...

Tein tänään uuden aluevaltauksen. Kävin sauvakävelemässä. Tunsin itseni erittäin typeräksi. En tee sitä enää. 

Kaikella kunnioituksella kaikkia sauvakäveliöitä kohtaan,

~ Laura 

Marketin tyttö

Sen koko olemus huoksui sitä. Ei, ei edes huokunut, kirkui suorastaan. Sen pitkä, punertava tukka oli huolitellusti nutturalle keritty, pinneillä viimeistelty. Suurten silmien alapuolella huomion kiinnittivät korkeat, jo lähes töröttävät poskipäät. Leukapielet näyttivät miltein leveiltä muutoin kapeiden kasvojen ohella; aivan kuin leuka olisi launattu jonkun toisen kasvoilta. Päällä tytöllä oli villakangastakki, huivi sekä käsissä paksut villatumput. Sitä paleli, ihan varmana paleli. Farkut eivät  imarrelleen sen muotoja, sillä tytöllä ei ollut muotoja mitä imarrella; tummat housut vain peittivät alleen sen rumuuden, mitä tiesin niiden pitävän sisällään. Maitohyllyllä katseen kohdatessa sen kasvoille levisi äkkiä hymy; ystävällinen, kiltin tytön kohtelias hymy. Aivan kuten itselläni aina, varsinkin ennen. Hymyllä on hyvä verhota pahaa oloa, hyvä sanoa ihmiselle "kaikki on hyvin, näethän, minähän hymyilen". En saanut silmiäni irti tuosta tytöstä. Sen matala ääni, sammaltava puhe, hidastuneet liikkeet, kaikki toiminto kertoivat minulle koko hänen tarinansa; muiden hoitaessa ostoksiaan, minä luin tuota tyttöä kuin avointa kirjaa. Näin hänet. Näin hänet tavalla, jolla kukaan muu sillä hetkellä ei kyennyt. Kärryissään sillä oli ainoastaan rahkapurkki, ja omenoita se käsitteli kuin suurinta maanpäällistä aarretta... valinnan vaikeus, täydellisyyden tavoitteleminen. Jatkaessani tytön sekä mukana olleen äidin tarkkailua, kadotin yhä enemmän ja enemmän tilannetajuani, ja uppouduin yhä  syvemmälle siihen hetkeen, nuihin kahteen ihmiseen. Sitten aloin jälleen tuntea: Kuumuutta. Ahdistusta. Pahaa oloa. Hätää. Suunnatonta turhautumista ja tarvetta osallistua, puuttua, puhua. Koin käsittämätöntä tarvetta kertoa tytölle, kertoa äidille, että tuosta kaikesta on tie ulos. Kertoa että minä näen, minä ymmärrän, minä uskon. Uskon parempaan huomiseen, ja uskon myös heidän siitä selviävän. Kertoa että ei luovuttaa. Minä luovutin, ja millä seuraamuksilla? Viisi vuotta elämästäni. Tyttö oli nuori, liian nuori leikkimään terveydellään, hengellään. Halusin vaim vimmatusti heidän tietävän, että koskaan ei ollut liian aikaista aloittaa. Kuumuus ja turhautuneisuus minussa vain kasvoi. Halusin vain sanoa tuolle äidille jotain. Mitä tahansa! 

Ja niin minä tein. Ostoskärry jäi hedelmien keskelle kun viimein annoin itselleni luvan lähestyä äitiä. Avasin suuni ja kerroin mitä näen, mitä itse olen kokenut, kuinka kauan, ja miltä viimein tuntuu tajuta, että elämää on ilman sairauttakin. Tärkeimpänä kaikesta halusin vain toivottaa äidille kaikkea hyvää, jaksamista ja voimia. Tie on pitkä, muttei mahdoton kulkea. Palkkioksi sanoistani sain hymyn, kiitoksia, tarinan sekä ennenkaikkea itselleni suunnattoman huojennuksen ja tyytyväisyyden tunteen. Olin puuttunut toisen erittäin henkilökohtaiseen asiaan, astunut reviirirajan yli ja tullut iholle. Mutta ennenkaikkea olin osoittanut ymmärrystä sekä tuonut toivoa. Vaikka hetki oli liian lyhyt, ja liian paljon jäi sanomatta, toivon tuolla hetkellä olleen toivottavasti vähintään yhtä paljon merkitystä tuolle nuoren tytön äidille kuin mitä sillä oli minulle itselleni. 

Joskus pienillä sanoilla voi olla suurta merkitystä, tapahtui se vaikka sitten purkitettun tonnikalan sekä tomaattimurskan välissä seistessä. Jälleen yhdenlainen markettikokemus lisää.

~Laura  

Hei me leivotaan! Taas...

