Huolta, hyväksyntää ja huojennusta

Luvassa on massiivinen oksennus ajatuksia ja oivalluksia viime päiviltä, ja ajatukset päässäni rönsyilivät jo niin pahasti, että tarve kirjoittaa kasvoi niin suureksi, että en tuntunut löytävän enää muuta keinoa purkaa ja tutkia niitä. Hyvä jos edes itse sain aina välillä oman ajatuksen päästä kiinni. Pyydän jo siis etukäteen anteeksi sitä että teksti on pitkä, ilman kuvia ja melko uuvuttavaa puurrettavaa, mutta uuvuttavia ne ovat monesti päässänikin. Sit tight, varatkaa vähän evästä matkaan, ja lyökää pauselle tarpeen niin vaatiessa. Tällä kertaa tosin edes yritin jäsennellä hieman fiksummin :) 

Kävin tänään taas lenkillä. Keväään ensimmäiset puhallukset etelästä suorastaan hyväilivät ihoani, ja muistuttivat kesän olemassaolosta; siitä lämmöstä, valosta ja toivosta. Olo ensimmäitä kertaa viikkoihin oli myös hyvällä tapaa vieras: kevyempi, eheämpi. Oli helpompi hengittää, enkä tuntenut itseäni kohtaa sitä samaa armottomuutta ja kovuutta. Pari viimeistä terapiakäyntiäni kuluneiden parin päivän sisään ovat opettaneet minulle paljon, enemmän kuin aikoihin, Olen oivaltanut ajatuksia, tai ainakin hyvällä vaihdilla matkalla kohti jonkin asteen valaistumista.

Olen pohdiskellut nämä pai viikkoa,  miksi minua itkettää? Ahdistaa, on paha olla ja surettaa? Miksi mikään tai kukaan ei innosta tai kiinnosta minua?  Niinkuin kävelisin sumussa, enkä kykene näkemään paria askelta pidemmälle. Maailmassa ei ole väriä, ei tunnetta, ei intohimoa. Himoa. Ei ainakaan sitä. Halua tai tahtoa tehdä mitään, ei energiaa innostua, nauraa tai surra, kokea tai nähdä. Samalla tunnen voimaksta tyhjiömäistä oloa, aivan kun sisälläni ei olisi muuta kuin tuota samaa sankkaa usvaa ja sumua. Kuin istuisin ammeessa, joka on kaulaani myöten täynnä haaleaa vettä. Niin, aivan kuin istuisi haaleassa vedessä.

"Sää työnnät mua pois", sanoi eräs ystäväni taannoin, ja minä siihen mielessäni "en minä sinua pois työnnä, minua ei vaan myöskään kiinnosta pitää sinua lähellä. Ei ketään, tai mitään". Viimeisimmät viikot sairaslomastani ovat kuluneet kummastellessa tätä outoa matalapainetta. Tätä vierasta, pelottavaa tunnetta siitä, miksi mieli onkin näin maassa, enkä saa itseäni innostumaan mistään tai kenestäkään, tai miksi en saata asettua, niin henkisesti kuin fyysisestikkään. Muistanhan olleeni ennekin maassa, mutta miksi sitten taas.

Minulta kysyttiin tänään mitä masennus minulle sanana merkitsee. Hetken pohdittuani sanoin "epätoivottua". Niihän se on. Tuskin kukaan haluaa olla masentunut, ja siihen liitetään paljon negatiivisia ajatuksia ja oletuksia. Opin tänään  kuitenkin myös paljon jotain sellaista, mitä en ole aikasemmin osannut edes ajatella, tai pysähtyä miettimään. Eheyttävä masennus. Niin, sekä eilinen ja tämän päiväinen terapiakäyntini ovat saaneet minut oivaltamaan muutaman ison asian itsestäni, tämän hetkisestä tilastani, olostani, tunteistani, ja mistä nuo kaikki kumpuaa. Ja miksi.

Voisi ajatella että syömishäiriöstä paranemine vaatii vain ravintoa. Niinhän asia toki on, ja suurin muutos, se näkyvin, on ravitsemustilan korjaantuminen: kun laihasta, kuivuneesta ihmisestä tulee taas terveen ja elinvoimaisen näköinen yksilö. Vaatii valtavan paljon energiaa kehon tehdessä korjaustyötä, muodostaen kaikkia niitä lihaksia ja soluja, sekä herätellessä aineenvaihduntaa, hormonitoimintaa, mitä ikinä. Mutta kyse on niin paljon muustakin, sillä onhan syömishäiriö tunnepohjainen, psyykkinen sairaus, mikä vuorostaan tarkoittaa, että ongelman ydin on jossain paljon  paljon syvemmällä. Ikäänkuin kuoren sisällä simpukassa, jota syömishäiriöinen oireilullaan, kontrollillaan ja sarastamisellaan pitää visusti sisällään piilossa, tietämättä ja tunnistamatta niitä syvimpiä saloja itsekkään. Jokin vain pakottaa ja pistää toimimaan itseään vastaan, joku tunne, joku voima, jota itsekkään ei osaa määritellä. Kun syömishäiriöinen viimein saa kehonsa elvytettyä, se ei tarkoita siis ettäkö sairastuneen mieli olisi vielä palautunut tai ehjä. Normaalipaino ei ole yhtäkuin terve.

Olen aina hukuttanut itseni kiireeseen aj tekemiseen. Olen ensin suorittanut koulua, kursseja, ja sittemmin työtä ja ihmissuhteita. Olen paennut todellista oloani, ja peitonnut itseni suorittamiseen ja kiireeseen. Tulin väittäneeksi eilen, että mieleni oli korkeammalla kun olin töissä. Oliko?, kysyin terapeuttini. Tuumattuani oivalsin, että ei ollut: olinhan minä tuolloinkin väsynyt, yksinäinen. surkea ja onneton. Tunneköyhä lahna, joka ei jaksa innostua tai tuntea mitään mitään tai ketään kohtaan. Oloni on nyt ja on ollut jo pitkään aivan kuin lilluisin siellä haaleassa vedessä: kaikki on samantekevää, eikä mikään oikein tunnu miltään. Plaap, niin tai näin, aivan sama. Mutta erona tämänhetkiseen tilanteeseen, tuolloin minulla oli työ. Työ pitämässä minut kiireellisenä, muissa ajatuksissa, poissa ikävien, ahdistavien ja masentavin ajatusten ääreltä. Hautasin itseni tekemiseen, juoksin pakoon pahaa oloani. ja näyttelin elämää.

Käsitin tänään, että minulla on paha olla, koska nyt joudun olemaan ihan kaksin noiden ajatusten, tunteiden ja olojen kanssa. Minut on pysäytetty, ja minulta "viety" ja riistettyse kaikki se sälä, mikä on tähän asti minua hämännyt. Pitänyt "onnellisena", pinnalla. Minut on pysäytetty, ja kaikkein kamalinta, kaikkein vaikeinta tässä sairaslomassa onkin ollut kohdata juurikin tämä olo, juurikin nämä ajatukset, mitä tällä hetkellä koen, tunnen, ja käyn lävitse .Olen ajatellut, että minua masentaa, ahdistaa ja itkettää vain koska elämässäni ei ole mitään, minulla ei ole tekemsitä, enkä koe olevani hyödyksi tai hyödyllinen. Asiahan voi toki osittain olla myös näin, mutta tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Totuus on se, että nyt kuulemani perusteella alamme olemaan niiden tunteiden äärellä, joiden takia minulle on syömishäiriö aikoinani kehkeytynyt. Se piilossa pysytellyt simpukka sisälläni kaikkine niine tunnemöykkyineen ja saloineen onkin nyt pulpahtamassa pintaan, ja tämä onkin se syy, mikä saa minut oireilemaan tavallani niinkuin tällä hetkellä teen. Oli se sitten lamaantumista, pakoilua puuhastelun muodossa, tai itkutihrustusta.

Siispä se, että minua nyt itkettää ja ahdstaa, on kuulemma vain hyvä asia, sillä se tarkoittaa, että nyt verho todellisten asioiden ja ongelmakohtien löytämiselle on vihdoin alkanut rakoilemaan. Kun syöminen on muutettu mekaanikseksi, ja tätä kautta valtaa ja kontrollia syömishäiriö-tontulta viety, jäljelle jää juurikin ne tunteet, jotka taas syömishäiriö on pitänyt takanaan piilossa ja kontorollissa. Juurikin niitä ajatuksia, pelkoja, menetyksiä, ahdistuksia, suruja, mikä kenelläkin, jotka ovat laukaisseet minullakin aikanaan oireilun. Se on möykky, sapake outoa oloa, josta en saa tunnetta tai ajatusta kiinni, mutta se on niin iso ja arvoituksellinen, että se tuntuu suorastaan tukahduttavalta.

Itkin tänään suunnattomasti terapiassa. Siitä ei tullut loppua. Se ei johtunut siitä, että mieleni oli niin maassa. vaan sisältäni vyöryi juurikin sellainen määrä jotain tunnetta, jotain oloa, jota en edes itse käsittänyt. Tähän oltiin taas todella tyytyväisiä, mikä minua taas vuorostani nauratti. Minulta kysyttiin, että mikä se tunne siellä sisällä on, ja mitä ne ajatukset niiden tunteiden takana. Tunnistin lopulta yhden jos toisenkin, minkä seurauksena itkua tuli vielä vain enemmän. Katkeruus. syyllisyyss. soimaus, viha, turhautuneisuus, vaativuus, pettymys itseä kohtaan. Katkeruus itseä kohtaan siitä, että olen aikanani sairastunt, ja sairastanut tällaista hirveää sairautta, joka on vienyt elämästäni ne parhaat kultavuoteni, nuoruuden, ja opiskelijaelämään kuuluneet riennot. Jättänyt minut yksin, ja pitänyt omanaan, näkemättä tai kokematta tarpeeksi. Ehkä viime vuosien hätiköidyt pyrähdykset reissuilleni milloin minnekin ovat olleetkin omia yrityksiäni hyvitellä tätä sanoinkuvailematonta katkeruutta, menetettyä elämää,  aivan kuin yrityksenä pyytää itseltäni anteeksiantoa ja armoa. Minä olenkin siis katkera. Olen ajatellut, että olen jo kyennyt antamaan itselleni anteeksi menneessä tehtyjä virheitä ja erehdyksiä, sekä sen, että olen aikoinani sairastunut, enkä tästä johtuen kyennyt elämään aivan sellaista nuoruutta kuin muut, tai olisin itse halunnut. Mutta ilmeisesti en sitten aivan kokonaan, sillä sisälläni velloo valtava määrä vihaa, katkeruutta, riittämättömyyttä ja turhautuneisuutta omaa itseäni kohtaan. Luulin, ettei minulla olisi enää koskaan mitään syytä katsoa menneeseen, vaan keskittyä ainoastaan tulevaan, mutta ilmeisesti näinkään ei ole.

Möykky pitää sisällään myös valtavat määrät kysymyksiä siitä, kuka minä olen, mitä minun pitäisi olla, missä minun pitäisi olla, ja miksen ole jo siellä. En ole saavuttanut mitään, tehnyt mitään, löytänyt omaa identiteettiäni, omaa polkuani, sitä omaa juttua. Miksi miksi miksi? Tässä nähdään kuulemma sitten luonteeni vaativuus itseäni kohtaan. Vaadin itseltänii kuullemma todella paljon. Oivalsin tänään, että yksi syy tämänhetkiseen levottomuuteni ja pahaan oloon on myös se, että en näe elämääni sairauden jälkeen. Tarkoitan, että en tiedä mitä tuon polun päässä on. Näen selkeästi sen, että tehtväni on nyt marssia tämä kivinen polku normaaliin painoon asti, ja saada itseni kuntoon. Se on selvää. Mutta tuon polut päässä, jonka päähän näen selkeästi, onkin liukuovet, jotka eivät avaudukkaan, joiden taakse en näekkään. Ja sekös minua ahdistaa. En osaa ajatella mitä elämä noiden ovien takana pitää sisällään, ja onko siellä tilaa minulle: opintoja, töitä, matkailua, ihmissuhteita, iloa, naurua, vai surua ja murhetta? En kykenene näkemään ,ja se saaa minut pelkäämään, että käännyt polullani vielä ympäri, ja lähden talsimaan matkaa takaisinpäin. Se on suurin huoleni.

Tänään kuintenkin sain kuulla seuraavaa. Olen sairastanut seitsemän vuotta, ja sairastumiseni on katkaissut minun kehitykseni ja kasvuni, oman identiteettini muodostumisen, ja itsenäistymiseni, jopa lamaannuttanut ne. Siispä se, että koen junnaavani paikallani, pitää paikkaansa, ja siksi minusta välillä saattaa tuntua, että muut menevät minusta edelle kaikissa elämän osa-alueissa, ja jääden jälkeen. En löydä itseäni, en tiedä kuka olen, ja mitä elämääni kuuluu ja mitä siihen haluan, ja miten löytää nämä asiat. Mutta koska olen sairastanut seitsemän vuotta, ei minun ole tarkouituskaan saada vastauksia seitsemässä viikossa. Naurahdin. Ehkä tämä on totta. Miksi en voi käsittää, ettei minulla ole kiire? Kiire löytää vastauksia, taikka kiirettä kyetä näkemääntulevaisuuttani luin lasipallosta. Olen aivan alussa omaa prosessiani, vasta lähtöruudussa kohti terveempää minää, eikä minun siis noiden liukuovien taakse tarvitsekkaan aivan vielä nähdä. Sen sijaan minun täytyisi jaksaa vain uskoa, että siellä on tilaa minullekin, ja tulevaisuutta minuakin varten. Elämä kantaa, on terapeuttini motto, jota hän minulle aina hokee, ja ehkä minun pitäisikin uskaltautua uskomaan, että näin asia todellakin saattaa olla. Pitää vain uskaltaa luottaa ja uskoa.

