Mikä on kun ruoka ei maistu!

Niin, otsakekin sen sanoo. Ei maistu, niin ei maistu!Mutta miksi ei maistu! Olen koitetlu lahjoa itseä viime päivät millä milloinkin: suolaista, makeaa, haasteita ja Tonttu-ruokaa. Ei. Ei niin ei. Jo reilun viikon olen joutunut enemmän tai vähemmän vääntämään kättä ruokailuista: minulla ei tunnu olevan minkään maailman intressiä ruokaa kohtaan what so evör, ja nälkääkin saa hakea ja houkutella kylään. Eipä ole paljoa näkynyt tai kuulunut. Olen samaan aikaan hamstrannut pakkaset täyteen jäätelöä ja pakannut kaapit aina suklaakekseistä irtokarkkeihin täyteen jotta edes satunnainen mieliteko saisi minut syömään jotain energiapitoista, mutta viimeiset pari viikkoa olen lähinnä nautiskellut kaalta. Kaalta sen kaikessa mahdollisessa olomuodossa! Kaalisalaattia kanalla, kaalisalaattia lohella, kaalisalaattia kasviksilla ja kermaviilikastekkeella, tonnikalawokkia kaalella, kaalilaatikkoa... kaalia raakana, kaalia kokattuna... kaalta,kaalta, kaalta! Päälle vielä pepsi maxia ja keinotekoisesti makeutettua kahvia, niin pääsen aivan kohta ihmettelemään airbussien liikennöintiä leijuessani maamme ilmatiloihin, sen verta kaiken tämän seurauksena olen saanut kärsiä megaluokan turvotuksesta ja kaasupatoutumista. Mahani on pallo täynnä ilmaa, ja  olo on aivan kamala ja tukala!

Siinä missä parisen viikkoa takaperin minua lähinnä ahdisti se, etten tiennyt mitä herkkua, einestä, valmisateriaa tai haastetta kävisin milläkin hetkellä valloittamaan seuraavaksi, nyt himoitsen lähinnä vain päärynöitä ja appelsiineja. Herkut ovat jääneet kaappeihin odottelmeaan syöjäänsä. Toisaalta, keho kertoo mitä se tarvitsee, ja koska minua on myös väsyttänyt kovasti viimeiset viikot, ehkä se vaatii itselleen vitamiineja? Vai olisko väsymyksen syy sitten kuitenkin huonontuneessa syönnissä? Reilu viikko on mennyt lähinnä salaatteja ja keittoja syöden, mutta nyt jo pari viimeistä päivää olen tämän lisäksi onnsitunut skippamaan muutamat välipalat ja lämpimät, korvaamalla ne jollain pienellä suolasisella, kuten raejuustolla ha hedelmillä, Leipä on pudonnut lämpimien kyljestä lähes kokonaan, ja maitoa olen juonut.... tai oikeastaan jättänyt juomatta. Yli-makean kahvin kaverina sitä menee. Jota taas seuraa taas tuo ihana turvotus...

Vaan muttakun mitä tehdä tai syödä kun mikään ei maita, ja nyt jo tuo kaalikin on alkanut maistumaan lasinaluselta suussa. No joo. A) älä kuuntele, vaan anna mennä, suunnitelmaa noudatten, ja B) toista kohtaa A niin monta kertaa että alkaa maistumaan. Tässä vaiheessa ei ole vielä varaa pelleillä ja kuunnella omia mielitekoja tai nälkäsignaaleja, koska nähtävästi ne saavat ruokailuni vain ojasta allikkoon. Näkihän tuon jo viime viikon nollatuloksessa punnituksessa, ja jos näillä syönneillä on paino päässyt nousemaan huomista punnitusta ajatellen, niin lähden seuraavaksi kokeilemaan vetten päällä kävelyä lähijärvelle, vaatii nimittäin vähintäänkin yhtä suurta ihmettä. Tällä hetkellä minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä syön, kuinka syön, milloin ja onko se suunnitelman mukainen. Kohautan olkiani kun ajatus leivästä käy mielessäni, mutta sivuutan sen samantien: plääh. 

