Sinkkunaisen arkea Vol.425.

Sillä välin jossain päin oulun lääniä...

"Äiti, olin eilen reipas ja ostin Saarioisten äitien tekemää ruokaa, lasagnettea!"

"Aaa, no tosi kiva. Miltäpä maistui, oliko hyvää?"

"Joo, oli tosi hyvää, oon ilonen että uskalsin ostaa ja kokeileen, tänään söin loput"

"...."

"No mitä?"

"Maidonkin vedit sitten vissiin suoraan tölkistä?"

"No mitä vikaa siinä nyt on?"

"Ei,ei kai siinä mitään vikaa ole... Oisit nyt kuitenkin edes lautaselle laittanut, mukavampi syödä......"

" O_____o"

"No siinä on.  Ei vaikuttanut makuun."

#vaimoainesta#livingalone#

~ Laura 

-Ruokapäiväkirja- Viikonlopun evästys

Tässäpä hieman takautuvasti viikonlopun ruokailuja. Sinänsä ei mitään kummempaa, mutta koska pääsin itseäni myös sunnuntaina hieman haastamaan, niin pitää siitäkin vähästä saada hieman iloita ;) Kyseessä siis lauantai ja sunnuntai, kun päivät kuluivat porukoiden luona pihatöitä tehden, sekä kaupoilla kierrellen.

Lauantai

Aamupala 8.30. Perinteinen jogurtti/rahka coctail, mutta tällä kertaa en osannut päättää ottaisinko näkkärillä vai uusilla, ostamillani muroilla, joita ei vielä ihan kamalana ole tullut syötyä, joten molempia sitten. 1 siivu näkkäriä ja vajaa desi muroja. Hyvää oli!

Aaamupalalta sitten kaupoille kiertelemään, ja hieman ahdistusta ja vaikeuksia sain tuolla reissulla kohdata: lounasajan lähestyessä minulla ei ollut yhtäääään nälkä, ei sitten ollenkaan, ja vatsaani ja kurkkuani kiristi ja puristi ihan mielettömästi. uskon että tuolla katupölyllä on minuun jonkin sortin vaikutus, ja kurkkuni tuntui eritääin ahtaalta, itseasiassa koko kroppa tuntui aivan tukkoiselta ja ahtaalta. Siksipä yritin lähteä herättelemään ruokahalua kesän uutuus pehmismaulla, päärynällä, ja vaikka tuo pehmis hyvää olikin, ei se maistunut ollenkaan, ja tuo "nautintohetki" oli kaikkea muuta kun nautinnollinen, kun jouduin syömään aivan väkisin, kun nälkää ei ollut pätkääkään! 

Välipala klo 12. 

...Lisää kaupoilla kiertelyä. Ja sama kiristävä puristava olo jatkui koko päivän, niin kurkussa kuin mahassakin. Vasta noin viiden aikaan, kun ruoka-aikanani oli jo mennyt ohi, olo alkoi helpottamaan kun tajusin kokeilla allergialääkettä. Lääkeen vaikutus, sekä kesän ensimmäiset tuoksut pallogrillistä onnistuivat viimein herättelemään ruokahaluani! ruokailuni viivästyi parilla tunnilla, mutta sitten nälkä olikin melkoinen, ja nuo kanan grillileikkeleet ensimmäistä kertaa tälle keväälle miastuivat aivan taivallisille <3 Päivällinen klo 17(ish).

Iltapalalla ei myöhästyneestä ruokailusta johtuen aivan kamala nälkä ollut, joten jotain makeaa sitten... Ostin kaupasta uusia Alpro-jogurtteja, joissa aivan ihant maut: punainen omena-herukka, sekä vanha suosikkini, mansikka-raparperi. Yksi tällainen, rahkaa ja päärynä sekä näkkäri, tällä pärjäsi aamuun asti aivan loistavasti! Iltapala 22.15.

Sunnuntai

Aamupala 8.20. Hieman vaikeuksia päättää mitä ottaisi, ja melkoinen soppa siitä sitten syntyikin :D Kuvassa tuon sopan ainekset: loput skyrin vanilijasta, arki raetta, täyteläistä rahkaa, ja loput, noin puolikas piltti sekoitettuna kaneliin, päärynään ja pariin siivua wasan näkkäriä (juurikin tuo paketti on lempparini, ja ekaa kertaa varmaan vuosiin sain jonkun paketin todella syötyä loppuun asti, sen sijaan että olisi vanhentunut kaappiin, mahtava fiilis ;D). "Vellistä" tuli niin jämäkkää, että siihen jäi lusikka pystyyn, ja sen nieleminen kävi kyllä työstä, sen verta kuivaa pöperöä noista elementeistä tuli, että muistin jälleen miksi on ratkaisevaa pistää joukkoon jotain hieman juoksevampaa, kuten vaikka jogurttia, mitä pelkkiä rahkoja ja rakeita :D no, tuli nieleskeltyä, ja hyvää oli, kaikesta huolimatta. Siperia opettaa ;) 

Sitten itse haasteeseen. Nimittäin ulkona ruokailu. Olenhan minä ulkona syönyt, ja se onnistuu melko hyvästi, jos paikka on oikea,tai tuttu. Mutta varsinaiset ravintolat kuuluvat vielä haasteellisimpiin kuvioihin. Aikoinani kävin todella paljon syömässä ystäväni kanssa ulkona, tuolloin sairaudessani oli joku ihme vaihe, että minulla oli aivan yyper salliva olo, joka meni välillä ylikin; saatoin syödä monta jäätelö putkeen, syödä ulkona joka päivä, ja nyt jälkikäteen ajateltuna, kaikki oli kyllä melko kaaottista. Paino nousi, ja ahdistus sen mukana. Varsinaista taipumista ahmismiseen ei ollut, mutta jotain noina aikoina oli kyllä meneillään, ja loppu peleissä se ei ollut yhtään mukavaa, eikä sallivaakaan, sillä aina noiden hetkien jälkeen koitti myös katumus ja kompensointi. Noh, ravintolat ovat jäänet siis moneksi vuodeksi, ellei reissuja oteta huomioon, mutta täällä kotosuomessa. Ja niin moensti listalta valikoituu salaatti. Sunnuntaina kuitenkin, minun omasta ehdotuksestani, kävimme perheineni syömässä Rossossa, koska moinen haaste mielessäni on pyrönyt jo viikkoja. Siskoni ollessa yön työssä, ruokailu sijoittui melko myöhään, mikä eka meinasi aiheuttaa hermoilua, mutta juuri kun olin tonkimassa jääkaapista puolenpäivän aikaan välipalaa (enhän millään jaksanut odottaa aamu kasista klo kahteen ruokaa! tai olisin, mutta se ei ole luvallista..), kävikin ilmi että pääsemme lähtemään hieman aikaisemmin. Huh. Ammupala ei pitänyt nälkää loitolla kovin pitkään, ja Rossoon päästessä minulla olikin jo melko nälkä. Hyvä näin, sillä väkisin syönti ei olisi ollut niin kamalan kiva vaihtoehto, ja lauantain aamupäivän pakkosyönti kummitteli vielä mielessäni. Nyt ei tarvinnut mihinkään pakottaa ;) Olin päättänyt, että otan listalta mitä vaan. Mitä vaan muuta kuin salaattia! Siispä itselleni valikoitui bruchetta leipä-annos, jonka välissä broilerin rintafileetä, fetaa, minttujogurttikastiketta, salsaa ja tomaattista majoneesia. Majoneesia?! Eka kauhishtuin, olihan annoksessa jo fetaakin, mutta paskat. halusin kyetä syömään annoksen juuri sellaisena kun se listalla oli, joten mitään epäröimättä kerroin tarjoilijalle tilauskeni. Minua huvitti äitini, joka oli nopeaan vailintaani hyvinkin yllättynyt: normaalisti minulta menee sata vuotta päättää ja jaakailla, ja siinä vaiheessa kun isäni kysyi että ollaanko valmiita, huikkasin jo tietäväni mitä haluan. Äitini aivan tyrmistyi, ja rupesi itse kiireellä katselemaan listaa mitä itse haluaisi :D kerrankin minä olin muita nopeampi! ;) Helppoa, kun seurasi vapaasti mielitekoja, eikä jäänyt kuuntelemaan Tontun puheita, vaan sulki ne yksinkertaisesti poissa mielestä. Ja niin hyvää tuo annos kyllä oli, että lautanen oli kaikkine majoneeseineen ja fetoineen lopetettu viimeistä murua myöten! Ihana kokemus, ja tunsin itseni voittajaksi! :) Lounas 13.30.

