Elä äänellä jonka kuulet

Olen onnellinen. Olen onnellinen siitä faktasta, että yhä useammin herään päivään, joka tuo tullessaan minuun enemmän ja enemmän halua ja tahtoa päästää sairaudestani irti. Elää normaalia nuoren naisen elämää, kokea ja näkeä, uskaltaa ja rohjeta. Matkustaa, käydä töissä, opiskella, seurutella, tavata ystäviä, ja nauttia juuri siitä aivan normaalista arjesta ja sen riennoista, ilman sairauden tuomaa helvettiä. Tällä tiellä olen ollut jo useamman vuoden verran, ja vaikka tuon polun pään löytäminen saattoi kestää minulta aivan liian pitkään, on tämä polku ollut silti taivaltamisen arvoinen. Olen kasvanut, kokenut, onnistunt ja epäonnistunut, tavannut ihanaia ihmisiä, ja nähnyt ja kuullut heidän tarinoitaan. Kohdannut niin hoitavia tahoja kuin kanssasisariakin. Pitkän matkaa olen kohti parempaa jo kulkenut, hissuksin, omaan tahtiin, ehkä liiankin verkkaisesti matkaa tehnyt, välillä kompuroiden, mutta ylös nousseena, ja jatkanut askellusta. Viimeinen vuosi, ja viimeinen puolivuotinen taas ovat tuoneet jo enemmän saavutuksia, hyvin pitkälti erityisesti pääkoppani ajatustyössä. Tuntuu kuin alkaisin todella olemaan valmis jättämään tämän luvun elämästäni, ja siirtymään eteenpäin. Seitsemän vuotta. Seitsemän pitkää vuotta olen sairaudeni kanssa elellyt, ja nyt haluaisin usklataa jatkaa matkaani yksin. Terveenä ja normaalina, onnellisena ja tasapainoisena. Vuoden sisään olen todella oivaltanut mitä elämältäni haluan, mitä unelmia ja haaveita, sekä tavotteita haluan ryhtyä toteuttamaan ja tavoittelemaan. Onhan niitä aikaisemminkin ollut, mutta sen sijaan että näkisin ne kaukaisesti usvan lävitse, nyt näen ne selkeästi ja kirkkaina, todellisina. Ne eivät ole vain tuolla jossain, vaan todella toteutettavissani. Ainakin yrittää täytyy. Olen katsonut sivusta mitä kaikkea olen nuoruudessani menettänyt, katsonut toisten elämää ja miettinyt olisiko minunkin pitänyt uskaltaa. En ole katkera, kaikella on tarkoutuksensa, ja minun oli tarkoitettu käydä tämä kaikki läpi juuri näin kuin olen sen käynytkin. Mutta kyllä tulevaan voi myös vaikuttaa. Sen sijaan, että katsoisin taakseni, keskittyisin siihen kaikkeen mitä kaikkea on jäänyt näkemättä ja elämättä, kuinka ihanaa minulla olisi voinut olla, mitä kaikeea olisin voinut kokea, mistä kaikesta olisin voinut nauttia. Nyt viimeisen vuoden sisään olen oivaltanut kääntää katseeni eteenpäin, ja ruvennut näkemään mitä kaikkea voin vielä olla, kokea ja näkeä. Olen menettänyt sairaudelleni vuosia, mutta en saa tuota aikaa takaisin murehtimalla ja syyllistämällä. Sen sijaan, voinkin keskittyä parempaan tulevaan, ja kaikkeen siihen mitä on vain edessäni, kun vain uskallan jatkaa juurikin tällä polulla, jolla olen jo aloittanut. Haluan vain sitä enemmän, nopeammin, ahnaammin, ja kunnolla. Miksi paino ei sitten nouse? Miksi se voi olla niin vaikeaa ja vastenmielistä? Olen sättinyt ja moittinut itseäni, riemunnut onnistumisista mutta ruoskinut epäonnistumisista ja notkahduksista. Mutta entäpä jos minä olenkin vain tarvinnut kaiken tämän ajan, jotta päästään tähän hetkeen missä nyt ollaan: haluan, TARVITSEN, tätä todella, ja tunnen olevani aidosti valmis tähän kaikkeen. Valmis elämään, uusiin seikkailuihin, parempaan huomiseen, ja sen saavuttaakseni sairauden nujertamiseen, taisteluun, vaikeuksiin ja ahdistuksiin. Jospa mieleni ja ajatukseni ovat olleen raakileita, en ole ollut tarpeeksi vahva, valmis ja kypsä päästämään sairaudesta, koska en ole tiennyt miksi näin olisi. Miksi näin tekisin. Mutta nyt sen tiedän. Se otti aikansa, mutta viimein olen saapunut siihen pisteeteen. Se oli niin tarkoitettu kohdallani. Nyt ensimmäistä kertaa minulle on tarjolla myös apua, tukea, nauvoja ja konsteja tähän kaikkeen, ja vaikka siiheen ojentavaan käteen on myös hieman pelottava tarttua, haluan tehdä niin, aivan varmana. Olen nähnyt mitä anoreksia on, mitä se tekee ystäville, perheille ja erityisesti sairastuneelle itselleen, en tunne tarvitsevani sen tuomaa kurjuutta enää yhtään enempää. Olen tarvinnut sitä joskus johonkin, mutta en halua tarvita sitä enää. Valheellisesti voin luulla että sairaus on osa minua, se on elämääni, jotain mitä minä olen ja millä minä itseni leimaan, mutta näin ei ole. En halua tarvita sitä enää, ja haluan uskaltaa päästää irti. Se pelottaa, ahdistaa, ja pistää miettimään, mutta noina heikkouden hetkinä koitan palata siihen visioon, mikä edessäni häämööttää: haaveet, toiveet, unelmat ja tavoitteet. Kaikki ne mitä en joskus kyennyt näkemään, mutta nyt näen. En halua katsoa vain vierestä sitä elämää mitä itsekkin voisin elää, vaan haluan saada roolin tuosta näytelmästä. On ollut aivan mieletöntä oivaltaa tämä kaikki, ja vain ihmetellä, että missä vaiheessa tämä kaikki ymmärrys, tahto ja rohkeus ovat minuun hiipinyt. Niinkuin todettu, minulla siihen meni vuosia, mutta nyt voin ainakin sanoa, että mieleni on kroppaani edellä. Kun niin tahtoisin jo olla, mennä ja elää, rientää, juhlia ja tanssia, kroppani raahaa perässä. En osaa antaa itselleni aikaa, armoa ja lepoa, vaan koen että kaiken pitäisi tapahtua nyt heti. Aivan kuin silmän räpäyksessä luulen minusta tultavan terve ja oma vanha itseni, mutta eihän se näin mene. Edessä oleva polku on vielä pitkä, eikä ihan varmana ruusuinen. Ei saa hätiköidä, kurkotella liian korkealle ettei alastullessa satu liikaa. On vain niin hienoa kun viimein tietää mitä elämältään haluaa, ja mitä ei halua, niin kiire tuntuu olevan aivan vimmaton. Olisi vain osattava antaa itselle aikaa, sekä ravintoa ja lepoa sitä huutavalle ruumille. Luulenkin, että alhainen painoni johtuu juurikin tästä: minulla olisi jo niin kiire rientää mukana kaikessa mahdollisessa, jaksaa valvoa, tavata ystäviä ja ottaa takaisin kaikki se mitä olen tähän mennessä missannut ja menettänyt. Vaan kun pitäisi olla kärsivällinen, muutoin tuo kiire, ryntäily ja säntäily kääntyy itseään vastaan, niinkuin on jo tehnyt: aliravittu ja uupunut kroppa ei pysy mielen menossa matkassa, vaan uupuu ja kuihtuu entisestään. Mielen kirkkaus tuntuu sokaistaneen myös terveen järjen, ja elämänjano ei muista kuunnella kaikkia osapuolia, vaan janoaa vain lisää, kahmii liikaa ja lyö vettä kiukaalle. Tämä kaikki on tosin hienoa, mutta nyt olisi osattava hieman hillitä ja hidastaa. Olla kärsivällinen ja kuunnella kehon lähettämiä viestejä. Tarvitsen painoa noin kymmenisen kiloa lisää, ja tuo pyrähdys ei todellakaan tule tapahtumaan yhdessä yössä. Tämän lisäksi tarvitsisin unta ja lepoa, riittävästi aikaa, ja pitkän pinnan. Rohkean mielen ja paljon uskallusta. Kykyä ja tahtoa uskoa haaveisiini ja unelmiini. Aivan vamana minullakin jossain välissä matkaa tulee halu heittää pyyhe jälleen kehään, luovuttaa, ja jättää projekti kesken, mutta tällä kertaa luotan ja lasken kaiken nyt ympärilläni häärivän hoitohenkilökunnan varaan. Tähän asti olen joutunut pärjäilemään omillani, ja terapeuttini lisäksi kontrollia on yrittänyt säilyttää satunnaiset tk käynnit, ravitsemusterapeutin tapaamiset, sunmuut satunnaiset ihnmiset, joita on ripoteltuna vuosien varsille vain muutama hassu yksilö. Minulla ei ole ollut tukiverkostoa tai hoitosuunnitelmaa, hoitajia tai terapeutteja, eikä pakollisia käyntejä tai tarkistuksia koskaan. Ehkä tästäkin syystä fyysinen kuntoutuminen on ollut näinki hidasta, sillä olen saanut olla ja kirmata laitumilla täysin vapaana, mistään tai kestään murehtimatta. Olen sokeutunut omalle keholleni ja ololleni, ehkö ole osannut kantaa huolta tai murhetta omasta hyvinvoinnistani, tai silmä miltä näytän tai miten jaksan. Aina välillä toki heräten ja tsempaten, mutta sitten taas aina lipsuen samaan vanhaan uomaan. Nyt luotto tulevaan on kova, ja tehostuva hoitomuoto antaakin minulle suunnattomasti voimaa ja tsemppiä päästä todella eteennpäin. Näin ainakin uskallan toivoa ja ajatella, vaikkeivat suunnitelmat hoitoni osalta vielä olekkaan täysin selvinneet tääysin. Vielä pitää malttaa odottaa.Takanani seisoo nyt kuitenkin rivi ihmisiä, jotka pakottavat minua eteenpäin, ja vaikka tämä hirvittää, antaa tämä kaikki myös suunnattoman paljon voimaa ja rohkeutta. Ja luottoa. Luottoa siihen että josko tällä kertaa minäkin pääsisin maaliin asti, enkä vain kompastuisi taas kalkkiviivoille. Nyt on minun aikani saada oma ääneni kuuluviin, ja oma minäni säteilemään, sekä tulla nähdyksi. Pitkään aikaan, tai ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tunnen suurta elämän ja taistelun tahtoa, kunhan saan siihen vain kaipaamani avun, tuen ja rohkeuden. Minussa on tuo rohkeus, toivon vain löytäväni sen, ja tarttuvan siihen toden teolla, kynsin hampain. Epäonnistumista ei saa pelätä, ja takapakit vievät aina vain eteenpäin, mutta kunhan vain jaksaa uskoa omiin voimiin ja rohkeuteen, ja muistaa antaa itselleen aikaa, tilaa ja ymmärrystä, että tämä kaikki voi viedä hetken. Veihän se seitsemän pitkää vuotta päästä tähän hetkeen, tähän aamuun kun nyt tätä kirjoitan, ja tunnen itseni suuremmaksi ja vahvemmaksi mitä pitkiin aikoihin. Elämä on kuin happea, jota haluan vetää keuhkoni täyteen uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän, kunnes aivan hengästyn. Koostani, painostani, rumista raajoistani huolimatta tunnen olevani nyt suuri ja kaunis, täynnä voimaa ja rohkeutta. Olen sanonut jo useamman kerran tämän alkaneen vuoden kuluessa, että oma kehoni tuntuu oudolta ja vieraalta; ei ollenkaan omalta. Ehkä näin onkin. Tervehtyvä mieli ei sovi tähän temppeliin, vaan vaatii itselleen paremmat olosuhteet olla ja hengittää, kasvaa ja kehittyä. Eipä siis auta kuin ryhtyä rakennustöihin, jotta olo tuntuisi jälleen omassa kropassa tutulta, turvalliselta, ja ennenkaikkea omalta. 