Päätin että huomenna alkaa uusi elämä! Nyt on tultava stoppi tälle lusmuilulle. Tuntuu, että olen keskittynyt viime viikot melko tiiviisti mielen ja ajatusten työstämiseen, ja ruokailut ovat siinä sivussa jääneet aivan liian vähälle huomiolle. ja olen antanut tonttuilulle aivan liikaa tilaa hengittää, ja vallata ajatuksia. Mahan lisäksi mielikin on ollut pinkeä, ja valinnanvaikeus ja ruokajaakailu loputonta. Ja uuvuttavaa. Ruoka pyörii mielessä, mutta siltikään mikään ei tunnu menevän alas kiduksista. Tai menisi, jos sen saisi lapioitua sinne suuhun asti, vaan kun ei innostanut edes pahemmin yrittää. Vika ei ole pelkästään siinä, että en uskaltaisi syödä, vaan kun mieleni ja makunystyräni eivät tunnu halajavan mitään. Koitin yksi ilta syödä noita irttareita joita ostin. Söin puoli fudgea kun tunsin äklötystä jo puolessa välissä kuutiota. Pussi palasi kaappiin vauhdilla. Hyvä yritys. 

Palasin juuri lenkiltä, ja melkein kiljuin riemustas tajutessani jotain: huomasin haaveilevani jostain makeasta! Bujaaah, jo oli aikakin! Mieliteko!! Miten ihanaa, niin pitkästä aikaa tekikin mieli jotain! Koska päivälliseni venyi jälleen naurettavan myöhään, ajattelin antaa itselleni vielä tämän iltaisen tonttuilun anteeksi, ja syödä sitä jotain makeaa iltapalaksi, mitä nyt kaapista löydänkään! Kunhan vain saisi jonkun muunkin kuin purkkiananaksen tai makurahkan maistumaan kielenpäällä joltain!  Mutta huomenna. Aivan pakko palata rytmiin, ja palautella kaikki suunnitelmaan kuuluvat takaisin. Kokemuksesta tiedän kuinka pienet lipsumiset kasvavat pian suuremmiksi, ja nyt jo huomaan syöväni enemmän salaatteja ja proteiinia mitä minun kuuluisi, ja kuuntelevani liikaa kehon olemattomia viestejä jja niitä vieläkin olemattomia "mielitekoja".

So let the food revolution begin! Tai pikemminkin vallankaappaus, jossa tontulta riistetään jälleen ohjat, ja suunnitelma palautetaan takasin omalle istuimelleen. Ehkä vika on vähän siinäkin, että minua kyllästyttää syödä juurikin kaalta, ja olisikin aika lähteä hakemaan taas uusia makuja ja haasteita, ja yrittää innostua ruuasta ja syönnistä, niinkuin aikaisemminkin. Ekaa kertaa tälle saikkua kohtaan tämän asteen ruokaongelman, eikä sitä saa nyt päästää karkaamaan lapasesta.

Jotenka. Antakaapas kuulua  Teidän mielitekojanne, lemppareitanne, sydämenne valittuja, ultimate ruokahalun herättäjiä ja rakkauksia, joilla minä voisin alkaa herättelemään omaa uinuvaa ruokahaluani, ja löytää itseni jälleen haastamästa itseäni! Ideoita, uhkauksia ja haasteita otetaan nyt vastaan, ettei tähän vain jäätäisi paikoilleen junnamaan ;)

Eikä salaatteja! Muutakuin äärimmäisessä hätätilanteessa. Asetan itselleni tulevalle viikolle  Kolmen Koon Kiellon : ei kaalta, ei kahvia, ei kolaa. Tilalle taas nousee aivan uusi Kolmen Koon-dieetti: Karkkia, Kolesterolia ja Kunnon ruokaa! 

Ainakin seuraavilla uutuuksillä olen yrittänyt herätellä mielenkiintoa ruokaa kohtaan, ja jotta syönti ei aivan kaatuisi rahkan ja skyrien varaan, olen yrittänyt sitkeästi haastaa itseäni kevään ihanilla uutuus tuotteilla. Jättimenestykseksi on tähän mennessä osoittautunut ainakin Valion uusi lakkarae (pure love people <3) sekä kreikkalainen uutuus uuniomena! Alpron kookos jogurtti ei oikein sykähdyttänyt, ja puolet sain kumota valtameriin. Kaapissa odottaa vielä toinen mokoma uutuuksia, joita ei auta kuin alkaa apinan raivolla tuhoamaan! 

Näin. Olen puhunut.