Kakkuja, kakkuja, lisää kakkuja! Viikonlopun leipomistalkoiden jälkeen päätin aloittaa viikon leipolla vähän lisää kakkuja ja muffineita, tällä kertaa äitini työpaikalle kahvipöytään. Resepti oli sama mitä viikonloppuisen kakkusen, ja tällä kertaa ajattelin tuoda respetin teillekin kokeiltavaksi Lauran pyynnöstä, sen verta ahkerasta olen kyseisen Humminbird cake:n makua kehuskellut!

En varsinaisesti pidä isojen kakkuvuokien käytöstä niiden kömpelyyden sekä kakkujen mataluuden vuoksi, joten tällä kertaa otin käyttööni oman "sinkkivuoaksi" kutsumani irtopohjavuoan. Taikinaa jäi hieman yli, mutta ongelma ratkesi kun kaadoin loput taikinaa muffinivuokiin, ja näin työpaikan rouvat saivatkin nauttia samaa leipomusta seka kakun että cupcakesien muodossa ;)  Pohja onnistui jälleen hyvin vaikka pekaanipähkinöiden sijaan jouduinkin turvautumaan hasselpähkinöihin. Näppärän kokoinen ja näppärä leikata, vaikka kerroksia kakkuun tulikin kolme. 

Päälle nakkasin vielä butter cream frostingin sekä kasan preeriasuusuja. Siinäpä se. Palaute ainakin oli hyvää, ja jos tämänkin kertainen keeki jäljitteli edes yhtään sitä mitä viikonloppuna tekemäni ja syömäni oli, niin varmasti ihan onnistunut tämäkin ;) 

Eli nyt naiset ja herrat leipomaan! 

(Tuunattu) Hummingbird cake

1 cup (110g)     paahdettuja, murskattuja peekaanipähkinöitä

3 cups (390g)      jauhoja

2 cups (400g)     sokeria

1 tl                      soodaa

1/2 tl                   suolaa

1 tl                      kanelia

3 isoa                  kananmunaa

3/4 cups (180 ml) rypsiöljyä

1 1/2 tl                vaniljauutetta (löytyypi markettien leivonta osastolta, alle 3e maksoi)

1 tölkki               ananasmurskaa mehuineen

3-4                     kypsää banaania

Väliin kypsää, muussattua banaania. Itselläni banaanin päästessä loppumaan lisäsin omaani paniikissa raastettua omenaa, mikä osottautuikin erittäin toimivaksi kokeiluksi! Väliin tulee makeaa frostinkia, ja alkuperäisessä ohjeessa edes banaani ei ole ihan välttämätön, mutta mielestäni marjat, hedelmät tai miksei vaikka Nutella toimisi kivana lisänä kerrosten välissä. 

Paahda pähkinöitä uunissa 180 astetta noin 5-8 minuuttia. Älä polta, niinkuin minä tein ensimmäisellä yrittämällä, viime tingassa sain onneksi pähkinäni pelastettua, kiitos äidin! Nosta uunista, murskaa ja jäähdytä. 

Sekoita yhdessä kulhossa nuolialla tahi kapustalla (tässä reseptissä ihanaa on myös se, ettei kakkua valmistaessa tarvitse vatkainta, eli näin ollen mitään ei tarvitse esimerkiksi vaahdottaa...) "märät" aineet, eli munat, öljy, valuttamaton ananasmurska, banaanimusrka, vanilijauute sekä jäähtynyt pähkinämurska. Toisessa kulhossa sekoita keskenään kaikki kuivat ainekset, eli jauhot, suola, sooda, kaneli ja sokeri. Sen jälkeen kaada märkä seos parissa erässä kuivien ainesten joukkoon, sekoittaen taikina tasaiseksi ilman jauhopaakkuja. 

Taikina on melko raskasta ja sellaista kosteaa, aivan kuten olisit leipomassa jotain kuivakakkutaikinaa. Mutta tämän reseptin maistuvan kostea ja maukas salaisuus onkin juuri ananasmurskassa, banaaneissa, sekä ehdottomasti runsaassa määrässä pähkinöitä! Kerroksia ei tarvitse siis edes kostuttaa millään!

Kaada voideltuun vuokaan, ja paista 180n. 45-60 minuuttia. Hammas- tai grillitikku on paras apuväline kypsyyttä testattaessa ;) 

Butter cream frosting

1 1/2 cups (n.360g)                   huoneenlämpöistä voita

3 3/4 cups (jotain reilu 7 dl)     tomusokeria 

3-4 rkl                                       maitoa tai kermaa

1,5 tl                                          vanilijauutetta

(1 dl                                          tummaa kaakaojauhetta)