Tänään tunnen olevani onnellinen, niin aidosti kun  ihmine voi vain tuntea.

~ Laura 

Viikon valiot

Klara veckosslutet får alla! Tulihan se sunnuntaikin viimein, huh. Tai siis, nythan on jo maanantai.... muttakun aina aika ei riitä aivan kaikkeen vaikka kuinka olisi suunnitellut,ja hommat kusee. Hyvää alkavaa viikkoa siis myös! Kuluneeseen viikkoon on kyllä mahtunut monenlaista, niin olotilaltaan kuin mielentilataankin.Sellainen vastakohtien viikko! Väsymystä, mutta sitten toisaalta taas voimaa rientää sekä töissä, ystävien kesken, ja rikkoa omia rajojaan;haastaa sairautta, ja sitten taas jäädä sen jalkoihin. Mieli, ajatus ja into vetävät menemään etukenossa jossain tuolla, ja kroppa yrittää pysyä menossa matkassa, välillä huudellen hei odotatko vähäsen! Työviiikko on tuntunut loputtoman pitkältä, ja torstaina paiskaisinkin essun riuemusta kiljuen pukkarin nurkkaan; viisi päivää vapaata!!<3 Tarkoitus oli lähteä tampereelle, mutta niinkuin todettu, aina ei mene niinkuin suunnittelee. Jäin siis kotiin, ja ehkä hyvä niin. Vaikka en voi sanoa että väsy ja univelka olisivat mitenkään helpottaneet, olen kuitenkin nauttinut suunnattomasti näistä vapaista vain puuhastellen kotona, nähden ystäviä, tehden hyvää ruokaa, shoppailen ja hoitaen asioita. Nukkunut muutamat päikkärit ja yrittänyt tasata yörytmiä (hieman siinä onnistumatta...).  Sitten toisaalta huonot uutiset oman kunnon puolesta ärsyttäneet. Perjantaina kävin parin viikon tauon jälkeen tarkistamassa aamupainoni porukoilla yövyttyäni, ja harmistus oli melkoinen: tullut yhden tipuaskeleen verran taaksepäin, ja bmi tällä kaavalla laskettuna oli jo melkoisen paljon alle tuon 14. Klinikan terapetti lohdutti minua, ja kehoitti olla liikaa stressaamatta tuota numeroa, sillä nyt puhutaan vain luvuista ja edsimaaleista, eikä se pitkällä juoksulla merkitse mitään, kun kroppa on jo muutoinkin ollut pitkään aliravittu, ja pienet heittelyt tässä isossa konkurssissa eivät ole merkittäviä. Mutta kyllä se silti otti pattiin, harmitti ja hermostutti. Puntari näytti lukemaa, jota en muistakkaan sen ties milloin näyttäneen. Varmasti silloin kuin minut pari vuotta sitten TKssa punnittiin, ja sain pakkolähetteen ambulanssisetien kyydillä osastolle. Tai ala-asteella, Säikähdin hieman. Lauantaina söin meeelkoisen paljon, ja sunnuntai aamuna tilanne oli jo hieman parempi,ja sain hieman huokaista helpotuksesta, vaikkei juhlimista siinäkään luvussa oikein ollut. Tavaran kiertokulku suolistossa määrää varsinkin nämä "tyhjän mahan punnitukset", mutta siltikin ei se paino ihan noin ali rimojen ole kyllä hetkeen käynyt. En kertonut äidille vaikka kysyi, en halunnut aiheuttaa lisää turhaa huolta, mutta toki olen puhunut asiasta molempien terapeuttieni kanssa. Mutta nyt kuitenkin taas hieman "paremmilla" vesillä toverit :) Niikuin sanoin, pitkä viikko takana.

Mutta niin, kuluneesta viikosta. Jotenkin niin paljon kivoja pieniä juttuja, joista olen saanut repiä riemua pitkin pitkää viikkoa. Merkittävin niistä on ollut ehkäpä juurikin se, että (torstain romahduksesta huolimatta) mieli on ollut jotenkin tosi korkealla, ja olo on ollut super sosiaalinen, ja olen kaivannut ympärilleni ihmisiä normaalia enemmän, Liekkö tätä kevättä sitten? Töisssä on ollut mukavaa, ja juttu kollegojen kanssa luistanut, ja olen huomannut eläväni jonkinmoista Grey's Anatomy reality showta, ilman pukuhuone/siivouskomero-kohtauksia tosin ;D Meillä porukka on pieni ja tiivis, sekä iältään nuorta, joten juttujen taso, työtahti sekä huumori eivät ole aivan herkimmille. Töihin tullaan tuntia etukäteen (tai siis minä tulin, puhuttiinko jo siitä huonosta unesta?;)) ja  sieltä lähdetään... eikun eipäs lähdetäkkään, vaan vallataan alakerran pubin vakio nurkkaus, johon ei muut asiakkaat uskalla edes kajota: se on henkilökunnan oma pienni viihde keskus, jossa istutaan tuopit kädessä, nollat taulussa ja toivutaan työpäivästä. Ohoh, olinko työmaalla tosiaan 13 tuntia, hupsista? Näin kävi minullekkin keskiviikkona, ja mm. tämä tuntui äärimmäisen ihanalta: kerrankin minäkin jaksoin liittyä muiden seuraan, ja väsymyksestä huolimatta olla, höpöttää ja seurustella muiden matkassa edessäni kylmä juoma ja burgeri! Ei burgeri, vaan talon oma falafelannos, jota olen jo varmaan puolivuotta ajatellut ja kuolannut, mutta koskaan aikaisemmin en ole sitä, tai siis mitään listaruokiamme itselleni kokonaisena tilannut, en työaikana, enkä sen ulkopuolella, Mutta nyt sen tein, koska vaikka nälkä murjoi sisuksissa, en suostunut jäämään illanvietosta vain siksi, että lähtisin kotiin tekemään sapuskaa, kun olen kerta kahvilassa töissä. Eiihän siinä olisi mitään järkeä! Joten tein niinkuin muutkin aina, ja tilasin työpäivän loputtua oman annokseni keittiöltä, ja istuuduin sitä omenasiideri kaverina nautiskelemaan (ahmimaan),aivan kuten muutkin meistä. Olo oli niin normaali että olin pakhtua onnesta, ja illalla puolilta öin minun piti aivan kotiin soittaa, ja riemuita tästä pienestä, erittäin suuresta saavutuksesta äidilleni. Ja se annos..... niin hyvää, että ihan heti kohta tilaan kyllä uudestaan, ei toista puhetta. Rohkeus ja onnistuminen ruokkii onnistumista, sain taas todeta tämän :) Ja oli muuten miehen syötävä annos, ja minä meistä kolmesta sain tuhottua annokseni yhtä falafelpalloa lukuunottamatta kokonaan kun muilla tuli stoppi ehkä puolessa välissä! Ei se pieni koko vaan suuri maha ;D

