See the bigger picture!

Aikaa on kulunut ainakin jo neljä minuuttia. Ellei jo kahdeksankin? Itsestä tuntuu kuin olisin ollut siinä vasta hetkisen. Kävelen taas hyllyn toiseen laitaan ja katselen iloisen keltaista purkkia. Tuo olisi kyllä hyvää. Tiedän sen olevan, sillä olenhan tykännyt siitä ennenkin. Nostan tuotteen hyllystä, ja silmäni hakeutuvat kuin vanhasta tottumuksesta suoraan purkin kyljessä pienellä printattuun ravintoainetaulukkoon. Hui kauhistus, ei sittenkään tätä. Löytyisiköhän täältä jotain vastaavaa, ehkä kevyempänä? Lasken pikku purkin kädestäni takaisin hyllyyn, ja lähden taas hitaasti vaeltamaan hyllyn sivua sen toiseen päähän. Silmissäni vilisee ja pomppii eri mallisia, kokoisia ja värisiä purkkeja...alkaa jo turruttamaan. Katseeni jää seisomaan kiehtovan näköiseen tuotteeseen, ja katoan muutaman kymmenen sekunnin ajaksi jonnekin muuhun maailmaan. Alan jo unohtamaan mitä minä edes olen hakemassa. Joku vieressäni rykäisee ja herään taas tähän maailmaan. Katsahdan koriini, jossa komeilee vasta yksi purkki. Vielä pitäisi saada kaksi lisää. Mitä tekee oikeasti mieli. Nostan päättäväisesti yhden lempimauistani koriin sen enempää ajattelematta. Niin ikään, hyvä minä, vielä se yksi... ehkäpä joku uutuus maku. Tai jokin mitä et ole tohtinut maistella vuosiin. Joo, jokin sellainen, ihan oman mieltymyksen mukaan vain. Tuntuu kuin sydämeni rinnassa haakkaisi tietään ulos, ja puristava olo kurkussa senkuin kiristää otettaan. Suutakin kuivaa. Hyllyttämässä olleva kauppias varmasti ihmettelee mitä ihmettä minä seilaan, nostan tuotteen ja pistän aina takaisin. Kummajainen, se varmaan ajattelee. Yritän sulkea myyjän pois mielestäni ja rentoutua. En kuule kaupassa soivaa hiljaista musiikkia, sillä pääni sisällä on melkoiset karkelot. Kunnon maailmanlopun-meiningit. Suljen silmäni ihan hetkeksi, vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja parannan ryhtiäni; ahdistus on painanut minua kasaan taas useamman sentin verran. Annan ajan virrata hetken lävitseni, ja kerään todellista minääni hetkisen kasaan. Nyt. Mita vain. Ihan mitä ikinä oikeasti haluttaa. Minulla on lupa, minä saan, ja minun pitää. Anna mennä. Astun lähemmän hyllyä itsevarmempana kuin moneen minuuttiin, nostan hyllystä kauniin värisen purkin jonka kyljessä lukee lakka-omena, ja lasken sen tyynesti koriini. Noin, kolme. Kehoni läpi virtaa ihan suunnaton aalto lämpöä, hyvää mieltä ja voitonriemua, ja tuntuu kuin joku olisi ottanut silmiltäni erittäin likaiset ja harmaaksi kuluneet silmälasit. Näen värit kirkkaammin kuin aiemmin, ja tunnistan taas taustalla soivan kappaleen. Johan kirkastui. Hymy leviää suupieliini, ja katsahdan vielä kerran hyllyttämässä ollutta myyjää, ikäänkuin tarkistaakseni huomasiko hän mitään. Kauppias näyttää ihmettelevän itsekseen hymyilevää outoa tyttöä, mutta vastaa ystävällisesti hymyyn hymyllä.  Minusta taas tuntuu tuplaten hyvältä. Pyörähdän kainnoillani, ja lähden jatkamaan matkaani pää pystyssä ja ryhti suorassa. Kuulen, kuinka paikasta, jonka juuri jätin taakseni, kuuluu musertavaa huutoa, sadattelua ja epätoivoista marinaa, mutta hymyilen vain leveämmin. Jätän Tonttuni rypemään raivoonsa ja repimään pelihousujaan ihan itsekseen. It's 1 - 0 for me. 