Itkuni tänään oli siis sekoitus niitä karvaita tunteita, joita syömishäiriöni on pantanut sisällään, joita olen juossut pakoon, ja nyt joutunut kohtaamaan. Tämä surutyö on siis sittenkin aivan yhtä tärkeää mitä itse syöminen; noiden tunteiden läpikäyminen, niiden tutkiskelu, ja niiden hyväksymienen ja niissä oleminen. Se katkeruus, turhamaisuus, viha, ja suru. se ettei riitä, se ettei tunne olevansa riittävä, se ettei tunne saaneensa mitää aikaseksi, olevansa riittämätön, mitä ikinä tekeekään. Tämän lisäksi itkuun mahtui myös helpotusta: oli suorastaan huumaavaa oivaltaa ja tajuta näinkin isoja asioita, ja ymmärtää, että kaikki se, mitä on luullut huonoksi, onkin hyvää. Tämä kaikki kuuluu asiaan, ja on hyvä että olen juurikin nyt tässä pisteessä, että viimein syömishäiriökontrollin alta pääsee karkaamaa niitä todellisia ajatuksia ja tunnetiloja, niin pitkään ne ovat olleet pimeässä piilossa. Olin, ja olen helpottonut. Ehkä en olekkaan vain surullinen ja masentunut koska en koe tekeväni mitään tai olevani hyödyksi, vaan nämä ajatukset ja tunteet ovat peräisin jostain todella syvältä, sieltä asian ytimsestä. Aion antaa itselleni luvan käydä nämä tunteet ja olot läpi, sellaisenaan kun ne tulee, ja hyväksyä ne. Ne eivät olekkaan pahasta, ja ne eivät määrittele minua ihmisenä, tai ne eivät ole pysyviä. Ne vain pitää hyväksyä ja ottaa vastaan,ei suinkaan painaa takaisin juoksemalla riennosta toiseen, vältellen ja kiirehtien. Kriisini siitä, ettei minulla ollut  tekemistä olikin siis ehkä vain viimeisiä tontun hädän huutoja yrittää löytää jotain, millä tukahduttaa näm äepämiellyttävät ajatukset ja karvaat tunteet. Mutta läpi ovt tulleet, ja niiden kanssa nyt rämmitään. Mutta verrattuna eiliseen, tänään katsonkin niitä aivan eri vinkkelistä; hyväksyvästi ja  ymmärtäen, että ne tulevat minusta, ja ne pitää osata käsitellä, ja niiden äärellä olla. Ei paeta,

Eheyttävä masennus. Opin tänään aivan uuden merkityksen masennukselle, Terapeuttini kysyi keskutelut käytyäni, miltä tämä sanana minusta nyt kuulostaa kuulostaa, Sanoin ,että heti paljon luottavaisemmalta. "osa prsosessia", vastasin. Ehkä minulla onkin juuri tuollaine eheyttävä masennus? minun kuuluu käydä läpi näitä vaikeitakin hetkiä, yksinäisyyttä, vetäytyneisyyttä, mielenkiinnottomuutta. Aikani ja energiaini ei ehkä vielä sittenkään riitä vielä kaikille tai kaikelle, vaan kuluu omiin ajatuksiin ja niiden setvimiseen, ja tietysti vielä syönnesitä huolehtimiseen. After all, olen kaikesta tästä yksin vastuussa, ollessani avohoidon puolella. Mutta miksi tästä vetämättömyydestä, tai ylipäätään mistään tästä itseään soimaamaan? Nyt ollaan tässä hetkessä, ja ajatus siitä, että tämä kaikki on ohi menevää, ja osa tätä kivistä taivalta, kantaa minua eteenpäin. Itsensä ruoskimisen, pakottamisen ja syyllistämisen sijaan onkin ehkä opeteltava vain hyväksymään olemaan juuri tällaisena tässä hetkessä mitä juuri nyt on. Ehkä näin teen palveluksen itseni lisäksi myös pitkällä juoksulla myös muille.

Kävin tänään siis taas lenkillä.  Tuo etelätuuli suorastaan suuteli ihoani, Hymyilin, Mutta tuo hymy ei ehkä sittenkään johtunut tuosta lempeästä puhalluksesta, vaan siitä, että tänään ymmärsin, mitä sallivuus, ymmärrys ja  hyväksyntä omaa itseään kohtaan tarkoittaa. Antaa itselleen lupaa tuntea ja voida juuri niinkuin silloin tuntuu, antaa lupa kohdata kaikki tunteet sellaisenaankuin ne tulee, eikä häveten yrittää hukuttaa niitä mihinkään. Ei pakottaa itseään tekemään tai näkemään ketään tai mitään, jos ei siltä tunnut. Sallia. ymmärtää. hyväksyä. Olla läsnä hyväksyvästi. hyväksyä pysähtyä, ja hyväksyä nähdä tämänhetkinen toellinen tunne, mieli ja ajatus, Ei kiirehtiä, vaan luottaa, että kunhan ensin rauhassa maltan kulkea tätä polkua jokainen sen mutka ja moukku läpikäyden, nuo polun päässä olevat ovet aukeavat myös minulle kun niin on tarkoitettu, ja niiden takaa löytyy jotain myös minulle. Tuolle ovelle ei parane kiirehtiä tai juosta, vaan ajatella niin, että samalla kuin tätä tietä pitkin matkustan, vastaukset ja ratkaisut, tulevaisuuteni muotoutuu samanaikaisesti tuolla piilossa. Ikään kuin suuri ja mahtava taideteos piilossa yleisön silmiltä ennen näyttelyn avajaisiltaa, ja ajan ollessa oikea, näen tuon luomuksen kun niin viimein on tarkoitettu. Ei minun tarvitsee tietää ja nähdä vielä kaikkea. Ei muuta, kuin että saan itseni kuntoon, ja että elämä kantaa, ja tulevassa on tilaa myös minulle, mitä ikinä sillä on minulle sitten  tarjottavanaankaan. Pelottavan ahdistava ajatus, mutta ei auta kuin uskoa, että asiat järjestyvät, jopa minun kohdallani. ja tämä, ystäväni, on ihan mielettömän huojentavaa oivaltaa.

~ Laura

P.s. ainiin, kävinhän minä tänään vissiin puntarillakin.

Tättärää! God damn it, määhän paisun ku pullataikina! "Siltäkö se susta tuntuu?" heti kysäistiin. No ei sentään. mutta kieltämätä hassu olo;  kaveri vetelee osaston startti suunnitlman mukaan, ja paino rullaa melko reippaalla tahdilla eteenpäin. Toki herkkuja mahtuu mukaan enemmän, mutta missä ovat ne valtavat annoskoot, loputkon nälkä ja suuri energiantarve, kysympähän vain! Ilmiesesti kohdallani näin ei  ole.. .tontun ajatuksia, huomautin heti. Mieli kuitenkin heti asettui kuullessani, että tämä reipas kehitys näillä määrillä kertoo ja kielii vain siitä, kuin vähäistä, niukkaa ja epätasaista syömiseni oli ennen tätä sairasloman mekaanista syöntiä. No joo, point taken, totta, makes sense. Ehkä tunsin jopa pientä huojennusta. Rakennettavaa on paljon, joten keho käyttää sen kaiken minkä se vain saa uuden luomiseen ja vahinkojen korjaamiseen. Hyvä juttu siis, herättää vain monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Muttä hyvä juttu tämä on, todella hyvä!

Kiitos!

Kiitos! Kiitos kaunis kaikille, jotka ahkerasti kommentoivat edeltävään postaukseeni: pitkiä, ajatuksella kirjoitettua kommentteja, joista todellä välittyi se, etten minä aivan tyhjälle kirjoittele <3 Sain luettavasksi paljon ehdotuksia, sympatiaa, samaistumista, kokemuksia, ja omakohtaisia kertomuksia siitä, kuinka olette itse selvinneet juurikin tästä tuskastumisesta! Olen ollut äimänä kuinka paljonkaan olen saanut kommenttia, huolta, tukea ja ideoita. Kiitos, kiitos, kiitos. Jo pelkästään näiden kommenttien lukemine sai oloni ja ahdistuksen hieman hellittämään; en ole asian kanssa yksin, sielät löytyy muita jotka ovat kanssani juurikin samassa tilanteessa ja kamppailevat samojen ongelmien ja olojen äärellä. Saitte hymyn huulilleni :)

Ehdotuksia tuli jos jonkin moisia... piirtämistä, maalailua, kättentöitä, askartelua, leiketöitä, aarrekarttaa, uuden taidon opettellua, opiskelua, lukemista, sarjojen katselua, vaikka ja mitä. Saitte minut ajattelemaan; niin... tarvitseeko sen tekemisen loppupeleissä ollakkaan nin kummoista ja ihmeempää? Eikö tärkeämpää olisi oppia pysähtymään? Tehdä asioita, joita eityön ja kiireen keskellä kerkeä? Juurikin piirtää, maalata, kierrellä kauppoja, kokeilla uusia reseptejä, ja ehkäpä opetella uusi meikki tai nuttura? Ongelmana tosin kohdallani on myös se, että kun näitä tekee tarpeeksi, alkaa sekin puuduttamaan. Itseasissa, en ole tehnyt näistä vielä juuri mitään, muuta kuin kuljaillut kyllästymseen asti kaupoilla. Miksi? Koska minun on vaikea, liki mahodoton pysähtyä, keskittyä, saada mieleni psyähtymään ja päättämään mitä tekisi, milloin, kuinka, miksi.... en osaa aloittaa mitään, saatika lopettaa. Yritystä on enemmän kun malttia tai kärsivällisyyttä. Saitte kuulostamaan saikusta selviytymisen itseassiassa melko helpolta ja mielekkäältä. Minun on vain ensin kyettävä pysähtymään, sallimaan itselleni luvan vain olla, eikä kokea paikoillaan oloa huonona asiana, rikollisena toimintana, jota on vältettävä viimeiseen asti. Ja ennenkaikkea, ymmärrettävä, ettei siitä tarvitse kokea huonoa omaatuntoa. Että vain on, ottaa rauhallisemmin, ja tekee asioita, jotka oikeasti ovat mielekkäitä, mutta jotka tällä hetkellä tuntuvat lähinnä rangaistukselta. Ja vain siksi koska en osaa pysähtyä, ja nauttia tästä hetkestö ja mahdollisuudesta toteuttaa omia projekteja ja haaveita. Ensi työkseni, minun onkin siis opittava katsomaan tät äsaikkua uudesta vinkkelistä, ja jatkuvan stressaamisen sijaan yritettävä innostua asioista, joihin minulla on nyt aikaa. Ensin olisi vain osattava päättää mistä aloittaa. Ideoita saattaisi olla, mutta ajatus repeää niin sataan paikkaan, että loppu peleissä en osaa tarttua mihinkään, ja kaikki jää loppupeleissä tekemättä tai ihan puolitiehen. Todella rasittavaa, todella uuvuttavaa.

Tein siis listan. Tai sain sen ainakin alulle. Päätin, että niinä hetkinä ja päivinä, kun tuskastuminen hiipii pintaan, ajatus jumittaa ja aika ei kulje ja turhaudun, kaivan tuon listan, ja kylmänrauhallisesti vain päätän toteuttaa listalta jotain. Aikaa ei tarvitse kuluttaa kaupoilla ilman rahaa ravaamalla, peiliin tuijjottamalla, tai pakkolenkkeilen. Sen voisi käyttää juurikin kaikkia ehdottamianne asioita tehden. Ei ehkä nin tuottavaa, mutta ehkä sillä saa ajan kulumaan ja mielen mukavampiin asiohin.

Ehkä kyse onkin sitten vain asenteesta. Pakko myöntää, että kyllä minua edelleen hieman puhalluttaa ajatus pelkästä tukan palmikoinnista ja piirustelusta päivät pitkät, mutta ehkä merkittävintä nyt olisikin oppia nauttimaan omasta ajasta, ja opetella pysähtymään. Tekemään asioita jotka innostaa ja kiinnostaa, jäädä sisälle eikä lähteä ulkoilemaan vain jotta kokee tekevänsä jotain. Sisälläkin voi tehdä asioita, eikä tekemisen tarvitse aina olla menemistä. 

Nyt siis ideoita. Mitäs taitoja ja talentteja tässä voisi alkaa keksimään? Olen ajatellut ranskan alkeita. Pidän todella myös askaretelusta, käsillä näpertelystä sekä piirtämisestä ja maalaamisesta. Minulla on kasa tyhjiä kehyksiä, mitähän niihin keksisi? On tämäkin, kun kehittää stressin ja ahdistuksen asiosita, jotka voisivat olla mielekkeitä, ja monella työssäkäyvällä ei ole aikaa toteuttaa! Mutta niinkuin moni teistä totesi; ehkä tämä kaikki on vain väliaikaista, ja tässä hetkessä on vain opeteltava olemaan. 

Kiitos vielä kaikille, kommenttinne olivat kultaakin kalliimpia, jokainen <3 

~ Laura 

Keksikää mulle joku jotain

....tekemistä!! voi kuurankurakakkara! Viime päivät, tai oikeastaan jo viime viikko, ja nyt eritoteen tämä viikko on ollut melko tahmeaa. Ei melko, vaan erittäin. Tahmeaa, tervaista, tylsää, tympeää, kuivaa, puuduttavaa, lannistavaa, jopa masentavaa. Mitä näitä sanoja nyt olisi päivieni sisältöä kuvaamaan.