Ja itseasissa minulle jäi jopa hiemna nälkä tuon käynnin jälkeen :DD oli nimittäin pitkä aika odottaa seuraavaa ruokaa :D välipala jäi väliin, ja klo 17 siirryin jo päivälliseen, ja tuo pinaattikeitto muna-raetahnalla päällystetyn ruisleivän kera upposi sellaista kyytiä että ;D En olisi uskonut nälän riittävän, ja olin varautunut että olisin ähkyssä koko päivän mutta ei.  Jälkkäriksi vielä Play-kaakao. 

Iltapala n.22. Nälkää riitti vielä illallakin, siistä ruisleipä ja iso annos rahkaa/jogurttuia marjoilla. En osannut valita kumpaa haluaisin, juustoa vain kinkkua (syön aina jomman kumman, mielestäni jusuto ei maistu jos siinä on kinkku alla :D) joten leipä on fifty-fifty mallia! ;) Kunnon kermajuustoa, ai nami! 

Siinäpäs ne. Rosso käynti rohkaisi kyllä harrastamaan ulkoruokintaa enemmänkin, sekä tartumaan enemmänkin vaikeimpiin haasteisiin. Tosin, vielä on tuoreessa muistissa tuo munkki-episodi ;D Onneksi sain eilen kuitenkin helpotettua makeannälkää syömällä taas yhden kesän uutuusjäätelöistä; Ingmannin Mud Caken, aaaai herttileijjaa <3

Maistuvaa viikon jatkoa kaikille! Annetaan mielitekojen viedä mukanaan :) 

~ Laura 

Taas on se aika vuodesta kun perheet, ystävät ja sukuilasiet kokoontuvat yhteen juhlimaan yhtä vuoden suurinta juhlaa. Minulle tämä lähinnä tarkoittaa sokeriöveriä kukon munimista suklaamunista, pakollista mämmiannosta jonka saa alas vain hukuttamalla sen huippua myöten vanilijakastikkeeseen, sekä loputonta hämmästelyä siitä, mikä ihme siinä harmaassa lampaanpaistissa, joka hunnutetaan myrkynvihreällä, hammastahnalle maistuvalla hillokkeella, on niin kerrassaan mahtavaa?! Tämän lisäksi pääsäiseeni kuuluu paljon myös kaikkea ihanaa ja hyvää, kuten hyvästä ruoasta nauttimista (pasha <3), rakkaiden sukulaiten seurassa vietetystä kallisarvoisesta ajasta, rennosta olemisesta sekä ulkoilusta ja shoppailusta (Pandan tehdas, here we come!). Tänäkin vuonna suuntaan kohti etelää, ja road trip kohti Jyväskylää armaan serkkuni hellään huomaan strattaa varhain huomenaamulla! Tylsin vaihe vaan sattuu olemaan juurikin tuo autossa yksin matkustaminen: ennen puoltaväliä olen käynyt läpi kaikki puhelimeni yhteistiedot soitellen aina ystävistä puolitututn tuttuihin, kuulumisia kysellen laulanut kaikki autosta löydetyt ikivihreät iskelämä cd:t läpi, rämpännyt radiokanavat läpi uudelleen ja uudelleen ja laskenut kaikki vastaantulevat rekat.... yleensä jo ennen Pihtipudasta olen aivan kypsynyt koko autolla matkustamiseen. Ahh, autoilu on ihanaa, kunhan sitä ei vain tee yksin. 

Mutta siispä: Oikein ihanaa, rentouttavaa, munarikasta, mämmin täyteistä, aurinkoista sekä kaikinpuolin maistuvaa pääsäisen aikaa kaikille! Muistakaa rentoutua, ja sallia itsellenne juurikin niin monta suklaamunaa, kuin vain mielenne halajaa ;) Itse panostin tänä vuonna määrän sijasta laatuun, ja tuliaiskassista löytyy kauniiseen paperipussukkaan pakattuja, pistaasilla, suklaamoussella, vanilijalla, mokalla ja crispillä täytettyjä, käsintehtyjä belgialaisia pröystäilymunia, ai ai ;) Kyytipoikana vähän Moscatoa A-liikkeestä, kyllä meidän nyt serkun kanssa kelpaa ;) Mitähän mahtaisi ravitsemusterapeuttini moisista pääsiäiseväistä tuumata? ;D 

Suklaista pääsiäistä kaikille! 

~ Laura 

Viikon valiot

Klara veckosslutet får alla! Tulihan se sunnuntaikin viimein, huh. Tai siis, nythan on jo maanantai.... muttakun aina aika ei riitä aivan kaikkeen vaikka kuinka olisi suunnitellut,ja hommat kusee. Hyvää alkavaa viikkoa siis myös! Kuluneeseen viikkoon on kyllä mahtunut monenlaista, niin olotilaltaan kuin mielentilataankin.Sellainen vastakohtien viikko! Väsymystä, mutta sitten toisaalta taas voimaa rientää sekä töissä, ystävien kesken, ja rikkoa omia rajojaan;haastaa sairautta, ja sitten taas jäädä sen jalkoihin. Mieli, ajatus ja into vetävät menemään etukenossa jossain tuolla, ja kroppa yrittää pysyä menossa matkassa, välillä huudellen hei odotatko vähäsen! Työviiikko on tuntunut loputtoman pitkältä, ja torstaina paiskaisinkin essun riuemusta kiljuen pukkarin nurkkaan; viisi päivää vapaata!!<3 Tarkoitus oli lähteä tampereelle, mutta niinkuin todettu, aina ei mene niinkuin suunnittelee. Jäin siis kotiin, ja ehkä hyvä niin. Vaikka en voi sanoa että väsy ja univelka olisivat mitenkään helpottaneet, olen kuitenkin nauttinut suunnattomasti näistä vapaista vain puuhastellen kotona, nähden ystäviä, tehden hyvää ruokaa, shoppailen ja hoitaen asioita. Nukkunut muutamat päikkärit ja yrittänyt tasata yörytmiä (hieman siinä onnistumatta...).  Sitten toisaalta huonot uutiset oman kunnon puolesta ärsyttäneet. Perjantaina kävin parin viikon tauon jälkeen tarkistamassa aamupainoni porukoilla yövyttyäni, ja harmistus oli melkoinen: tullut yhden tipuaskeleen verran taaksepäin, ja bmi tällä kaavalla laskettuna oli jo melkoisen paljon alle tuon 14. Klinikan terapetti lohdutti minua, ja kehoitti olla liikaa stressaamatta tuota numeroa, sillä nyt puhutaan vain luvuista ja edsimaaleista, eikä se pitkällä juoksulla merkitse mitään, kun kroppa on jo muutoinkin ollut pitkään aliravittu, ja pienet heittelyt tässä isossa konkurssissa eivät ole merkittäviä. Mutta kyllä se silti otti pattiin, harmitti ja hermostutti. Puntari näytti lukemaa, jota en muistakkaan sen ties milloin näyttäneen. Varmasti silloin kuin minut pari vuotta sitten TKssa punnittiin, ja sain pakkolähetteen ambulanssisetien kyydillä osastolle. Tai ala-asteella, Säikähdin hieman. Lauantaina söin meeelkoisen paljon, ja sunnuntai aamuna tilanne oli jo hieman parempi,ja sain hieman huokaista helpotuksesta, vaikkei juhlimista siinäkään luvussa oikein ollut. Tavaran kiertokulku suolistossa määrää varsinkin nämä "tyhjän mahan punnitukset", mutta siltikin ei se paino ihan noin ali rimojen ole kyllä hetkeen käynyt. En kertonut äidille vaikka kysyi, en halunnut aiheuttaa lisää turhaa huolta, mutta toki olen puhunut asiasta molempien terapeuttieni kanssa. Mutta nyt kuitenkin taas hieman "paremmilla" vesillä toverit :) Niikuin sanoin, pitkä viikko takana.