Tämä frostin täyte/kuorrute maistuu melkein aivan kuten porkkanapiirakan valkea kuorrutus. Eli hy-vää ja makeaa! Laisinkin jos sekaan heittää tuorejuustoa, minkä minä tein ensimmäistä kakkua tehdessäni, mutta tuolloin kannattaa huomata että kuorrutteesta tulee juoksevampaa, jolloin kannataa ainakin haudata haaveet tasaisesta ja virheettömästä kuorrutteesta (kyllä, kokemuksen syvällä rintaäänellä puhun ;) Tämän viikkoisesta kakusta, jonka kuorrutteeseen ei siis tuorejuustoa tullut, tuli heti paljon ryhdikkäämpi ja helpommin jähmettyvämpää). Tätä tahnaa löin siis kakun väliin, ja tällä tein myös crumb coating sekä viimeistellyt vuorrutuksen. Reseptistä päällystä tulee paaljon, mutta liian kanssa pärjää aina ;) Itse löin ylimääräisen massan pakkaseen, josta sitä on helppo tursotella sitten vaikka muffinien tai uuden kakun koristeeksi. Kaakaota lisäämällä kermanvalkeasta päällyksestä saadaan mukava suklainen vaihtoehto, jonka täytekaveriksi voisin kuvitella sopivan esimerkiksi vadelmat tai tuoreet aprikoosit sekä persikat. Mielikuvitus rajana! 

Elikkäs, vatkaa voita kuohkeaski vaahdoksi joku 5 minuuttia. Sen jälkeen alkaa ärsyttävin vaihe, eli tomusokerin sihtaaminen! Ja sitä kun pitää jaksaa siivilöidä se vajaa puoltoista pakettia, niin meinaa pitkäpinnaisellakin hermot pettää :D (Pitkäpinnaisella en tarkoita itseäni, sillä itse olin valmis heittämään koko sihtilän mäkeen jo ensimmäisen parin desin jälkeen!).Välillä sekaan kermaa/matioa, vanilijauutetta, ja sitten taas tomusokeria. Kuorrutteen paksuutta on helppo pelata tomusokerin määrällä, mutta salaisuus piilee voissa. Kuorrute jämähtää todella nopsaa kovaksi jääkaapissa, ja sitten taas hieman lämpimässä seisottamalla se notkistuu jälleen kätevästi. Kuorrute ei kuitenkaan valu, toisin kuin tuorejuustoa lisättäessä kakun reinaut pääsevät rumasti näkyville kun massa ei pysykkään halutussa paikassa. Kokemusesta oppii :D 

Vielä tuosta crumb coatingista. Jos tosiaan tavoitteena on tehdä täydellisen sileä kuorrute, kannattaa täyttämisen jälkeen vetäistä kakun ympärille yltympäärisnä uloittuva ohuen ohut kuorrute, joka sitoo muruset ja tasoittaa kylkien epätasaisuudet. Jääkaappiin hetkeksi, jolloin kerros jämähtää niin, että sitä voi ihan vapaasti kosketella ilman että sormet tarttuu kiinni (tässä juuri butter creamin salaisuus!). Tämän jälkeen vain työstämään vasta varsinaista kuorrutusta, jonka tekeminen nyt onkin helpompaa, kun muruset eivät irtoile spatulaa nostaessa, ja kakku on jo valmiiksi melko tasainen ja ryhdikkään suorakulmainen. 

Eli nyt vain kaikki vähänkään keittotaitoiset hällän ääreen ja kakkua vääntämään! 

Loppuun vielä iloinen välipalaetana... 

~ Laura 

Leipuri Hiiiiiva....