Nyt seuraavaksi murot. 

Kyllä, jogurttipurkin osto voi joskus olla näinkin vaikeaa. Ei onneksi ehkä ihan joka kerta, ja nykyään myös harvemmin. Riippuu päivästä, kellonajasta, edellisestä ruokailusta, väsymystilastani, Kreikan talouskriisistä, mahdollisesta El Niñosta, planeettojen asennosta, sekä kaikesta muusta mahdollisesta mitä maa päällään kantaa.... Mutta maitohyllyä edestakaisin seilatessa, sykkeen ollessa vähintäänkin 180 ja kuivatessa  takin liepeisiin tuskanhiesta kostuneita kämmeniä, sitä joskus pääsee mielestä unohtumaan miksi minä tätä epämukavuutta siedän. Silloin on ihan hyvä muistutella ja herätellä itseään todellisuuteen, ja nähdä asiat hieman isommassa skaalassa. Tässäpä siis pientä listan poikasta asioista, joilla minä potkin itseäni luiseen ahteriini, ja motivaation puuskassa saan haluamani jogurtin hyllystä kassan kautta kotiin asti.

My motivation list:

1. Perhe ja muut läheiset kummajaiset. Sanomattakin selvää. Se tuskan, epätoivon, pelon, vihan, kauhun,epävarmuuden sekä surun määrä, mitä olen nähnyt perheenjäsenieni kasvoilla viime aikoina on jotain, minkä vuoksi on erittäin vaikeaa olla vihaamatta itseään. Olen aiheuttanut niin paljon surua ja murhetta, huolta, ahdistusta, pahaa oloa sekä lukemattomia kyyneleitä itseni lisäksi myös vanhemmilleni, että sitä tekee pahaa edes ajatella. Ja sen anteeksi antaminen itselleen on erittäin vaikeaa. Miksi minun edes pitäisi? Sairaus on tehnyt minusta itsekkään, ilkeän, ruman ja piittaamattoman ihmisen muita kohtaan. Ihmisiä, jotka ovat vain halunneet minulle hyvää ja yrittäneet ajatella parastani. Alkuun sainkin enemmän itsestäni irti ajattelemalla, että teen tämän kaiken heidän vuokseen, en itseni, vaan kaikkien ympärillä olevien rakkaiden takia. Tunnen aidosti ylpeyttä ja tyytyväisyyttä itseäni kohtaan kun saan syötyä annoksen, joka on minulle haasteellinen, mutta varsinaisen palkkion saan vasta kun nostan katseeni tyhjästä lautasesta,ja näen äitini kasvot: sitä ylitsepursuavaa onnea, riemua, ylpeyttä, helpotusta ja toivoa, jota äitini koko olemus huokuu. Se on arvokkain kiitos yrittämisestäni, ja tämän näkeminen tuo minulle suunnatonta helpotuksen ja hyvän mielen tunnetta, ja se saa minut haluamaan tätä aidosti. En voi ikinä korvata tai paikata murhetta ja huolta jota olen jo vuosien mittaa aihuettanut, joten tämä on vähäisintä, mitä pystyn heidän vuokseen tekemään. Haluan itseni takaisin, jotta he saavat tyttärensä takaisin. 