 ~ Laura

P.s. Tämän postauksen alkuperäinen tarkoitus oli olla ruokapäiväkirja sepostus kuvineen kaikkineen, mutta jotenkin päädyinkin nillittämään ajatuksista, mitä päässäni on viime päivät pyörinyt, tuloksena tällainen itkuvirsi. No mutta toisaalta, viime päivien syönnit eivät aivan ole yltäneetään sellasiin suorituksiin, että niillä kehtaisi kamalana kerskailla, Saatan ne kuitenkin vaikka tulevalla viikolla tännekin yrittää saada näkyviin, niin näkeepä sitten vähän kontrastia hyvän ja huonon päivän välillä. Mutta aina ei mene niinkuin on suunnitellut, ja tällaista tuli tällä kertaa ;) 

Voiha halavatun hillomunkki!

Jos joskus ottaa pattiin, niin nyt sitten on juurikin tuollainen hetki! pakko päästellä höyryjä, vaikka aihe onkin ihan naurettava.

Päätin nimittäin eilen, ja tunne varmistui vielä tänä aamuna, että this is the day, tänään haastan itseni jollain. Erään ihanan lukijan motivoimana, yllyttämänä ja jalanjäljissä päätin, että aikomisen sijaan on todella ryhdyttävä sanoista tekoihin, ja uskallettava enemmän, ja isompia asioita, ilman suurempaa ressiä ja ajatusta. Senkun vain toimii. Niin oivallisena esimerkkinä hän itse toimi taannoin, että aivan mykistyin, ja havahduin itsekin haluavani juuri tuonlaisia suorituksia ja urotekoja. Kiitos siis tästä Kaisa. Juurikin tästä on mielestäni vertaistuesse kysymys: tuetaan, kannustetaan, tsempataan, mutta tungetaan myös sen verta iholle, ja ollaan valmiita potkimaan hieman vauhtia persuuksiin, ja saamalla tästä kaikesta myös itselle virtaa ja puhtia kohdata haasteita. Autetaan ja tsempataan toisia puolin ja toisin, kiitos siis kaikille ihanille!

Mutta siis. Herkku joka on pyörinyt mielessäni jo pitkään. Varmaan jo viime kesästä asti, mutta aina jäänyt ostamatta...ei nyt tee mieli. No kun kohta on oikia ruoka aika, sitten joskus vielä ostan tuollaisen, oi kato kun on ihanan näköisiä! muttakun, sitten seuraavalla kerralla, noku just söin, ei nyt tee oikeestaan ees mieli.... tekosyiden ja tilanteiden välttely on aivan loputon, ja tuo mieliteko on jäänyt hankkimatta kerta toisensa jälkeen. Lisäksi kun haaste on minulle henkilökohtaisesti punaisten ruokien listalla (tällä tarkoitan ruokien liikennevaloja, joiden avulla lajittelen ruoat punaisiin, keltaisiin ja vihreisiin... tästäpä tulisikin itseasiassa mielenkiintoinen aihe kirjoitella!), enkä siis siksi olekaan aivan helposti saanut tätä haastetta selätettyä. Ainakaan vielä, kunnes tänään päätin että tänään se tapahtuu, ja hankin itselleni pulleimman, mehukkaimman, sokerisimman, tuoreimman, vadelmahillolla varustetun...

Mutta eipä mennyt tälläkään kertaa aivan kuten Strömsössä, ja sokeristen näppieni sijaan jäinkin nuolemaan paljaita sormiani! Ja eikä ollut minusta itsestäni johtuvaa, tällä kertaa. Nimittäin kolme eri kauppaa ja tuoretiskiä, sekä aivan liian montaa turhaa ajettua kilometria ja suuren suurta hiilijalanjälkeä myöhemmin totesin, että koko maailma tuntuu olevan minun ja hillomunkkini välissä! Ei vaan ei, si sitten millään! Oli dallaspullaa, omenakampaa, vanilijaviineria, mustikkapullaa, korvapuustia, karjalanpiirakkaa, croissanttia, kanelikierrettä, rähmäpullaa, kinuskidonitsia, pikkupizzaa, SOKERIMUNKKIA, vaan ei sitä saamarin hillolla olevaa ihanutta, johon olin koko ajatuskeni, voimani ja tahtoni viimein saanut ajettua!! Tulin kotiin pettymyksen ja helpotuksen sekaisin tunnelmin, mutta lähinnä minua ärsytti se, kuinka niinkin yksinkertaisesta hankkeesta saattoikin tulla niin vaikea ja iso juttu. Ja iso ja vaikea siitä kehkeytyi päässänikin, sen sijaan että se olisi ollut enää extempore, kiva juttu. Siitä tuli pakkomielle ja melkoinen urheilusuoritus. Kotiin päädyttyäni ja syötyäni tuo munkki ei vaan ottanut ja lähtenyt mielestäni, vaan jäi hyvin paljon kummittelemaan ja ärsyttämään mieltäni, ja siksi päätin vielä viimeisen kerran nousta vastarintamaan, ja suunnata lähimarkettiin: olin päättänyt tuon munkin saada, ja sen myös tänään söisin, Tuossa vaiheessa minulla ei enää koko munkkia lie enää mieli tehnykkään, sen verta pakko siitä oli päivän aikaa kehkeytynyt. 