Olen kohdannut seinän. Tullut siihen pisteeseen, ku nsaikulla olo oli vielä kivaa, ja nyt siitä on tullut hyvin paljon vähemmän kivaa. Kun tekeminen ei riitä, aika matelee, ketään ei näe, tai mikään enää edes kiinnosta. Toissa päivä oli kaikista pelottavin päivä: huomasin nimittäin itsessäni samoja piirteitä, kun ollessani lievästi masentuntunut, vaikeimpina sairasaikoina: mieli harmaa ja itkuinen, yksin omien ajatusten kanssa, eikä keksi mitään, mitääm tekemistä. Eikä se vähäinenkään mitä keksii, kiinnosta, koska ei ole pakko sitä tehdä. Lannistun. Turhaudun, tuskastun ja uuvun tähän tilanteeseen.

Jotain tekemistä. Jotain! Olen siinä pisteessä, että mieleni tekee sanoa kaupan hedelmä hyllyllä appelsiineja latovalle kauppiaalle, että saanko auttaa, voin olla päivän tettiläisenä ilman tettiä! Kunhan saisin viettää edes osan aikaa päivästä tehden jotain yleishyödyllistä tai tuottavaa, jotain mikä veisi ajatuksia muualle, antaisi edes vähäksi aikaa jotain mielekästä hommaa, enkä viettäisi päiviäni kaupungilla kolmatta kertaa samoissa liikkeissä pyörien, turhia heräteostoksia tehden (tiistaina ostin maidonvaahdottimen........), tai kotona siivoillen, vaikka edellisenä päivänä olin siivonnut jo vähän lisää. Jottain, mikä saisi myös mieleni pyörimästä ruoan ympärillä, sillä kun on liikaa aikaa, sitä lähtee pyörittämään sitä ainoaa asiaa mikä tällä hetkellä on keskeisintä elämässäni: ruoka ja sen syöminen. Ja tätähän ei normaali elämä ole! Tarkoituksenani ei ole keksiä mitään mikä haittaisi syömisiäni, tai uuvuttaisi minua, olenhan sentään tarkoituksella saikulla, mutta jotain tervettä puuhaa, etten tule aivan seinähulluksi. Nyt ei olle nimittäin enää kaukana. Olen kysellyt punasien ristin vapaaehtoistoiminnasta, ehdottanut itseäni muuttoavuksi, lupautunut pesemään ikkunoita, mitähän vielä. Toistaiseksi mikään näistä ei ole vielä tärpännyt, ja minulta loppuu ideat.

Muut sanoo, että ei minun kuulukkaan tehdä nyt mitään, vaan olla, nauttia ja levätä. Mutta minä sanon että ihmiset ovat erillasia, ja siinä missä joku toinen nauttii päivät pitkät piirtämisestä, lueskelemisesta, hölläilystä, leffojen katselusta, ja siitä "omasta ajasta", niin minä en. Tai rajansa kullakin, ja tehtyäni näitä ompelu/piirtely/siivoilu hommia nyt jo aivan riittämiin, nyt alkoi tuntua että kiitos, piisaa. Pysähtymisen opettelu on minulle tärkeää, mutta siinä vaiheessa kun huomaa todella olevan jo hieman masenutnut siitä, että päivissä ei ole mitään sisältöä. ei mitään tarkoitusta, määränpäätä tai merkitystä, pelkkää olemista, tyhjänpäivästä lorvimista ilman mitään todellista hommaa, alan voida pahoin. Ja minä voin pahoin nyt. Syönnit sujuu, mutta mikään muu ei. En jaksa vain olla. Pelkään olla. Tunnen jo nyt hieman lamaantuneeni, ja vetäytyneeni ihmisistä, ja oma seura alkaa samanaikaisesti tuntumaan yksinäiseltä. Teen ruokaa, syön, ja mietin heti mitä syön seuraavaksi. Ei sellaine ole normaalia elämää. Minä tarvitsen elämääni muutakin. 

En ole kadottanut sairaslomani punaista lankaa, niinkuin äidilleni jouduin jo joku päivä sitten takomaan. Tiedän miksi olen saikulla, ja miksi saikku on nyt paikoillaan, mutta että tässä vaiheessa kun voimavaroja alkaa kertymään ja energiaa on enemmnän, tarvitsen myös keinoja käyttää tuota virtaa. Mutta kun en vain keksi miten. Pääni puhki mietin kaikkea mielekästä, tai ihmistä, keneltä kysyä tarvitsisiko tämä apua jossain. Teen mitä vain, mitä vain. Haluaisin leipoa. Kakkuja, muffineita, petit foureja, suolasia, makeita.... mutta kenelle? Leivonta on intohimoni, mutta en pääse sitäkään toteuttamaan, kun ei ole tilaisuuksia tai ihmsiä kenelle leipoa. Aargh.

Auttakaa. Keksikää joku minulle jotain puuhaa! Idetoita, ehdotuksia, kokemuksia, mitä vain otetaan nyt vastaan. Sain sentään kirpputoripäydän hoidettavakseni seuraavaksi viikoksi, eli jotain valoa tunnelin päässä, ja sielä tuleekin varmana sitten ravattua joka päivä pöytää kyttäämässä :D Huhhuh. On se tämäkin... ei saisi valittaa, mutta kyllä minua nyt ahdistaa, toisena päivänä vähemmän, toisena enemmän, ja viime päivinä juurikin vähän enemmän. Kun vain jotain sisältä päiviinsä saisi, jotain. 

Any ideas, anyone?

~ Laura

Voiha halavatun hillomunkki!

Jos joskus ottaa pattiin, niin nyt sitten on juurikin tuollainen hetki! pakko päästellä höyryjä, vaikka aihe onkin ihan naurettava.

Päätin nimittäin eilen, ja tunne varmistui vielä tänä aamuna, että this is the day, tänään haastan itseni jollain. Erään ihanan lukijan motivoimana, yllyttämänä ja jalanjäljissä päätin, että aikomisen sijaan on todella ryhdyttävä sanoista tekoihin, ja uskallettava enemmän, ja isompia asioita, ilman suurempaa ressiä ja ajatusta. Senkun vain toimii. Niin oivallisena esimerkkinä hän itse toimi taannoin, että aivan mykistyin, ja havahduin itsekin haluavani juuri tuonlaisia suorituksia ja urotekoja. Kiitos siis tästä Kaisa. Juurikin tästä on mielestäni vertaistuesse kysymys: tuetaan, kannustetaan, tsempataan, mutta tungetaan myös sen verta iholle, ja ollaan valmiita potkimaan hieman vauhtia persuuksiin, ja saamalla tästä kaikesta myös itselle virtaa ja puhtia kohdata haasteita. Autetaan ja tsempataan toisia puolin ja toisin, kiitos siis kaikille ihanille!

Mutta siis. Herkku joka on pyörinyt mielessäni jo pitkään. Varmaan jo viime kesästä asti, mutta aina jäänyt ostamatta...ei nyt tee mieli. No kun kohta on oikia ruoka aika, sitten joskus vielä ostan tuollaisen, oi kato kun on ihanan näköisiä! muttakun, sitten seuraavalla kerralla, noku just söin, ei nyt tee oikeestaan ees mieli.... tekosyiden ja tilanteiden välttely on aivan loputon, ja tuo mieliteko on jäänyt hankkimatta kerta toisensa jälkeen. Lisäksi kun haaste on minulle henkilökohtaisesti punaisten ruokien listalla (tällä tarkoitan ruokien liikennevaloja, joiden avulla lajittelen ruoat punaisiin, keltaisiin ja vihreisiin... tästäpä tulisikin itseasiassa mielenkiintoinen aihe kirjoitella!), enkä siis siksi olekaan aivan helposti saanut tätä haastetta selätettyä. Ainakaan vielä, kunnes tänään päätin että tänään se tapahtuu, ja hankin itselleni pulleimman, mehukkaimman, sokerisimman, tuoreimman, vadelmahillolla varustetun...

Mutta eipä mennyt tälläkään kertaa aivan kuten Strömsössä, ja sokeristen näppieni sijaan jäinkin nuolemaan paljaita sormiani! Ja eikä ollut minusta itsestäni johtuvaa, tällä kertaa. Nimittäin kolme eri kauppaa ja tuoretiskiä, sekä aivan liian montaa turhaa ajettua kilometria ja suuren suurta hiilijalanjälkeä myöhemmin totesin, että koko maailma tuntuu olevan minun ja hillomunkkini välissä! Ei vaan ei, si sitten millään! Oli dallaspullaa, omenakampaa, vanilijaviineria, mustikkapullaa, korvapuustia, karjalanpiirakkaa, croissanttia, kanelikierrettä, rähmäpullaa, kinuskidonitsia, pikkupizzaa, SOKERIMUNKKIA, vaan ei sitä saamarin hillolla olevaa ihanutta, johon olin koko ajatuskeni, voimani ja tahtoni viimein saanut ajettua!! Tulin kotiin pettymyksen ja helpotuksen sekaisin tunnelmin, mutta lähinnä minua ärsytti se, kuinka niinkin yksinkertaisesta hankkeesta saattoikin tulla niin vaikea ja iso juttu. Ja iso ja vaikea siitä kehkeytyi päässänikin, sen sijaan että se olisi ollut enää extempore, kiva juttu. Siitä tuli pakkomielle ja melkoinen urheilusuoritus. Kotiin päädyttyäni ja syötyäni tuo munkki ei vaan ottanut ja lähtenyt mielestäni, vaan jäi hyvin paljon kummittelemaan ja ärsyttämään mieltäni, ja siksi päätin vielä viimeisen kerran nousta vastarintamaan, ja suunnata lähimarkettiin: olin päättänyt tuon munkin saada, ja sen myös tänään söisin, Tuossa vaiheessa minulla ei enää koko munkkia lie enää mieli tehnykkään, sen verta pakko siitä oli päivän aikaa kehkeytynyt. 

Ja yritykseksi jäi tuokin kerta, sillä ei ollut k kauppiallakaan tarjota minulle halamani laista herkkua. Voihan hevon... kakkara. 

Mutta ehkä ihan hyvä näin. Enemmän kuin hienoa että olin päättänyt kohdata suuren haasteen tänään, pisteet siitä, mutta vaikka olisinkin viimiesellä reissulla munkkini saanut, ei se niin hyvältä varmana olisi enää maistunutkaan. Ehkä siis ihan kiva, että tämä haaste jää kertaan, kun minua kävelee kadulla vastaan juuri sellainen munkki, jota olen tänään päivän metsästänyt. Silloin yksinkertaisesti vain tartun tilaisuuteen, enkä jää kahtakertaa miettimään, ei nimittäin olekkaan aivan yksinkertaisin homma, sittenkään. Ja tuolloin harteilta on pois myös turhat paineet ja odotukset, joita tänään tunti tunnilta tuntui kertyvän enemmän ja enemmän. Parempi niis näin. Kyllä.

Parempi metsästysonni seuraavalla kerralla, hittovie!

~ Laura 

L niinkuin Levoton

Täällä taas. Nyt on mämmit maisteltu, munat löydetty, ehkä lammastakaan onnistunut tänäkään vuonna välttämään. Vaikka yllättävän hyvää tuo tämänvuotinen karitsarulla oli edellisten vuosien kokeiluihin. Suorastaan hyvää kun pisteli reilusti karpalohyytelöä niskaan. Pyhät vierähtivät melko verkkaisissa tunnelmissa, satunnaisesti ulkoillen, elokuvia katsellen, mökkeillen sekä Pandalla ja Jyväsylän keskustassa pyörähtäen. Tulipahan nähtyä Suonejoen torikin. Pääsiäisen pyhiin mahtui mukaan siis sallivaaa syöntiä (makkaraa ekaa kertaa vuosiin, ranskalasia ekaa kertaa vuosiin, sekä kohtuudella suunnitelmassa pysymistä...), herkuttelua (no sitä mämmiä, rahkapiiraakkaa, jäätelöä, lakua, suklaata...), parempia yöunia sekä völläämistä; rentoutumiseksi kuulemma sanotaan. Sekä vajaa 900 km autossa istumista, joten nyt lättänän takaliston lisäki sain myös autoilukiintiöni melko hyvästi täyteen. Hyvinkin perinteinen pääsiäinen siis... senkin suhteen, että se jätti jälkeensä (taas) levottomuuden, syömisen vaikeuden ja pienen ahdistuksen kaupan päälle.

En ymmärrä. Tai toisaalta myös ymmärrän. Tapahtuu nimittäin joka kerta, mutta tänä vuonna nuo kaikki menneestä tutut olot, tunteet ja ahdistukset tulivat kyllä voimakkaampina mitään vähään aikaan. Olen siis tullut kotiin jo maanantaina, mutta levoton mieli ja kroppa on pitänyt minut kaukana koneesta, kaukana paikallaan olosta. En osaa muuta ajatella kuin että useamman päivän sisällä olo, erittäin verkkainen elämänmeno sukulaisten parissa omaan hössötökseen ja ainaiseen juoksuun verrattuna, sekä univelkojen tasaantuminen saivat energiatasoni nousemaan, muttasamaanaikaan hermoni  kiristymään, ja turhautuneisuuden nostamaan päätään. Samaan saumaan Tonttukin heräili horroksestaan. Sunnuntaina tuntui jo kuin olisin lentoon löhdössä, ja maanantaina olo oli jo melko sietämätön, Niin vieras tunne kaiken väsymyksen jälkeen, kun ei tiedäkkään miten päin olla, ja vain ahdistaa,ahdistaa ja ahistaa, ja tekisi mieli juosta vaikka paikallaan jotta ahdistus ja levoton mieli antaisi rauhan. Samalla mielellä ja fiiliksellä mentiin koko alku viikko, vasta eilen olo ei ollut enää niin tukala. Niin tukala, mutta tukala. Tätä auttanut ehkä se että olen lenkkeillyt ja purkanut energiaa ulos melko pitkien lenkkien muodossa joka päivä, ja syöntini on ollut melko tiukkaa. Tai tiukempaa.