Mutta niin, kuluneesta viikosta. Jotenkin niin paljon kivoja pieniä juttuja, joista olen saanut repiä riemua pitkin pitkää viikkoa. Merkittävin niistä on ollut ehkäpä juurikin se, että (torstain romahduksesta huolimatta) mieli on ollut jotenkin tosi korkealla, ja olo on ollut super sosiaalinen, ja olen kaivannut ympärilleni ihmisiä normaalia enemmän, Liekkö tätä kevättä sitten? Töisssä on ollut mukavaa, ja juttu kollegojen kanssa luistanut, ja olen huomannut eläväni jonkinmoista Grey's Anatomy reality showta, ilman pukuhuone/siivouskomero-kohtauksia tosin ;D Meillä porukka on pieni ja tiivis, sekä iältään nuorta, joten juttujen taso, työtahti sekä huumori eivät ole aivan herkimmille. Töihin tullaan tuntia etukäteen (tai siis minä tulin, puhuttiinko jo siitä huonosta unesta?;)) ja  sieltä lähdetään... eikun eipäs lähdetäkkään, vaan vallataan alakerran pubin vakio nurkkaus, johon ei muut asiakkaat uskalla edes kajota: se on henkilökunnan oma pienni viihde keskus, jossa istutaan tuopit kädessä, nollat taulussa ja toivutaan työpäivästä. Ohoh, olinko työmaalla tosiaan 13 tuntia, hupsista? Näin kävi minullekkin keskiviikkona, ja mm. tämä tuntui äärimmäisen ihanalta: kerrankin minäkin jaksoin liittyä muiden seuraan, ja väsymyksestä huolimatta olla, höpöttää ja seurustella muiden matkassa edessäni kylmä juoma ja burgeri! Ei burgeri, vaan talon oma falafelannos, jota olen jo varmaan puolivuotta ajatellut ja kuolannut, mutta koskaan aikaisemmin en ole sitä, tai siis mitään listaruokiamme itselleni kokonaisena tilannut, en työaikana, enkä sen ulkopuolella, Mutta nyt sen tein, koska vaikka nälkä murjoi sisuksissa, en suostunut jäämään illanvietosta vain siksi, että lähtisin kotiin tekemään sapuskaa, kun olen kerta kahvilassa töissä. Eiihän siinä olisi mitään järkeä! Joten tein niinkuin muutkin aina, ja tilasin työpäivän loputtua oman annokseni keittiöltä, ja istuuduin sitä omenasiideri kaverina nautiskelemaan (ahmimaan),aivan kuten muutkin meistä. Olo oli niin normaali että olin pakhtua onnesta, ja illalla puolilta öin minun piti aivan kotiin soittaa, ja riemuita tästä pienestä, erittäin suuresta saavutuksesta äidilleni. Ja se annos..... niin hyvää, että ihan heti kohta tilaan kyllä uudestaan, ei toista puhetta. Rohkeus ja onnistuminen ruokkii onnistumista, sain taas todeta tämän :) Ja oli muuten miehen syötävä annos, ja minä meistä kolmesta sain tuhottua annokseni yhtä falafelpalloa lukuunottamatta kokonaan kun muilla tuli stoppi ehkä puolessa välissä! Ei se pieni koko vaan suuri maha ;D

Suuren suurta riemua aiheutti myös se, että Questini saapuivat!! Ja jälleen viikossa <3 Sitä riumunkiljahdusta kun luukuusta tippui jo vähän odottamani saapumisilmoitus, ja lähdin pakettia pääpostista enemmän kuin innoissani hakemaan, ensin kämpillä raivopäänlailla siivoten liki 5 tuntia putkeen, kerrankin paremmin nukutun yön jälkeen. Oivoivoivovioivoivoi! Eilen sitten mummolassa välipalaa kaivatessani tongin laukustani kauan odottamni uutuus maun S'mores, ja räävin kääreen innoissani auki! Puraisu... juu.. mmm.. aivan.. joo-o, rakenne, kyllä... maku... tosi kivasti suklaata... oih digestive pala.... juu.. hmmm..... Mutta höh. Pettymys! Tai ehkä petyin siihen että petyin, sillä ei patukka ollut pahaa, ei todellakaan! Sama ihana rakenne, hurjasti suklaa sattumia, ja nuo keksinmurut olivat jotain taivaallista. Mutta siltikin, not my favourite, niinkuin olisin patukan luullut olevan. Jokin siinä oli, ja hetken patukkaa mutustellessa ja syväanalyysia tehdessä totesin ja muistin jotain melko oleellista: mää en tykkää vaahtokarkeista! Ja tämä kyseinen patukkahan on amerikkalainen klassikko compo yhdistettynä suklaata, rapeaa keksiä ja vaahtokarkkeja!! Eli onko välttämättä ihme? :D Minun kielelleni patukka maistui liian sokeriselta, makealta ja äkläkältä, ja olin lötyäväni patukan mausta muka jotain kookosmaisuutta. No voihan höh. Hyvällä ruokahalulla minä patukan tuhosin, muttakun minä niin olin odottanut että tämä on jotain suurta ja mullistavaa, ja menisi top 3 listani kärkeen että heilahtaa, nutta vaan eipäs mennyt, ja liekkö edes mahtuu tuohon kyseiselle ranking-listalle. Ehdin jopa ajatella että onneksi en tilannut koko tusinaa, vaan irtopatukkoina, mitä, kuusi? Viisi? En edes muista. Kaikki tulee varmasti syötyä mutta se tunne kun suuret odotukset murskaantuvat ;D Onnekseni tilasin myös makuja, joita täältä oulun tienoilta ei ainakaan vielä kaupoista saa, joten voin fiilistellä niillä sitten näiden sijaan.

Uutuus boxi S'mores plus loput tilaamani ihanuudet: Peanut butter supreme, cinnamon roll sekä coconut cashew. Kissan sai kaupan päälle ;) 

Suklaan vähyydestä ei voimut valittaa, vaan sattumia oli ja heti kerralla kunnolla! Keksin palat olivat hillitympiä, ja todella hyviä.... mutta se vaahtokarkin(??) maku... no, jos lähtökohta on että en pidä vaahtokarkeista, mitä voidaan olettaa :D 

Kolmantena pitänee mainita ehdottomasti sosiaalinen elämä. Vaikkei uskoisi, niin olen työkavereiden lisäksi ehtinyt näkemään muitakin ihmisiä, ja eilen vein rakkaimpani (H:lle terkut vaan ;)) sunnuntai treffeille, koska emme oikein ole löytäneet yhteistä aikaa viettää kunnolla aikaa ainakaan pariin viikkoon, vaan vaihtaneet kuulumisia vain puhelimitse ja tekstaillen. Itseasiassa kävin moikkaamassa kyseistä ystävää jo lauantai-iltana myöhään, ja hyvin pikaisesti, mutta jo tuo puolituntinen oli kuin terapiaa minulle, ja muistin kuinka arvokkaita ja terapeuttisia ystävät ja heidän seura voikaan olla <3 Jo tuossa lyhyessä ajassa tuli puhuttua ja jaettua kuulumisia suut vaahdossa, mutta sunnuntaina tosiaan vaadin neidin kokonaan itselleni, ja vein likan jonnekkin, missä olen käynyt vain ja ainoastaan kyseisen toverin kanssa, en kenenkään muun, ja tästä harrastuksesta(??) on kehkeytynyt jo melkoinen insidejuttu ja vitsailun aihe. Nimittäin bingoon! Keksi-ikä siinä +75 kieppeillä, ja hyvin käänsimme katseita astellessa täyteen  bingo saliin.... tunnelma seisahtui, aivan kuin olisi astellut saluunaan! Näin käy joka kerta, mutta se on vain sen väärti ;) Mukavaa oli tälläkin kertaa, kun viime kerraasta taisikin olla jo reilu vuosi! Kannattaa kokeilla, ehdottomasti ;) Tämän jälkeen hieman kaupoilla kierttelyä ja kotia kohti, mutta oli kyllä puhdistavaa ja rentouttavaa sunnuntaipuuhaa. Kiitos muru <3