Ja yritykseksi jäi tuokin kerta, sillä ei ollut k kauppiallakaan tarjota minulle halamani laista herkkua. Voihan hevon... kakkara. 

Mutta ehkä ihan hyvä näin. Enemmän kuin hienoa että olin päättänyt kohdata suuren haasteen tänään, pisteet siitä, mutta vaikka olisinkin viimiesellä reissulla munkkini saanut, ei se niin hyvältä varmana olisi enää maistunutkaan. Ehkä siis ihan kiva, että tämä haaste jää kertaan, kun minua kävelee kadulla vastaan juuri sellainen munkki, jota olen tänään päivän metsästänyt. Silloin yksinkertaisesti vain tartun tilaisuuteen, enkä jää kahtakertaa miettimään, ei nimittäin olekkaan aivan yksinkertaisin homma, sittenkään. Ja tuolloin harteilta on pois myös turhat paineet ja odotukset, joita tänään tunti tunnilta tuntui kertyvän enemmän ja enemmän. Parempi niis näin. Kyllä.

Parempi metsästysonni seuraavalla kerralla, hittovie!

~ Laura 

L niinkuin Levoton

Täällä taas. Nyt on mämmit maisteltu, munat löydetty, ehkä lammastakaan onnistunut tänäkään vuonna välttämään. Vaikka yllättävän hyvää tuo tämänvuotinen karitsarulla oli edellisten vuosien kokeiluihin. Suorastaan hyvää kun pisteli reilusti karpalohyytelöä niskaan. Pyhät vierähtivät melko verkkaisissa tunnelmissa, satunnaisesti ulkoillen, elokuvia katsellen, mökkeillen sekä Pandalla ja Jyväsylän keskustassa pyörähtäen. Tulipahan nähtyä Suonejoen torikin. Pääsiäisen pyhiin mahtui mukaan siis sallivaaa syöntiä (makkaraa ekaa kertaa vuosiin, ranskalasia ekaa kertaa vuosiin, sekä kohtuudella suunnitelmassa pysymistä...), herkuttelua (no sitä mämmiä, rahkapiiraakkaa, jäätelöä, lakua, suklaata...), parempia yöunia sekä völläämistä; rentoutumiseksi kuulemma sanotaan. Sekä vajaa 900 km autossa istumista, joten nyt lättänän takaliston lisäki sain myös autoilukiintiöni melko hyvästi täyteen. Hyvinkin perinteinen pääsiäinen siis... senkin suhteen, että se jätti jälkeensä (taas) levottomuuden, syömisen vaikeuden ja pienen ahdistuksen kaupan päälle.

En ymmärrä. Tai toisaalta myös ymmärrän. Tapahtuu nimittäin joka kerta, mutta tänä vuonna nuo kaikki menneestä tutut olot, tunteet ja ahdistukset tulivat kyllä voimakkaampina mitään vähään aikaan. Olen siis tullut kotiin jo maanantaina, mutta levoton mieli ja kroppa on pitänyt minut kaukana koneesta, kaukana paikallaan olosta. En osaa muuta ajatella kuin että useamman päivän sisällä olo, erittäin verkkainen elämänmeno sukulaisten parissa omaan hössötökseen ja ainaiseen juoksuun verrattuna, sekä univelkojen tasaantuminen saivat energiatasoni nousemaan, muttasamaanaikaan hermoni  kiristymään, ja turhautuneisuuden nostamaan päätään. Samaan saumaan Tonttukin heräili horroksestaan. Sunnuntaina tuntui jo kuin olisin lentoon löhdössä, ja maanantaina olo oli jo melko sietämätön, Niin vieras tunne kaiken väsymyksen jälkeen, kun ei tiedäkkään miten päin olla, ja vain ahdistaa,ahdistaa ja ahistaa, ja tekisi mieli juosta vaikka paikallaan jotta ahdistus ja levoton mieli antaisi rauhan. Samalla mielellä ja fiiliksellä mentiin koko alku viikko, vasta eilen olo ei ollut enää niin tukala. Niin tukala, mutta tukala. Tätä auttanut ehkä se että olen lenkkeillyt ja purkanut energiaa ulos melko pitkien lenkkien muodossa joka päivä, ja syöntini on ollut melko tiukkaa. Tai tiukempaa.

