunut yhtään pahalta tai vieraalta; päin vastoin. On ollut ihan suunnattoman kiva huomata, kuinka käsivarsiin on tullut hauista, tai ennen niin rimpulareisiin puhasta lihasta, tai että farkut nykyään jopa
istuu mulle, ei vaan roiku päällä. Se tuo itsevarmuutta ja tosi paljon hyvää mieltä. Ylpeä olen saavutuksistani, ja paranee ollakkin;sen verta "kovan" treenailun ja ennenkaikkea syönnin takana nuo tulokset ovat olleet. Totta on myös hetkiä ja päivä, erityisesti silloin kun tuntuu että nyt on tullut "ylensyötyä" jotain hyvää, käsi hakeutuu mahan päälle, kun "makkara" ahdistaa. Makkara? Mikä makkara...nahkamakkara äitini sanoo. Pientä skinnyfättiä havaittavissa, mutta kovasti teen työtä painaakseni moiset ajatukset suohon, ja keskityn antamaan itselleni luvan syödä mitä haluttaa ja milloin vain. Myöhemmin, ehka vasta vuosien päästä voin alkaa nipottamaan jotain hyvistä tai huonoista hiilareista sun muista hömpötyksistä, ja lähteä tavoittelemaan sitä täydellistä pyykkilautavatsaa, mutta sen aika ei ole nyt, ei vielä. Tiedän sen itsekkin, sillä nyt se tapahtuisi sairauden varjostamana, terveyden kustannuksella. Sitten joskus, se saa kelvata so far. Nyt erityisen tärkeää olisi oppia syömään vapautuneesti, mitä vain, milloin vain, omien mielitekojen mukaisesti, ilman oman pään sisäisiä rajoitteita, ilman kontrollia.... ja on muuten ihan
helvetin hankalaa, ja tämäpä suuri on aiheuttanut viime viikkoiset ahdistukseni ja itkun purskahdukseni.
Monena iltana nyt olen miettinyt, että teinkö virheen päättäessäni jäädä avohoidon puoleen, sen sijaan että olisin mennyt osastolle. Olisinko nyt eri tilanteessa? Todennäköisesti olisin ainakin jo nyt normaaleissa painolukemissa, mutta sitä en voi tietää, millä mielin. Nyt, niinkuin jo sanoin, mieli on pysytellyt hyvin muutoksen ja kehityksen matkassa, satunnaisista ahdistuksista ja "vatsamakkaran" rutistelu-sessioista huolimatta. Mutta olisiko mieleni ja ajatukseni vapaampia ja avarempia? Osastolla minulta olisi riisuttu viimeinenkin kontrolli ja vastuu harteiltani, toisin kuin täällä kotona ollessani. Ihan tosi vaikeaa on koittaa kuvailla sitä mitä mielessäni liikkuu, ja monet kerrat olen turhautunut, kun olen koittanut esimerkiksi äidilleni asiasta mainita. Äitini ensimmäinen kommentti kun on monesti ollut "ei, älä nyt hölmö noin ajattele, ei asiat ole niin. Musta sullahan menee tosi hyvin, syöt tosi reippaasti ja paljon edistystä on tapahtunut. Elä ajattele tuollaisia". Voi ihmiset, teidän kun on ihan tosi paha nähdä toisen pään sisälle ja nähdä mitä siellä liikkuu. Saatika tietää mitä toinen tuntee. En minä tuntemuksiani ja ajatuksiani keksi, ne vain ovat siellä, minä nyt vain
satun tuntemaan sillä hetkellä sillä tavoin. On ihan totisen totta että olen tullut tosi paljon eteenpäin, jos vertaa vaikka vuoden takaiseen tilanteeseen, ja päälle päin tämä kaikkia näyttää varmasti ihan tosi tosi hyvältä, niinkuin äitini aina toteaakin. Mutta ettäk yllä minusta vain valehtelmatta joka päivä tuntuu siltä, että edelleen olen yhtä lailla mieleni vanki, mitä tuolloin vuoden päivät sitten.
Pienistä asioista joka päivä sen huomaan. Tänään en saanut ostettua 10 % salaattijuustoja, vaan valitsin 3 % sen sijaan. Normaalijogurtin sijaan syön mieluummin enemmän rahkaa ja juotavaa jogurttia. Saatan heittää vain puolikkaan oliivin roskiin, koska koen että jo tuo pienen pieni pala on se "liikapala". Juustoa syön pienissä erissä pieninä palasina, en yhtenä isona siivuna. Kevyt maidon sijaan valitsen aina rasvattoman. Voitelen leipäni mieluummin avocadolla mitä voilla. Pesen käteni moneen otteeseen ennen ruoilua. Yhä välllä valitsen tarkoin lusikan millä rahkani syön. Kaadan lasiini vain puoli lasia maitoa täyden sijaan. Valitsen pienemmän kanafileen (mutta toisaalta, otan kyllä lisää jos nälkä jää). En saa suklaapatukkaa ostettua, vaan valitsen mieluummin pastilleja tai jäätelön. Mielitekojen toteuttaminen on edelleen vaikeaa, ja suunnittelen mieluummin poikkeavat tilanteet etukäteen. Lista on ihan loputon.