Suuren suurta riemua aiheutti myös se, että Questini saapuivat!! Ja jälleen viikossa <3 Sitä riumunkiljahdusta kun luukuusta tippui jo vähän odottamani saapumisilmoitus, ja lähdin pakettia pääpostista enemmän kuin innoissani hakemaan, ensin kämpillä raivopäänlailla siivoten liki 5 tuntia putkeen, kerrankin paremmin nukutun yön jälkeen. Oivoivoivovioivoivoi! Eilen sitten mummolassa välipalaa kaivatessani tongin laukustani kauan odottamni uutuus maun S'mores, ja räävin kääreen innoissani auki! Puraisu... juu.. mmm.. aivan.. joo-o, rakenne, kyllä... maku... tosi kivasti suklaata... oih digestive pala.... juu.. hmmm..... Mutta höh. Pettymys! Tai ehkä petyin siihen että petyin, sillä ei patukka ollut pahaa, ei todellakaan! Sama ihana rakenne, hurjasti suklaa sattumia, ja nuo keksinmurut olivat jotain taivaallista. Mutta siltikin, not my favourite, niinkuin olisin patukan luullut olevan. Jokin siinä oli, ja hetken patukkaa mutustellessa ja syväanalyysia tehdessä totesin ja muistin jotain melko oleellista: mää en tykkää vaahtokarkeista! Ja tämä kyseinen patukkahan on amerikkalainen klassikko compo yhdistettynä suklaata, rapeaa keksiä ja vaahtokarkkeja!! Eli onko välttämättä ihme? :D Minun kielelleni patukka maistui liian sokeriselta, makealta ja äkläkältä, ja olin lötyäväni patukan mausta muka jotain kookosmaisuutta. No voihan höh. Hyvällä ruokahalulla minä patukan tuhosin, muttakun minä niin olin odottanut että tämä on jotain suurta ja mullistavaa, ja menisi top 3 listani kärkeen että heilahtaa, nutta vaan eipäs mennyt, ja liekkö edes mahtuu tuohon kyseiselle ranking-listalle. Ehdin jopa ajatella että onneksi en tilannut koko tusinaa, vaan irtopatukkoina, mitä, kuusi? Viisi? En edes muista. Kaikki tulee varmasti syötyä mutta se tunne kun suuret odotukset murskaantuvat ;D Onnekseni tilasin myös makuja, joita täältä oulun tienoilta ei ainakaan vielä kaupoista saa, joten voin fiilistellä niillä sitten näiden sijaan.

Uutuus boxi S'mores plus loput tilaamani ihanuudet: Peanut butter supreme, cinnamon roll sekä coconut cashew. Kissan sai kaupan päälle ;) 

Suklaan vähyydestä ei voimut valittaa, vaan sattumia oli ja heti kerralla kunnolla! Keksin palat olivat hillitympiä, ja todella hyviä.... mutta se vaahtokarkin(??) maku... no, jos lähtökohta on että en pidä vaahtokarkeista, mitä voidaan olettaa :D 

Kolmantena pitänee mainita ehdottomasti sosiaalinen elämä. Vaikkei uskoisi, niin olen työkavereiden lisäksi ehtinyt näkemään muitakin ihmisiä, ja eilen vein rakkaimpani (H:lle terkut vaan ;)) sunnuntai treffeille, koska emme oikein ole löytäneet yhteistä aikaa viettää kunnolla aikaa ainakaan pariin viikkoon, vaan vaihtaneet kuulumisia vain puhelimitse ja tekstaillen. Itseasiassa kävin moikkaamassa kyseistä ystävää jo lauantai-iltana myöhään, ja hyvin pikaisesti, mutta jo tuo puolituntinen oli kuin terapiaa minulle, ja muistin kuinka arvokkaita ja terapeuttisia ystävät ja heidän seura voikaan olla <3 Jo tuossa lyhyessä ajassa tuli puhuttua ja jaettua kuulumisia suut vaahdossa, mutta sunnuntaina tosiaan vaadin neidin kokonaan itselleni, ja vein likan jonnekkin, missä olen käynyt vain ja ainoastaan kyseisen toverin kanssa, en kenenkään muun, ja tästä harrastuksesta(??) on kehkeytynyt jo melkoinen insidejuttu ja vitsailun aihe. Nimittäin bingoon! Keksi-ikä siinä +75 kieppeillä, ja hyvin käänsimme katseita astellessa täyteen  bingo saliin.... tunnelma seisahtui, aivan kuin olisi astellut saluunaan! Näin käy joka kerta, mutta se on vain sen väärti ;) Mukavaa oli tälläkin kertaa, kun viime kerraasta taisikin olla jo reilu vuosi! Kannattaa kokeilla, ehdottomasti ;) Tämän jälkeen hieman kaupoilla kierttelyä ja kotia kohti, mutta oli kyllä puhdistavaa ja rentouttavaa sunnuntaipuuhaa. Kiitos muru <3

No sitten. Ohhoh, Oooohhoh. Tätä päivää en olisi ihan hevillä, ikinä kuunaan, en ainakaan tällä dynastialla uskonut tulevan sillä... voi itseäni aivan naurattaa ääneen, ja olen kaikesta edelleen hieman pöllöhtänyt! :D Enkä pelkästään sairauden takia, joka on rajoittanut sosiaalista elämääni, ihmissuhteita, uusien ihmiskontaktien sitomista, ja lietsonut yksinäisyyttä, jo valmiiksi heikkoa itsetuntoa ja uskoa omaan itseensä, ja siihen mitä minä, ja muut minussa näkevät. Nimittäin; olen käynyt treffeillä,enkä vain yhdillä, vaan peräti kaksilla saman viikonlopun sisään! Kyseessä on toki yksi ja sama herrasmies... Jeesumaariaristus, piirtäkää joku äkkiä rasti seinään! sillä vastaavaa tapahtuu todelle, todella, TODELLA, TODELLA, harvoin, jos siis koskaan ikinä! Siskot, siis jos minä, minä, MINÄ, MINÄ päädyn ulos, kahville, leffaan (!!!) jonkun ihan oikean, vastakkaista sukupuolta edustavan aidon ihmisin kanssa, niin jokaisella teistä on toivoa!! Siis ja nyt olen tosissani..... Viime treffeistä on kulunut aikaa jo...... en edes muista, ja sitä ennen itsetuntoni on ollut jossain kellarikerroksissa ja aivan liian heikolla hapella edes yrittämään, ja muutamat onnettomat kokeilun ovat kariutuneet ja kaatuneet ennenkuin ovat edes alkaneetkaan. Ehkä niillä toisilla osapuolen edustajilla olisi saattanut kiinnostusta riittääkin, mutta minä sulkeudun, pakenen, käännän selkäni ja ajatukseni kaikkia ja kaikkea vastaan, enkä ole kenenkään koskaan antanut edes kunnolla yrittää. Olen tottunut olemaan jo niin hyvin omillani, että satunnaisista kainalokaipuista huolimatta olen jo tyytynyt ja tottunut ajatukseen, että näin tulee myös olemaan. En varmasti edes osaisi olla tai tapailla ketään, yksin on niin helppo ja luonnollista olla. Mutta nyt päätin antaa ihmisille mahdollisuuden, ja panostaa sen verran tähän jo viime keväänä alkaneeseen "jotain sutinaa olis kiva saada"-ajatukseen, ja luopua vanhapiika ajatuksesta edes hetkeksi, ja edes yrittää. Pystyisi sitten taas olemaan seuraavat pari vuotta, vähintään, aivan tyytyväinen omaan panostukseen. Ja kiitos kuuluu myös yhdelle kokeistamme, jota kuuntelin koko viime viikon: tänne synnytään yksin, ja tänne myös kuollaan yksin! Ihan huumorilla heiteltyä sinkkumiehen läppää (taidamme olla koko työyhteisön ainoit sinkut, ja talon pessimistisin parivaljakko ;D), ja juurikin tuona omesiiderin huurteisena keskiviikko iltana armaan toverini avustamana latasimme puhelimeeni Tinderin, ja hän aivan kuin pelaten pasianssia valkkasi sieltä minulle tusinan miehiä... ja oho, kappas. Sunnuntaihin mennessä olen käynyt jo kaksi kertaa ulkona ;D  Vielä en osaa, halua, uskalla tai tohdi sanoa yhtään mitään, mutta olen vain niin tyytyväinen ja iloinen jo kaikkeen tähän astiseen, ja ennekaikkea siihen, että oikeasti olen saanut kammattua tukkani, hilattua ahterini ulos, ja uskaltanut kaikista menneen traumoista, huonosta itsetunnosta ja koekmuksen puutteesta huolimatta käydä ulkona. Siis treffeillä. Juma, paskon melkein housuihini edes kuistatessani moisen asian! En vain olisi ihan tätä päivää uskonut vähän aikaa näkeväni, mutta toisin kävi! Eli keep it up girls, jos minä tähän kykenen, kukaan mukaan Teistä ei siihen kuole myöskään. Vai olenko minä oikeasti vaan se ainua ihiminen tällä telluksella, jolla on ollut vähän ongelmia ja vaikeuksia oman itsensä, riittämättömyyden ja rehvailun suhteen? Olen saattanut elää ihan väärrässä uskossaki :D Mutta niin, rasti seinään, ja jäädään odottamaan kevättä kjehehehe.