Niintosiaan, se ruoka. Pääsiäisen syönnit sukulaisten luona menivät ihan ok, niin ok kun voivat mennä. Paremmin mitä edellisinä vuosina, mutta silti huonommin kuin kotona. positiivista toki se, että huomaa ahdistuvansa siitä, kun ei pystykään noudattamaan suunnitelmaansa, vaan joutuu taas ynnäilemään, miettimään ja jaakaamaan syömisiään. Sitä oli jo tottunut omaan rytmiinsä, ja siihen ajatukseen että sitä on vain syötävä. Eniten harmia toi juurikin rytmin särkyminen, toisen lämpimän ruoan puuttuminen (mikä johti useimpiin välipaloihin, päärynä alkoi tursuamaan puolessa väliä pyhiä korvista!) sekä pienet muutokset sisällössä ja määrissä. Lähinnä loppu viikkoa kohti mentäessä huomasin Tontun olevan enemmän ja enemmän mukana touhuissani, ja löysinkin ottavani mokomasta turvaa kun levottomuuteni sisälläni kasvoi ja kasvoi. Näyttävät kulkevan käsikädessä... Sanotaan, että sunnuntaihin asti meni ihan mallikkaasti, kunnes vedin (tai tontun mielestä ainakin) illasta melkoiset sokeriöverit Potteria katsellessa: Pandan tuliaisista upposi kolme pientä lakupötköä ja puolet 130 g levystä. Sillä hetkellä ajatus tuntui hyvältä, maistui ihanalle, itsellenihän olin juuri nuita herkkuja, päärynä lakua ja crisp suklaata ostellut, mutta euforia loppui heti kun totesin että nyt piisaa. Suuripieni levottomuus + sokeri overdoce viimeisenä iltana = Maailmanluokan megalevottomuus. 

Aivan kamala ahdinko, turhautuneisuus, syyllisyys, paha olo, sekä levoton sielu ja kroppa. pitkästä aikaa kuukausiin/vuosiin. Pitkän aikaa on vierähtänyt että olo todella on noin kamala, se kestää päiviä, eikä siitä olosta tai tunteesta tunnu pääsemään millään! Jopa terapeuttini oli melko yllättynyt tilastani, kun tiistaina kävin hänen luonaan, ja sanoin heti kättelyssä että vanne pään ympärillä on nyt sen verta kireällä, että ekaa kertaa kahteen vuoteen mitä olen hänen tykönään käynyt, en todella olisi halunnut istua alas, vaan kävellä huonetta ympyrää. Liikkua, purkaa pahaa oloa ja turhautuneisuutta. Tonttu on ollut niin läsnä, että olen huomioinut joka ikisen suupalani, jopa purkkaa ottaessani hiilarit ovat nousseet mieleeni. Jössessaatana sentään! Toki mielessä pyörähti käyntiin tuona sunnuntaina myös sellainen kalorilaskuri (silmissä ja mielessä vilisi numeroita, lukuja ja kaavoja sellaisella tahdilla kuin parhaimmallakin pörssimeklarilla ikään ) tuskaa helpoottaakseni, mutta lähinnä tämä paha olo ja tarve olla tekemässä jotain, liikkua, heilua, pysyä tekevänä on tapa sietää levottomuuttaa, ei kuluttaa (ainakaan tietoisesti ei). En muista milloin minulla olisi ollut tällainen olo. Katuminen ja syömisistä ahdistuminen ovat ennen kyllä aiheuttaneet kompensointia, pahaa oloa ja levottomuutta, mutta tämä tämmöinen vielä yhdistettynä kaikkeen edellä mainittuun.... oikeasti, häntäni alla tuntuu olevan suihkumoottori jolla on tarve pitää minut kokoajan liikkeessä ja lennossa, ja joka jättää polttomerkin ahteriin jos sen päällä koittaa hetkenkään istua. Eilen selvisin melkein istua kummatkin Emmerdalet paikoillanim, ennen viimeistä varttia kyselin jo kovasti äidiltäni mihin lähdettäisiin. Ei vain kyennyt olemaan sisällä, aloillaan, tekemättä mitään. 

Olin varautunut siihen, että reissu tuo omat haasteensa erityisesti syönteihin; rytmissä pysymiseen ja monipuolisuuteen, Voin kyllä olla itsestäni kuiteknin ylpeä, sillä paremmin kuin aiemmin, säilytin listan mielessäni, ja söin sen mukaan niin hyvin kuin kykenin, Ja kykeninhän minä, välillä huonommin ja välillä paremmin. Lämpimissä kärs  neniten: talo elää tavallaan ja vieraat käy ajallaan, ja tämän takia esim ei toista lämmintä ruokaa noihin päiviin kuulunut. Aamu- ja iltapalat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sujuivat hyvin, ja söin silloinkin kun muut eivät syöneet. Söin tosiaan myös makkaraa ja ranskalaisia omasta tahdosta ensimmäistä kertaa vuosiin, ja herkutteluni oli sallivaa, ja mieleni tekikin kaikennäköistä, eikä syyllisyys painanut. Vasta sunnuntaina olo alkoi olemaan sen verta levoton, että tämä vastasi jo melkoisesti syömisiin, ja illan sokerifiesta räjäytti jackpotin, ja maanatai meni aivan tonttuillessa. Tonttu ei paljoa koputellut, vaan räjäytti koko oven säleiksi, ja veti minut lekalla kumoon, ja sen jaloissa olenkin kompuroinut nämä viimeiset pari päivää. Suunnitelman vain yksinkertaisesi päätin ottaa takasin käyttööni tiistaina, sen verta ymmärsin että ei tästä muuten mitään hyvää taas tule, ja ei ole muuta tapaa päästä tästä kuin lähteä vastarintaan, mutta niinkuin sanoin, jopa purkan suuhun laittaminen on ollut tukalaa. Olen saanut siis palauteltua rytmin, syönyt suunnitelman mukaisesti taas, mutta samalla liitänyt kuin ajakka, turhautunut ja ollut hyvinkin tietoinen kaikesta mitä tapahtuu, ja mitä ei tapahdu. Sen verran olo on helpottanut, että olen saattanut istua aloillani nyt jo melkien tunnin tätä kirjoitellessani (edit; niin ehkä luulin, piti käydä heittään 11 km lenkki väliin ettei pää hajoa. Kertoo hyvin pitkälti siis siitä, millä voinnilla mennään vielä tänäänkin), ja taas olisi jo kova kiire kartanolle. Ennnn mene. Eli ei voi sanoa että aivan vielä ollaan palattu arkeen, vaan tässä sitä kovasti vielä työstetään.

Aivan outo, uus(vanha), vieras, pelottava ja ahdistava olotila minulle. Ehkä Tonttu on odottanut sopivaa aikaa iskeä, sen verta mallikkaasti on mennyt nämä pari viikkoa ilman mitään suurempaa hätää, niin käyttipä sitten heikkoa saumaa hyväkseen, ja tuli kylään kyllä sellaisella voimaalla ja rytäkällä, että tämä tyttö otti takkiin kuus-nolla, ja iskuja satelee jatkuvalla syötöllä koko ajan. Odotan vain että tämä loppuisi jo, ja olo tasoittuisi, edes hieman lisää. Pitäisi osata vain sanoa stop. Filmi poikki. Pysähdy, hengitä, rauhoitu. Anna olla, ja katse eteenpäin, uusin kirkkain, sallivin ajatuksin. Ei hätää. 

Milloinkohan moinen mahtaa tapahtua? 

~ Laura 

 

Pientä notkahdusta(ko?)

Buenos tardesta vain kaikille! Ajattelin tulla ilmoittamaan, että vielä minussa henki pihisee, en ole pakannut laukkujani ja suunnannut kohti etelän lämpöä, tai muutoin hävinnyt olemasta. Viime postauksesta on vierähtänyt nyt pari viikkoa, ja tuokin onneton ilmoitti vain minun jääneeni uudelle saikulle, No niin tein, ja nyt saikku on kulunut jo puoleen. Nämä kaksi kulunutta viikkoa ovat olleet melkoista tunteiden ja olojen vuoristorataa, joten motivaatio kirjoittamiselle unohtui siinä samassa, vaikka aiheita ja ajatuksia pää on pursunnutkin, ja kännykän kuvamuisti kaikista aterioista alkaa olemaan siinä pisteessä, että koko luuri käy jo puoliteholla...pitänee postaa "muutama" kuva,.. Mutta summa summarum, pahoitteluni, ja nyt lopettaisi tämän välttelyn ja ottaisi itseä taas niskasta kiinni.

Eikä tämä niskalenkkiote koske ainoastaan kirjoittamista, vaan ylesitä skarppausta yleensäkkin! Meinasi nimittäi tämä skarppaus kaatua jälleen vähän karppaukseksi. No ei nyt ihan sentään, mutta niinkuin jo mainitsin, ja otsikkokin siihen vähän vihjaa, tämä sairasloma ei käynnistynyt aivan yhtä mallikkaasti mitä edeltäjänsä. Kun jäin saikulle torstaina, minulla meni koko viikonloppu ihan häneksi, ja kuljin hartiat korvissa ja olin yksi suuri stressipallomöykki kaikkine ahdisituksineni, pelkoineni ja stresseineni liittyen lähinnä työhän ja tulevaan. Minua ahdisti ihan suuresti, ja tällä kertaa podin ihan suunnatonta huonoa omaa tuntoa työtovereitani kohtaa, mitä he ajattelevat ja pelkäsin ihan todolle töihin paluuta ja sitä, jatkuuko minulla työt ylipäätään saikulta palatessani. Näissä olotiloissa mei oikeastaan koko seuraava viikko, ja uneni ja syömiseni kärsivät tästä melkoisesti, varsinkin unenlaatu. Jouduin oikeasti uskottelemaan itselleni että nyt ei ole aika murehtia, vaan keskittyä itseeni, mutta jotenkin viesti ei tahtonut mennä läpi. Siinä missä edeltävä saikku oli minulle suunnaton helpotus, tämän kertainen tuntui pikemminkin suunnattomalta synniltä! Kadotin kaiken tämän keskellä saikkuno todellisen tarkoituksen, ja siinä huolissa ja murheissa kieriessäni meinasi kadota myös ruokahalua ja tsemppihenki.

Tai kyllähän minä toki söin, ei se tyystin unohtunut. Mutta voi mahdoton mitä stressi ja ahdistus ja huoli voi tehdä ruokahalulle! Ja tuohon saumaan Tonttu huomasi tilaisuuden tulleen, ja sain työstä käydä kerta toisensa jälkeen neuvvotteluja siitä että on okei syödä tämä, on okei ottaa tuo, on okei pistää rasvaa, ottaa normi jogu, ottaa lisää, ottaa jäätelö..... viimeisen pari viikkoa on mennyt melkoisella työstämisellä, ja totta puhuakseni olen jäänyt myös monet kerrat jalkoihin. Valinnanvaikeus, jaakailu, keskustelu ja ruoka-ahdistus palasivat yhedssä yössä, ja tuo kaksi viikkoinen "nauretaan ahdistukselle"-henkinen tsemppi valui suihkun lattiakaivosta valtameriin. Samalla kasvoi epätoivo ja ahdistus sitten itse epäonnistumisesta, ja kaikesta siitä, mitä en osannut tehdä oikein, vaikka tiesin tasan mitä pitää tehdä ja miksi! Pari viikkoa on ollut melko mielen puurtamista, syömistä sinnillä ja väkisin (kun ei ole vain nälkä!!) ja stressin ja murheen ulostyöstämistä. Olen syönyt jotakuinkin rytmillä, jotakuinkin oikeita asioita, mutta tuo Tontun mukana olo ja jatkuva neuvottelu kaikesta, siis KAIKESTA, kikkailu ja naurettavat harha-ajatukset ja luulot (jos nyt syön nämä kaksi leipää, minulla ei varmana ole riittävä nälkä lounaalla, jolloin syöminen on epämiellyttävää ja vaikeaa...jätän siis toisen leivän pois, otan vaikka jogurtin tilalle... tai rahkan, siinä on vähemmän sokeria... pistäiskö laittaa päärynää... ei, siinäkin on myös sokeria. söin eilen jo jäätelönkin.... voi jeesus oikeasti! Tähän ralliin vain uupuu!! moni teistä voinee varmasti samaistua....) ovat kuormittaneet mekoisesti psyykettä, ja syöneet tsemppihenkeä melkoisesti. Joku päivä tai ateria mennyt paremmin, toinen taas vähän heikommin, ja päivät ovat kyllä olleet melkoisia sillisalaatteja erittäin mallikkaiden aterioiden sekä tonttuiluruokien käydessä kamppailua lautasella. Huhheijjaa. Paino ei ole onneksi tippunut (juurikaan, 100g näytti vähemmän mitä viimeisen kolmen viikon aikana mutta eipä tuollaisia lasketa, olin varmana käynyt juuri vessassa :D) mutta sepä se, kun ei ole noussutkaan, vaan juminut kolme pitkää viikkoa nyt tasan samoissa lukemissa! Ja tämäkin turhauttaa entisestään!

