Pakkopullaa

Eilen sain piiiitkästä pitkästä aikaa ihan kummat kilasrit illalla. Otsikkokaan ei voisi olla yhtään osuvampi, sillä kyseinen hepuli johtui juurikin syömästäni pullasta. Mitä ihmettä? Kuluneen kesän aikana olen saanut työstettyä melkoisen hyvin sanaa "joustavuus", "suunnittelemattomuus", "lupa" sekä " yllätys". Elämää, eikä sen ruokailutilanteita voi eikä pidä suunnitella jo tunteja tai päiviä etukäteen, tai tuntea suurta tuskaa sitten kun suunnitelmista poiketaan. Tänä kesänä olen juurikin hätyytellyt Tonttua ajatuksilla ja teoilla, jotka aiheuttavat minussa suurta ahdistusta: tehdyista suunnitelmista poikkemista sekä yllätyksellistä, ennaltasuunnitelmatonta extempore syömistä. Olen syönyt tarjotun jäätelön, itseleipomiani pullia, "väärän" päivällisen "väärään" aikaan monen monta kertaa, syönyt "vähemmän" hyvää piirakkaa vain koska sitä minulle tarjottu, juonut lonkkua vaikka mieleni ja kehoni ei sitä edes halunnut, syönyt munkin ykskaks sitä edes ajattelematta..... kertoja on kertynyt lyhyeen aikaan monia, ja vaikka toinen kerta on tuonut mukanaan toista kertaa enemmän ahdistusta ja ajatustyötä, on jokainen kerta kuitenkin rohkaissut tekemään aina uusia hyviä ja normaaleita päätöksiä. Eilinen pullan syönti ei kuitenaan mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan....

Syytän väsymystä. Myönnän väsyttäneeni itseäni hieman liikaa viikonlopun aikana. Lauantaina lähdin äitini kaveriksi Likkojen lenkille Oulua kiertämään, mikä sinäsä ei ollut iso juttu, mutta koska takana oli useampia huonosti nukuttuja öitä, heikompia suorituksia keittiön puolella, sekä edessä vielä työilta, oli kohtaloni sinetöity. Sunnuntai, maanantai,sekä vielä tuo eilinenkin meni pienessä pöllyssä, unen puutteesta sekä nälkävelasta toipuessa. Ei se otollisin hetki alkaa Tonttua hätyyttelemään.... tuli takkiin kuus-nolla. Vai tuliko? No ei ehkä sittenkään. Kait. Ehkä. En vielä tiedä. Kaikki lähti liikkeelle kun tiesin viettäväni päivän kaupungilla hyvän ystäväni ja tämän serkun seurassa shoppailun ja läyryämisen merkeissä. Tiesin, että minun on syötävä hyvin, jotta jaloillaan oleminen ei entisestään vain syvennä jo olemassa ollutta nälkyyttä. Eli tumppasin sisääni kaksi isoa lautasellista (itse kasvattamistani!! *smug*) kesäkurpitsoista tehtyä uunipataa kasviksilla, kun puhelimeni soi. Sieltäpä soitteli kyseinen ystäväni kaupasta, iloisesti kysäisten, josko minäkin haluaisin korvapuustin syötäväksi ennen kaupungille lähtöä. Nöööyyyy!!! Miksi miksi miksi aiiinaaa?! En tarkoita tällä sitä että kyseinen ystäväni olisi minulle aina nisuja tyrkyttämässä, vaan sitä, miksi minulle käy aina näin juuri tämän ystävän kohdalla?! Itselläni on vahva tunne siitä, että aina, ihan joka ikinen kerta kun kaverini tarjoaa minulle jotain hyvää, olkoon se vaikka suklaata, irtsareita, jäätelöa tai leivosta, olen joutunut sanomaan ei, koska olen juuri noussut ruokapöydästä, syönyt jäätelön hetki sitten, mässännyt edellisenä päivänä pussillisen lakuja, ettei minulla oikeasti ole vain tuolla hetkellä tehnyt mitään makeaa mieli! Tottahan toki mukaan on mahtunut myös hetkiä, jolloin omasta tahdostani riippumatta Tonttu on puolestani vastannut, jolloin en ole kyseistä herkkua "halunnut" syödä, mutta voihan kura, varmaan 90 % noista kerroista minulla ei ole oikeasti ollut makean kaipuuta, tai tilaa mahassani.

Joten siis. Siinäpä sitä sitten oltiin. Taas. Voihan kakka, sanonko suoraan. Maha korealla kummulla, ruokaa korvista valuen en vain yksinkertaisesti kehdannut taas sanoa ei. Tunsin, että ystäväni täytyi epäillä etenemistäni, sillä niin monta kertaa olin hänen tarjouksistaan kieltäytynyt ja "selitellyt" syitäni, vaikka ne niin monesti paikkaasna ovat pitäneetkin. Tunnen itseni aina niin epämukavaksi noina hetkinä, koska ensimmäinen ajatus päässäni on vain ystäväni ajatuksen hänen päässään. Jaaha, taas on tytöllä kootut selitykset, Ei vain tohdi eikä uskalla, eikä taida tohtia eikä uskaltaa enää koskaan. Puhelinta pidellessäni, ja tuota skenaariota päässäni pyörittäen ajattelin: Tätä on elämä. Ennalta-arvaamatonta, yllätyksiä täynnä. Joskus on taivuttava suorituksiin, joihin ei välttämättä halua. Aina ei välttämättä tee mieli, mutta joskus on vain kohteliasta tarttua tarjoukseen.... "Juu, osta vaan, oon siellä kohta".