Paljon muutosta ja parannusta on tapahtunut, mutta ei mielestäni riittävästi. Vaikka päällisin puolin näyttäisi, että syömiskäyttäytymiseni ja muut ruokailutottumukseni ovat jo melkoisen hyvällä kantilla, itsestäni tuntuu,että jaan jokapäiväisen elämäni yhä ja edelleen melkoisen mutkattomasti
Tontun kanssa. Valitessani kotihoidon, en ole kertaakaan (no ehkä silloin ihan alussa kun otin keväällä ateriasuunnitelman ekaa kertaa käyttööni, mutta sitäkään ei kestänyt montaa viikkoa), joutunut luopumaan kontrollista
täysin (toisin mitä osastolla olisin joutunut), on sairas mieleni päässyt vaikuttamaan jokapäiväisiin valintoihin sekä käytökseeni. Niinkuin jo totesin, ihan tosi paljon muutosta parempaan on jo tapahtunut, ja minun olisi ymmärrettävä, että vielä olen muutoksen tiellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaikesta saavutetusta hyvästä huolimatta, en siltikään piru vie uskalla ja tohdi päästää irti. Ihan totaallisesti, täydellisesti. Jokaisella fetakuution laskemisella, voimäärän arvioimisella, salaattikastikkeen annostamisella on suora linkki sairaaseen mieleeni,jota en tunnu edelleenkään hallitsevani. Se on edelleen siellä, minussa, elää sympioosissa, ja salakavalasti omin pienin keinoin se pitää minua ottessaan. Nuo pienet kontrollin tunteet pitävät minua edelleen kiinni sairaassa ajattelussa, ja vaikka kuinka nautin syömästäni jäätelöstä, uuniperunoista tai normijogurteista, nuo jokapäiväiset, ihan pikku asiat eivät ole minun ajatuksiani, vaan Tontun, ihan selkeästi. En uskalla tarttua mielitekoihin sponttaanisti läheskään niin usein kun haluaisin, vaan minulle tuo turvaa suunnitella kyseiset tapahtumat ennakkoon. Minulle? Sairaudelle. Vaikka kuinka mieleni haluaisi jo pystyä vapaaseen ja "I couldn't care less"-tyyppiseen syömiskäyttäytymiseen, en vain pysty siihen. Ainakaan niin hyvin mitä olin jo tässä vaiheessa kuvitellut pystyväni.
Ehkä odotukseni olivat liika korkealla? Alussa luulin,että syömäni ruokamäärien tulee olla valtaisia jotta painoni lähtee nousemaan, No näin ei ollut.
Ensimmäinen "pettymys". Ei vaadittukkaan hirmuista herkuttelua ja kunnon superähkyjä, vaan ihan normaali ruoka normaali, tai itseasiassa melko pienine annoksineen riitti minun kohdallani. Luulin, että se vaatisi enemmän. Että viimein, vuosien huonon ja epävakaan syömisen jälkeen nyt tosissani minulla olisi lupa syödä, ja ihan kunnolla.
Ja pöh. Onhan tässä muutamat ähkyt ähkitty, mutta enpä ole yhtä/kahta pottua suurempaa annosta joutunut kertaakaan syömään, ellei satunnaisia nälkäpuuskia oteta huomioon. Tämän myötä myös lupa antaa itseni herkutella ihan kunnolla on kariutunut melko täysin, koska sairas mieleni on saanut minut ajattelemaan, että jos kerta paino nousee jo näin tyydyttävästi näillä määrillä normiruokaa syöden, niin mitäpä tuota ylilyömään herkuilla.
Toinen pettymys. Tämän vuoksi sallivuus ja sponttaani herkuttelu eivät
edelleenkään kuulu sanavarastooni. Yksi ehdoton ihailun kohteeni on
Laura, jonka valtavaa ponnistelua ,sisukkuutta, rohkeutta ja suunnatonta päättäväisyyttä sekä vimmaa en voi kuin ihailla. Minäkin haluaisin pystyä moisiin suorituksiin, nauttimaan ruoasta ja sen tuomasta mielihyvästä aivan yhtä vapautuneesti kuin hänkin. Miksen minä pysty? Milloin minäkin opin samalla tavoin luottamaan itseeni ja omaan syömiseeni? Jos en nyt, niin milloin sitten? Vain pari kiloa tavoitepainooni, ja tässä sitä edelleen ollaan: aivan yhtä hukassa, jumissa ja turhautuneita kuin mitä aikaisemminkin? Tuntuu, ettei mieleni ole yhtään sen vapaampi, ja olen Tontun kanssa edelleen "onnellisesti" naimisissa. Kohta olen jo normaalipainoinen, ehkä ole antanut itselleni lupaa kokea sitä täydellistä sallivuuden tunnetta, syödä täysin huolettomast sitä mitä haluttaa, valiten aina sen terveellisimmän tai järkevimmän mallin mukaisesti. Kohta en voi enää äpestää kinkkisbuffetin ääressä ajatellen, että tähän kaikkeen on nyt oikein hyvä syy.