 Eilisellä terapiakäynnilläni kuitenkin mieleeni avartui hieman; terapeuttini sanoi osuvasti että olen tuntunut jäävän nyt hieman jumiin tuohon epäonnistumiseen ja siitä huonon omatunnon ja syyllisyyden tunteeseen, enkä osaa kuinm ajatella tuota kuinka hienoa ja mahtavaa minulla oli tuolloin ekana kahtena viikkona, kun nyt taas olen epäonnistunut enkä saanut tuloksia aikaiseksi. Hän sanoi naama pokerilla että ajatellaan nyt sitten niin, että nämä kaksi viikkoa on mennyt harjoitellessa, ja tulevat kaksi viikkoa menee nyt sitten vähintäänkin yhtä mallikkaasti mitä tuon ensimmäisen saikun kaksi viikkoa:vimmalla ja tarmolla ja kovalla tsempillä. Oloni oli jotakuinkin sellainen niin....totta. Aivan. Miksikäs ei! Tai tuolla istunnolla oivalsin lähinnä sen, että olen jäänyt erittäin vahvasti kiinni negatiivisiin ajatuksiin ja energioihin, ja murehtinut vain sitä kuinka en onnistu ja kuinka osaisin tehdä paremmin mutta en ole saanut aikaiseksi ja nyt on jo saikku kohta puolessa välissä ja voi voi voi voi voi.... helpottavinta oli kuulla, että on ok, vaikka en ole onnistunut, että sen ei ole väliä jos olisinkin pettynyt ja välistä epäonnistunut, eikä sen takia kannata heittää pyyhettä kehään ja antaa kokonaan myöten. Nämä kaksi viikkoa meni miten meni, ei niiden kannata antaa määrittää tulevaa kahta viikkoa, vaan hyväksyä tappio, älä vello siinä, älä syyllistä siitä itseäsi, älä takerru siihen, vaan aloita alusta. Haaaaah, miten sielu puhdistuu pelkästään tätä kirjoittaessa! :D tai mikä oivaltaminen osaltani, kuulin oikein kuinka lamppu päässäni syttyi, ja hartiat kohosivat hieman helpotuksesta! Palattuani istunnolta, tunsin heti pientä muutosta, ja mahan kiristäessä vielä entisestä ateriasta, väänsin itselleni keitot ja ruisleivät, ja söinpä vielä minttu classicinkin, vain koska mieleni niin teki. Koin jotenkin aivan mielettömän helpotuksen tuolla käynnilla, kun joku kertoi minulle että asiat menivät miten menivät, ja se on todella ok, Aina ei voi onnistua, mutta itsensä soimaaminen ja epäonnistumiseen takertuminen ei kannata, sillä minun kohdallani tuo langetti kuin verhon silmieni eteen, enkä nähnyt enää eteeni, vain taakse. Eilen sain tehtyä uudelleen päiväkohtaiset ateriasuunnitelmani, ja yksinkertaisesti päätin, että nyt mennään eikä meinata! Listan ja mielitekojen mukaan, enkä suostu enää moiseen tunteiden ja tonttuilujen pyörittämiseen ja vellomiseen. Minulla on suunnitelma, minulla on tavoite, minulla on lupa ja minussa on rohkeus ja tahto. Minulla on kaikkea joten ei anneta projektin lässähätää nyt! Notkahduksia ja kompurointeja tulee kai kaikilla, mutta tärkeintä on kai se, että niistä myös noustaan, ja jatketaan taivalta naama hieman ruvella mutta leuka pystyssä. Eikös?

Huh. Nyt vain uutta tuulta purjeisiin ja eilistä murehtimatta kohti uutta päivää! 

Ps. Mutta s**t*n* ei tämä ole helppoa! Ja olen päättänyt tintata voimalla kuonoon sitä seuraavaa, joka kehtaa tulla kiikaamaan minulle painon noston helppoudesta, tai muutoin vähättelee jollain tapaa kaikkia kohtalonsisaria, joilla on usemapi kilo nostettavanaan! "Pikkasen oon kateellinen, eihän sun tartte kuin syödä! Ja saat syödä mitä vaan."" Epäreilua. Vaihdetaan osia; sää syöt sen mitä mää jätän syömättä."" Otappa tästä vähän tätä munki läskiä."" Voi ku saat syödä paljon eikä sun tartte liikkua yhtään."" Elämä on epäreilua ku toisilla näkyy heti kaikki ja toisilla ei.""Nyt vaan syöt kaikkee etkä ajattele" 

News flash people: Painon nosto ei ole helppoa!!

Ja kaikille, se ei välttämättä ole suurta hupia, hauskaa, helppoa, ihanaa, nautittavaa tai millään tapaa kadehdittavaa!! Puhutaanko ummetuksesta, jatkuvasta ähkystä, kellon tarkoista ruoka-ajoista, kiristävästä tunteesta mahassa, väkisin syömisestä, ja kirsikkana päällä kaikesta siitä kiristyksestä, ahdistuksesta ja pahasta olosta siellä pää kopassa!? Moni samassa jamassa oleva varmana voi valottaa tilannetta hieman lisää, ja kertoa omakohtaisia kokemuksia hepuleista, kilareista ja ahdituksesta. Sitten voidaan palata aiheeseen, kuinka painon nosto on helppoa ja ihanaa hommaa...

Katkera ja kärkäs? Hieman, anteeksi, mutta minua vain alkaa välistä hieman ärsyttämän ihmisen asenne ja tapa ilmaista ajatuksiaan. Miksi ihmeessä kadehtia jotain, mikä on sairauden aiheuttamaa? Kyllä joo, onhan se totta että tässä projektissa on paljon hyvää, ja uusien makujen ja ruokien löytäminen tai uudelleen syönti vuosien tauon jälkeen ON todella ihanaa ja mahtavaa, mutta minulle ongelma on lähinnä se, miten moni ihminen vierestä katselelssa ajattelee tämän joten mahtavaksi ja ideaaliksi tilanteeksi mätätä kaikkea rasvaista, makeaa ja epäterveellistä mielin määrin, ja nauraa päälle siitä kuinka he siinä onnistuisivat heti ja helposti. No sehän on kiva, good for you. Mutta tässäpä uudelleen rakenentaan kehoa jonka olen itse hajoittanut, enkä ajatellut tehdä sitä pelkällä juustolla ja suklaalla. Ja muutoinkin, ei minua aina naurata kun joudun itkun kanssa syömään iltapalaleivän mahan kiristäessä, jättämään väliin tai kesken jonkun kivan homman koska ruoka-aika sattuu samaan aikaan, ja seison vartin suklaahylyllä ja hikikarpalot valuen yritän tehdä päätöstä. Tämä ei ole helppo,a ja toivoisin tämän joidenkin ohmisten oivaltavan himan paremmin. Tai ainakin sitten pitävän omat mielipiteet ja järkevät ajatukset itsellään. En minäkään lauo isokokoiselle ihmiselle päin naamaa oi voi, kuinka olet läski, eihän sun tarvitse kuin laihduttaa. Se on nin helppoa, minultakin lähti 5 kiloa kesällä kuin hupshei vaan. Helppoa kuin heinänteko. Tai ylipäätään sano ääneen kenekään edes olevan lihava, sen lisäksi se että se on äärimmäisen eepäkohtieliasta ja loukkaavaa, niin mitä tuo ihminen sillä ilmoituksella tekee, kyllä hän sen itsekkin jo tietää, eikä se kohenna hänen oloaan muutoinkaan,päinvastoin. Miksi sitten sanoa laihaa ihmistä laihaksi, ja vielä ehkä kertoa kuinka kadehtii tätä. Vastaavasti ei laihakaan ihminen kehostaan nauti, saattaa vielä hävetäkkin sitä, joten millä oikeudella  sitten laukomaan "kohteliaisuuksia"? Hyvää varmasti moni tarkoittaa, mutta se miten ilmaisee asiansa on sitten aivan toinen lukunsa...

Sellainen ajatus jostain mielen perukoilta, jossa se on kytenyt jo pidemmän aikaa. Onko kellään ollut koskaan hetkiä, jolloin olisitehnyt mieli tintata jotakuta päin näköä kuunnellessaan "kohteliaisuuksia"? 

~ Laura

Pakkopullaa

Eilen sain piiiitkästä pitkästä aikaa ihan kummat kilasrit illalla. Otsikkokaan ei voisi olla yhtään osuvampi, sillä kyseinen hepuli johtui juurikin syömästäni pullasta. Mitä ihmettä? Kuluneen kesän aikana olen saanut työstettyä melkoisen hyvin sanaa "joustavuus", "suunnittelemattomuus", "lupa" sekä " yllätys". Elämää, eikä sen ruokailutilanteita voi eikä pidä suunnitella jo tunteja tai päiviä etukäteen, tai tuntea suurta tuskaa sitten kun suunnitelmista poiketaan. Tänä kesänä olen juurikin hätyytellyt Tonttua ajatuksilla ja teoilla, jotka aiheuttavat minussa suurta ahdistusta: tehdyista suunnitelmista poikkemista sekä yllätyksellistä, ennaltasuunnitelmatonta extempore syömistä. Olen syönyt tarjotun jäätelön, itseleipomiani pullia, "väärän" päivällisen "väärään" aikaan monen monta kertaa, syönyt "vähemmän" hyvää piirakkaa vain koska sitä minulle tarjottu, juonut lonkkua vaikka mieleni ja kehoni ei sitä edes halunnut, syönyt munkin ykskaks sitä edes ajattelematta..... kertoja on kertynyt lyhyeen aikaan monia, ja vaikka toinen kerta on tuonut mukanaan toista kertaa enemmän ahdistusta ja ajatustyötä, on jokainen kerta kuitenkin rohkaissut tekemään aina uusia hyviä ja normaaleita päätöksiä. Eilinen pullan syönti ei kuitenaan mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan....

Syytän väsymystä. Myönnän väsyttäneeni itseäni hieman liikaa viikonlopun aikana. Lauantaina lähdin äitini kaveriksi Likkojen lenkille Oulua kiertämään, mikä sinäsä ei ollut iso juttu, mutta koska takana oli useampia huonosti nukuttuja öitä, heikompia suorituksia keittiön puolella, sekä edessä vielä työilta, oli kohtaloni sinetöity. Sunnuntai, maanantai,sekä vielä tuo eilinenkin meni pienessä pöllyssä, unen puutteesta sekä nälkävelasta toipuessa. Ei se otollisin hetki alkaa Tonttua hätyyttelemään.... tuli takkiin kuus-nolla. Vai tuliko? No ei ehkä sittenkään. Kait. Ehkä. En vielä tiedä. Kaikki lähti liikkeelle kun tiesin viettäväni päivän kaupungilla hyvän ystäväni ja tämän serkun seurassa shoppailun ja läyryämisen merkeissä. Tiesin, että minun on syötävä hyvin, jotta jaloillaan oleminen ei entisestään vain syvennä jo olemassa ollutta nälkyyttä. Eli tumppasin sisääni kaksi isoa lautasellista (itse kasvattamistani!! *smug*) kesäkurpitsoista tehtyä uunipataa kasviksilla, kun puhelimeni soi. Sieltäpä soitteli kyseinen ystäväni kaupasta, iloisesti kysäisten, josko minäkin haluaisin korvapuustin syötäväksi ennen kaupungille lähtöä. Nöööyyyy!!! Miksi miksi miksi aiiinaaa?! En tarkoita tällä sitä että kyseinen ystäväni olisi minulle aina nisuja tyrkyttämässä, vaan sitä, miksi minulle käy aina näin juuri tämän ystävän kohdalla?! Itselläni on vahva tunne siitä, että aina, ihan joka ikinen kerta kun kaverini tarjoaa minulle jotain hyvää, olkoon se vaikka suklaata, irtsareita, jäätelöa tai leivosta, olen joutunut sanomaan ei, koska olen juuri noussut ruokapöydästä, syönyt jäätelön hetki sitten, mässännyt edellisenä päivänä pussillisen lakuja, ettei minulla oikeasti ole vain tuolla hetkellä tehnyt mitään makeaa mieli! Tottahan toki mukaan on mahtunut myös hetkiä, jolloin omasta tahdostani riippumatta Tonttu on puolestani vastannut, jolloin en ole kyseistä herkkua "halunnut" syödä, mutta voihan kura, varmaan 90 % noista kerroista minulla ei ole oikeasti ollut makean kaipuuta, tai tilaa mahassani.

Joten siis. Siinäpä sitä sitten oltiin. Taas. Voihan kakka, sanonko suoraan. Maha korealla kummulla, ruokaa korvista valuen en vain yksinkertaisesti kehdannut taas sanoa ei. Tunsin, että ystäväni täytyi epäillä etenemistäni, sillä niin monta kertaa olin hänen tarjouksistaan kieltäytynyt ja "selitellyt" syitäni, vaikka ne niin monesti paikkaasna ovat pitäneetkin. Tunnen itseni aina niin epämukavaksi noina hetkinä, koska ensimmäinen ajatus päässäni on vain ystäväni ajatuksen hänen päässään. Jaaha, taas on tytöllä kootut selitykset, Ei vain tohdi eikä uskalla, eikä taida tohtia eikä uskaltaa enää koskaan. Puhelinta pidellessäni, ja tuota skenaariota päässäni pyörittäen ajattelin: Tätä on elämä. Ennalta-arvaamatonta, yllätyksiä täynnä. Joskus on taivuttava suorituksiin, joihin ei välttämättä halua. Aina ei välttämättä tee mieli, mutta joskus on vain kohteliasta tarttua tarjoukseen.... "Juu, osta vaan, oon siellä kohta".