Aurinkoiset kelit sekä mielenpäällä pyörivät asiat muun muassa tulevasta kesästä, töistä, reissuista, hoitotapaamisista, sairaslomista sekä muista pikku hiljaa tasaantuvan elämän mukanaan tuomista ajatuksista ovat hieeeman pääseet vaikuttamaan postausaktiivisuuteeni, mutta ei anneta sen häiritä, eihän? Tässä nyt kuitenkin hieman viiveellä kuvasaldoa viikonlopun (tarkemminottaen lauantain) leivontasessioista, joita suunniteltaessa ja toteuttaessa kului mukavasti pari päivää. Minulle nakitettiin siskoni synttärikinkereiden tarjoiltavista huolehtiminen, ja pitihän sitä päästä kokeilemaan jotain uutuus-juttuja. Leivonta muutenkin on minulle todellä lähelllä sydäntä, ja nautin siitä suunnattomasti, vaikken moneen vuoteen ole omia leipomuksiani juurikaan päässyt maistelemaan. Siltikin leipominen on tuonut minulle aina suurta nautintoa huolimatta myös sen mukanaan tuomasta syömisen ja syömättömyyden ahdistuksesta. Suurta mielihyvää se on tuonut ehkäpä suureksi osaksi myös sen vuoksi, ettei tuolloin omat ajatukseni paina mieltäni, vaan ne jäävät taka-alalle paneutuessani suunnitteluun ja toteutukseen 110 prosenttisesti! Vaikka ammattitasolla en leipomisesta ole koskaan innostunut, on kakkujen, muffinien, piirakoiden, keksien ja pienten suolaisten ähertäminen minulle eräänlaista terapiaa, jota teen ihan tosi mielelläni, ja melko useinkin. Luovuuteni ja mielikuvitukseni pääsee kertaheitolla vauhtiin, kun kokeilen sekä omia että löytämiäni reseptejä... joskus paremmalla, ja joskus vähemmän paremmalla menestyksellä! Mutta  täytyy sanoa että viime lauantaiset leipomukset olivat jättimenestys, ja erityisesti uusi kakkupohjaresepti sai vakipaikan omasta reseptikirjastani! Herkkua, jota itsekkin mätin naamaa parikin lautasellista alun ahdistuksen jälkeen, joka kyllä sittemmin mielestäni hävisi maiskuteltuani ensimmäisen lusikallisen kurkustani alas! Kunnia ei kuulu siis yksinomaan minulle itselleni, vaan sille mahtavalle reseptille, jonka yhdesta ruotsalaisesta blogista löysin. Pohja ei siis ollut lähelläkään perinteistä sokeri-muna-jauho yhditelmää, vaan tämän kakun pohjaa maustoivat paahdetut pekaanipähkinät, ananasmurska sekä melkoinen terttu banaaneja! Aivan taivaallisen tuoksuista, makuista, ja ihana kosteaa ja pehmeää; ei tarvittu mitään ihmeitä väliin saatika kostukkeeksi jotta tämä torttu olisi tehnyt kauppaansa!

Ekaa kertaa elämässäni onnistuin myös pohjan leikkuussa täy-del-li-sesti! Ei muruja, ei hajoavia kerroksia, ei erikokoisia levyjä... täydellistä! Kiitos kuuluu omatekoiselle köyhänmiehen pyörivälle kakkualustalleni, jonka kyhäsin juustotarjottimesta, iittalan kulhon puisesta kannesta sekä märästä talouspaperista.. toimi kuin rasvattu! ;) Ehdoton apuväline oli myös oikeanlainen veitsi, sekä TEKNIIKKA, jonka opin edellisenä yötä katsellessani amerikkailaisten kotiäitien youtube-videoita! Johan maailma kirkastui kertaheitolla! Mitäpä ei internetistä löytäisi..... ;) 

Siinä sivussä pyöräytin myös parit cupcakesit kahvipöytään. Näihin päälle tarkoituksena oli kuorruttaa mokka-suklaa-kuorrute kookoshiutaleilla ja ilman, aivan kuten mokkapaloissa. Taikina ei muutenkaan juuri poikennut tutusta piirakkataikinasta, erona se, että myös taikinaan tuli kahvia.  Täytteeksi kakkuun vuorostani laitoin ainoastaan murskattua banaania sekä cream cheese buttercream frostinkia, eli tomusokeri-tuorejuusto-voi kompoa. Vastaavanlaista tahnaa lyödään muun muassa porkkanapiirakan päälle, vaikkakin tämä buttercream ilman mitään tuorejuustoja on juurikin sitä tököttiä, mitä jenkit tuuppaavat omien kakkujensa niskaan. Olen lopen tylsistynyt leipomaan perinteisiä hedelmillä sekä marjoilla koristeltuja kermakakkuja, joten nyt halusin kokeilla kerta heitolla jotain kunnon American dream keekiä :D  

Koristeeksi kakkun päälle halusin eläviä kukkia, joten kukkakaupasta mukaani edellisenä iltana tarttui nippu ruusuja, jotka laitoin yöksi lämpimään veteen avautumaan...

Sitten iski pieni kiire, mistä johtuen projektin dokumentointi jäi hieman vähemmälle. Tähän väliin mahtui siis muutaman eri kuorrutteen valmistusta sekä pari ärrä-päätä, ja vaikkei kakusta tullut läheskään sen näköistä mitä piti, lopputuloksena oli kuitenkin kakuksi tunnistettava tekele. Eikä se ihan kamalan pahaakaan ollut ;) Itseäni yhtään enempää kehumatta maultaan (ei näöltään!) ehdottomasti parhaimpia suorituksiani! 

Apukokkina keittiössä hääri myös karvakaveri, joka parin tunnin kerjäämisen jälkeen masentui ja möksähti täysin...

Onnistuneet kahvittelut ja tarjoiltavat kaikin puolin, ja oli ihanaa herätellä pitkästä aikaa leipomisvimmaani! muutenkin sadeilma sekä edellisviikon flunssa ovat vetäneet hiemann mieltä ja oloa veteläksi, joten tällainen leivontapäivä oli kyllä mukavaa vaihtelua, ja toi paljon muuta ajateltavaa! Pääsenkin pian harjoittelemaan täydellisen kuorrutteen levittämistä uudemman kerran jo tällä viikolla, sillä sain tehtäväksi leipoa kakun äitini työpaikalle. Saas nähdä miten käy, ja kuinka monta epäonnistunutta kuorrutetta tällä kertaa saan väännettyä ennen kuin olen tyytyväinen! Jää nähtäväksi. 