Ja ruokaa.... lihaa, leipää, juustoa(!!!), rahkoja, lohta, salaatteja, puuroja, herkkuja... mitä näitä on nyt mennyt. Voittoja ja häviöitä, mutta sapuskaa on mennyt, ja melkoisen tyytyävinen olen ollut viikottaiseen suorittamiseeni. Suurin lisä ja muutos tuo leipä, joka tahtoo tippua aina ekana pois kun mössöt valtaa tilan, mutta nyt ruiskeipää kanamunalla ja paahtista juustolla menee, ja maistuu! Nami <3 Muutoinkin on tullut kokeiltua uusia makuja ja tehtyä löytömatkoja ruokahyllyjen välissä. Viikolla tuli myös suuri halu käydä ulkona syömässä, ja tulevalle viikolle jo suunnittelen kysyväni eri ystäviä sushille, fitwokkiin, uuteen salaattikahvilaan, sekä pitkään haaveilemalleni savulohipizzalle!

Katsahdin tuossa tänään aamulla hampaita harjatessani muuten peiliin niin, että näin itseni täysin takaapäin. Harja pysähtyi,  Ain't a pretty sight! Mieleeni palasi välittömästi viime kesän Lissabonin reissumme äidin ja siskoni kanssa, joka kaikessa ihanuudessaan oli minulle henkilökohtasiesti melkoisen mieltä avartava kokemus. Tuolla reissulla pääsin näkemään ja ihastekemaan upeita, terveitä, muodokkaita, hoikkia, terveitä naisia, jotka kantoivat itseään ylväänä, näyttivät kesäisissä vaatteissaan upeilta, eläviltä ja onnellisislta. Olinhan minäkin onnellinen, tavallani, mutta tuolla reissulla ensimmäistä kertaa ikinä koin suurta vastenmielisyyttä omaa kroppaani kohtaan. Painoni oli tuolloinkin melko alhainen, ja olkapääni, solisluuni, käteni ja tikku jalkani olivat kaikkea muuta kuin imarreltavaa katseltavaa. Puolet matkastani meni siis ihmisten ihailuun, ja omien ajatusten sulatteluun ja oivaltamiseen; minäkin haluan. Haluan juuri tuollaisen elinvoimaisen, terveen, solakan mutta jäntevän, kestävän ruumiin, jossa on hyvä olla ja elää, josta pidän huolta, ja joka vastapalveluksena pavelee minua hyvin. Naisia oli nähtävillä maan joka kolkasta, ja mallia ja muotoa oli jos jonkinmoista, ja koin suurta ihastusta ja kateutta heidän kauneudelleen. Erityisesti yksi päivä kun päälläni oli punainen olkaimeton paita, ja mustat shortsit, en tuntunut pääsevän yli enkä ympäri tuosta häpeästä ja ahdistuksesta,sekä tietoisuudesta miltä mahdoin näyttää. Vaihdoin kesken päivää pukukopissa päälleni pitkähiasen, oli vain pakko.

Tuo reissu siis antoi sysäyksen syksyllä sitten kunnolla vauhtiin polkaistulle motivaatioaallolle, jolla tiellä ollaan edelleen. Tänä aamuna nuo samaiset ajatukset sekä vaikea mieli palasi mieleeni hyvinkin elävästi, ja ensimmäinen huoleni olikin: olenko ennättänyt eniintyä työpaikan pukkarissa ilman paitaa jo monenkin edessä..!?Hyi kauhistus! Mitähän ovat mahtaneet ajatella. Hävettää, nolottaa. Miksen ole itse painoni pudotusta kyennyt taaskaan näkemään, kun vasta nyt? Painon putoaminen on tuntunut yleisessä vireystilassani jo jonkun viikon (...kuukauden...), mutta enpä ole tajunnut kurkata peiliin aikaisemmin, Olisi ollut ehkä syytä, Mutta nyt sitten. Ja ehkä hyvä niin. Nimittäin enemmän kun nyt pidempään aikaan koin taas suuren suurta ärtymystä, ja tein päätöksen: ja minähän en tasan pue päälleni yhden yhtäkään hiatonta paitaa ensi kesänä jos näytän vähääkään tältä mitä nyt! En tahdo, en halua, en kehtaa! En aio istua rannalla bikineissä jos olkavarteni näyttävät tältä, jos shortseissani ei ole täytteenä muuta kuin ilmaa, enkä pukea ylleni ihania kesäisä mekkoja joita olen intoutunut ostamaan. En näytä niissä miltään! haluan tulla nähdyksi, mutta en sen takia, että laihuuteni on silmiinpistävää. Nuo viime kesäiset lupaukset ja päätökset palasivat mieleeni siis jälleen, ja onneksi tällä kertaa hyvissä ajoin. Treffeillä olen käynyt vasta kahdesti, mutta kävipä mielessäni sekin ajatus, että en kehtaisi tähän hätään ottaa pitkähiaistani pois uuden tuttavuuteni edessä, sillä eihän minussa ole mitään nähtävää. Vain kovaa ja kulmikasta. Kun häpeää tarpeeksi omaa kroppaansa, niin ehkä sitä viimein alkaa jotain muutosta tapahtumaan, I'm ready!

Missio: hankkia tissit, pylly, reidet, käsivarret ja posket ensi kesäksi, ennen kuin kalsarikelit loppuvat.... jotain mitä esitellä ja mihin tarttua ;) Näin olen päättänyt, Aamen! 

Sellaien ajatusoksennus, olkaa hyvät!

~ Laura 

Tein matematiikkaa: BMI

Ahoy. Pariin päivään ei ole tullut edes ajateltua kirjoittelua... minua vaivaa varmasti joku kevät uupelo. En tiedä, väsyä,unta ja vetämättömyyttä riittäisi vaikka muille jakaa, ja vaikka mieli on muutoin aivan vireä (ja tahtoo porskuttaakkin nopeampaan tahtiin kuin keho itse), olo on jostain syystä vain oudonkin nuhjuinen. En ymmärrä... olenhan minä krooniseen väsymykseen jo tottunut, ainakin luulisi kun yleensä "aina väsyttää", mutta nämä viimeiset pari viikkoa ovat menneet kyllä aivan uusissa tunnelmissa. Tuntuu ettei mitään jaksaisi, ja kaikki voima minussa menee vain töihin, eikä yli jää sitten mitään. Syönnit ovat sujuneet ihan ookoo, ja itseasisssa tämä uupelo alkoi tuon kasvisviikon myötä, eikä lihan syönti ole tuonut mitään muutosta tilanteeseen. Ehkäpä raudan ja D-vitamiinin puute on päässyt minua puraisemaan, ja täytyisi varmasti turvautua joidenkin pillereiden apuun. Syön paremmin, ja voin huonommin...häh?!

Kotilääkäri teki jälleen omat diagnoosinsa, ja päätin että kyllä tämä silti ravinnosta, tai sen puutteesta johtuu. Siksipä pienen harkinnan jälkeen päätin ottaa kokeiluun kalorilaskuri.fi sivuston Sulamo ohjelman (viikon kokeilu 1,90e) jotta saisin hieman käsitystä ja lukuja siitä, mitä todellisuudessa syön, ja onko tämä riittävä syömiseni todellisuudessa riittävää. Ei huolta, tämä ei ole askel menneisyyteen, sillä en ole koskaan ollut mitkään paha lukujen pyörittäjä ja numeroiden sekä kaloreiden kanssa säätäjä, ja en edelleenkään tiedä omenan tai perunan tarkkaa kalorimäärää. Tottahan niitä on tullut mietittyä, mutta en siis ole koskaan pitänyt mitään kirjaa, tai laskenut numerolleen omia syöntejäni. Hyvä näin. Joten nyt oli ihan mielenkiintoista, kun tarkoituksena olisi syödä riittävä määrä kaloreita per päivä, ryhtyä katsomaan, että onko minulle oikeasti mitään käryä miten hommat kuuluisi mennä.

Kirjauduin siis ohjelmaan ,asetin omat tietoni ja tavoitteeni (ei; en halua että rasva palaa, ei; , en halua tietää viikottaista energiavajettani, ja ei; painotavoitteeni ei ole -5,-10 eikä -20kg! Melkoinen työ oli siis laittaa omat tavoitteet ja asetukset kohdilleen, nutta kyllä se viimein onnistui, ja on ohjelmasta ollut ehkä jotain apuakin. Asetin itselleni oman tavoitteen siten, kuinka suuri määrä minun tulisi syödä per päivä, ja sinne vain lätkin suunnilleen kaiken sen, mitä alas nielen, ja ohjelma näyttää täyttyykö päivittäinen tavoitteeni, mitä minun tulisi saada lisää (esim, protsku, kuitu ja hyvät rasvat), ja mihin kiinnittää huomiota (kova rasva, sokeri ja suola), Kun ohjlemaa käyttää suotuisin silmin, eikä tartu lukemiin ja liikunta vihjeisiin niin kyllä se toimii näinkin päin :D Ei oikeasti, melko kätevä, ja olen ehkä jotain oppinutkin... siltikin omien tavotteiden asettamiseen voisi olla tervetullutta jonkun ammattilaisen aamen, sillä tämänhetkinen tavoite on vähintään 1200 per päivä, mikä kuitenkin on ehkä liika alhainen, ainakin työpäivinä? Ehkä porisutan jotain ttraineria työmaalla, meillä kun niitä käy lounastamassa ihan kiitettävästi ;)

Jouduin kuitenkin ohjelmaa luodessani laskemaan pientä matikkaa... minun tuli nimittäin selvittää oma lepokulutukseni, mikä pääsi kyllä yllättämään minut. Vajaa 1100 kcal per päivä!  You said whaaat?! Eihän tuohon määrään tarvitse syödä mitään! sehän täyttyy hetkessä. Paniikki? EI ei, nyt ei hermostuta. Nämä oavt vain lukuja. Tämän myötä alkoin ajattelemaan, että mikähän mahtaa olla bmi:ni, sitä kun ei ole tullut laskettua varmasti vuoden päiviin. Ei ole ollut tarvetta, eikä kiinnostusta. Laskimpa sen siis itse. Ja järkytyin, Ainakin hieman.