Jumaleisson!! Pulla oli oman pääni kokoinen! Olin jo matkalläa pyöräillessäni ajatellut, että tungen pikku nisun itseei vaikka väkiste, ihan vain näyttääkseni, että kyllä tämäkin tyttö saa pullaa nieltyä! Mutta että saa unohtaa sen sanan pieni... Siinä se pötkötti, puolikas jalkapallo. Mahaa kivisti jo entisestään, ja makeaa ei haluttanut sitten yhtään. Huomatkaa, pulla itsessään ei juuri aiheuttanut kylmiäväreitä, vaan ajatus sen "väkisin" syömisestä, täyteen mahaan tunkemisesta sekä mahdollisesta olosta sen jäljeen. En ollut ajattelut syöväni pullaa tänään. Ei voi mitään, siinä se nyt oli, ja koska, summa summarum, aina ei voi tietää mitä kulman takana (tai tässä tapauksessa ystävän tarjottimella...) odottaa, hiljennäppäs ne äänet päässäsi ja käy kiinni.

Aluksi leikkasin pullasta vain neljäsosan, ja mussutin sen makeihin suihini. Pulla oli ihanaa, kunnon kanelitahnamössö-unelma, sinä päivänä paistopisteessä paistettu. Mahani oli täysi, mutta mieli tyhjä. Molemmat kavereistani jatkoivat omien pulliensa syömistä, ja minä en saanut omastani rauhaa. Kuinka ärsyttävältä mahtoi näyttääkkään, kun sain nakerrettua pullastani vain niin pienen osasen... Tyhjää parempi, ehkä parhaimpia suorituksia minulta heidän silmissään tähän asti, mutta minulle se ei riittänyt. Halusin tosissani näyttää että kyllä minäkin kykenen nykyään jo herkuttelemaan. Ajoitus oli vain hieman pielessä, tälläkin kertaa. Moisten ajatusten saattelemana noudin keittiöstä loputkin korvapuustistani, ja tungin koko pullan sisuksiini mukisematta. Hyvää oli, kiitos.

Mutta voi sitä oloa sen jälkeen. Olin ihan hirmuisen täysi. Ihan  tukossa. Jos olin aijemmin ollut täysi, niin nyt mahani kohosi kuin saari merestä. Kaupassa mietin myyjien katselevan "onnellista" odottavaa äitiä, mutta eivätpä tienneet totuutta siitä, mikä siellä mahassa kiersi lapsen sijaan. Oloni oli todella tukala, ja tuo olo tahtoi viedä ilon ja nautinnon sekä kaiken huomion shoppailulta. Yritin juoda paljon vettä, jotta oloni hieman asettuisi, ja pikku hiljaa, noin kolmen tunnin jälkeen syönnistä huomasin, etten joudu enää pidättelemään ilmaa sisälläni jatkuvasti. Huh helpotusta. Mutta eipä tuonut parempi fyysinen olo mukanaan parempaa psyykkistä oloa. Yritin harhauttaa itseäni käymällä kävelyllä vielä illasta ystäväni kanssa väsymyksestä huolimatta, mutta kotiin palattuani väsymys, täysi maha, tunteja jatkunut henkinen paha olo lyyhistivät minut vain lattialle lähestulkoon hysteeristä väsykatumusitkua tihrustamaan. Minun piti päästä purkamaan oloani jollekkin, jotta saisin moiset ajatuksen ulos koneistostani. Siispä, tartuin vuorostani puhelimeen, ja rimpautin samaiselle ystävälleni, joka oli tuon pahaisen pullan hankkinutkin.

Ja olipahan varmaan erityisen mielenkiintoisen kuulonen puhelu. Minä itkeä nyyhkytin ja vikisin (tosissaan, olen varma että 89 % puhelustani meni kaveriltani ymmärtämättä....) kaiken pahan olon itsestäni pois, selitin miksi pulla teki oloni niin tukalaksi, ja miksi olin sen tahtonut syödä. Ja kaiken tuon sanominen ystävälleni auttoi. Ihan hurjasti! Tunisn, että rauhoituin, eikä pulla tuntunut enää isolta asialta. Se oli vain se vimmattu paha olo ja halu käsitellä asia, jotta voin jättää asian taakseni. Ystäväni kuunteli ja ymmärsi, ja kehui suoritustani, ja kehoitti minua kaikesta huolimatta olemaan suorituksestani ylpeä: olinhan minä vaikeasta olostani ja täydestä mahastani huolimatta väkipakolla näyttämisen halu silmissä kiiluen tuon pullan kokonaan syönyt! Ja totta, vaikka se ei vielä eilen hienolta saavutukselta tuntunutkaan, kyllä se jo nyt uuden päivän myötä alkaa siltä vaikuttamaan.

Että semmoinen häppeninki. Pitää pitää väsymystä ja ruokailuja silmällä tarkemin, ettei moisia floppeja pääse ihan heti tulevaisuudessa tapahtumaan uudestaan.... Ei kivoja tuollaiset, mutta ainapa nuistakin näyttää pääsevän yli kun tarpeeksi kaun työstää. Huhhei. Hmm. Nyt mieli tekisin jo jotain muuta hyvää...ehkä porkkanapiirakkaa, jota joskus käyn Stockalta harmstraamassa, ja nautiskelen suuren haarukan kanssa ;) Ahdistukseen ei parane takertua, kosa se vain ruokkii lisää sairasta ajattelua, jolloin noidankehästä on entistä vaikeampi päästää irti.  Siperia opettaa, niin ne väittää.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille, let's kick some asses, shall we!?

 ~ Laura 

Mitä jos en ole enää koskaan ehjä?

Viime viikkojen postailut ovat käynee melko vähäisiksi. En tiedä, onko se silkkaa laiskuutta vai motivaation puutetta, vai eikö minulla riitä muka juttua kerrottavaksi? Jälkimmäinen ei ainakaan pidä paikkaansa, ei jos katsoo pääni sisällä tapahtuvaa ajatusten ja tunteiden hullunmyllyä. Ehkä siinä on jotain sellasta, että en ole millään malttanut pysähtyä hetkeksi ja hengähtää, vähän kuunnella miltä minusta sisällä tuuntuu. Paljon jaksaisin kertoa kaikkea vähemmän relevanttia, ja jättää vuorostaan kaikki syvällisemmät pohdinnat ja matkat itseeni analysoimatta tai kokonaan pois.

Ehkä yksi syy siihen on se, että kun pitää ittensä kiireisenä ja tekevänä, ei tarvitse pysähtyä keskustelemaan aiheesta, tai pohtimaan tilannetta. Viime kuukausina olen harrastaunut tarmokkaasti sitä, että kun joku kysyy vointiani ja kuulumisia, ohitan tilanteen mahdollisimman nopeasti sanommalla, hyvää mulle kuuluu, paino on tasasessa nousussa ja ruoka maistuu. Ja tottahan tämä kaikki on, en minä sillä. Paino on ollut koko kevään tasaisessa nousussa, mitä ei ole tapahtunu koskaan aikasemmin, ainakaan vajaan kahteen vuoteen. Tavoitepainoon on enää muutama kilo jäljellä, ja käsissä ja jaloissa on paljon uutta lihasta, kiitos salitreenailun. Uusia ruoka-ainevalloituksia tulee, jos ei nyt päivittäin, niin lähestulkoon viikottain. Se mikä ahdisti ennen enemmän, ahditaa nyt jo paljon tai vähän vähemmän. Ihmiset näkee mun kasvoissa, kehossa ja ennenkaikkea mielessä paljon positiivisia muutoksia, joihin olen itsekkin ihan tosi tosi tyytyväinen. Silti mun sisällä on nyttemmin ollut melkoisen levotonta ja paha olla.

Kokonaisuudessaan kaikki on hyvin, ja fyysisesti voinki paremmin kuin piiitkiin aikoihin. Yhdet farkut olen saanut jo käymään liika pieniksi, ja toisiin ei mene enää pitkikset alle, bujaah! Kauppakassit nousee kärryistä kevyemmin, ja laisinkin salipäivinä ruokaa uppoa kyllä melkoisia määriä. Oon saanut hintsun enemmän itsevarmuutta ja rohkeutta, eikä keho tai mieli sammu kuin virtanapista painamalla ihan heti jos lautanen ei ole justiinsa ajallaa nenän alla. Enää ei siis vedellä ihan pingotetulla kielellä, vaan nyt elämässä on jo vähän liikkuma varaa ja joustavuutta. Vaikka ateriasuunnitelma killuu edelleen magneetilla jääkaapin ovessa, on mittakupit jääneet pois käytöstä, ja itse suunnitelman noudattaminenkin on höllännyt melkoisesti: luotto omaan nälkään ja kylläisyyteen on tänäpäivänä jo sen verta vakaalla pohjalla, että mitään paperissa lukevia määriä en ole enää juuri ollenkaan jäänyt noudattamaan. Minimin tiedän, ja erityisesti pienet laaduulliset parannukset aika ajoin olisivat paikallaan, mutta syöntini nykyään on jo sen verta vapaata,että en ole katsonut tarpeelliseksi jäädä roikkumaan tarkkoihin suunnitelmiin kiinni. Jos mieleni aterialla tekee toista leipää, otan sen, piste. Jos nälkä on lounaalla pienempi, jätän leivän suosiolla pois, ja syön mieluummin päälle jotain makeaa, tai välipalalla jotain vähän tuhdimpaa. Nälän ja kylläisyyden tunteet olen mielestäni oppinut nyt tunnistamaan melko moitteettomasti, ja ennenkaikkea vastaamaan niihin. Sekä ennakoimaan. "Nälkää ei saa kuunnella", on minullekin monet kerrat sanottu, ja alkuun näin en tehnytkään (piiitkän ja tuskallisen harjoittelun jälkeen), mutta nyttemmin koen sen jo osaksi normaalia ruokailukäyttäytymistä,enkä siis sullo itseäni väkipakolla ähkyyn, vain koska ateriasuunnitelmani niin vaatisi. Osaan ajatella, että kompensoin syömättä jättämäni leivän tai perunan sitten jollain muulla aterialla myöhemmin, hyvässä mielessä siis. Totta kait väliin mahtuu päivä, jolloin syönti takkuaa erityisesti ajatustasolla, ja vaikka ateriarytmi on jo lähes iskostunut selkäytimeen asti, on hetkiä jolloin välipalaksi maistuu ainoastaan omena, jos sekään, tai aamupalajogurtin valinta on kuin yrittäsi löytää vastausta suurempaankin elämänkysymykseen. Kaiken kaikkiaan voisin sanoa tämän hetkisen tilanteeni olevan kaikin puolin kohdillaan: paino on nousussa, ja vain paria muutamaa kiloa vailla tavoitepainoani. Jaksan ja syön paremmin, näen ystäviäni enemmän, olen saanut töitä tulevalle kesälle, ja vanhat haaveet, kuten matkustelu ovat jälleen lähempänä toteutumista. Siltikin, erityisesti yksin ollessani, tai huonoina päivinä mieleni valtaa melkoinen alakulo: ei kaikki ole hyvin, ei vaikka ihmiset niin näkevätkin.

Minua on nimittäin alkanut pelottamaan ja ahdistamaan melkoisen paljon oma terveydellinen tulevaisuuteni (voiko noin edes sanoa? ymmärsitte kuitenni...). Pitkään, yli vuosi meni ennen ku aloin samaan mitää (puntarissa) näkyviä tuloksia aikaiseksi, ja nyt kun asiat sen suhteen ovat jo kovasti paremmalla mallilla, on alkanut tämä psyykkinen puoli hieman raahaamaan perässä. Tosin, hyvin on minun mieli pysynyt muuttuvan kehon matkassa, eikä sen suhteen ole suurempia ahdistuksia tai huonoja oloja puitu. Ehkäpä juurikin siitä syystä, että painoa ja muutoksia kehossani tapahtui näinkin verkkasella tahdilla mitä minulla täällä kotona (jos vertaa esimerkiksi osastoilla tapahtuviin painonnostoihin), on ajatukset ja mieli pysytellyt hyvin kärryillä,eikä oma keho ole tuntunut yhtään pahalta tai vieraalta; päin vastoin. On ollut ihan suunnattoman kiva huomata, kuinka käsivarsiin on tullut hauista, tai ennen niin rimpulareisiin puhasta lihasta, tai että farkut nykyään jopa istuu  mulle, ei vaan roiku päällä. Se tuo itsevarmuutta ja tosi paljon hyvää mieltä. Ylpeä olen saavutuksistani, ja paranee ollakkin;sen verta "kovan" treenailun ja ennenkaikkea syönnin takana nuo tulokset ovat olleet. Totta on myös hetkiä ja päivä, erityisesti silloin kun tuntuu että nyt on tullut "ylensyötyä" jotain hyvää, käsi hakeutuu mahan päälle, kun "makkara" ahdistaa. Makkara? Mikä makkara...nahkamakkara äitini sanoo. Pientä skinnyfättiä havaittavissa, mutta kovasti teen työtä painaakseni moiset ajatukset suohon, ja keskityn antamaan itselleni luvan syödä mitä haluttaa ja milloin vain. Myöhemmin, ehka vasta vuosien päästä voin alkaa nipottamaan jotain hyvistä tai huonoista hiilareista sun muista hömpötyksistä, ja lähteä tavoittelemaan sitä täydellistä pyykkilautavatsaa, mutta sen aika ei ole nyt, ei vielä. Tiedän sen itsekkin, sillä nyt se tapahtuisi sairauden varjostamana, terveyden kustannuksella. Sitten joskus, se saa kelvata so far. Nyt erityisen tärkeää olisi oppia syömään vapautuneesti, mitä vain, milloin vain, omien mielitekojen mukaisesti, ilman oman pään sisäisiä rajoitteita, ilman kontrollia.... ja on muuten ihan helvetin hankalaa, ja tämäpä suuri on aiheuttanut viime viikkoiset ahdistukseni ja itkun purskahdukseni.