~ Laura 

Aivan kuten Strömsössä?

Hejdå alla! Ja astetta vähemmän aurinkoista lauantai-illan ehtoota kaikille! Ulkona sataa vettä, minä poden viikolla vilustumisen myötä saamaani pientä flenssua, päässä ei virtaa mitään muuta kuin parikymmentä litraa räkää, eikä virta riitä mihinkään hirmuisen jännittävään... joten mitä tehdä? Käsidesi hollille, kasvosmaski naamalle ja aivastuksia automaattiaseen lailla tykittäen leipomaan! Viime viikolla kotona koiraa hoitaessa pillastuin leipomaan isille pikkuleipiä metallipurnukan pullolleen aamukahvihetkiä varten. Tänään ajattelin leikkiä taas ehtoo emäntää, ja leipasta tuon nyt jo tyhjäksi käyneen rasian täyteen uusia pikkuleipiä. Viime viikon ohjetta en enää muista (jostain blogista minä sen nappasin), mutta tältä ne näyttivät...

Resepti ei ollut mitenkään kummoinen ja monimutkainen, joten tuunasin sitä hieman lisäämällä osaan kaakaojauhetta, murskattuja hasselpähkinöitä sekä kookoshiutaleita. Kolmea eri sorttia siis oli tarjolla, ja hyvinpä nuo tekivät kauppaansa... Ihan kuin piskuisia tiikerinkakku leivoksia!

Päätinpä siis tylsyyden selättämiseksi, sekä etelästä tulevia sukulaisia ilahdutaakseni uusia tämän "pullan tuoksuinen koti-äiti"-ilmion, ja elvistellä keittiötaidoillani. Ei olisi ehkä kannattanut, sillä eipä mennyt tuo leivonta aivan kuten Strömsössä...

Siinä missä pikkuleipien PITI näyttää tältä... 

Kuva täältä. 

...omat luomukseni eivät aivan yltäneet samaan, ja näyttivät tältä...

Reseptistä, josta piti tulla "meheviä ja muhkeita" american cookie -tyyppisiä suklaahippukeksejä, minä onnistuin taikomaan tuota samaista reseptiä orjallisesti noudattaen kauralastuja? Vad?! Nämä mantelirouheella höystetyt näyttävät vielä ihan...sieviltä, kun taas samaa ei voi sanoa valko- ja tummasuklaalla tuunatuista versioista. Mitään kaunistelematta näyttävät suoraan sanottuna siltä kuin ne olisi kertaalleen jo syöty, ja sitten leivottu uudelleen. Aprikoosilla sekä kaardemummalla höystetyt näyttivät vähintäänkin yhtä...viehättäviltä. 

Eipäs tartuta pieniin yksityiskohtiin! Ajatus on tärkein, vai kuinka? P****t, tätä soopaa en jaksa itsekkään niellä, ja tästä positiivisesta ajattelusta huolimatta taidan sulloa nämä pikkuiset, eilispäivän lounasta muistuttavat,  kivikovat tappaja-kiekot vähin äänin tuohon iskän rasiaan, ja tarjota vieraille jotain kauoasta ostettua ja valmista! Ensi kerralla parempi menestys! Tämä yritys ei nimittäin jää tähän! 

Nyt sitten guacomolea, savuporolevitettä ja saaristolaisnappeja ilta natustettavaksi ähertämään! Ei vissiin kannattais... 

Kanelin tuoksuisin terveisin, 

~ Laura 

Rautaa, nautaa ja pyykkilautaa!

Kukkuluuraa! Pientä hiljaiseloa on tullut bloggaamisen suhteen vieteltyä, ja jos ei oteta huomioon viime viikon keskiviikon pikapaniikkipostausta kreikkalaisesta lounaasta, edellisestä postingista on jo melkoisesti aikaa... shame on me! En vielä ilmeisestikkään ole toipunut pääsiäisen sokerihuuruista, mutta jos nyt viimein koittaisin kasvattaa jälleen selkärankani takaisin ja reipastua.

No ei, kyse ei ole ollut pelkästä laiskuudesta, vaan silkasta kiireestä. Olen toiminut koko kuluneen viikon ajan päästyäni eteläsuomen turneelta babysitterinä koirallemme kotona, kun vanhukset lähtivät nauttimaan kevät hangista pohjoiseen. Siispä viikko kului koiran kanssa seurustellessa ja lenkkeillessä, sekä kotista yksin isossa talossa leikkiessä. Olihan meillä oikein rattoisaa kaksistaan.