No sitten. Ohhoh, Oooohhoh. Tätä päivää en olisi ihan hevillä, ikinä kuunaan, en ainakaan tällä dynastialla uskonut tulevan sillä... voi itseäni aivan naurattaa ääneen, ja olen kaikesta edelleen hieman pöllöhtänyt! :D Enkä pelkästään sairauden takia, joka on rajoittanut sosiaalista elämääni, ihmissuhteita, uusien ihmiskontaktien sitomista, ja lietsonut yksinäisyyttä, jo valmiiksi heikkoa itsetuntoa ja uskoa omaan itseensä, ja siihen mitä minä, ja muut minussa näkevät. Nimittäin; olen käynyt treffeillä,enkä vain yhdillä, vaan peräti kaksilla saman viikonlopun sisään! Kyseessä on toki yksi ja sama herrasmies... Jeesumaariaristus, piirtäkää joku äkkiä rasti seinään! sillä vastaavaa tapahtuu todelle, todella, TODELLA, TODELLA, harvoin, jos siis koskaan ikinä! Siskot, siis jos minä, minä, MINÄ, MINÄ päädyn ulos, kahville, leffaan (!!!) jonkun ihan oikean, vastakkaista sukupuolta edustavan aidon ihmisin kanssa, niin jokaisella teistä on toivoa!! Siis ja nyt olen tosissani..... Viime treffeistä on kulunut aikaa jo...... en edes muista, ja sitä ennen itsetuntoni on ollut jossain kellarikerroksissa ja aivan liian heikolla hapella edes yrittämään, ja muutamat onnettomat kokeilun ovat kariutuneet ja kaatuneet ennenkuin ovat edes alkaneetkaan. Ehkä niillä toisilla osapuolen edustajilla olisi saattanut kiinnostusta riittääkin, mutta minä sulkeudun, pakenen, käännän selkäni ja ajatukseni kaikkia ja kaikkea vastaan, enkä ole kenenkään koskaan antanut edes kunnolla yrittää. Olen tottunut olemaan jo niin hyvin omillani, että satunnaisista kainalokaipuista huolimatta olen jo tyytynyt ja tottunut ajatukseen, että näin tulee myös olemaan. En varmasti edes osaisi olla tai tapailla ketään, yksin on niin helppo ja luonnollista olla. Mutta nyt päätin antaa ihmisille mahdollisuuden, ja panostaa sen verran tähän jo viime keväänä alkaneeseen "jotain sutinaa olis kiva saada"-ajatukseen, ja luopua vanhapiika ajatuksesta edes hetkeksi, ja edes yrittää. Pystyisi sitten taas olemaan seuraavat pari vuotta, vähintään, aivan tyytyväinen omaan panostukseen. Ja kiitos kuuluu myös yhdelle kokeistamme, jota kuuntelin koko viime viikon: tänne synnytään yksin, ja tänne myös kuollaan yksin! Ihan huumorilla heiteltyä sinkkumiehen läppää (taidamme olla koko työyhteisön ainoit sinkut, ja talon pessimistisin parivaljakko ;D), ja juurikin tuona omesiiderin huurteisena keskiviikko iltana armaan toverini avustamana latasimme puhelimeeni Tinderin, ja hän aivan kuin pelaten pasianssia valkkasi sieltä minulle tusinan miehiä... ja oho, kappas. Sunnuntaihin mennessä olen käynyt jo kaksi kertaa ulkona ;D  Vielä en osaa, halua, uskalla tai tohdi sanoa yhtään mitään, mutta olen vain niin tyytyväinen ja iloinen jo kaikkeen tähän astiseen, ja ennekaikkea siihen, että oikeasti olen saanut kammattua tukkani, hilattua ahterini ulos, ja uskaltanut kaikista menneen traumoista, huonosta itsetunnosta ja koekmuksen puutteesta huolimatta käydä ulkona. Siis treffeillä. Juma, paskon melkein housuihini edes kuistatessani moisen asian! En vain olisi ihan tätä päivää uskonut vähän aikaa näkeväni, mutta toisin kävi! Eli keep it up girls, jos minä tähän kykenen, kukaan mukaan Teistä ei siihen kuole myöskään. Vai olenko minä oikeasti vaan se ainua ihiminen tällä telluksella, jolla on ollut vähän ongelmia ja vaikeuksia oman itsensä, riittämättömyyden ja rehvailun suhteen? Olen saattanut elää ihan väärrässä uskossaki :D Mutta niin, rasti seinään, ja jäädään odottamaan kevättä kjehehehe.

Ja ruokaa.... lihaa, leipää, juustoa(!!!), rahkoja, lohta, salaatteja, puuroja, herkkuja... mitä näitä on nyt mennyt. Voittoja ja häviöitä, mutta sapuskaa on mennyt, ja melkoisen tyytyävinen olen ollut viikottaiseen suorittamiseeni. Suurin lisä ja muutos tuo leipä, joka tahtoo tippua aina ekana pois kun mössöt valtaa tilan, mutta nyt ruiskeipää kanamunalla ja paahtista juustolla menee, ja maistuu! Nami <3 Muutoinkin on tullut kokeiltua uusia makuja ja tehtyä löytömatkoja ruokahyllyjen välissä. Viikolla tuli myös suuri halu käydä ulkona syömässä, ja tulevalle viikolle jo suunnittelen kysyväni eri ystäviä sushille, fitwokkiin, uuteen salaattikahvilaan, sekä pitkään haaveilemalleni savulohipizzalle!

Katsahdin tuossa tänään aamulla hampaita harjatessani muuten peiliin niin, että näin itseni täysin takaapäin. Harja pysähtyi,  Ain't a pretty sight! Mieleeni palasi välittömästi viime kesän Lissabonin reissumme äidin ja siskoni kanssa, joka kaikessa ihanuudessaan oli minulle henkilökohtasiesti melkoisen mieltä avartava kokemus. Tuolla reissulla pääsin näkemään ja ihastekemaan upeita, terveitä, muodokkaita, hoikkia, terveitä naisia, jotka kantoivat itseään ylväänä, näyttivät kesäisissä vaatteissaan upeilta, eläviltä ja onnellisislta. Olinhan minäkin onnellinen, tavallani, mutta tuolla reissulla ensimmäistä kertaa ikinä koin suurta vastenmielisyyttä omaa kroppaani kohtaan. Painoni oli tuolloinkin melko alhainen, ja olkapääni, solisluuni, käteni ja tikku jalkani olivat kaikkea muuta kuin imarreltavaa katseltavaa. Puolet matkastani meni siis ihmisten ihailuun, ja omien ajatusten sulatteluun ja oivaltamiseen; minäkin haluan. Haluan juuri tuollaisen elinvoimaisen, terveen, solakan mutta jäntevän, kestävän ruumiin, jossa on hyvä olla ja elää, josta pidän huolta, ja joka vastapalveluksena pavelee minua hyvin. Naisia oli nähtävillä maan joka kolkasta, ja mallia ja muotoa oli jos jonkinmoista, ja koin suurta ihastusta ja kateutta heidän kauneudelleen. Erityisesti yksi päivä kun päälläni oli punainen olkaimeton paita, ja mustat shortsit, en tuntunut pääsevän yli enkä ympäri tuosta häpeästä ja ahdistuksesta,sekä tietoisuudesta miltä mahdoin näyttää. Vaihdoin kesken päivää pukukopissa päälleni pitkähiasen, oli vain pakko.

Tuo reissu siis antoi sysäyksen syksyllä sitten kunnolla vauhtiin polkaistulle motivaatioaallolle, jolla tiellä ollaan edelleen. Tänä aamuna nuo samaiset ajatukset sekä vaikea mieli palasi mieleeni hyvinkin elävästi, ja ensimmäinen huoleni olikin: olenko ennättänyt eniintyä työpaikan pukkarissa ilman paitaa jo monenkin edessä..!?Hyi kauhistus! Mitähän ovat mahtaneet ajatella. Hävettää, nolottaa. Miksen ole itse painoni pudotusta kyennyt taaskaan näkemään, kun vasta nyt? Painon putoaminen on tuntunut yleisessä vireystilassani jo jonkun viikon (...kuukauden...), mutta enpä ole tajunnut kurkata peiliin aikaisemmin, Olisi ollut ehkä syytä, Mutta nyt sitten. Ja ehkä hyvä niin. Nimittäin enemmän kun nyt pidempään aikaan koin taas suuren suurta ärtymystä, ja tein päätöksen: ja minähän en tasan pue päälleni yhden yhtäkään hiatonta paitaa ensi kesänä jos näytän vähääkään tältä mitä nyt! En tahdo, en halua, en kehtaa! En aio istua rannalla bikineissä jos olkavarteni näyttävät tältä, jos shortseissani ei ole täytteenä muuta kuin ilmaa, enkä pukea ylleni ihania kesäisä mekkoja joita olen intoutunut ostamaan. En näytä niissä miltään! haluan tulla nähdyksi, mutta en sen takia, että laihuuteni on silmiinpistävää. Nuo viime kesäiset lupaukset ja päätökset palasivat mieleeni siis jälleen, ja onneksi tällä kertaa hyvissä ajoin. Treffeillä olen käynyt vasta kahdesti, mutta kävipä mielessäni sekin ajatus, että en kehtaisi tähän hätään ottaa pitkähiaistani pois uuden tuttavuuteni edessä, sillä eihän minussa ole mitään nähtävää. Vain kovaa ja kulmikasta. Kun häpeää tarpeeksi omaa kroppaansa, niin ehkä sitä viimein alkaa jotain muutosta tapahtumaan, I'm ready!

Missio: hankkia tissit, pylly, reidet, käsivarret ja posket ensi kesäksi, ennen kuin kalsarikelit loppuvat.... jotain mitä esitellä ja mihin tarttua ;) Näin olen päättänyt, Aamen! 