Vain vähän reilu 14? 

Oohhoh. Ootko tosissaan? Minun piti laskea sama lasku melko useaan otteeseen, jotta käsittäisn etten ollut painellut laskimen nappeja väärin. Hmm. Olisiko tässä syy siihen vetämättömyyteen ja väsyneeseen oloon? En ole tohtinut sano asiaa nyt äidilleni, joka välistä kysyy painoani. En minä puntarillakaan käy, en edes itse omista sellaista, ja tässä varmaan osa syy siihen ettei minulle ehkä ollut todellista tajua tämänhetkisestä painostani. Tiedän laihtuneeni joulun aikaan, työ verotti kovalla kädellä meitä kaikkia, mutta en nähtävästi ole saanut takasin sitä mitä menetin, toisin kuin luulin. Olen sentään tsempannut ja syönyt huomattavasti reippaammin tämän tammikuun kuin mitä loppuvuoden. Ajatus myös hieman pelottaa, sillä tiedän työni olevan fyysisesti melko kuluttavaa, kun päivä kuluu jatkuvasti jaloilla ollessa, kävellessä, nostellessa ja kantaessa, ja tunnen jo nyt välistä olevani aika uupunut jo pelkän viiden tunnin jälkeen. No onko tämä ihme? Eikö tällä painoindeksillä jotkut ole jo sairaalahoidossakin? Minä taas kannan pöytiin makaranilaatikkoa ja lohisoppaa, sen koomin ajattelematta ja asioista murehtimatta... pitäisiköhän? Ehkäpä.  Ehkä nuo klinikkahaastattelut ovat aivan paikallaan, ja panostusta omaan hoitooni ja sen kehittämiseen lisättävä, ennenkuin löydän itseni taas saikulta. 

Tämä ajatus on ollut päässäni nyt muutaman päivän ajan, ja ensin ajattelin että puhunko asiasta ollenkaan, mutta sen verran ajatus herättää ajatuksia, hämmennystä sekä hieman huolta, että ajattelin että nyt olisi viisaan neuvonantajakaartin aika ehkäpä kokoontua. Kaikki lähtee omasta itsestä, mutta silti... olen vain yllättänyt. Joskus totuus iskeytyy vasten kasvoja kuin märkä rätti, ja nyt tuntuu juurikin siltä. Höh. 

Ja takaisin töihin! sitten alkaakin jo viikonloppu <3 Mahti päivää kaikille :) Kyllä se tästä! 

~ Laura

lihaa luitten päälle!

....tai oikeastaan lihaa hermoille ja makunystyröille! Keskiviikkona katkesi kamelin selkä, ja kahlasin tieni läpi nuoskan ja lumen Fitwokkiin, ja tilasin kanawokin! ai että! kyllä maistui kana hyvälle viikon tauon jälkeen <3 Eikä sillä, kasvisviikko sujui mallikkaasti, ja santsasin syömiseen, sen laatuun ja rytmiin enemmän kuin moneen aikaisempana kuukautena yhteensä, ja löysin uusia ja vanhoja rakkauksia. Soijarouhe, Alprot, piltit, bataatti, murot, ruisleipä avocadolla, näkkileipä, tumma riisi, pähkinät.... kaikki mikä oli jäänyt pois ruokaympyrästäni joulukuun kiireen ja huolimattomuuden vuoksi, teki nyt paluunsa, ja hyvältä nuo kaikki ihanuudet taas pitkän tauon jälkeen maistuivatkin! tartkoituksella söin hieman maltillisesti rahkoja ja rakeita, jotta tilaa jäisi juuri muillekin ruoka-aineille. Ja nälkä tuon kasvisviikon aikana olikin hieman totuttua kovempi, sillä vaikka kuinka latasin lautaseni täyteen papuja ja pähkinöitä, ei tuo ruokka pitänyt nälkää loitolla aivan yhtä hyvin kuin kunnon köntti kanaa.

Ehkä yksi juttu minkä huomasin tuon viikon aikana, oli väsymys, ja voimaton olo. En tiedä johtuiko se yksin siitä että en syönyt lihaa, vaan mistä, mutta koska olen nukkunut koko viikot sopivia unia, ja kohtuu hyvin, niin oloni, kehoni ja mieleni oli jo jostain viikonlopusta (eli puolesta välistä asit) todella vetämtäön, voimaton ja veltto. Minua väsytti ja kroppa tuntui painavalta ilman mitään syytä. En ole jaksanut hommailla mitään ylimääräisä, ja maanataina töissä tuntui jo todella pahanlta. Yöuneni ovat olleet mustaakin mustempia, todella raskaasti nukuttuja, ja olen herännyt äärimmäisen väsyyn ja raskaalta tuntuvaan kroppaan, Ruoka on maistunut, mutta joku ei ole tuntunut oikealta. Ei minulla mitään flunssaakaan ole ollut, joten en ole keksinyt mitään muuta selitystä kuin tuon pienen muutokseni ruokavaliossa. Voiko näin olla? Ja alle viikossa? Voiko olla että kaikesta huolimatta proteiinin, ja B-vitamiinien saanti ei ole ollut siltikään riittävää? Laisinkin kun kyseessä on tällainen suurlihan syöjä niinkuin minä? Maanantaina taisi tulla ensimmäinen todellinen mieliteko lihaan... tonnikalaa, kanaa, katkarapuja, mitä vain! ehkä tuossa vaiheessa kroppani yritti jo minulle morsettaa että nyt tarttis saada jotain tukevampaa rakennusainetta kehiin. Halusin selviytyä kuietnkin tuohon keskiviikkoon, koska tarkoituksena oli olla viikko lihattomana, ja ei tuo tuska vielä ylitsepääsetämätön ollut, lähinnä mieliteko. Aivan kuin olisi haikaillut jäätelön tain suklaan perään, mulla nyt vain tekikin mieli kanaa kasvispedillä;D

No joo. Siispä keskiviikkona sain viimein nenäni alle tuota haaveilemani kananpoikaa, ja niin hyvältä se kylä maistuikin. Taisinpa iltapalaksi tehdä vielä tonnikalasalaatin, sen verta mieli halasi vielä illastakin jotain hyvää! Muuten viikko on edennyt maltillisesti lihasta nautiskellen, ihan kamalana sitä ei ole tohtinut näin äkkiseltään ettei mene pötsi sekaisin äkillisestä muutoksesta. Hieman on tässä jo vähän heräillykkin, vaikka väsyhän tuo tahtoo edelleen painaa, laisinkin tämän lauantaipäivän työrumban jäljiltä. Huomenna vapaa, ja sen aion kyllä nautiskella ja levähdellä ja huilia, maanataina käynnistyy taas uusi työviikko. Missiona on panostaa ruokailuihin, sen verta paino jumittaa taas paikallaan, ja hyvin syödystä viikosta huolimatta painokehitykseni ei tällä viikolla ollut aivan sitä mitä olisin toivonut. Ketuttaa. Mutta ensi viikolla vähintäänkin samaa rataa syömisten suhteen, ja vielä vähän isommillakin panoksilla, niin saadaan nuo luvutkin sieltä nousuun. Nimittäin nousussa ovat nyt myös työtuntini uudessa työvuorolistassa, ja voin sanoa jo nyt itselleni, että en jaksa työtäni ellei fysiikkkaa saada joulun jäljiltä jo kohtapuoliin hieman korjatuksi! Eli sapuskaa poskeen, riittävästi lepoa ja oman kehon kuuntelua, niin pysyn työn tahdissa.

Keskiviikkona pröystäiltiin ja hemmoteltiin itseä oikein olan takaa! Ensin tuo taivaallinen kanawokki, ja palkintona reippaudesta syömishäiriöklinikan haastatteluissa, jälkkäriksi vielä alnoldsin jogurttijäätelö vattupyreellä, ai naminaminaminaminami!<3<3 

Iltapalaksi maistui enemmän kuin hyvin pastalautasellinen pinaattisalaattia kasviksilla ja öljytonnikalalla piiiiiiitkästä aikaa :)

Kävin myös hamstraaamassa verkkokaupasta pahimpaan Questin nälkääni muutaman patukan, joita on tullut vedettyä töissä kiljuvaan nälkään jo parikin kipaletta tälle viikonlopulle. Muutoinkin Questit tuntuvat maistuvan taas niin hyvälle, että niitä hyvällä ruokahalulla popsiikin taas naamaansa. Yhteen väliin niitä tuli syötyä liiaksikkin, mutta nyt mielenkiinto niitä kohtaan on taas herännyt, ja varsinkin niitä makuja kohtaan joita on tullut syötyä harvakseltaan...En millään malttaisi odottaa ensi viikkoon, kun postista pitiäisi  (siis ainakin pitäisi!!) tulla ilmoitus saapuvasta lähetyksestäni suoraan amerikan mailta, ja pääsen koeajamaan uusimman maun S'mores!! kovasti olen kuullut hyvää sanottavaa tuosta mausta, enkä millään malta odottaa omieni saapuvan. Tilasin myös muutaman irtopatukan makuja joita ei ainakaan täällä Oulun leveyksillä ole vielä myynnissä, paljas maapähkinävoi sekä pipari (edit: tänään verkkokaupassa asioidessani kaupan leidi minulle ylpeänä esitteli heidän uusimman makunsa, maapähkinän, ja kovasti lannistui kun sanoin että olen jo reilu vuosi sitten kyseistä makua ensimmäisen kerran syönyt :D mutta mukava saada uusia makuja myös täällä kauppoihin, ei tarvitsre aina välttämättä merien takaa tilailla... :)) cookie dough pitää edelleen ykkössijaa, ainakin toistaiseksi ;) 

Vielä pitää esitellä uusin aamupala villitykseni! koska kompastuskivenäni on kuidut/hiilarit/viljat ylipäätään, ja varsinkin aamupalalta ne tahtovat jäädä järkiään pois, olen löytänyt keinon saada piilotettua ne omiin rahkasotkuihini: näkkärit!! Toimivat ihan loistavasti, eivätkä ajatuksesta huolimatta maistu yhtään omituiselle jogurtin/rahkan/piltin kera nautittuna, päinvastoin! WinWin situation, vatsa saa kuituja ja minä rahkani ;) sekaan vielä hedelmää/marjaa, jonkin sortin kuivattuja marjoja(goji- ja mulperimarjat<3)  ja siemeniä... kyllä maistuu ;) 

Eipä tässä tällä erää muuta. Nyt petiä kohti että tokenee tästä työviikosta. Huomenna sunnuntai, nautitaan siitä rennoin ottein <3 

~ Laura

Uuuu mama!!