Monena iltana nyt olen miettinyt, että teinkö virheen päättäessäni jäädä avohoidon puoleen, sen sijaan että olisin mennyt osastolle. Olisinko nyt eri tilanteessa? Todennäköisesti olisin ainakin jo nyt normaaleissa painolukemissa, mutta sitä en voi tietää, millä mielin. Nyt, niinkuin jo sanoin, mieli on pysytellyt hyvin muutoksen ja kehityksen matkassa, satunnaisista ahdistuksista ja  "vatsamakkaran" rutistelu-sessioista huolimatta. Mutta olisiko mieleni ja ajatukseni vapaampia ja avarempia? Osastolla minulta olisi riisuttu viimeinenkin kontrolli ja vastuu harteiltani, toisin kuin täällä kotona ollessani. Ihan tosi vaikeaa on koittaa kuvailla sitä mitä mielessäni liikkuu, ja monet kerrat olen turhautunut, kun olen koittanut esimerkiksi äidilleni asiasta mainita. Äitini ensimmäinen kommentti kun on monesti ollut "ei, älä nyt hölmö noin ajattele, ei asiat ole niin. Musta sullahan menee tosi hyvin, syöt tosi reippaasti ja paljon edistystä on tapahtunut. Elä ajattele tuollaisia". Voi ihmiset, teidän kun on ihan tosi paha nähdä toisen pään sisälle ja nähdä mitä siellä liikkuu. Saatika tietää mitä toinen tuntee. En minä tuntemuksiani ja ajatuksiani keksi, ne vain ovat siellä, minä nyt vain satun tuntemaan sillä hetkellä sillä tavoin. On ihan totisen totta että olen tullut tosi paljon eteenpäin, jos vertaa vaikka vuoden takaiseen tilanteeseen, ja päälle päin tämä kaikkia näyttää varmasti ihan tosi tosi hyvältä, niinkuin äitini aina toteaakin. Mutta ettäk yllä minusta vain valehtelmatta joka päivä tuntuu siltä, että edelleen olen yhtä lailla mieleni vanki, mitä tuolloin vuoden päivät sitten.

Pienistä asioista joka päivä sen huomaan. Tänään en saanut ostettua 10 % salaattijuustoja, vaan valitsin 3 % sen sijaan. Normaalijogurtin sijaan syön mieluummin enemmän rahkaa ja juotavaa jogurttia. Saatan heittää vain puolikkaan oliivin roskiin, koska koen että jo tuo pienen pieni pala on se "liikapala". Juustoa syön pienissä erissä pieninä palasina, en yhtenä isona siivuna. Kevyt maidon sijaan valitsen aina rasvattoman. Voitelen leipäni mieluummin avocadolla mitä voilla. Pesen käteni moneen otteeseen ennen ruoilua. Yhä välllä valitsen tarkoin lusikan millä rahkani syön. Kaadan lasiini vain puoli lasia maitoa täyden sijaan. Valitsen pienemmän kanafileen (mutta toisaalta, otan kyllä lisää jos nälkä jää). En saa suklaapatukkaa ostettua, vaan valitsen mieluummin pastilleja tai jäätelön. Mielitekojen toteuttaminen on edelleen vaikeaa, ja suunnittelen mieluummin poikkeavat tilanteet etukäteen. Lista on ihan loputon. Paljon muutosta ja parannusta on tapahtunut, mutta ei mielestäni riittävästi. Vaikka päällisin puolin näyttäisi, että syömiskäyttäytymiseni ja muut ruokailutottumukseni ovat jo melkoisen hyvällä kantilla, itsestäni tuntuu,että jaan jokapäiväisen elämäni yhä ja edelleen melkoisen mutkattomasti Tontun kanssa. Valitessani kotihoidon, en ole kertaakaan (no ehkä silloin ihan alussa kun otin keväällä ateriasuunnitelman ekaa kertaa käyttööni, mutta sitäkään ei kestänyt montaa viikkoa), joutunut luopumaan kontrollista täysin (toisin mitä osastolla olisin joutunut), on sairas mieleni päässyt vaikuttamaan jokapäiväisiin valintoihin sekä käytökseeni. Niinkuin jo totesin, ihan tosi paljon muutosta parempaan on jo tapahtunut, ja minun olisi ymmärrettävä, että vielä olen muutoksen tiellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaikesta saavutetusta hyvästä huolimatta, en siltikään piru vie uskalla ja tohdi päästää irti. Ihan totaallisesti, täydellisesti. Jokaisella fetakuution laskemisella, voimäärän arvioimisella, salaattikastikkeen annostamisella on suora linkki sairaaseen mieleeni,jota en tunnu edelleenkään hallitsevani. Se on edelleen siellä, minussa, elää sympioosissa, ja salakavalasti omin pienin keinoin se pitää minua ottessaan. Nuo pienet kontrollin tunteet pitävät minua edelleen kiinni sairaassa ajattelussa, ja vaikka kuinka nautin syömästäni jäätelöstä, uuniperunoista tai normijogurteista, nuo jokapäiväiset, ihan pikku asiat eivät ole minun ajatuksiani, vaan Tontun, ihan selkeästi. En uskalla tarttua mielitekoihin sponttaanisti läheskään niin usein kun haluaisin, vaan minulle tuo turvaa suunnitella kyseiset tapahtumat ennakkoon. Minulle? Sairaudelle. Vaikka kuinka mieleni haluaisi jo pystyä vapaaseen ja "I couldn't care less"-tyyppiseen syömiskäyttäytymiseen, en vain pysty siihen. Ainakaan niin hyvin mitä olin jo tässä vaiheessa kuvitellut pystyväni.

Ehkä odotukseni olivat liika korkealla? Alussa luulin,että syömäni ruokamäärien tulee olla valtaisia jotta painoni lähtee nousemaan, No näin ei ollut. Ensimmäinen "pettymys". Ei vaadittukkaan hirmuista herkuttelua ja kunnon superähkyjä, vaan ihan normaali ruoka normaali, tai itseasiassa melko pienine annoksineen riitti minun kohdallani. Luulin, että se vaatisi enemmän. Että viimein, vuosien huonon ja epävakaan syömisen jälkeen nyt tosissani minulla olisi lupa syödä, ja ihan kunnolla. Ja pöh. Onhan tässä muutamat ähkyt ähkitty, mutta enpä ole yhtä/kahta pottua suurempaa annosta joutunut kertaakaan syömään, ellei satunnaisia nälkäpuuskia oteta huomioon. Tämän myötä myös lupa antaa itseni herkutella ihan kunnolla on kariutunut melko täysin, koska sairas mieleni on saanut minut ajattelemaan, että jos kerta paino nousee jo näin tyydyttävästi näillä määrillä normiruokaa syöden, niin mitäpä tuota ylilyömään herkuilla. Toinen pettymys. Tämän vuoksi sallivuus ja sponttaani herkuttelu eivät edelleenkään kuulu sanavarastooni. Yksi ehdoton ihailun kohteeni on Laura, jonka valtavaa ponnistelua ,sisukkuutta, rohkeutta ja suunnatonta päättäväisyyttä sekä vimmaa en voi kuin ihailla. Minäkin haluaisin pystyä moisiin suorituksiin, nauttimaan ruoasta ja sen tuomasta mielihyvästä aivan yhtä vapautuneesti kuin hänkin. Miksen minä pysty? Milloin minäkin opin samalla tavoin luottamaan itseeni ja omaan syömiseeni? Jos en nyt, niin milloin sitten? Vain pari kiloa tavoitepainooni, ja tässä sitä edelleen ollaan: aivan yhtä hukassa, jumissa ja turhautuneita kuin mitä aikaisemminkin? Tuntuu, ettei mieleni ole yhtään sen vapaampi, ja olen Tontun kanssa edelleen "onnellisesti" naimisissa. Kohta olen jo normaalipainoinen, ehkä ole antanut itselleni lupaa kokea sitä täydellistä sallivuuden tunnetta, syödä täysin huolettomast sitä mitä haluttaa, valiten aina sen terveellisimmän tai järkevimmän mallin mukaisesti. Kohta en voi enää äpestää kinkkisbuffetin ääressä ajatellen, että tähän kaikkeen on nyt oikein hyvä syy. Kolmas, ja se kaikkein karvain pettymys ja ahdistus.

Hyvä ystäväni lohdutti minua vasta sanomalla:

"hei mutta päivä kerrallaan, ystävä rakas. jos asiat saavuttais helpolla, niin oisit tehny tämän jo kauan aikaa sitten. pitkä taisto varmasti eessä. mutta oon jo niin ylpiä susta ku oot lähteny sille tielle. ja tiedän, että on helppo unohtaa asioita, jotka on saavuttanu. ja että mittasuhteet muuttuu. mutta jos joskus unohat niin tee niistä vaikka lista ja mieti itseäs vaikka vuosi sitten. kuinka mahottomalta nekin tuntui joskus. mutta tadaa, nää oot päässy jo tähän asti ja se on ihan mieletöntä!ja ihan muutama kuukausi takaperin. kuinka paljon enemmän sulla on suunnitelmia tulevalle. kun vaan jaksat vielä vähän aikaa, niin kohta sua ei pidättele ennää mikkään!ja sitä enemmänhän se tonttu huutaa, mitä enemmän siitä tuntuu että se on jäämässä alakynteen."

Totta joka sana, tiedän sen kyllä itsekkin. Tuon listan taidan itselleni myös tehdä. Ihan hirmuisen paljon olen tehnyt töitä saadakseni itseni tähän kuntoon, että nyt alkaisin asiota suotta liikaa murehtimaan, ja heittämään kovaa työtä hukkaan. Liika monta mahakipua ja itkupotkuhepulia sen eteen on nähty! Se vain, kun pelottaa, että mitä jos minusta ei tulekkaan koskaa enää ehjää? Mitä jos mun mieli jääkin tällaiseksi?Mitä jos en enää osaakaan nauttia elämästä niinkuin ennen?Jos jäänki ainaisen kontrollin alaiseksi, suupaloja laskevaksi tiukkapiponipottajafriikiksi? Vaikka paljon ote on jo höllännyt, ei se ole päästänyt vielä irti. Miksei? Miksi en uskalla, ja antais itselleni vihdoin lupaa nauttia kaikesta siitä mistä haluaisin, tuntematta syyllisyyttä tai tarvetta heti hyvittää tekoni esimerkiksi lenkillä tai jollain askareella? Huonoina päivinä vain tuntuu, että pidän yllä vain jotain one man showta, jossa pääosassa minä esitän reipasta toipilasta, joka suunnattomasti nauttii uusista elämänmuutoksista. Todellisuudessa olenkin sitten aivan yhtä tukossa ajatusteni kanssa kuin mitä aloittaessani parannuksen viitisen kiloa sitten.

Ehkä olen juuri nyt takertunut liikaa näihin pahoihin ajatuksiin, ehkä näe saavutusteni todellista merkitystä. Kovasti, päivittäin, työstän ajatuksiani eteenpäin, mutta välillä sitä vain jää niin pahasti omien ajatustensa kanssa kahdestaan, jolloin tällainen pitkäkestoisempi matala mieli-vaihe jää päälle. Tämä kirjoitus nyt oli tällainen melko tyhjentävä kerta rykäys siitä, mitä päässäni on viime viikot pyörineet (kaikkien kakkureseptien lisäksi). Tekemisen puute ja räntäkelit ovat myös tehneet  tehtävänsä, ja välistä tuntuu että motivaatiota saa oikein hakemalla hakea. Mutta niinkuin jo totesin, pientä valoa tunnelin päässä: kesä tuloillaan (toivottavasti, ulos katsoessa ei ehkä uskoisi, mutta vilkaiskaapa kalenteria, toukokuuu!), työpaikka tiedossa ja pientä ulkomaan matkaa varattuna, joten ehkäpä koitan siivittää näillä itseäni uuteen nousuun. Tai nousuun ja nousuun, eivät syömiseni ole juurikaan mistään kärsineet, tämä henkinen puoli se vain tässä hieman jarraa kehitystä. Oih ja voih. Tällaista tänään.