Ei koira sentään ihan kokonaan ole saanut jakamatonta huomiotani, ja kerkesinhän tuota näkemään myös muutamaa ystävääkin shoppailun ja kuntsarin merkeissä! Josta päästäänkin ostiskon aiheeseen. Nimittäin. Olen nyt noin kolmisen viikkoa sitten ruvennut jälleen varoivaisesti aloittelemaan pitkään pannassa ollutta kuntosaliharrastusta. Vielä reilu vuosi sitten kuntosali oli pelkää pakkopullaa, paikka jossa vähäisillä energioilla käytiin kuluttamassa ne viimeisetkin voimanrippeet, ja kotiin tultiin syömään pelkkiä wokkivihanneksia... aina ei edes niitäkään. Ei tarvitse ihmetellä miksi ne lihakset katosivat sellaista kyytiä, ja voimat hupenivat muutamassa kuukaudessa, lopputuloksena totaallinen crash down. Nyt kun painoa ja voimia on kertynyt jo useamman kilon verran, suhtautumiseni moiseen hoopoiluun on totaallisesti muuttunut. Siksipä uskalsin ottaa riskin, ja sallia itselleni mahdollisuuden herätellä jälleen henkiin saliharjoittelun todellista tarkoitusta: nimittäin lihasmassan lisäämistä, voimien kartoittamista, sekä ennenkaikkea, liikunnanilon palauttelemista. Innostuin ajatuksesta kirittää painonnousuani hankkimalla käsiini ja jalkoihini lihasta saadakseni raajoihin enemmän voimaa (ja tätä kautta myös sitä painoa, luonnollisesti). Viimeiset kolme viikkoa ovat kuluneet ravatessa muutamalla eri salilla etsiskellen mukavaa paikkaa jossa alkaa taas vähän varovaisesti rautaa nostelemaan, ja köyhä työtön pummi kun tällä hetkellä olen, niin hinnalla erityisesti ON suuri merkittävä tekijä valinnan suhteen. Viime viikolla sitten viimein päädyin hankkimaan jäsenyyden Liikkuun, ja voin todeta, että en ole katunut! Iso ja valoisa halli uusine laitteineen on kyllä todella minun mieleeni. Sellainen "matalankynnyksen" sali, jossa näyttää käyvän kaiken ikäistä ja kokoista väkeä. Siellä ihmetellään nyt kuukausi, ja katsotaan mitä sitten jatkon kanssa. Olen tehnyt itseni ja äitini kanssa sopimuksen, että jos missään vaiheessa homma käy liian vakavaksi, tai kehitys kääntyisikin itseäni vastaan, nostan kädet ilmaan, ja jätän homman siihen. Uusi kokeilu sitten muutaman kilon päästä uudestaan. But so far so good, nimittäin.

Alle kuukaudessa, reilu sentti reisiin, käsivarsiin sekä persauksiin!! Mwahahahaaah!! Tuloksia, näkyviä tuloksia, niin mittanauhassa kuin puntarillakin! Että olen ylpeä itsestäni! Varsinainen She-Hulk! No jos nyt ei ihan sentään kuitenkaan. Mutta hyvällä matkaa tiellä sinne päin (itsensä pettäminen on tutkitusti joskus ihan kannattavaakin...). Mutta tämä tarkoittaa että olen tehnyt asioita oikein. Mitään pyykkilautavatsaa en tule koskaan saamaan, eikä sen niin väliäkään, mutta on ollut ihan tosi mahtavaa huomata omassa kehossa muutoksia, ja jokainen nytkähdys puntarilla ylöspäin on tuonut vain enemmän energiaa ja voimaa keholleni ja mielelleni.

Ja nyt raudasta nautaan, nimittäin jotain muutakin on tapahtunut. Sillä olen löytänyt kauan kadoksissa olleen ruokahaluni (ja hieman haparoivan motivaationikin). Tai pikemminkin tuo ruokahalu löysi minut. Siinä missä viime viikko kului koiraa ja huushollia holhotessa, saleillessa ja muita turhan tärkeitä asioita hoidellessa, on se kulunut myös syödessä. Olen ollut itsekkin kuin ällikällä lyöty, sen verta on tuota ruokaa uponnu tähän naiseen että ei heti uskoisi! Kieltämättä kulutus koko viikon ajan oli melko huipussaan, kun salin lisäksi piti koira vielä lenkittää pari kertaa päivässä, ja tuo jatkuva näläntunne on nyt jo hieman heillittänyt, mutta olihan se kokemus: joka aamu heräsin 4-6 aikaan kiljuvaan nälkään syömään aamupalaa, kun edellisillan ruisleipä-rahka-kananmuna-jogurtti-profeel kaakao-hedelmä-orgiat eivät riittäneet pitämään nälkää loitolla aamuun asti! Ja sama rumba jatkui läpi päivän, koko viikon. Ruokaa upposi sellaisia määriä sellaista tahtia että sillä määrällä olisi ruokkinut jo varmaan jonkun pienen kylällisen verran kansaa. Hyvä vain, mutta kyllä itseäni huvitti, kun viikkoja olen marissut sitä kun ruoka ei tahdo oikein maistua, ja en saa itsestäni irti tarpeekseni yrittääkseni... loppu se marina! Niinkuin jo totesin, tuo nälkävelka on nyt jo hieman rauhoittunut, mutta jätti se jälkeensä ihan mukavan tahdin ja parannuksen entiseen.