 2. Ystävät. Vuoden Trolli palkinto. Vuoden johtolanka palkinto. Vuoden keksijä palkinto. Veteraani palkinto. Vuoden urheilija. Vuoden hääkuva. Vuoden nuorisokuoro. Erilaisia palkintoja, pystejä sekä tunnustuksia ja kunnianosoituksia jaetaan aina Nobelin palkinnosta hippohiihtojen halppis-pokaaleihin, mutta jos minulta kysytään, kaikki nuo pystit ja niiden mukanaan tuoma kunnia kuuluisivat niille kaikkein tärkeimmille maailmassa; nimittäin ystäville. Omani ainakin sellaisen ansaitsisivat, vähintäänkin. Läpi näiden vuosien mukanani on kulkenut niin vanhoja kuin uusiakin ystäviä, joita ilman olisin hukassa. Tuttuja tulee ja menee, mutta osa on tullut jäädäkseen (ja sitkeimmät heistä ovat roikkuneet mukana kuin täi tervassa jo kohta useamman vuosikymmenen ajan!). Kuitenkin, erityisesti viime vuosi on ollut melkoinen koettelemus ystäviä, tovereita sekä ystävyyssuhteitani ajatellen. Olen ollut eristäytynyt, liian väsynyt, välinpitämätön ja huolimaton. Olen hakeutunut omiin oloihini, ja kääntänyt selän kättä ojentaville. En ole vain jaksanut. Olen halunnut ja tarvitsenut aikaa itselleni, ystävyyssuhteideni kustannuksella. Liian monta kertaa olen sanonut ei, ei tälläkertaa, joskus toiste, huomenna, ensi viikolla... tämä saa puolestani loppua mahdollisimman pian. Olen ystävilleni suunnattoman kiitollinen heidän uskollisuudestaan, avustaan, tuestaan ja, ennen kaikkea, lehmän hermoistaan, joiden avuilla he ovat jaksaneet ymmärtää minua ja sairauttani kaikki nämä vuodet, erityisesti viime ajat. He ovat olleet tukenani aina kun olen ollut sitä vailla, ja mikään maailmassa ei korvaa heidän minulle tuomaansa tukea, turvaa ja lohtua. Te olette elämäni suola.

3. Matkustus ja vapaa-aika. Elän tällä hetkellä melkoisessa puutteessa. Likaisimmat teistä pyyhkikööt virneet naamoiltaan, sillä minua riivaa reissupuute. Aivan suunnaton reissukuume! En ole käynyt maan rajojen ulkopuolella kohta liki kahteen vuoteen, ja se alkaa näkyä puheideni lisäksi kohta koko habituksessani. Mieleni ja kehoni huutaa aurinkorasvan tuoksua iholla ja vaatteissa, palaneita olkapäitä, hiertymiä sandaaleista, nestehukkaa, kaskas-sirkan siritystä yö myöhällä, englantia kehnosti solkkaavia paikallisia, vasta puristettua appelsiinimehua, puhetta, jota en ymmärrä, kaoottista liikennettä, kauniita rakennuksia, tukahduttavaa hellettä, lentokenttä kuulutuksia, paikallisbusseja, ruskettunutta ihoa, katedraaleja ja museoita..... lista on loputon. Rinkalla tai ilman, rannalla tai kaupungissa, kaukana tai lähellä, töissä tai turistina, ihan sama kunhan vain pääsen jonnekin ennen kuin halkean! Olen aina haaveillut, että saatuani opintoni päätökseen, lähden ulkomaille töihin tai toteuttamaan jonkin yhden suurista matkahaaveistani. Tähän elämäntilanteeseen moinen ajatus ei tule vielä kuuloonkaan, mutta paine päästä katselemaan maailmaa toimii erittäin tehokkaana motivaattorina.

Matkakuume! Otoksia menneiden vuosien matkoiltani...