Sellaien ajatusoksennus, olkaa hyvät!

~ Laura 

Pakkopullaa

Eilen sain piiiitkästä pitkästä aikaa ihan kummat kilasrit illalla. Otsikkokaan ei voisi olla yhtään osuvampi, sillä kyseinen hepuli johtui juurikin syömästäni pullasta. Mitä ihmettä? Kuluneen kesän aikana olen saanut työstettyä melkoisen hyvin sanaa "joustavuus", "suunnittelemattomuus", "lupa" sekä " yllätys". Elämää, eikä sen ruokailutilanteita voi eikä pidä suunnitella jo tunteja tai päiviä etukäteen, tai tuntea suurta tuskaa sitten kun suunnitelmista poiketaan. Tänä kesänä olen juurikin hätyytellyt Tonttua ajatuksilla ja teoilla, jotka aiheuttavat minussa suurta ahdistusta: tehdyista suunnitelmista poikkemista sekä yllätyksellistä, ennaltasuunnitelmatonta extempore syömistä. Olen syönyt tarjotun jäätelön, itseleipomiani pullia, "väärän" päivällisen "väärään" aikaan monen monta kertaa, syönyt "vähemmän" hyvää piirakkaa vain koska sitä minulle tarjottu, juonut lonkkua vaikka mieleni ja kehoni ei sitä edes halunnut, syönyt munkin ykskaks sitä edes ajattelematta..... kertoja on kertynyt lyhyeen aikaan monia, ja vaikka toinen kerta on tuonut mukanaan toista kertaa enemmän ahdistusta ja ajatustyötä, on jokainen kerta kuitenkin rohkaissut tekemään aina uusia hyviä ja normaaleita päätöksiä. Eilinen pullan syönti ei kuitenaan mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan....

Syytän väsymystä. Myönnän väsyttäneeni itseäni hieman liikaa viikonlopun aikana. Lauantaina lähdin äitini kaveriksi Likkojen lenkille Oulua kiertämään, mikä sinäsä ei ollut iso juttu, mutta koska takana oli useampia huonosti nukuttuja öitä, heikompia suorituksia keittiön puolella, sekä edessä vielä työilta, oli kohtaloni sinetöity. Sunnuntai, maanantai,sekä vielä tuo eilinenkin meni pienessä pöllyssä, unen puutteesta sekä nälkävelasta toipuessa. Ei se otollisin hetki alkaa Tonttua hätyyttelemään.... tuli takkiin kuus-nolla. Vai tuliko? No ei ehkä sittenkään. Kait. Ehkä. En vielä tiedä. Kaikki lähti liikkeelle kun tiesin viettäväni päivän kaupungilla hyvän ystäväni ja tämän serkun seurassa shoppailun ja läyryämisen merkeissä. Tiesin, että minun on syötävä hyvin, jotta jaloillaan oleminen ei entisestään vain syvennä jo olemassa ollutta nälkyyttä. Eli tumppasin sisääni kaksi isoa lautasellista (itse kasvattamistani!! *smug*) kesäkurpitsoista tehtyä uunipataa kasviksilla, kun puhelimeni soi. Sieltäpä soitteli kyseinen ystäväni kaupasta, iloisesti kysäisten, josko minäkin haluaisin korvapuustin syötäväksi ennen kaupungille lähtöä. Nöööyyyy!!! Miksi miksi miksi aiiinaaa?! En tarkoita tällä sitä että kyseinen ystäväni olisi minulle aina nisuja tyrkyttämässä, vaan sitä, miksi minulle käy aina näin juuri tämän ystävän kohdalla?! Itselläni on vahva tunne siitä, että aina, ihan joka ikinen kerta kun kaverini tarjoaa minulle jotain hyvää, olkoon se vaikka suklaata, irtsareita, jäätelöa tai leivosta, olen joutunut sanomaan ei, koska olen juuri noussut ruokapöydästä, syönyt jäätelön hetki sitten, mässännyt edellisenä päivänä pussillisen lakuja, ettei minulla oikeasti ole vain tuolla hetkellä tehnyt mitään makeaa mieli! Tottahan toki mukaan on mahtunut myös hetkiä, jolloin omasta tahdostani riippumatta Tonttu on puolestani vastannut, jolloin en ole kyseistä herkkua "halunnut" syödä, mutta voihan kura, varmaan 90 % noista kerroista minulla ei ole oikeasti ollut makean kaipuuta, tai tilaa mahassani.

Joten siis. Siinäpä sitä sitten oltiin. Taas. Voihan kakka, sanonko suoraan. Maha korealla kummulla, ruokaa korvista valuen en vain yksinkertaisesti kehdannut taas sanoa ei. Tunsin, että ystäväni täytyi epäillä etenemistäni, sillä niin monta kertaa olin hänen tarjouksistaan kieltäytynyt ja "selitellyt" syitäni, vaikka ne niin monesti paikkaasna ovat pitäneetkin. Tunnen itseni aina niin epämukavaksi noina hetkinä, koska ensimmäinen ajatus päässäni on vain ystäväni ajatuksen hänen päässään. Jaaha, taas on tytöllä kootut selitykset, Ei vain tohdi eikä uskalla, eikä taida tohtia eikä uskaltaa enää koskaan. Puhelinta pidellessäni, ja tuota skenaariota päässäni pyörittäen ajattelin: Tätä on elämä. Ennalta-arvaamatonta, yllätyksiä täynnä. Joskus on taivuttava suorituksiin, joihin ei välttämättä halua. Aina ei välttämättä tee mieli, mutta joskus on vain kohteliasta tarttua tarjoukseen.... "Juu, osta vaan, oon siellä kohta".

Jumaleisson!! Pulla oli oman pääni kokoinen! Olin jo matkalläa pyöräillessäni ajatellut, että tungen pikku nisun itseei vaikka väkiste, ihan vain näyttääkseni, että kyllä tämäkin tyttö saa pullaa nieltyä! Mutta että saa unohtaa sen sanan pieni... Siinä se pötkötti, puolikas jalkapallo. Mahaa kivisti jo entisestään, ja makeaa ei haluttanut sitten yhtään. Huomatkaa, pulla itsessään ei juuri aiheuttanut kylmiäväreitä, vaan ajatus sen "väkisin" syömisestä, täyteen mahaan tunkemisesta sekä mahdollisesta olosta sen jäljeen. En ollut ajattelut syöväni pullaa tänään. Ei voi mitään, siinä se nyt oli, ja koska, summa summarum, aina ei voi tietää mitä kulman takana (tai tässä tapauksessa ystävän tarjottimella...) odottaa, hiljennäppäs ne äänet päässäsi ja käy kiinni.

Aluksi leikkasin pullasta vain neljäsosan, ja mussutin sen makeihin suihini. Pulla oli ihanaa, kunnon kanelitahnamössö-unelma, sinä päivänä paistopisteessä paistettu. Mahani oli täysi, mutta mieli tyhjä. Molemmat kavereistani jatkoivat omien pulliensa syömistä, ja minä en saanut omastani rauhaa. Kuinka ärsyttävältä mahtoi näyttääkkään, kun sain nakerrettua pullastani vain niin pienen osasen... Tyhjää parempi, ehkä parhaimpia suorituksia minulta heidän silmissään tähän asti, mutta minulle se ei riittänyt. Halusin tosissani näyttää että kyllä minäkin kykenen nykyään jo herkuttelemaan. Ajoitus oli vain hieman pielessä, tälläkin kertaa. Moisten ajatusten saattelemana noudin keittiöstä loputkin korvapuustistani, ja tungin koko pullan sisuksiini mukisematta. Hyvää oli, kiitos.

Mutta voi sitä oloa sen jälkeen. Olin ihan hirmuisen täysi. Ihan  tukossa. Jos olin aijemmin ollut täysi, niin nyt mahani kohosi kuin saari merestä. Kaupassa mietin myyjien katselevan "onnellista" odottavaa äitiä, mutta eivätpä tienneet totuutta siitä, mikä siellä mahassa kiersi lapsen sijaan. Oloni oli todella tukala, ja tuo olo tahtoi viedä ilon ja nautinnon sekä kaiken huomion shoppailulta. Yritin juoda paljon vettä, jotta oloni hieman asettuisi, ja pikku hiljaa, noin kolmen tunnin jälkeen syönnistä huomasin, etten joudu enää pidättelemään ilmaa sisälläni jatkuvasti. Huh helpotusta. Mutta eipä tuonut parempi fyysinen olo mukanaan parempaa psyykkistä oloa. Yritin harhauttaa itseäni käymällä kävelyllä vielä illasta ystäväni kanssa väsymyksestä huolimatta, mutta kotiin palattuani väsymys, täysi maha, tunteja jatkunut henkinen paha olo lyyhistivät minut vain lattialle lähestulkoon hysteeristä väsykatumusitkua tihrustamaan. Minun piti päästä purkamaan oloani jollekkin, jotta saisin moiset ajatuksen ulos koneistostani. Siispä, tartuin vuorostani puhelimeen, ja rimpautin samaiselle ystävälleni, joka oli tuon pahaisen pullan hankkinutkin.