 Jotta kehitystä tapahtuisi, ja en vahingossakaan aiheuttasi itselleni vain hallaa uuden saliharrastukseni myötä, olen ottanut ruokailut, erityisesti salipäivänä, enemmän kuin sydämmenasiakseni. Ensimmäisten kertojen jälkeen ravinnon saanti ei ollut riitävää, mikä näkyi kyllä seuraavana päivänä niin kropassa kuin mielessäkin, mutta siperia opettaa. Nyttemmin pidän puolen, että palautusjuoma niellään alle 30 minuutin sisällä treenistä, ja ruoka on pöydässä viimeistään 2 tunnin päästä reenailusta. Mistään päivän ateriasta ei saa lipsua, muuten osuu omaan nilkkaan. Ja olenhan tuota tainnut hankkeesssani onnistua, näin ainakin olostani, mittanaushasta ja puntarista päätellen. Tutka on pidettävä jatkuvasti päällä, sillä riski lipsua enemmän ortoreksisiin ajatuksiin on nyt koko ajan herkillä aloitettuani salillä käynnin, mutta olen koittanut teroittaa itselleni: nyt tarkoituksenani on lisätä vain lihasta, mistään fitness-tason urheilusta ei todellakaan ole kyse. Kyseessä on pikemminkin fatness-tason ureheilua: ensin riuhdotaan salilla, sitten vedetään ruokaa kiduksiin kahden ihmisen edestä. Syön muutoinkin pääsääntöisesti terveellistä ja monipuolista ruokaa, mutta en halua lipsua siihen,että se orastava sallivuus mielestäni häviää, ja löydän itseni syömästä pian pelkkää rahkaa ja tonnikalaa. Tämä ei nimittäin ruoki normaalia ruokailukäyttäytymistä, mitä edelleenkin opettelen. Tarkoituksenani on pitää sali mielekkäänä ja vapaamuotoisena harrastuksena, mikä tarkoittaa, että ruokavaliooni kuuluu tuon rahkan ja tonnikalan lisäksi myös suklaa, noutoruoka, vaalea leipä, normijogurtti, pullat, karkit, sekä kaikki muu mitä tiukkaa ruokavaliota noudattavat kehonrakentajat (ja mitä Tonttunikin minulle suosittelisi) noudattavat. Olen varpaillani, koska tiedän olevani siinä enemmän kuin hyvä, ja onnistuvani siinä ehkä liiaksikkin niin halutessani. Taito sekin? Siispä,  jatkuvaa tasapainottelua, mutta hienoa on huomata, että tunnistan itsestäni terveen ja sairaan ajattelun, ja osaan puuttua (lähestulkoon aina) asiaan ajoissa.

Eli vaikka jotkut saattavat ajatella leikkiväni tulella (itsekkin asiaa pohtineena...), on riskin ottaminen siis kannattanut: saan mielekästä puuhaa tyhjiin päiviini, ja syömiseni ovat saaneet kunnon puustin oikeaan suuntaan. Olen saanut kasvatettua ateriasuunnitelmaani, ja muutoinkin ruoan laatu on taas palaillut ennalleen: pelkäksi välipalaksi ei riitäkkään enää pelkkä hedelmä, kun nälkä on sen verta isompi kuin mitä vielä parisen viikkoa sitten! Ja ennenkaikkea, kokeiluni näkyy minussa ihan fyysisellä ja todellakin psyykkiselläkin tasolla: mieli on korkeammalla, kun tietää tekevänsä oikein ja onnistuvansa jossain. Kasvavat pikku lihakseni tuovat voimaa niin kehooni, kuin mielellenikin. Ja on kiva kuulla ja huomata, että kehitys ja hyvä olo näkyy myös päälle päin: vähän aikaa sitten pompulaa laittaessani äitini huomautti että minullehan on kasvaneet hauikset hihih!Lisäksi olen välttynyt suuremmilta tunnemyrskyiltä, kun oikeanlasita ruokaa oikealla rytmillä on ollut tarjolla.

