Uhhuh, täällä taas! Suokaa anteeksi tämä liiankin pitkäksi venynyt luova tauko. Tällä kertaa ei kunnon tai voinnin puolesta ole tapahtunut mitään notkahduksia, vaan olen yksinkertaisesti koittanut saada päätä ja kroppaa pysymyään kasassa tasapainoillessa työn, sovittujen (lääkäri)tapaamisten sekä ihmissuhteiden välillä, ja välillä vauhtia ja ohjelmaa on ollut vähän liiaksikkin. On mienannut uupelo iskeä jo muutamaan otteeseen. Koko alkuvuosi on mennyt melko kehnoilla yöunilla, nyt ehkä viimeinen viikko
hieman paremmalla menestyksellä, mutta kun lisätään siihen pitkät työputket, aikaiset aamutapaamiset toisella puolen kylänraittia, ja sitten kun vielä pitäisi koittaa pitää yllä niitä harvoja ystävyyssuhteitakin... sitä kahmii itselleen liikaa, eikä kuuntele omaa oloa. Kunnes tuo olo käy liika raskaaksi, ja oivaltaa, että hei, on okei nukkua päikkärit ennen iltavuoroon menoa, tai vaikka halutessaan maata koko aamupäivä siinä sohvalla, kerta kroppa ja aivokoppa huutaa lepoa ja unta. Vietin tuossa synttäritkin viime viikolla, ehkä vanheneminen on viimein tuonut tullessaan tietynlaista viisautta sekä taitoa kuunnella omaa jaksamistaan? :D Ehkäpä, mutta hieman rauhallisemmin olen koittanut ottaa siviilissä, ja nauttinut vapaapäivistä (kuten nyt, kahdeksan päivän työputken jälkeen, kyllä vapaat maistuvat <3) ja säästänyt energiaa työmaalle, jossa on vain pakko jaksaa. Pakkaa on sekoittanut kolmen viikon lista lähes pelkkää iltavuoroa, joka tarkoittaa sitä, että olen nukkumassa viimein n. kahden aikaan, ja ylhäällä 5-8 aikaan, kun ei osaa nukkua (tai
katti ei osaa nukkua!!) vaikka kroppa huutaa hoosiannaa jo sängystä noustessa. Jäänyt siis unet vähän lyhyeen, ja olen huomannut kahvin voiman enemmän kuin pakottavaksi viimeisten viikkojen aikana. Voisi sanoa että minusta on tullut suorastaan kahvin ystävä!
Elämässä ei siis ole kerennyt tapahtumaan paljoakaan mitään suurta ja kummallista, oikeastaan vain töissä käyntiä, ja klinikkakäynneillä ravaamista. Noissa tutustumiskäynneillä ollan jo loppu suoralla, ja takana on kaksi lääkärin haastattelukertaa, ravitsemusterapeutin käynti, sekä viikottain jatkuneet psykiatrin haastattelut. Näitä psykiatrin tapaamisia olisi vielä pari kertaa jäljellä, jonka jälkeen minulle on sovittuna hoitotapaaminen, johon tulevat kaikki nuo klinikalla tapaamani ihmiset, sekä äitini ja terapeuttini. Aletaan sitten katselemaan mille tässä aletaan, ja millä suunnitelmalla: iavohoidossa vai osastolla, työn ohella vai työn ulkopuolella. En ole vielä pahemmin jaksanut asiasta hermostua tai stressata, pikemminkin ollut hyvinkin tyytyväinen siihen, että viimein tässä tapahtuu minunkin osaltani jotain. Yllättävän kauan on mennyt tehdä noita suunnitelmia osaltani, kun alkuun puhuttiin vain 2-4 haastattelukerrasta. Nyt olen kuitenkin ravannut klinikalla tammikuusta, ja vielä on käyntejä jäljellä. Mitä lie juonia punovat pääni menoksi ;D Kuulemma hieman haasteellinen tapaus, kun taustalla jo liiankin pitkään jatkunut vakava ja vaikea aliravitsemustila, raskas fyysinen työ, mutta samalla myös tahto ja rohkeus paraneminee, puuttuu vain se itse
toiminta (eli painon nosto normilukemiin). Tavoite on melko suuri ja haastava yksin selvitettäväksi, ja sillä kait miettivät että pystynkä haasteeseen yksin. Kotona siis, avohoidon puolella.
Kovasti ovat sanoneet että avohoito on aina "parempi" vaihtoehto (en minä mukavaa oleta tämän missään muodossa olevan, oli se kotona tai osastolla), pitäen potilaan hieman normielämässä kiinni, mahdollisesti työelämässä, sekä omien ystävien ja perheen parissa, mitä irtautua omasta elämästä täysin ja sulkeutua osastolle. To be honest, tässä vaiheessa minulle alkaa olemaan jo ihan sama, mutta samaan aikaan olen myös samaa mieltä: jos hommat saisi vain toimimaan, ja avohoidon kontrolli ja hoito olisi riittävää, kyllä sitä kotona ja mahdollisesti töissäkin käyden haluaisi haasteeseen tarttua, mitä sanoa heipat tyystin omalle nykyiselle elämälle. Mutta sen aika näyttää mitä keksivät, ja minkä katsovat parhaakesni. Hommaa on joka tapauksessa paljon, ja tahdon uskoa niitä jotka kokemuksesta pihuvat; edessä on pitkä ja kivinen tie. Mutta ei minua vielä lannista.