Ja olipahan varmaan erityisen mielenkiintoisen kuulonen puhelu. Minä itkeä nyyhkytin ja vikisin (tosissaan, olen varma että 89 % puhelustani meni kaveriltani ymmärtämättä....) kaiken pahan olon itsestäni pois, selitin miksi pulla teki oloni niin tukalaksi, ja miksi olin sen tahtonut syödä. Ja kaiken tuon sanominen ystävälleni auttoi. Ihan hurjasti! Tunisn, että rauhoituin, eikä pulla tuntunut enää isolta asialta. Se oli vain se vimmattu paha olo ja halu käsitellä asia, jotta voin jättää asian taakseni. Ystäväni kuunteli ja ymmärsi, ja kehui suoritustani, ja kehoitti minua kaikesta huolimatta olemaan suorituksestani ylpeä: olinhan minä vaikeasta olostani ja täydestä mahastani huolimatta väkipakolla näyttämisen halu silmissä kiiluen tuon pullan kokonaan syönyt! Ja totta, vaikka se ei vielä eilen hienolta saavutukselta tuntunutkaan, kyllä se jo nyt uuden päivän myötä alkaa siltä vaikuttamaan.

Että semmoinen häppeninki. Pitää pitää väsymystä ja ruokailuja silmällä tarkemin, ettei moisia floppeja pääse ihan heti tulevaisuudessa tapahtumaan uudestaan.... Ei kivoja tuollaiset, mutta ainapa nuistakin näyttää pääsevän yli kun tarpeeksi kaun työstää. Huhhei. Hmm. Nyt mieli tekisin jo jotain muuta hyvää...ehkä porkkanapiirakkaa, jota joskus käyn Stockalta harmstraamassa, ja nautiskelen suuren haarukan kanssa ;) Ahdistukseen ei parane takertua, kosa se vain ruokkii lisää sairasta ajattelua, jolloin noidankehästä on entistä vaikeampi päästää irti.  Siperia opettaa, niin ne väittää.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille, let's kick some asses, shall we!?

 ~ Laura 

Meditointimatkalle saareen

Pitkän ja tiskastuttavan jaakailun jälkeen päätin pakata pidemmän vapaan kunniaksia kimpsut ja kampsut kassiin, ja suunnata maalle! Mikä olisikaan mahtavampi tapa viettää aurinkoisia kesäpäiviä kuin rentoutua omalla kesämökillä Hailuodossa? Maalla on mukavaa! Vai onko? Pientä koostetta siis kuluneen viikonlopun touhuiluista....

Sankko kainaloon, kampetta niskaan niin että vain sieraimet pilkottaa hupun suusta, itsensä palsamointi päästä varpaisiin hyttysmyrkyllä, viittä kokoa suuremmat saappan jalkaan ja mars matkaan suolle hilloja jälestämään! Lauantaiaamun voi vaihtoehtoisesti kuluttaa kiertämällä suolla kolme tuntia kehää kompassi ojossa ja musta hyttyspilvi tiiviisti kintereillä seuraten. Reissun saldo: kokonaiset kolme kypsää hillaa, muutama raaka tuppi, itikan pistoista turvonnut naama sekä rakko vasempaan kantapäähän. Mutta myös roppakaupalla raitista ilmaa, laatuaikaa viehättävien rouvien kanssa, monen monituista hetkeä jotka ovat vähintäänkin verrattavissa Avaraan luontoon,sekä kunnon eräjormailua tasapainottamassa muutoin niin urbaania elämänmenoani. Vaikka saalis jäi "hieman" laihaksi, ei reissu olisi voinut olla yhtään onnistuneempi. 

Jos metsään haluat mennä nyt, sä takullä yllätyt... ainakin minä yllätyin! Ikinä, koskaan aikaisemmin eläissään en ole joutunut kokemaan jotain yhtä järkyttävää, ahidtavaa ja  hermoja raastavaa, mitä tuolla pahaisella pikku metsäretkellä tänä viikonloppuna. Sääskiä. Miljoonittain sääskiä! Sieraimista, suusta, silmistä ja korvasta sisään! Minä, joka olen ikänsä asunut metsän laidalla, mökkeillyt metsän laidalla, laukkonut pitkin metsiä milloin milläkin mielikuvitusyksisarvisella laukaten, olen tottunut siihen että pihalla ei olla yksin, vaan aina kaverina on kuutio tolkulla hyttysiä, mutta tänään koitti tuo päivä kun minullakin tuli mitta täyteen. Eläissäni en ole nähnyt niin paljoa sääskiä, ja lopulta saatuani totaalisen paniikkiraivoitkupotkukohtauksen, juoksin marjasankko päähän painettuna paksu musta puuro perässä seuraten aina mökin kuistille asti. Onnekkaita olivat Lostin asukit, joita seurannut musta outo savusumu oli VAIN savua, nimittäin minua vainonnut musta pilvi piti sisällään miljoonia ja taas miljoonia verenhimoisia pikkupiruja. Naamani on kuin tykitetty vieriviereen pieniä punaisia pistojäkiä, ja näytän vähintäänkin siltä, kuin kasvojenkohitukseni olisi erittäin epäonnistunut....

  

...Ja koska olen koko kuluneen viikonlopun ajan viihdyttänyt itseäni paremman seuran puutteessa lauleskelemalla ääneen itsekseni päässäni soinutta seuraavaa korvamatoa, ajattelin syövyttää kyseisen, varsin tarttuvan rallatuksen myös teidän mieliinne. Olkaa hyvä.

Once there was a magical elf who lived in a rainbow tree...
He lived downstairs from a flatulent dwarf who was constantly having to pee.
One day the elf could take no more,
so he went to bang to the rude dwarf's door,
and whadda ya know?
They suddenly both were marrrrriiieeeddd!!!

Miten saada viisi senttiä leveä mustelma, jota koristaa RAKKO keskelle pojhetta, sekä istuma lihakset ja pitkät selkälihakset tuhannen jumiin? No hevostelemalla. Piti päästä kokeilemaan uutta sotaratusani, joka on minulle kesäkäyttöön luvattu. Ehkä molempia osapuolia hieman jänskätti, ja pientä kankeutta ensalkuun havaittavissa, mutta kyllä meillä Meiramin kanssa rupesi sittemin lyyti hyvin kirjoittamaan. Kyllä me ollaan kovassa iskussa kun koko kesä ankarasti reenataan ;) Seriously talking though, oli ihana päästä pitkästä aikaa kunnolla hevosen selkään, ja antaa tuulen ulvoa korvissa kun hevonen päästää alla täyttä laukkaa; tunne jonka olin melkein jo unohtanut!

Kuvissa komeilee Tilta (joka ei ole poni vaikka kuvista voisi niin ajatella :D), joka on täysin identtinen tuonpäiväisen ratsuni Meiramin kanssa... Minusta ratsailla ei onneksi ollut julkaisukelpoista materiaalia ;) Farkut ja kukkasaappaat, ei se maalla ole niin justiinsa ;) 

... ja vähän lisää marjoja. Ihan parasta kesässä ja mökillä on se, kun aamulla herää, harppaa ojan yli, ja kappas, dinner is served! Senkun poimii mustikoita/vatukoita/lakkoja aamupalan kaveriksi <3 Kieli pitkällä odotan vadelmia ja mustaherukoita, vaikkei mansikka kiintiö ole vielä läheskään täynnä! 