Kolmas, ja se kaikkein
karvain pettymys ja ahdistus.
Hyvä ystäväni lohdutti minua vasta sanomalla:
"hei mutta päivä kerrallaan, ystävä rakas. jos asiat saavuttais helpolla, niin oisit tehny tämän jo kauan aikaa sitten. pitkä taisto varmasti eessä. mutta oon jo niin ylpiä susta ku oot lähteny sille tielle. ja tiedän, että on helppo unohtaa asioita, jotka on saavuttanu. ja että mittasuhteet muuttuu. mutta jos joskus unohat niin tee niistä vaikka lista ja mieti itseäs vaikka vuosi sitten. kuinka mahottomalta nekin tuntui joskus. mutta tadaa, nää oot päässy jo tähän asti ja se on ihan mieletöntä!ja ihan muutama kuukausi takaperin. kuinka paljon enemmän sulla on suunnitelmia tulevalle. kun vaan jaksat vielä vähän aikaa, niin kohta sua ei pidättele ennää mikkään!ja sitä enemmänhän se tonttu huutaa, mitä enemmän siitä tuntuu että se on jäämässä alakynteen."
Totta joka sana, tiedän sen kyllä itsekkin. Tuon listan taidan itselleni myös tehdä. Ihan hirmuisen paljon olen tehnyt töitä saadakseni itseni tähän kuntoon, että nyt alkaisin asiota suotta liikaa murehtimaan, ja heittämään kovaa työtä hukkaan. Liika monta mahakipua ja itkupotkuhepulia sen eteen on nähty! Se vain, kun pelottaa, että mitä jos minusta ei tulekkaan koskaa enää ehjää? Mitä jos mun mieli jääkin tällaiseksi?Mitä jos en enää osaakaan nauttia elämästä niinkuin ennen?Jos jäänki ainaisen kontrollin alaiseksi, suupaloja laskevaksi tiukkapiponipottajafriikiksi? Vaikka paljon ote on jo höllännyt, ei se ole päästänyt vielä irti. Miksei? Miksi en uskalla, ja antais itselleni vihdoin lupaa nauttia kaikesta siitä mistä haluaisin, tuntematta syyllisyyttä tai tarvetta heti hyvittää tekoni esimerkiksi lenkillä tai jollain askareella? Huonoina päivinä vain tuntuu, että pidän yllä vain jotain one man showta, jossa pääosassa minä esitän reipasta toipilasta, joka suunnattomasti nauttii uusista elämänmuutoksista. Todellisuudessa olenkin sitten aivan yhtä tukossa ajatusteni kanssa kuin mitä aloittaessani parannuksen viitisen kiloa sitten.
Ehkä olen juuri nyt takertunut liikaa näihin pahoihin ajatuksiin, ehkä näe saavutusteni todellista merkitystä. Kovasti, päivittäin, työstän ajatuksiani eteenpäin, mutta välillä sitä vain jää niin pahasti omien ajatustensa kanssa kahdestaan, jolloin tällainen pitkäkestoisempi matala mieli-vaihe jää päälle. Tämä kirjoitus nyt oli tällainen melko tyhjentävä kerta rykäys siitä, mitä päässäni on viime viikot pyörineet
(kaikkien kakkureseptien lisäksi). Tekemisen puute ja räntäkelit ovat myös tehneet tehtävänsä, ja välistä tuntuu että motivaatiota saa oikein hakemalla hakea. Mutta niinkuin jo totesin, pientä valoa tunnelin päässä: kesä tuloillaan (toivottavasti, ulos katsoessa ei ehkä uskoisi, mutta vilkaiskaapa kalenteria, toukokuuu!), työpaikka tiedossa ja pientä ulkomaan matkaa varattuna, joten ehkäpä koitan siivittää näillä itseäni uuteen nousuun. Tai nousuun ja nousuun, eivät syömiseni ole juurikaan mistään kärsineet, tämä henkinen puoli se vain tässä hieman jarraa kehitystä. Oih ja voih. Tällaista tänään.
Kiitos ihanalle Inkalle, joka motivoi minua tänä yönä kirjoittamaan kunnon postingit tämän hetkisestä tilanteestani. Ihmeellistä, miten joillakin ihmisillä on sellainen vaikutus, että heille voisi uskoa elämän käsiinsä, sekä kertoa synkimmätkin salaisuutensa ja suurimmat murheensa, ja jopa vuosien tauon jälkeen. Näitä enkeleitä on harvassa <3
~ Laura