Minä työputken alkuvaiheessa, kun asiakkaat ovat vielä kivoja, ja työnteko maittaa... töissä on jopa...kivaa?
...kunnes tullaan rupeaman puoleen väliin, kun mono alkaa ja tökkimään, ja hymy hyytymään. Kahvi tekee ihmeitä. Vähän väkinäistä, ei paha ollenkaan. Tiskaaminen omissa oloissa tuntuu yhtäkkiä taas hirveän mukavalta puuhalta.
Kunnes edessä on enää pari viimeistä päivää, ja olo on kuin .... ja pääkopassa ei liiku kuin ilmaa. Kuittia tarjoessa kysyt "saako lämmittää" ja piirakkaa lämmittäessä "otatko jäitä". Perusmeininkia. Pari pannua kahvia tekee ihmeitä. Ehkä. Paskimmatkin vitsit naurattavat (jos niitä edes tajuaa).
Ja niin, nyt kun muitan. Julkinen anteeksipyyntö kaikille niille joille en ole saanut aikaiseksi edes vastata! olen saanut ihan mahtavia, ihania ja kannustavia, pitkiä viestejä, joihin en ole yksinkertaisesti revennyt vastaamaan. Tietäkää, että jokaista kommenttia vaalin ja arvostan suuresti, ja vaikka näin tavastani poiketen tällä kertaa ole saanut kommentteihin (vielä) vastattua, iso lämmin kiitos ja halaus näiden kommenttien jättäjille. Mielipiteenne ja tukenne ovat minulle tärkeitä <3
Ja tartun vielä siihen pieneen seikkaan, mikä tuntui häiritsevän niin monia viime kirjoituksessani: tapani kirjoittaa, ja erityisesti edellisen tekstin rytmittäminen ja jaksottaminen. Sanotaanko näin: ne jotka minut tietävät ja tuntevat elävässä elämässä, ja ovat
päässeet (joutuneet) kanssasni kasvotusten keskusteluja käymään, tietävät myös tämän:
minä puhun paljon. PALJON. Nopeaa, liikaa, epäselkeästi, kiireellä, suu vaahdossa suurella vimmalla. Tekstiä ja tarinaa vain tulee ja tulee, ja monet kerrat mietin jälkikäteen että kannattiko. Olen "se tyttö joka puhuu koko ajan eikä ole koksaan hiljaa", niinkuin entinen opiskelutoverini muinoin minua kauniisti kuvaili. Mutta toisaalta, jokaisella on omat pienet vikansa, ja tämä täytynee olla yksi minun niistä monista. Ja I'm all fine with it. Siispä voisin ajatella, että tapani ja tyylini kirjoittaa täällä pienen novellin mittaisia sepostuksia ja yksitoikkoisia monologeja ilman että vedän edes henkeä väliin, saatika käyttäisin liikaa Enteriä, kuvastaa ehkä enemmän juuri sitä persoonaa, mitä minä olen, ja kuinka minä kommunikoin. Osaan minäkin siististi, järkevästi, oiken tavutettuna, aseteltuna ja jaksotettuna kirjoittaa, sentään muutamat esseet ja opinnäytetyön tehneenä, mutta miksipä sitä turhaan silloin kuin ei ole pakko. Minun tonttini, ja niin makaa kuin petää. Siis ihan vain, että jos tämä on omalle luonteelleni tyypillisempi ja mukavampi tapa kirjoittaa, niin eikö se ole hyvä että saa totetuttaa itseään juurikin niinkuin itse haluaa? :) Viime postaus
oli yksi iso kimppu silkkaa selostusta, mutta tämä
oli myös tietoinen valinta: edelleen, kyllä minunkin koneestani enter-painike löytyy, en vain tietoisesti halunnut sitä tuossa kirjoituksessa käyttää, sillä tuo ajatus mitä postaukseen tykitin, oli juurikin tuollainen
ajatusoksennus päässäni, ja siltä halusin sen näyttävät myös ulospäin: ajatuksen sekämelska, lausetta lausene perään, aivan niin että hengästyy. Silti olen kiitollinen palautteestanne, se on minulle arvokasta, mutta mitään muutoksia en todennäköisesti tule blogin ulkonäköön, tekstien asetteluun, tavutukseen tai mihinkään muuhun ulkonäköseikkaan tekemään, sillä tämä on minulla vain vapaamuotoinen harrastus, jota teen itseäni varten, ehkä aina jaksa kiinnittää liikaa huomiota itselleni pieniin, ei niin olennaisiin seikkoihin. Kunhan saan asiani sanotuksi, ja muut halukkaat sen luetuksi (vaikka tosin hieman työstäen ilmeisesti), niin eikä se ole kaiken a ja o?. Itse olen ehkä moisiin räpätysryöppyihin jo niin tottunut, että en jaksa moisia asioita edes huomata, muuta kuin silloin kun on aivan pakko :D No wonder miksi minun osuuteni yhteisistä kouluesseistä olivat parhaimmillaan kolme kertaa sen mittaisia, mitä opiskelutovereideni... :D
Nyt kiire petiin! Ensi kerralla lisää siitä, mitä tyhmyyksiä menin tekemään synttäreideni kunniaksi... rahaa paloi ja balalaikka soi. Vai sanoisinko
shamisen soi ;)
Buenas noches!
~ Laura