Tulipa myös todistettua, että rannekelloni on vedenpitävä, vaikkei olisi päälle päin arvannut. Lähdimme rannalle uittamaan koiraa ja vanhempiani (kyllä, hekin ovat remmissä ja niille heitellään keppiä...) ja kymmenen minuuttia myöhemmin olin itsekkin yllättäen vedessä. Paitapusero uikkarin asemaa ajaen, ja rannekello kruunaamassa koko komeuden. Aikomuksenani ei ollut uida, mutta koska vesi olikin niin lämmintä, päätin minkäin heittää talviturkkini mereen. Aivan mielettömän ihanaa, vaikka oudolta tuntuikin uida vaateet niskassa. Kuvittelin olevani selviytynyt haaksirikkoutuneesta laivasta..... kuvittelu loppui kuitenkin hyvin pian, ja kiire tuli pois kun tajusin kelloni olevan ranteessa, hupsista. Vielähän tuo tikittää, vaikka linssi onkin hieman kostunut sisältäpäin. Kuvissa uupunut hengenpelastaja "kuivaa" itseään sannikkoon. Ihana oli laittaa tämä paskapakkaus auto perään <3

Kaikkea muutakin ihanaa tuli taas mökillä hommailtua, ja vaikka tänään jouduinkin palaamaan takaisin mantereen puolelle, kutsuu minua tuo aurinkosaari jo heti huomenissa! Sulkkista, grillailua, löhöilyä kerä mahtavan kirjan, jäätelönosto reissut vanhoilla pyörillä, uintia, marjojen poimintaa, ristikoiden täyttämistä, sukulointia, saunomista ja kylpemistä vihtalla..... kyllä sitä saa mökilläkin ajan ihan hyvin kulumaan! Sinne siis palailen heti huomenissa.

Tähän sangen tyrmäävään ja mykistävään installaatioon, jonka löysin jääkaapin päältä, kahvinkeittimen vierestä, on hyvä lopettaa. Gotta loooove my granny <3

~ Laura

See the bigger picture!

Aikaa on kulunut ainakin jo neljä minuuttia. Ellei jo kahdeksankin? Itsestä tuntuu kuin olisin ollut siinä vasta hetkisen. Kävelen taas hyllyn toiseen laitaan ja katselen iloisen keltaista purkkia. Tuo olisi kyllä hyvää. Tiedän sen olevan, sillä olenhan tykännyt siitä ennenkin. Nostan tuotteen hyllystä, ja silmäni hakeutuvat kuin vanhasta tottumuksesta suoraan purkin kyljessä pienellä printattuun ravintoainetaulukkoon. Hui kauhistus, ei sittenkään tätä. Löytyisiköhän täältä jotain vastaavaa, ehkä kevyempänä? Lasken pikku purkin kädestäni takaisin hyllyyn, ja lähden taas hitaasti vaeltamaan hyllyn sivua sen toiseen päähän. Silmissäni vilisee ja pomppii eri mallisia, kokoisia ja värisiä purkkeja...alkaa jo turruttamaan. Katseeni jää seisomaan kiehtovan näköiseen tuotteeseen, ja katoan muutaman kymmenen sekunnin ajaksi jonnekin muuhun maailmaan. Alan jo unohtamaan mitä minä edes olen hakemassa. Joku vieressäni rykäisee ja herään taas tähän maailmaan. Katsahdan koriini, jossa komeilee vasta yksi purkki. Vielä pitäisi saada kaksi lisää. Mitä tekee oikeasti mieli. Nostan päättäväisesti yhden lempimauistani koriin sen enempää ajattelematta. Niin ikään, hyvä minä, vielä se yksi... ehkäpä joku uutuus maku. Tai jokin mitä et ole tohtinut maistella vuosiin. Joo, jokin sellainen, ihan oman mieltymyksen mukaan vain. Tuntuu kuin sydämeni rinnassa haakkaisi tietään ulos, ja puristava olo kurkussa senkuin kiristää otettaan. Suutakin kuivaa. Hyllyttämässä olleva kauppias varmasti ihmettelee mitä ihmettä minä seilaan, nostan tuotteen ja pistän aina takaisin. Kummajainen, se varmaan ajattelee. Yritän sulkea myyjän pois mielestäni ja rentoutua. En kuule kaupassa soivaa hiljaista musiikkia, sillä pääni sisällä on melkoiset karkelot. Kunnon maailmanlopun-meiningit. Suljen silmäni ihan hetkeksi, vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja parannan ryhtiäni; ahdistus on painanut minua kasaan taas useamman sentin verran. Annan ajan virrata hetken lävitseni, ja kerään todellista minääni hetkisen kasaan. Nyt. Mita vain. Ihan mitä ikinä oikeasti haluttaa. Minulla on lupa, minä saan, ja minun pitää. Anna mennä. Astun lähemmän hyllyä itsevarmempana kuin moneen minuuttiin, nostan hyllystä kauniin värisen purkin jonka kyljessä lukee lakka-omena, ja lasken sen tyynesti koriini. Noin, kolme. Kehoni läpi virtaa ihan suunnaton aalto lämpöä, hyvää mieltä ja voitonriemua, ja tuntuu kuin joku olisi ottanut silmiltäni erittäin likaiset ja harmaaksi kuluneet silmälasit. Näen värit kirkkaammin kuin aiemmin, ja tunnistan taas taustalla soivan kappaleen. Johan kirkastui. Hymy leviää suupieliini, ja katsahdan vielä kerran hyllyttämässä ollutta myyjää, ikäänkuin tarkistaakseni huomasiko hän mitään. Kauppias näyttää ihmettelevän itsekseen hymyilevää outoa tyttöä, mutta vastaa ystävällisesti hymyyn hymyllä.  Minusta taas tuntuu tuplaten hyvältä. Pyörähdän kainnoillani, ja lähden jatkamaan matkaani pää pystyssä ja ryhti suorassa. Kuulen, kuinka paikasta, jonka juuri jätin taakseni, kuuluu musertavaa huutoa, sadattelua ja epätoivoista marinaa, mutta hymyilen vain leveämmin. Jätän Tonttuni rypemään raivoonsa ja repimään pelihousujaan ihan itsekseen. It's 1 - 0 for me. 

Nyt seuraavaksi murot. 

Kyllä, jogurttipurkin osto voi joskus olla näinkin vaikeaa. Ei onneksi ehkä ihan joka kerta, ja nykyään myös harvemmin. Riippuu päivästä, kellonajasta, edellisestä ruokailusta, väsymystilastani, Kreikan talouskriisistä, mahdollisesta El Niñosta, planeettojen asennosta, sekä kaikesta muusta mahdollisesta mitä maa päällään kantaa.... Mutta maitohyllyä edestakaisin seilatessa, sykkeen ollessa vähintäänkin 180 ja kuivatessa  takin liepeisiin tuskanhiesta kostuneita kämmeniä, sitä joskus pääsee mielestä unohtumaan miksi minä tätä epämukavuutta siedän. Silloin on ihan hyvä muistutella ja herätellä itseään todellisuuteen, ja nähdä asiat hieman isommassa skaalassa. Tässäpä siis pientä listan poikasta asioista, joilla minä potkin itseäni luiseen ahteriini, ja motivaation puuskassa saan haluamani jogurtin hyllystä kassan kautta kotiin asti.

My motivation list:

1. Perhe ja muut läheiset kummajaiset. Sanomattakin selvää. Se tuskan, epätoivon, pelon, vihan, kauhun,epävarmuuden sekä surun määrä, mitä olen nähnyt perheenjäsenieni kasvoilla viime aikoina on jotain, minkä vuoksi on erittäin vaikeaa olla vihaamatta itseään. Olen aiheuttanut niin paljon surua ja murhetta, huolta, ahdistusta, pahaa oloa sekä lukemattomia kyyneleitä itseni lisäksi myös vanhemmilleni, että sitä tekee pahaa edes ajatella. Ja sen anteeksi antaminen itselleen on erittäin vaikeaa. Miksi minun edes pitäisi? Sairaus on tehnyt minusta itsekkään, ilkeän, ruman ja piittaamattoman ihmisen muita kohtaan. Ihmisiä, jotka ovat vain halunneet minulle hyvää ja yrittäneet ajatella parastani. Alkuun sainkin enemmän itsestäni irti ajattelemalla, että teen tämän kaiken heidän vuokseen, en itseni, vaan kaikkien ympärillä olevien rakkaiden takia. Tunnen aidosti ylpeyttä ja tyytyväisyyttä itseäni kohtaan kun saan syötyä annoksen, joka on minulle haasteellinen, mutta varsinaisen palkkion saan vasta kun nostan katseeni tyhjästä lautasesta,ja näen äitini kasvot: sitä ylitsepursuavaa onnea, riemua, ylpeyttä, helpotusta ja toivoa, jota äitini koko olemus huokuu. Se on arvokkain kiitos yrittämisestäni, ja tämän näkeminen tuo minulle suunnatonta helpotuksen ja hyvän mielen tunnetta, ja se saa minut haluamaan tätä aidosti. En voi ikinä korvata tai paikata murhetta ja huolta jota olen jo vuosien mittaa aihuettanut, joten tämä on vähäisintä, mitä pystyn heidän vuokseen tekemään. Haluan itseni takaisin, jotta he saavat tyttärensä takaisin. 