Kiitos ihanalle Inkalle, joka motivoi minua tänä yönä kirjoittamaan kunnon postingit tämän hetkisestä tilanteestani. Ihmeellistä, miten joillakin ihmisillä on sellainen vaikutus, että heille voisi uskoa elämän käsiinsä, sekä kertoa synkimmätkin salaisuutensa ja suurimmat murheensa, ja jopa vuosien tauon jälkeen. Näitä enkeleitä on harvassa <3 

~ Laura

Kun matalapaine väistyy kaakosta saapuvan korkeapaineen tieltä

Varsin toivottomalta vaikuttaneen alkuviikon jälkeen voin onnekseni ilmoittaa, että viikko on onneksi kääntynyt maltilliseen mutta tasaiseen nousuun. Tämä päivä on itseasiassa ollut suorastaan jo ihan mukava. Kaiken kaikkiaan koko viikko on kulunut kotoillessa, morkkista välteltäessä (ja siinä epäonnistuessa), välillä raivoillessa ja hammasta purressa, sitten taas hyvinkin seesteisissä tunnelmissa nauraa hörötellessä. Ihan kummaa. Vaikka tuntuu etten ole saanut mitään hommailtua koko viikon aikana, niin jotakin sentään: kaupoilla ja kaupungilla on tullut ravattua harvasen päivä, olen penkonut Eurokankaan alelaareja tilkkuja metsästäen, leiponut pullaa isovanhemmilleni, siivonnut, kuurannut ja tuulettanut, ajanut rallia kämpän ja kotikodin välillä, ulkoillut sessen kanssa useampaan otteeseen, nähnyt muutamaa ihanaista ystävää, uinut marketin pakastealtaissa kevään uutuus-jäätelöitä kuolaillen, pannut rahaa haisemaan ja pelannut Kenoa oikein olan takaa .... tai sitten olen vain itsepetoksen mestari, ja yritän huijata itseäni ajattelemaan, että en ole ollut niin toimeeton lahna mitä oikeasti olen ollut koko kuluneen viikon. Mutta ei kai aina tarvitse jaksaa? On kai ok antaa itselleen välillä tilaa vain olla ja öllöttää silloin kun tuntuu siltä? Tai sitten en vain yksinkertaisesti osaa olla saikulla. Mitä ihmiset silloin tekevät? Opettelua vaatita taito, nähtävästi. Olen myös, yllättäen, syönyt. Jo heti maanantaina totesin äidilleni tietäväni mikä vanne päätä oikein kiristää. Syömiseni kuluneen kahden viikon aikana ovat pysyneet kylläkin rytmissä, mutta pieniä laadullisia notkahduksia on ollut havaittavissa -erityisesti hiilareiden kohdalla. Kun rupesin maanantaina miettimään oloani, tajusin, etten ollut useampaan päivään syönyt ainoatakaan leipää, ja bataatti/riisi/pottu-politiikkakin oli jäänyt vähän heikommalle hapelle. Aivoni ja kehoni kapinoivat siis hiilari-vajetta vastaan, ja tämä kyllä näkyi ja kuului ulospäin! Olen miettinyt monesti, että miten ihmsiet ovat saattaneet olla ympärilläni silloin kun ruokavaliooni ei kuulunut juuri mitään hiilareita... minunhan on täytynyt olla ihan julmettu pirttihirmu! Käytökseni on ollut verrattavissa rabiestartunnan saaneeseen raivo-oravaan! Nyt jos olen parikin päivää ilman leivänkänttyä, olen heti kuin mikäkin määkivä lammas.

Jotenka, vaikka viikko on mennyt enemmän tai vähemmän ailahtelevissa tunnelmissa, petraamalla syömistäni myös oloni on kohentunut. Tai siis mieli. Ei fyysisessä habituksessani ole ollut mitään pahaa sanomista, mutta herkkyys ja vuoristoradan lailla vaihteleva mieli ovat olleet pääroolissa tämän viikkoisessa showssa. Mutta kun popsin kiltisti iltapaloilla ja lämpimillä ruoilla niille kuuluneet leivät, mielikin on siitä pikku hiljaa taas tasoittunut. Extraakin olen koittanut syödä muun muassa kuivattujen viikunoiden, irtokarkkien ja kaakaon muodossa. Ehkä kaikkein hienointa tässä kaikessa kuitenkin on se, että tunnistan itsestäni moiset piirteet ja oikut, ja osaan ennenkaikkea puuttua ja korjata tilanteen. Ainakin yritys on kova. Aikaisemmin en niinkään uskonut karppausta kokeilleita immeisiä, jotka sanoivat persoonansa muuttuneen ihan täysin jättäessään ruokaympyrästään hiilarit: olo oli hermostunut, pinna kireällä, itku herkässä ja huumori hukassa. Mikään ei kiinnostanut ja kaikki ympärillä ärsytti. Nyt lukeudun itse tuohon joukkoon, joka muutaman päivän niukemman syönnin jälkeen murisee jokaiselle vastaantulijalle ja oikuttelee kuin 3-vuotias uhmaikäinen. Enpä olisi moista muutosta itsessäni arvannut tapahtuvan vielä puolisen vuotta sitten!

Tässäpä muutamia jo nykyään helposti ajatustasolla sulateltavia, omaan ruokaympyrääni lukeutuvia luonnollisia hiilareita, joita ennen kammoksuin. Haastetta tuottavat edelleen niin sanotut valkoiset ja nopeat hiilarit, mutta olempahan opetellut niitäkin syömään eri muodoissa. Aina ei ole tarjolla sitä terveellisintä vaihtoehtoa, eikä pidäkään. Kuitenkin koti-oloissa suosin täys- ja kokojyvää, tummaa pastaa/riisiä, tuppipottuja, linssejä sekä uunibataattia kuorineen. En jaksa juurikaan välittää enää kaloreista, vaan valintoihini vaikuttavat erityisesti ruokien ravintoarvot ja kuitupitoisuudet: suosin kauraa, ruista, leseitä ja hiutaleita, ja sokerimurojen sijaan rouskutan mieluummin mysliä tahi muita kuitupitoisia vaihtoehtoja. Kaloreiden sijaan olen oppinut syömään ravintoaineita, ja sitä kautta taas oppinut nauttimaan ruoasta. Olen päässyt ajatuksesta "mitä tämä ruoka-aine sinulle tekee" ajatukseen "mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä kehosi tästä saa". Tällainen ajattelumalli on todella helpottanut omaa edistymistäni opetellessani syömään uudelleen vanhoja tuttuja ruokia. Siinä missä normi-jogurtit ovat olleet suunnattoman pelottavia niiden sisältämän sokerin ja rasvan takia, nykyään käännän ajatukseni niiden sisältämään tärkeään proteiiniin ja kalkkiin, sekä tietysti myös, yksinkertaisesti, herkulliseen makuun. Jokaisesta pelottavasta tai ahdistavasta asiasta koitan löytää jotain keholleni hyödyllistä ja tärkeää, ja näin saada pääni todella ajattelemaan, että todella tarvitsen kaikkia, myös näitä pelottavampiakin ruoka-aineita. Tämä on todella auttanut, ja on ihana huomata pystyvänsä syömään, ja nauttimaan, aiemmin ahdistusta aiheuttavista ruoista!

Kyllä. Kaikki sen tietävät että tyhjällä vatsalla tulee kiukkuinen mieli, ja äkkiä on Känkkäränkkä koputtelemassa oven takana; kuluihan se viikko tätäkin asiaa todistaessa. Kyllä ne vain Atrialla tietävät sen minkä harva meistä todeksi uskoo: Hyvä ruoka, parempi mieli. Tätä viisautta päässäni mantrana hokien suuntasin minäkin Mammuttimarkkinoille, kokkailin perjantai-illan kunniaksi maistuvaa chili-inkivääri-katkarapusalaattia kera tuoreen mangon, ja mikä olisikaan kruunannut illan paremmin kuin kunnon säkillinen Makuunin parasta antia, oi namm! Näillä eväillä Tonttua karistellen kohti toivottavasti hieman poutaisempaa viikonloppua!

Rentouttavaa viikonloppua! 

~ Laura 

Tyhmääkin tyhmempi maanantai

Enpäs muista milloin viimeksi minulla on ollut tällainen päivä mitä tänään. Ihan tyhmä, kakka suorastaan. Mikään ei ole maistunut, ja ennekaikkea mikään ei luistanut, haluttanut, innostanut tai edes kiinnostanut. Koko päivä on mennyt uidessa vastavirtaan, ja vaikka aurinko on mollottanut taivaalla, niin itse en ole sitä kyennyt näkemään. Pikemminki se herätti suurta ärtymystä kun sillä tavoin kirkkaasti häikäisi kun viimein silmät itkusta herkkinä ulostauduin talosta. Minun piti tehdä tänään vaikka ja mitä, olin aikeissa käydä siellä sun täällä ja nähdä vaikka ja ketä. Mutta mitä sain aikaiseksi? En mitään. Ei vain kiinnostanut ja huvittanut, totaallinen masispäivä. Ja tällainen aikaansaamattomuus taas ruokkii ärtymystä ja itkuisuutta. Pohjalla ei ole edes huonot yöunet, mutta enteilin tulevaa jo eilen illalla: oloni kohentuessa ja kehon saadessa uutta puhtia, jaksan myös tehdä enemmän juttuja. Mitä juttuja? Eihän minulla ole mitään mitä tehdä! Ja tämä ajaa minut hulluksi. Olen varma, että parin viikon päästä hypin jo seinille jos tilanteesseen ei löydy jokin ratkaisu! Minua ei ole luotu tällaiseen völläämiseen, ja nyt kun minulla ei ole muuta kuin "aikaa itselleni ja paranemiselleni", en mitään muuta teekkään kuin völlää. Tiedän, on erittäin tärkeää että keskityn nyt itseeni, mutta aivan yhtä tärkeää minulle on, että mieleni saa myös muutaa haastetta ja ajateltavaa kuin desien mittailu ja aterioiden suunnittelu. Täytän päiväni tyhjän tärkeillä asioilla, olen ravannut kaupungin jokaisen mahdollisen kirppiksen läpikotaisin, lainannut kirjoja pino kaupalla kirjastosta, lenkkeilyttänyt koiraamme kyllästymiseen asti, ostanut idätyslaatikon uutta keväistä harrastusta varten, ommellut housut (ja samantien myös purkanut ne, koska omepelin väärät palat yhteen... mitä tämä kertoo kädentaidoisani?), maalannut tauluja, tehnyt niitä, siivonnut asuntoani katosta lattiaan ihan vain saadakseni muuta ajateltavaa ja aikanai kulumaan.... en enää jaksa keksiä tekemistä!! Haluan olla töissä, koulussa, missä tahansa muualla paitsi sairaslomalla!  

Jos tästä tuskastumisesta on yritettävä löytää jotain hyvää, niin ehkä se, että tämä on selvä merkki paranemiseni edistymisestä. Pitkään aikaan en jaksanut edes ajatella tekeväni mitään kunnollista ja koko päiväistä työtä, ja pelkkä kaupungille tai lenkille lähtö on ollut jo ajatustasolla aika-ajoin liika ylivoimaista. En ole jaksanut, mutta minua ei ole myöskään huvittanut. Nyt kun painoa on tullut lisaa, ja keho ja mieli pysyy taas enemmän menossa mukana, turhaudun suuresti kun minulla ei olekkaan mitään mihin energiani purkaa. Minulla on ollut hyvä tsemppi päällä ruokailujeni suhteen, ja olen ollut itsestäni erittäin ylpeä, mutta tämän päivän kaltaiset ärripurriärsytysitkumasis-päivät vaikuttavat suoraan myös ruokailuihini: ei ole ollut nälkä, ei ole jaksanut kiinnostaa, ja syöminen on ollut vaikeaa. Tiedän mitä ateriasuunnitelmaani kuuluu, mutta siitäkin huolimatta alas on mennyt vain laihaa pinaattikeittoa, tuorepuuroa, kilo hedelmiä ja kulho salaattia, josta siitäkin jäi puolet syömättä. Ja ärsyttävintä on kenties se, että en jaksa edes suuttua itselleni syödessäni näinkin huonosti. Yhtälö on siis erittäin yksinkertainen:

Suurin aikaansaannokseni tälle päivää!

Tänään on ollut kyllä siis ihan totaallinen poni-päivä piiitkästä pitkästä aikaa. Olen onnistunut upottamaan ahdistavat ajatukset suohon viimeisen kuukauden ajan melko hyvin, mutta jo viime viikolla ensimerkit pitkästymisestä, yksinäisyydestä sekä turhautumisesta alkoivat nostella päätään. Ja tässäpä tämä, viikko kymppi räjähti käyntiin näinkin "aurinkoisissa" merkeissä. Ymmärrän kyllä, että en vielä voi kirmata töihin vaikka oloni tuntuukin jo paremmalta, ja ennen kaikkea ymmärrän, että tilanteeni ei ainakaan parane jos jätän ruokani syömättä, tai vaihdan suunnitelmia omin päin. Tänään näin on pääässyt käymään, ja johan ärsyttää. Mutta aina ei voi olla kiva päivä, ja ehkä minun on vain opittava antamaan tällaisillekin tunteille ja olotiloille tilaa. Suurin oppiminen minulla on kuitenkin edelleen siinä, että aina ei tarvitse olla niin kamalana tekemässä jotain, vaan silloin kun tällainen päivä tulee, on sen annettava mennä myös omalla painollaan ohitse. Parasta olisi ottaa vain päivä kerrallaan, mutta kyllä minun siitä huolimatta on varovaisesti alettava ajtella kevättä hieman pidemmälle: en tahdo tämänkaltaisia päiviä enää kovin montaa, ne yksinkertaisesti tulevat vain terveen mieleni tielle. Ja siksipä minun on löydettävä jotain pientä puuhaa itselleni, oli se sitten osa-aikatöitä, vapaaehtoistöitä tahi jotain muuta. Uskon, ei, tiedän, että kun mieleni pysyy kiireisenä ja pirteänä, myös syömiseni onnistuvat siinä sivussa huomattavasti paremmin. Nyt minulla on vain liikaa aikaa istua, murehtia,ahditua ja ajatella. 

Toivon, että teillä muilla on sujunut maanantai hieman mukavammissa merkeissä. Ja ennen kaikkea toivon, että saan nukuttua poni-oloni pois, ja herään huomenna uuteen päivään uusi pilke silmäkulmassa ilman synkkiä pilviä peittämässä ihanaa kevät aurinkoa! Pidetään peukkuja!

 ~ Laura