Joulu on täällä taas! Sillä palkan tultua ei tarvinnut kauaa tuumia mitä itselleni hamstraisin! Questilta on tulllut uusi maku!!

Tahtoo, tahtoo tahtoo....!!

 Tuleva viikko kuluu sitten posti-Patea vainoten... pitkä on odottavan aika!! :( 

Kokemuksia vielä kellään, tell me now!? 

Ps. huomenna syön kanaa piste. Loppu se lihaton. katkarapuja kävelee kadulla vastaan... viikon sitä kestikin.

~ Laura 

lihaton, mutta vähemmän munaton viikko jatkuu...

....nauran omille surkeille jutuilleni ääneen. Säälittävää. Aika hankkia parempaa seuraa kuin sylissä rötköttävä katti, käy vitsitjo vähän vähiin....

Mutta näin on. Kaksi päivää lihatonta kokeilua takana, Tai nimesin projektini lihattomaksi lokakuuksi,  joka on hieman kylläkin auheuttanut hilpeyttä ja kummastusta yhdessä jos toisessakin, mutta asiaa selvitettyäni olen saanut hyvinkin ymmärtäväisiä "ahaa"-vastauksia. Mutta siis, vielä vkloppu edessä. Hmm. Täytyy sanoa että eipä tämä ole tuottanut minkäänmaailman päänvaivaa tai puutostiloja, ainakaan vielä. Paitsi eilen töissä oli käydä pikku lepsus, kun raivonälän partaalla töistä lähtiessäni olin napata suuhuni vahingossa kalkkunaleikkeleen jääkaapista. Hupsista. En yksinkertaisesti tuossa tilassa muistanut mitään "kieltoja" tai kokeiluja, vaan saatoin jo maistaa tuon lintupolon kielelläni. Sitten muistini palasi äkillisesti, ja leikkele jäi hyllylle pötköttämään, ja pelastin tilanteen viime hetkellä nappaamalla suuhuni kirsikkatomaatin. Neliveto päällä pyöräilin sohjon ja myrskyn läpi kotiin keittämään kasvishernaria, aaah <3 Mutta muutoin ei ole ongelmia ollut. Paitsi (alkoihan niitä tulemaan) töissä hanke meinasi karahtaa toistamiseen jo lähtöruutuun, kun lounaana oli lasagnea ja borssikeittoa pekonilla. How nice. Niille siis jotka eivät vietä lihatonta lokakuuta näin tammikuussa. Keksiviikon lounaana jouduin siis tyytymään porkkanaraasteeseen ja raejuustoa, jota onneksi löytyi lounaalta myös. Tästä viisaastuneena tänään töissä matkassani oli omat eväät kaiken varalta, vaikka sitten keitoksi luonnollisesti sattuikin tomaattikeitto. Ei sillä, vihaan tomaattikeittoa, mutta tänään ruokailut myös töissä sujuivat jo huomattavasti mallikkaammin.

Kasviksia, salaatteja, soseita sun muita sömpöttejä tulee syötyä sen verran muutenkin paljon, ettei tuota paljoa huomaa että kelkasta olisi pudonnut jotain. Vaikka raetta ja rahkaa saan täällä viikolla vielä syödä (ensi viikolla luvassa on maidoton, iiks!), on ruokaympyräni laajentunut näiden kahdenpäivän aikana huomattavasti. Ilmeisesti päässäni napsahti joku tsemppivaihe muutoinkin tämän kokeilun myötä päälle, sillä olen syönyt huomattavasti enemmän, niin laadullisesti kuin määrällisestikkin, Viljaa, leipää, muroja, burguria, hyviä rasvoja, herkkujakin on uponnut. Syömiseni on ollut kuin lähestulkoon oppikirjan sivuilta, ja ainakaan vielä en voi moittia omaa syömistäni ollenkaan. Päinvastoin, se on parantunut huomattavati, ja ero tuohon vielä viikon takaiseen raejuustoa reajuuston kera-menu on kyllä kokenut melkoisen muutoksen. Toivotaan siis että sama meno ja ruokahalu jatkuu vielä pidempään, sen verta kivaa on taas syösä oikein ja normaalsiti, vaikka nyt sitte lihatotmasti ;) Rakeen lisäksi olen sallinut itselleni myös kananmunia (yhden oikeastaan olen vasta joutunut syömään), jotta proteiinin saanti pysyy oikeissa summissa.

Muutama otos vikon ruoilta... muutamat jogurttimössöt ja kasvishernari on jääneet kuvaamatta, muttaeiköhän me kaikki tiedetä miltä moiset kokkailut näyttää ilman kuviakin. Hyvää on ollut <3 

Omaksi ilokseni olen saanut syötyä jogurtin sijaan enemmän pilttejä! Piltit on sellainen juttu, että niitä tulee hamstrattua hyllyt täyteen, mutta sitten myös unohtuvat sinne, ja niiden tilalta tulee syötyä liikaakin (kevyt)jogurtteja, Ensi viikkoa ajatellen olen päättänyt että piltin saavat luvan jälleen  nousta parrasvaloihin jo tämän viikon aikana! Murojen sijaan mieli teki jotain makeaa, joten murustelin päälle elovena karpalo-kinuski välipakakeksin. Hyvvää oli! 

Tämänpäiväinen työlounas: bulguria kera kikherneiden ja kasvisten/salaatin. Kahvia maidolla pari kuppia päälle...

Tämän aamun aampula, samaa settiä kuin eilen mutta muroilla tällä kertaa. Kovin näyttää vähäiseltä mutta oli niitä, uskokaa pois ;D 

Iltapalaksi on jo useampana iltana maistunu ruisleipä pitkästä aikaa! Eilinen jälkiuunipala upposi muna-raejuustomössöllä, päälle rasvaksi vielä avioadoa. Oli kyllä yllättävät maistuva leipä, että varmana menee uusiki samanlainen jo tänäiltana ;) Suolakurkkuja kyytipoikana, tottakai...

 Löytämääni kookosjuomaa on tullut testattua myös murojen kanssa, mutta paremmin neste toimii smoothiessa, jota testasin tiistai-iltana. pakastettua banaania, play kaakaota ja tuota kookosjuomaa.... vitsit!!! <3 

Päivällinen: bataattiranuja, käristettyjä kikherneitä, ja pinaatti-kikherne-kasvispaistosta. Raejuustolla tietty. Nälkäänsä söi ;) 

Palasin juuri kauppareissulta... tänään on ollut pitkästä aikaa väsy päivä usemaman huonosti nukutun yön vuoksi, ja stockan ruokapuolella pyöriessäni törmäsin yhteen "mieltä ylenstävään näkyyn" lisää: murojen kanssa samaan hyllyväliin kanssani osui todella kapea kasvoinen (siis todella! tytöllä ei ollut kasvoissaan mitään lihaa, ainoastaan nahka ja jänteet paistoivat kun hän jauhoi vimmalla purkkaa. Ei ole minullakaan yhtään liikaa elopainoa, mutta tuo tyttörukka....huh), ponnaripäinen ja riukulapakarainen tyttönen, joka pyöritteli myslejä ja muroja edestakasin, Isä seisoi vieressä kori kädessään, luovottaaneen, väsyneen ja turtuneen näköisenä. Surullisen tottuneen näköisenä koko touhuun. Vielä surullismepaa tilanteessa oli ehkäpä vielä se, että tytöstä oikein paistoi se, kuinka hän oli nykyisen elämäntilanteensa kanssa totaallisen fine, tyytyväinen, happy. Siinä missä isä vain raahautui tytön perässä, puhumatta, toimeettomana, tyttö perusteli ja selitteli jokaista valintaansa, ja oli yliterhakkana ja reippaana jokaisen valinnan ja ostoksen äärellä. Korissa oli kaikkea, muttei siltikään mitään. Ainakaan mitään ylimääräistä. Ton-ton tuotetteita vierivieressä... En voinut muutakuin hetken stalkata tuota parivaljakkoa, ja ostoskorin sisältö näytti juurikin niin pelottavan tutulta kuin mitä omani vuosien takaa. Minun teki todella pahaa isän puolesta. Tytön myös. Pienen hetken sisälläni heräsi voimakas tunne ja tarve jälleen (ks. marketin tyttö kirjoitus...) puuttua noiden tuntemattomien ihmisten elämään sanomalla jotain, kertomalla jotain, mutta hetken aikaa asiaa puntaroiduttuani, päätin luopua hankkeesta. Ei pysty. Ei jaksa. Tänään minusta ei ole pieneksi maailman parantajaksi. Oma oleminen ja kotiin kauppakassien kanssa raahautuminen räntäsateessa tuntui jo riittävän haastavalta urakalta, saatika sitten anoreksian kanssa honeymoonia viettävän nuorien naisen pelstamisenyritykset kaupan ollessa auki enää vajaat viisi minuuttia. Sinne jäivät purkkapussia valitsemaan kun minä painuin kassalle. Tänään ei vain jaksanut leikkiä arjen sankaria. Ei kai sitä aina tarvitse jaksaakkaan....?