Jumaleisson!! Pulla oli oman pääni kokoinen! Olin jo matkalläa pyöräillessäni ajatellut, että tungen pikku nisun itseei vaikka väkiste, ihan vain näyttääkseni, että kyllä tämäkin tyttö saa pullaa nieltyä! Mutta että saa unohtaa sen sanan pieni... Siinä se pötkötti, puolikas jalkapallo. Mahaa kivisti jo entisestään, ja makeaa ei haluttanut sitten yhtään. Huomatkaa, pulla itsessään ei juuri aiheuttanut kylmiäväreitä, vaan ajatus sen "väkisin" syömisestä, täyteen mahaan tunkemisesta sekä mahdollisesta olosta sen jäljeen. En ollut ajattelut syöväni pullaa tänään. Ei voi mitään, siinä se nyt oli, ja koska, summa summarum, aina ei voi tietää mitä kulman takana (tai tässä tapauksessa ystävän tarjottimella...) odottaa, hiljennäppäs ne äänet päässäsi ja käy kiinni.

Aluksi leikkasin pullasta vain neljäsosan, ja mussutin sen makeihin suihini. Pulla oli ihanaa, kunnon kanelitahnamössö-unelma, sinä päivänä paistopisteessä paistettu. Mahani oli täysi, mutta mieli tyhjä. Molemmat kavereistani jatkoivat omien pulliensa syömistä, ja minä en saanut omastani rauhaa. Kuinka ärsyttävältä mahtoi näyttääkkään, kun sain nakerrettua pullastani vain niin pienen osasen... Tyhjää parempi, ehkä parhaimpia suorituksia minulta heidän silmissään tähän asti, mutta minulle se ei riittänyt. Halusin tosissani näyttää että kyllä minäkin kykenen nykyään jo herkuttelemaan. Ajoitus oli vain hieman pielessä, tälläkin kertaa. Moisten ajatusten saattelemana noudin keittiöstä loputkin korvapuustistani, ja tungin koko pullan sisuksiini mukisematta. Hyvää oli, kiitos.

Mutta voi sitä oloa sen jälkeen. Olin ihan hirmuisen täysi. Ihan  tukossa. Jos olin aijemmin ollut täysi, niin nyt mahani kohosi kuin saari merestä. Kaupassa mietin myyjien katselevan "onnellista" odottavaa äitiä, mutta eivätpä tienneet totuutta siitä, mikä siellä mahassa kiersi lapsen sijaan. Oloni oli todella tukala, ja tuo olo tahtoi viedä ilon ja nautinnon sekä kaiken huomion shoppailulta. Yritin juoda paljon vettä, jotta oloni hieman asettuisi, ja pikku hiljaa, noin kolmen tunnin jälkeen syönnistä huomasin, etten joudu enää pidättelemään ilmaa sisälläni jatkuvasti. Huh helpotusta. Mutta eipä tuonut parempi fyysinen olo mukanaan parempaa psyykkistä oloa. Yritin harhauttaa itseäni käymällä kävelyllä vielä illasta ystäväni kanssa väsymyksestä huolimatta, mutta kotiin palattuani väsymys, täysi maha, tunteja jatkunut henkinen paha olo lyyhistivät minut vain lattialle lähestulkoon hysteeristä väsykatumusitkua tihrustamaan. Minun piti päästä purkamaan oloani jollekkin, jotta saisin moiset ajatuksen ulos koneistostani. Siispä, tartuin vuorostani puhelimeen, ja rimpautin samaiselle ystävälleni, joka oli tuon pahaisen pullan hankkinutkin.

Ja olipahan varmaan erityisen mielenkiintoisen kuulonen puhelu. Minä itkeä nyyhkytin ja vikisin (tosissaan, olen varma että 89 % puhelustani meni kaveriltani ymmärtämättä....) kaiken pahan olon itsestäni pois, selitin miksi pulla teki oloni niin tukalaksi, ja miksi olin sen tahtonut syödä. Ja kaiken tuon sanominen ystävälleni auttoi. Ihan hurjasti! Tunisn, että rauhoituin, eikä pulla tuntunut enää isolta asialta. Se oli vain se vimmattu paha olo ja halu käsitellä asia, jotta voin jättää asian taakseni. Ystäväni kuunteli ja ymmärsi, ja kehui suoritustani, ja kehoitti minua kaikesta huolimatta olemaan suorituksestani ylpeä: olinhan minä vaikeasta olostani ja täydestä mahastani huolimatta väkipakolla näyttämisen halu silmissä kiiluen tuon pullan kokonaan syönyt! Ja totta, vaikka se ei vielä eilen hienolta saavutukselta tuntunutkaan, kyllä se jo nyt uuden päivän myötä alkaa siltä vaikuttamaan.

Että semmoinen häppeninki. Pitää pitää väsymystä ja ruokailuja silmällä tarkemin, ettei moisia floppeja pääse ihan heti tulevaisuudessa tapahtumaan uudestaan.... Ei kivoja tuollaiset, mutta ainapa nuistakin näyttää pääsevän yli kun tarpeeksi kaun työstää. Huhhei. Hmm. Nyt mieli tekisin jo jotain muuta hyvää...ehkä porkkanapiirakkaa, jota joskus käyn Stockalta harmstraamassa, ja nautiskelen suuren haarukan kanssa ;) Ahdistukseen ei parane takertua, kosa se vain ruokkii lisää sairasta ajattelua, jolloin noidankehästä on entistä vaikeampi päästää irti.  Siperia opettaa, niin ne väittää.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille, let's kick some asses, shall we!?

 ~ Laura