Tästä on siis hyvä jatkaa, ja mielenkiinnolla seurata jatkuuko kehitys oikeaan suuntaan. Ainakin vielä odotukseni ovat korkealla, kuten myös ruokahalunikin. Että tällaista.

~ Laura

Jos vuori ei tule Muhammedin luokse, Muhammed menee vuoren luo...

Tässä tapauksessa kyse on kylläkin vain minusta, ja pitkään minua riivanneesta matkakuumeestani Kreikkaan. Lisäksi tilanne on päinvastainen. Nyt kun kukot ovat munansa munineet, trullit palanneet vuorelleen, lampaat laskettu vehreimmille niityille ja mämmiä vedetty rove kaupalla, on taas aika palailla ihanan arjen pariin. Tosin, sunnuntaisesta pääsiäisateriasta inspiroituneena päätin jo heti maanantaina jotain: jos Laura ei pääse Kreikkaan, tuodaan Kreikka Lauralle.

Jos ennen ole suo, kuokka ja Jussin, niin tänään oli hanki, lapio ja Laura. Hetkeä myohemmin tilalla oli patio, grilli ja kanavartaat! Pyhänä nauttimani uunipaprikat silmissäni siintäen päätin järjestää itselleni ja systerilleni kreikkalaisen päivän. Zorpaksen soidessa taustalla (cd:ltä tosin) ja kanasouvlakien muhiessa pallogrillissä, oli tunnelma vähintäänkin kuin aidossa kreikkalaisessa tavernassa: uunissa valmistui valkosipulileipiä, tzazikin valkosipuli kirvelsi silmissä asti, ja kreikkalainen salaatti oliiveineen ja fetakuutioinen viimeisteli koko komeuden. Tarvitseeko edes sanoa että tämän kesän grillikauden avaus oli enemmän kuin onnistunut?

 Pallogrillin saamiseksi oli nähtävä hieman vaivaa, ja siksipä keittiömestareiden oli kohdattava muun muassa aava meren selkä kaikkine haasteineen ja uhkineen(?). Mutta ei ollut kelissä valittamista...

Hakureissulle pieneen pösöön matkanjohtajaksi mukaan ahtautui tietysti myös skilos mas Wasso (joka on muuten yleinen naisen etunimi Kreikassa... :D)

Grilli, ruoka, ja itse The Grillimestari: kiitos kanavartaiden karsinogeeneistä kuuluu yksinoikeudella systerille ;)  

Zorbakset soimaan ja eikö ruoan valmistukseen! Hyvin meni jalan alle, ja hyvä ettei ruvennut lautaset keittiössä lentelemään tätä kuunnellessa!

Kana-kasvis-souvlakit <3 Voiko MIKÄÄN tuoksua paremmalle kuin pallogrillistä lautaselle nostetut herkut?! Ei. Voiko mikään tuoksua enemmän kesälle?! Ei. Voiko mikään yhtä yksinkertainen ruoka maistua tätä paremmalle?! Ei. 

Nyt mentiin vähän siitä mistä aita oli matalin, mutta koska matkaseurue oli grillin metsästysreissun jäljiltä jo niin nälissään, valkosipulileiväksi kelpuutimme tällä kertaa pakasteesta löytyneet paahtoleipäsiivut. Aivan yhtä hyviä olivat testiksi valmistetut merisuolalla ja avokadolla voidellut rapsakat ruisleipäsiivut. 

Fetaa, oliiveja ja punasipulia = <3 <3 <3. Muodon vuoksi mukaan oli laitettava myös hieman muitakin lisukkeita. Yksinkertaista mutta hyvää! Omatekemä tzaziki oli koko pöytäseurueen Masterpiece: bulgarianjogurttia, kurkkua, sitruunaa, pippuria, ja tuninkina hieman kurkkusalaattia sekä raejuustoa. Unohtamatta tietenkin lukematonta määrää valkosipulinkynsiä, joita nakkelin joukkoon melko reilulla kädellä. Jos ei tuoksunut valkosipuli tämän aterian jälkeen niin vika ei ainakaan ole tzazikissa ;)

Tällaisia pillastumisia ja tuulahduksia etelästä kaipaisi hieman useamminkin piristämään omaa sekä muiden mieltä, ja ennenkaikkea makuhermoja! Eihän tämä tämä aivan aitoa matkaa etelään auringon alle korvannut, mutta toi pientä helpotusta pahimpaan matkakuumeeseen... justiinsa. Valetta. Se nimittäin vain pahensi riivatun kuumetta entisestään. Minkähän maan keittiöön sitä seuraavaksi matkustaisi? Viikko jatkunee kuitenkin ruisleipä/peruna-linjalla siihen saakka kuunnes uusi insipaarioaalto iskee taas kokeilikeittiöön.

Tätä odotellessa, aurinkoista viikon jatkoa kaikille! 

~ Laura