Hyvää yötä maailma. Huomenna kolmas päivä ilman kalkkunaa. No problemos. Eväät jäi tekemättä. Paska. Nooh. Toivoa sopii että töissä lounaalla on jotain soppelia. Aamulla selviää myös jatko töiden suhteen, kun käyn neuvottelut työterkan ja possini kanssa tulevan kevään työtunneista, sun muista... jänskättää, mutta uskompa että ei ole kuitenkaan kummoinen käynti luvassa. Eiköhän tuo mene hyvin, ja löydetään kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.

Nighty night! 

~ Laura 

Jotain uutta uuteen vuoteen

God dag alla människor! Niinkuin jo eilen mainitsin, en vuoden vaihteessa tehnyt mitään uuden vuoden lupausta, ja koska tuo Vision board for 2015 on vielä atomeina, jotain pientä suunnitelmaa mieleni on halajanut tälle vuodelle. Jotain uutta, jotain joka toisi vaihtelua tavallisen arkeen. Mainitsin jo omista henkilökohtaisita menttaalisista tavoitteista koko tulevalle vuodelle, mutta että jotain pienempää ja leikkimielistä. Monena vuonna tähän aikaan innostun taas enemmän liikunnasta, ja parina keväänä olenkin hankkinut salikortit, ja innostunut syömään hyvin ja terveellisesti. Painoakin on tällöin aina tullut kivasti. Nyt kuitenkaan en näillä elopainoilla viitsi (jaksa) salikorttia hankkia, ja ainoa harrastus mistä olen jo yhden dynastian verran haaveillut, ja jo parina edellisvuonna selvää ottamani kilpa/paritanssi. Minulta vain puuttuu pari. Aint a big deal siis ::D Uudet kurssit starttaisivat nyt keväällä, mutta mutta... katsoo nyt sitten. Se cavaljeeri olisi ihan kätevä nimittäin, vaikka kuulemma ilman pariakin voi paikan päällä käydä katsomatta miltä laji näyttää. Toinen on tankotanssi, jota olen jo kokellutkin, mutta homma ajautui karille liika ohuiden reisieni takia....en pysynyt tangossa *räkäistä naurua*.

Ja koska siis nämä tanssin salat eivät ole vielä oikeen päässeet puhkeamaan kukkaan kohdallani, niin jotain pientä kivaa ja jännittävää sitten. Ja missäs muussa olenkaan enemmän pro kun ruoalla leikkimisessä? Eli sitä sitten!

Nyt ei puhuta mistään hölmöistä dieteeistä (en usko moisiin, voitteko kuvitella... jos joku haluaa pysyviä muutoksia kehoonsa/elintapoihinsa, nuo muutokset tulee tapahtua pienin askelin uudet oikeat tavat omaksumalla, ei ihme poppakonsteilla ja litkudieteillä. Toki karppaus sun muut kaalidieetit tuloksia tuovat, olenhan minä kävelevä esimerkki vuosien takaa moisesta touhusta, mutta kyllä se yleensä jossain vaiheessa karahtaa karille, näin myös minulla. Siispä, hiljaa hyvää tulee,myös tuossa painon pudotuksessa). Where was I? Nyt karkasi kyllä ihan sivuraiteille.... niin. Ruoka. Muutokset, Leikkiminen, justiinsa. Eli mikään ruokaremontti ei ole kyseessä, vaan leikkimieliset ruokakokeilut teemaviikkojen- ja päivien muodossa. Jo toissa vuonna ajattelin että olisipa ollut vinhaa kokeilla tuota lihatonta lokakuuta, jossa mukana oli pari toverianikin. Heräsin vain kyseiseen leikkiin liika myöhään, ja tänä vuonna taas olin juuri tuohon aikaan saikulla.... ei olisi tädit TKssa ehkä ymmärtäneet kun tarkoituksena oli painonnosto, ja minä olisin halunnut jättää kinkut pois leiviltäni :D Ei siis paras ajankohta, ja metsään meni taas moinen yritys viime vuonna. Mutta tulin tuossa ajatelleeksi,että miksen voisi tehdä omia kokeilujani, ihan vaikka nyt heti, eihän siihen mitään tiettyä kuuta tarvita! Innostuin! En siis siksi että pääsisin karsimaan entisestäänkin kapeaa ruokaympyrääni, vaan päinvastoin! Voi tulla yllätyksenä, mutta syön todella paljon, välistä liikaakin lihaa, tonnikalaa, kananmunia sun muita eläinperäisiä tuotteita, sekä lisäksi maitotuotteita, kuten rahkaa, jogua ja raejuustoa. Oikeastaan, ruokavalioni kulmakivinä voidaan pitää kanaa/tonnikalaa, rahkaa ja raettaa. Päälle kasvikset ja hedelmät. Väliin aina silloin tällöin leipää tahi jotain muuta, minkä voisi luokitella normaaliksi. Tarkoituksenani olisi lähteä toteuttamaan ainakin kahdenlaista teemaviikkoa aina vuoronperään: maidotonta sekä lihatonta. Ei täysin vegaania, jotta esimerkiksi lihattoman viikon aikana saisin proteiinia edes hätätapauksessa raejuustosta tai rahkasta. Mutta mitä tapahtuu kun aamupalapöydässä nenän alla ei olekkaan kulhollinen maitorahkaa marjoilla? No pitää keksiä tilalle jotain muuta! Ja tässäpä se juju onkin; vaihtuvuutta, monipuolisuutta, uusia tuttavuuksia ruokavalioon! Liika kauan olen jumittanut nyt samoissa ruuissa, ja esim liiallisella rahkan ja rakeen mättämisellä olen huomannut olevan ikäviä sivuvaikutuksia. Kun näitä en maidottomalla viikolla "saa syödä", on minun kehiteltävä tilalle muita vaihtoehtoja, kuten puuroja, leipää, smootheita sun muita.... kaikkea muuta kuin sitä sathanan rahkaa, jota vedän jo kyllästymiseen asti! Saatan jopa vahingossa huomata että kappas, sitähän voi syödä muutakin kuin pelkkää maitoprotskua päivästä toiseen. Toki jännityksellä odotan että pääsen testailemaan myös erilaisia maidottomia soija-ja kauravalmisteita, ja tänään jo teinkin ensimmäisiä hankintoja kaupassa käydessäni, vaikkei ensimmäisestä teemaviikosta ole vielä edes päätöstä tehty. Taitaa olla tuo maidoton sitten ilmeisesti ensimmäisenä tiedossa..

Kookosjuoma! Tuollainen lähti kotiin matkaan, ja heti sitä chai-teen kanssa piti päästä maistelemaan, en malttanut odotella mihinkään erityiseen teemaviikkoon! Hyvää oli <3 ei erityisen voimakasta, mutta tästä olisi tarkoitus vääntää sitten smootheita ja puuroa, miksei tämä murojenkin kanssa menisi alas. Lisäksi jo ennestään tututs Alpro ja Yosa jogurtit tekijän come backin jääkaapin hyllylle, ja näillä olisi tarkotus herkutella aina pahimman jogurtin kaipuun iskiessä ;) 

Miksi lihaton viikko sitten? Koska vedän sitä kuin joku barbaari,ja haluan katsoa selviänkö ilman kalkkunaleikkeleitä, pirkan tikkamasala tonnikalaa, katkarapuja, kanankoipia, paistijauhelijaa, tai ylipäätään ilman mitään kahta päivää pidempään! Ruokakuvioista ei ole tarkoitus jättää pois proteiinia, ei nyt sentään, mutta että löytää korvaavia proteiininlähteitä, ja katsoa mitä elimistö tykkää kun edes hetkeksi vähentää tuota lihamätön määrää. Tilalle papuja, ituja, siemeniä, pähnkinäitä, soijaa, tofua, mitä näitä nyt on. Ennenkuin lihattomalle ryhdyn laadin selkeät menut ja suunnitelmat, ettei homma lipsu pelkän kaalen syömiseksi. Sellaisella ei paljoa pitkälle pötkitä. Toivoisinkin, että saisi hieman vaihtelua ja eri makuja omaan ruokaympyrään, sekä joutuisin hieman käyttämään aikaa suunnitteluun ja itse ruanlaittoon, sen verta heikkoja ovat ruanlaitto esitykseni tällä hetkellä, ja siitä mennään mistä rima on matalin, tai Tonttu niin tahtoo. Tässähän voi matkanvarrella jopa hieman oppia ja innostuakkin uusista asioita ja mauista, ja oivaltaa että nälkä lähtee muullakin kuin vaan salaatilla, raejuustolla ja kalkkunaleikkeleillä. Suorastaan jännittittävää tällainen! Varsinkin kun tavoitteena on aidosti ja puhtaasti monipuolisen, terveellisen, riittävän ja vaihtelevan syömisen opettelua leikkimielisten ruokavaliokokeilujen nojalla! 