 2. Ystävät. Vuoden Trolli palkinto. Vuoden johtolanka palkinto. Vuoden keksijä palkinto. Veteraani palkinto. Vuoden urheilija. Vuoden hääkuva. Vuoden nuorisokuoro. Erilaisia palkintoja, pystejä sekä tunnustuksia ja kunnianosoituksia jaetaan aina Nobelin palkinnosta hippohiihtojen halppis-pokaaleihin, mutta jos minulta kysytään, kaikki nuo pystit ja niiden mukanaan tuoma kunnia kuuluisivat niille kaikkein tärkeimmille maailmassa; nimittäin ystäville. Omani ainakin sellaisen ansaitsisivat, vähintäänkin. Läpi näiden vuosien mukanani on kulkenut niin vanhoja kuin uusiakin ystäviä, joita ilman olisin hukassa. Tuttuja tulee ja menee, mutta osa on tullut jäädäkseen (ja sitkeimmät heistä ovat roikkuneet mukana kuin täi tervassa jo kohta useamman vuosikymmenen ajan!). Kuitenkin, erityisesti viime vuosi on ollut melkoinen koettelemus ystäviä, tovereita sekä ystävyyssuhteitani ajatellen. Olen ollut eristäytynyt, liian väsynyt, välinpitämätön ja huolimaton. Olen hakeutunut omiin oloihini, ja kääntänyt selän kättä ojentaville. En ole vain jaksanut. Olen halunnut ja tarvitsenut aikaa itselleni, ystävyyssuhteideni kustannuksella. Liian monta kertaa olen sanonut ei, ei tälläkertaa, joskus toiste, huomenna, ensi viikolla... tämä saa puolestani loppua mahdollisimman pian. Olen ystävilleni suunnattoman kiitollinen heidän uskollisuudestaan, avustaan, tuestaan ja, ennen kaikkea, lehmän hermoistaan, joiden avuilla he ovat jaksaneet ymmärtää minua ja sairauttani kaikki nämä vuodet, erityisesti viime ajat. He ovat olleet tukenani aina kun olen ollut sitä vailla, ja mikään maailmassa ei korvaa heidän minulle tuomaansa tukea, turvaa ja lohtua. Te olette elämäni suola.

3. Matkustus ja vapaa-aika. Elän tällä hetkellä melkoisessa puutteessa. Likaisimmat teistä pyyhkikööt virneet naamoiltaan, sillä minua riivaa reissupuute. Aivan suunnaton reissukuume! En ole käynyt maan rajojen ulkopuolella kohta liki kahteen vuoteen, ja se alkaa näkyä puheideni lisäksi kohta koko habituksessani. Mieleni ja kehoni huutaa aurinkorasvan tuoksua iholla ja vaatteissa, palaneita olkapäitä, hiertymiä sandaaleista, nestehukkaa, kaskas-sirkan siritystä yö myöhällä, englantia kehnosti solkkaavia paikallisia, vasta puristettua appelsiinimehua, puhetta, jota en ymmärrä, kaoottista liikennettä, kauniita rakennuksia, tukahduttavaa hellettä, lentokenttä kuulutuksia, paikallisbusseja, ruskettunutta ihoa, katedraaleja ja museoita..... lista on loputon. Rinkalla tai ilman, rannalla tai kaupungissa, kaukana tai lähellä, töissä tai turistina, ihan sama kunhan vain pääsen jonnekin ennen kuin halkean! Olen aina haaveillut, että saatuani opintoni päätökseen, lähden ulkomaille töihin tai toteuttamaan jonkin yhden suurista matkahaaveistani. Tähän elämäntilanteeseen moinen ajatus ei tule vielä kuuloonkaan, mutta paine päästä katselemaan maailmaa toimii erittäin tehokkaana motivaattorina.

Matkakuume! Otoksia menneiden vuosien matkoiltani...

Ei minun tarvitse sentään ulkomaille asti paeta saadakseni elämääni jotain sisältöä. Noin vuoden mittainen eristäytyminen monista sosiaalisista tapahtumista, illanistujaisista, reissuista tai ihan vaikka yksinkertaisista leffailloista alkaa myöskin pikku hiljaa keljuttamaan. En halua, jaksa tai tahdo enää eristäytyä; haluan nauraa, kokea, näkeä, hullutella, elää ja iloita niinkuin ennen. haluan jaksaaa osallistua yhteisiin reissuihin, baarikierroksiin, saunailtoihin, illanistujaisiin ja muihin vastaaviin. Haluan nähdä kavereitani ja jaksaa. Nykyään jo parin tunnin mittainen vierailu ystävän luona juhlissa vaatii melko puserruksen energiaa ja herpaamatonta keskittymistä, jonka jälkeen vuorostani olen ihan kuitti. Perjantai-illan baareilusta toipumiseen vuorostaan vaaditaan koko viikonloppu, vaikka jännittävin juoma koko illalle olisi ollut laimennettu Mehukatti. On ärsyttävää olla näin väsynyt koko ajan, pienetkin asiat vaativat aiempaa enemmän ponnisteluja, enkä jaksa olla menevä energinen itseni niinkuin olen normaalisti. Haluan harrastaa, matkustaa, tavata ystäviä, kuntoilla, tulla ja mennä miten haluttaa, en maata sohvan pohjalla viltin mutkassa koomassa vain haaveillen tästä kaikessa. Pientä edistystä on jo tapahtunut, mutta vielä on matkaa maaliin. 

 4. Työ ja koulu.  Vaikka sainkin juuri paperit ulos koulusta, en edelleenkään tiedä miksi haluan isona. Pelkkä restonomi ei kuitenkaan riitä, sillä en koe, että se on juuri sitä mitä todella haluan. Hukkaan opinnot eivät todellakaan ole menneet, mutta tiedän vain että tulen hakeutumaan vielä johonkin muualle opintoihin. Minne ja mitä, on vielä vähän työn alla, mutta yksi asia on varma: en halua tulevista opiskeluvuosista samankaltaisia mitä kolme  viime vuotta olivat. En muuta kuin paahtanut täysillä kurssi kurssin perään, käyttäen kaiken ylimääräisen ajan koulutöitä tehden tai syömisiäni murehtien. Liika harvoin otin osaa opiskelijarientoihin, enkä pystynyt rentoutumaan tai nauttimaan yhteisistä illoista. Syömiseni rajoitti ihan suunnattomasti tuota aikaa elämästäni, enkä halua sen tekevän sitä enää toista kertaa opsikellessani. Haluan pukeutua haalareihini ja kokea sellaista opiskelijanuoren elämää, jota en vielä täysin ole nähnyt. 

Ja jotta pääsen toteuttamaan haaveitani, tarvitsen rahaa. Ja jotta saisin rahaa, tarvitsen töitä. Ja jotta jaksaisin olla töissä ja ansaista rahaa jotta pääsen kiertämää maailmaa ja harrastamaan lajeja joista nyt vain haaveilen, tarvitsen lihaa luideni ympärille. Siksi tarvitsen ruokaa. Kotona sairaslomalla oleminen on nyt aiheellista ja menettelee, mutta tiedän,että kun painoa on kertynyt riittävästi ja mieli tästä avartuu, alan hyppimään seinille tekemisen puutteen vuoksi. Minua ei ole luotu "völläämään", ja siksipä joskus perunamuusi menee alas pelkästä ajatuksesta siitä, että tähän tilaan en halua jumittua ikuisiksi ajoiksi. I've seen enough. 

Kuulinpa radiosta autolla ajellessa seuraavan kipaleen. Tämä on niitä kappaleita joita haluaa pysähtyä kuuntelemaan ja ne pistävät miettimään. Löysin kappaleesta nimittäin palan itseani.

 

P.s. Tajusin tänään jotain tehdessäni itselleni (pahaa) jauhelihakeittoa lounaaksi: kuorin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni perunoita omassa kodissani. Hullua! Olen asunut omillani vuodesta 2009, ja tänään kuorin ensimmäisen perunani... hmm, kerta se on ensimmäinenkin. (Pitänee kenties tarkentaa sen vertaa, että kyllä sitä on tullut perunoita kuorittua, ja nykyään myös syötyä, mutta ei itselleen tai yksin ollessa asunnollani.)

Aurinkoista viikkoa kaikille! Leikkikää kiltisti, elkääkä syökö keltaista lunta!

~ Laura