Ei minun tarvitse sentään ulkomaille asti paeta saadakseni elämääni jotain sisältöä. Noin vuoden mittainen eristäytyminen monista sosiaalisista tapahtumista, illanistujaisista, reissuista tai ihan vaikka yksinkertaisista leffailloista alkaa myöskin pikku hiljaa keljuttamaan. En halua, jaksa tai tahdo enää eristäytyä; haluan nauraa, kokea, näkeä, hullutella, elää ja iloita niinkuin ennen. haluan jaksaaa osallistua yhteisiin reissuihin, baarikierroksiin, saunailtoihin, illanistujaisiin ja muihin vastaaviin. Haluan nähdä kavereitani ja jaksaa. Nykyään jo parin tunnin mittainen vierailu ystävän luona juhlissa vaatii melko puserruksen energiaa ja herpaamatonta keskittymistä, jonka jälkeen vuorostani olen ihan kuitti. Perjantai-illan baareilusta toipumiseen vuorostaan vaaditaan koko viikonloppu, vaikka jännittävin juoma koko illalle olisi ollut laimennettu Mehukatti. On ärsyttävää olla näin väsynyt koko ajan, pienetkin asiat vaativat aiempaa enemmän ponnisteluja, enkä jaksa olla menevä energinen itseni niinkuin olen normaalisti. Haluan harrastaa, matkustaa, tavata ystäviä, kuntoilla, tulla ja mennä miten haluttaa, en maata sohvan pohjalla viltin mutkassa koomassa vain haaveillen tästä kaikessa. Pientä edistystä on jo tapahtunut, mutta vielä on matkaa maaliin. 

 4. Työ ja koulu.  Vaikka sainkin juuri paperit ulos koulusta, en edelleenkään tiedä miksi haluan isona. Pelkkä restonomi ei kuitenkaan riitä, sillä en koe, että se on juuri sitä mitä todella haluan. Hukkaan opinnot eivät todellakaan ole menneet, mutta tiedän vain että tulen hakeutumaan vielä johonkin muualle opintoihin. Minne ja mitä, on vielä vähän työn alla, mutta yksi asia on varma: en halua tulevista opiskeluvuosista samankaltaisia mitä kolme  viime vuotta olivat. En muuta kuin paahtanut täysillä kurssi kurssin perään, käyttäen kaiken ylimääräisen ajan koulutöitä tehden tai syömisiäni murehtien. Liika harvoin otin osaa opiskelijarientoihin, enkä pystynyt rentoutumaan tai nauttimaan yhteisistä illoista. Syömiseni rajoitti ihan suunnattomasti tuota aikaa elämästäni, enkä halua sen tekevän sitä enää toista kertaa opsikellessani. Haluan pukeutua haalareihini ja kokea sellaista opiskelijanuoren elämää, jota en vielä täysin ole nähnyt. 

Ja jotta pääsen toteuttamaan haaveitani, tarvitsen rahaa. Ja jotta saisin rahaa, tarvitsen töitä. Ja jotta jaksaisin olla töissä ja ansaista rahaa jotta pääsen kiertämää maailmaa ja harrastamaan lajeja joista nyt vain haaveilen, tarvitsen lihaa luideni ympärille. Siksi tarvitsen ruokaa. Kotona sairaslomalla oleminen on nyt aiheellista ja menettelee, mutta tiedän,että kun painoa on kertynyt riittävästi ja mieli tästä avartuu, alan hyppimään seinille tekemisen puutteen vuoksi. Minua ei ole luotu "völläämään", ja siksipä joskus perunamuusi menee alas pelkästä ajatuksesta siitä, että tähän tilaan en halua jumittua ikuisiksi ajoiksi. I've seen enough. 

Kuulinpa radiosta autolla ajellessa seuraavan kipaleen. Tämä on niitä kappaleita joita haluaa pysähtyä kuuntelemaan ja ne pistävät miettimään. Löysin kappaleesta nimittäin palan itseani.

 

P.s. Tajusin tänään jotain tehdessäni itselleni (pahaa) jauhelihakeittoa lounaaksi: kuorin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni perunoita omassa kodissani. Hullua! Olen asunut omillani vuodesta 2009, ja tänään kuorin ensimmäisen perunani... hmm, kerta se on ensimmäinenkin. (Pitänee kenties tarkentaa sen vertaa, että kyllä sitä on tullut perunoita kuorittua, ja nykyään myös syötyä, mutta ei itselleen tai yksin ollessa asunnollani.)

Aurinkoista viikkoa kaikille! Leikkikää kiltisti, elkääkä syökö keltaista lunta!

~ Laura