Jäädään mielenkiinnolla katsomaat tyssääkö tämäkin harrastaminen tanssin tavoin alkumetreille, vai saanko rämmittyä edes yhden maidottoman ja yhden lihattoman viikon lävitse kunnialla. Sitten voin tyytyväisenä todeta että olen kokeillut jotain uutta tänäkin vuonna. Kerron kyllä miten projektit etenevät, tai jos missään vaiheessa minua alkaa kadulla hyppimään vastaan kuvitteeliset kananpojat tai taivaalta satamaan raejuustoa, puutostilojen käydessä sietämättömiksi. Jos jollain on myös jotain jakamisen arvoisia kokemuksia tai näkemyksiä, reseptejä tai ruoka-aine vinkkejä, puhukoon nyt, tai vaeitkoon iäksi.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, hyvää yötä everybody! 

Vielä minussa henki pihisee

Siinä vaiheessa kun ei enää itsekkään muista milloin tai mitä on viimeksi kirjoitellut, on varmasti korkea aika piipahtaa omien tekstien pariin, ja virkistää omaa muistia. Tjaah. Lokakuussa. Hupsista. No hyvää itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta nyt sitten kaikille tasapuolisesti. Täällä sitä edelleen porskutetaan, mutta toki näihin kuukausiin mahtuu vähän kaikenlaisia uutisia, kuulumisia, oloja ja menoja. Eilen lenkkeilessä ihanassa auringonpaisteessa keskellä lumisia pelktoja, seurana vain omat ajatukseni, tuli olo että olisihan tuo taas mukava pitkästä aikaa jakaa näitä ajatuksia mmyös täälläkin. Järkeviä ja vähemmän järkeviä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä, mutta jos nyt edes jotain. Viime viikkojen aikana on tullut jo useampaan otteeseen olo että olisi kiva jakaa jokunen kuva tai tyhmä jutun tynkä, ja tämä tarkoittanee sitä että tauko kirjoittelusta alkaa nyt piisaamaan. Tai eihän kyseessä ole ollut mikään tietoinen valinta, ei ole vain aika ja viitseliäisyys riittänyt.

Veisi liikaa aikaa ja vaivaa alkaa tarinoimaan koko alkutalven kulku aina loppu saikusta joulunpyhiin, ja päätinkin etten anna moisen must-massapostauksen tukahduttaa intoani palata pikku blogini pariin. Kuka minua pakottaa moiseen. Ihailen niiden ihmisten reippautta jotka saavat tehtyä postauksia tasaisella tahdilla, kauniine kuvineen ja syvine ajatuksineen kaiken sen muun arkisälän ja kiireen keskellä. Miten nuo superihmiset kykenevät moiseen?! Pidin ennen blogien lukemisesta, nykyään vain ahditun moisesta harrastuksesta koska koen valtavaa itseinhoa ja omantunnon tuskaa omasta laiskuudestani ja aikaansaamattomuudestani :D  Antaa tiedon tihkua sitä mukaa kun on tihkuakseen. Mutta long story short: Olen töissä, 20 tuntia viikossa jatkunee ainakin tammikuun loppuun, jonka jälkeen tiedän yhtä paljon tulevasta kuin tekin. Tämä johtunee myös siitä että kävin tuossa joulukuun alussa OYSissa psykiatrisella haastattelussa, jossa sovimme tammikuulle ajat haastatteluita ja arviokäyntejä varten. Nämä siis taka-ajatuksena osastojaksoa tai avohoitoa varten. Mihin tulokseen päädytään, se ratkeaa vasta minullekin näiden muutamien käyntien jälkeen. Hieman pelko perseessä odotan tulevaa, mutta olen yrittänyt parhaani hämätä itseäni ajattelamaan muita juttuja, ja suunnitellut muuta mukavaa tulevaa vuorra varten. Muuta ajateltavaa on antanut ainakin työ, joka on pitänyt minut riittävän kiireisenä. Koko joulukuu työmaalla oli yhtä suurta sirkusta ja kalapaniikkia, kun asiakkaita tunki ovista ja ikkunoista koko kuukauden aina näihin päiviin asti. Hei hei sain sanoa siis tuolle 20h/viikko tavoitteelle, ja olen tehnytkin pidempää päivää mitä on ollut puhe ja tarkoitus. Välillä ollaan menty jaksamisen äärirajoilla, mutta en valita, sillä ovathan kollegani tehneet vielä enemmän töitä kun minä. Tästä syystä olenkin ollut valmis jäämään apuun, tai tekemään muutaman vuoron loppuun, omani jo loputtua aika tovi sitten. Tietysti tässä on ollut myös omat varjopuolensa. Joko arvata saattaa? Kun meno töissä on ollut kuin missäkin eläintarhassa, nuo ennestäänkin vaikeat ja vähäiset tauot yksinkertaisesti jäivät poissa kokonaan. Kylmää kahvia, limua ja puolikkaita rahkoja on ollut ruokalistalla lähes koko joulukuun. Kiire on ollut suunnaton, oikeastaan käsittämätön, ja jo pelkästään vessassa käynti on ollut jo jonkunmoinen saavutus. Kohdallani tämä on tarkoittanut siis sitä, että nälkä on tahtonut kutistua ja kadota välistä olematotmiin, ja paino on tullut maltillisesti takapakkia. Sinänsä ei syytä mihinkään suureen hätään, mutta luku alkaa olemaan sama mitä saikulle jääedssäni. Vauhtia ja työmotivaatiota vaan taas tuntuu olevan senkin edestä! Elättelen suuria toiveita että tammi-ja helmikuu ovat meilläkin hieman rauhallisempia, ja pääsen korjaamaan omaa tilannettani ja saamaan taas jotain tolkkua tähän touhuun.

Sillä to be honest, syömiseni ovat aivan retuperällä jälleen. Viimeksikkin kun minulla tuli taukoa kirjoitteluun, samalla katosi kykyni ja haluni panostaa myös omaan syömiseeni, sen rytmiin ja laatuun. Trallalaa, työ antoi enemmän kuin oivat työkalut kikkailuun ja ei päästy kuin marraskuunloppuun niin viimeinkin rytmi ja tolkku oli koko touhusta hävinnyt. Enemmänkin vallassa on ollut "mitä vain, milloin vain, ja silloin kuin haluttaa ja tohtii"-rytmi. Liikaa kasviksia, mössöjä ja sömpöttejä, ja aivan liian vähän viljaa, pottua ja pastaa... tai mitään minkä voisi luokitella normaaliksi ruuaksi. Välistä menee useampi päivä putkeen etten ole jaksanut/muistanut/kerennyt tehdä mitään lämpimää ruokaa, vaan salaatit ja rahkat pitävät valtaa. Joulu ja rauhalliset pyhtä toivat tähän pientä muutosta, ja leipää, laatikoita, kinkkua ja muita upposi melkoiset määrät. Myös suklaata, herttinen. Neljä päivää, ja reilu puoli kiloa suklaata yhteen tyttöön. Varmasti enemmänkin, mutta en halua edes ajatella koko asiaa. Hyvältä maistui, mutta pari viimeistä kertaa aiheuttivat jo pienehköt mental breakdownit, jotka ovat saaneet minut kammoksumaan herkkuja nyt hetkeksi. Tai näin luulin, sillä pari päivää myöhemmin mieli on alkant taas halajamaan jotain hyvää ;) Silti mieli pistää tarkasti miettimään mitä sitä ottaisi, vai ottaako ollenkaan. Sama vanha tarina, ei mitään uutta.

Uusi vuosi oli surkea, Vihaan uutta vuotta, Minulle vuosi alkaa yleensä syksystä, enkä jaksa sitä siksi pahemmin juhlia. Se on jollain tapaa masentavaakin. "Uusi vuosi, uuedt kujeet ja mahdollisuudet"....häh, mitenkä niin?Yllättäen en harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta parina edeltävänä vuonna olet asettanut itselleni tavotteita ja päämääriä, ja edellisvuonna askartelemani vision board for 2014 oli ihan kiva juttu, ja moisen voisin kyhätä tänäkin vuonna. Näistä tavotteista varmana joskus toisella kertaa, nyt en jaksa niitä alkaa erittelemään.

Mutta siis. Taas yhtä vuotta lähempänä kuolemaa. Katsotaan mitä tulevat päivät, viikot ja kuukaudet tuovat tullessaan, ja sen sijaan että käyttäisin aikaani julmettomasti stressaamiseen ja tulevan suunnittelun ja siitä hepulointiin, koitan elää enemmän tässä pääivässä, ja löytää enemmän hyvää tästä hetkestä ja tämänhetkisistä asioista. Olla vähemmän pelkäämättä, ajattelematta, stressaamatta ja jossittelematta. Saada enemmän aikaiseksia, uskaltaa ja tohtia, yrittää ja kokeilla, keskittymättä vain varjopuoliin ja epäonnistumisiin. Ei voi tietää jos ei kokeile. Ei voi sanoa epäonnistuneensa jos ei tohdi edes yrittää. En voi nähdä oven taakse ennenkuin edes tartun kahvaan ja avaan tuon oven. Joksus kynnyksen yli on vain uskallettava astua, ja sitten vast pohtia, että oliko kannattavaa vaiko ei. Vaikken ihan tavoitteisiini edellisenä vuonna päässytkään, onnistuin työstämään itseäni, tapojani ja ajatuksiani kuitenkin sen verta, että tästä on hyvä jatkaa tänäkin vuonna. Ei siis mitään mahdottomia tavotteita, lähinnä oppimista, opettelemista ja viisastumista sellaisista asioista, jotka tekevät minusta tällaisen mitä nyt olen, ja uusien tapojen, ajatusten ja käytäntöjen omaksumista nykyisten tilalle ja rinnalle. Näillä mennään

Mutta kuitenkin hyvää, kylläkin jo alkanutta uutta vuotta nyt sitten kaikille <3 

~ Laura