Niintosiaan, se ruoka. Pääsiäisen syönnit sukulaisten luona menivät ihan ok, niin ok kun voivat mennä. Paremmin mitä edellisinä vuosina, mutta silti huonommin kuin kotona. positiivista toki se, että huomaa ahdistuvansa siitä, kun ei pystykään noudattamaan suunnitelmaansa, vaan joutuu taas ynnäilemään, miettimään ja jaakaamaan syömisiään. Sitä oli jo tottunut omaan rytmiinsä, ja siihen ajatukseen että sitä on vain syötävä. Eniten harmia toi juurikin rytmin särkyminen, toisen lämpimän ruoan puuttuminen (mikä johti useimpiin välipaloihin, päärynä alkoi tursuamaan puolessa väliä pyhiä korvista!) sekä pienet muutokset sisällössä ja määrissä. Lähinnä loppu viikkoa kohti mentäessä huomasin Tontun olevan enemmän ja enemmän mukana touhuissani, ja löysinkin ottavani mokomasta turvaa kun levottomuuteni sisälläni kasvoi ja kasvoi. Näyttävät kulkevan käsikädessä... Sanotaan, että sunnuntaihin asti meni ihan mallikkaasti, kunnes vedin (tai tontun mielestä ainakin) illasta melkoiset sokeriöverit Potteria katsellessa: Pandan tuliaisista upposi kolme pientä lakupötköä ja puolet 130 g levystä. Sillä hetkellä ajatus tuntui hyvältä, maistui ihanalle, itsellenihän olin juuri nuita herkkuja, päärynä lakua ja crisp suklaata ostellut, mutta euforia loppui heti kun totesin että nyt piisaa. Suuripieni levottomuus + sokeri overdoce viimeisenä iltana = Maailmanluokan megalevottomuus. 

Aivan kamala ahdinko, turhautuneisuus, syyllisyys, paha olo, sekä levoton sielu ja kroppa. pitkästä aikaa kuukausiin/vuosiin. Pitkän aikaa on vierähtänyt että olo todella on noin kamala, se kestää päiviä, eikä siitä olosta tai tunteesta tunnu pääsemään millään! Jopa terapeuttini oli melko yllättynyt tilastani, kun tiistaina kävin hänen luonaan, ja sanoin heti kättelyssä että vanne pään ympärillä on nyt sen verta kireällä, että ekaa kertaa kahteen vuoteen mitä olen hänen tykönään käynyt, en todella olisi halunnut istua alas, vaan kävellä huonetta ympyrää. Liikkua, purkaa pahaa oloa ja turhautuneisuutta. Tonttu on ollut niin läsnä, että olen huomioinut joka ikisen suupalani, jopa purkkaa ottaessani hiilarit ovat nousseet mieleeni. Jössessaatana sentään! Toki mielessä pyörähti käyntiin tuona sunnuntaina myös sellainen kalorilaskuri (silmissä ja mielessä vilisi numeroita, lukuja ja kaavoja sellaisella tahdilla kuin parhaimmallakin pörssimeklarilla ikään ) tuskaa helpoottaakseni, mutta lähinnä tämä paha olo ja tarve olla tekemässä jotain, liikkua, heilua, pysyä tekevänä on tapa sietää levottomuuttaa, ei kuluttaa (ainakaan tietoisesti ei). En muista milloin minulla olisi ollut tällainen olo. Katuminen ja syömisistä ahdistuminen ovat ennen kyllä aiheuttaneet kompensointia, pahaa oloa ja levottomuutta, mutta tämä tämmöinen vielä yhdistettynä kaikkeen edellä mainittuun.... oikeasti, häntäni alla tuntuu olevan suihkumoottori jolla on tarve pitää minut kokoajan liikkeessä ja lennossa, ja joka jättää polttomerkin ahteriin jos sen päällä koittaa hetkenkään istua. Eilen selvisin melkein istua kummatkin Emmerdalet paikoillanim, ennen viimeistä varttia kyselin jo kovasti äidiltäni mihin lähdettäisiin. Ei vain kyennyt olemaan sisällä, aloillaan, tekemättä mitään. 

Olin varautunut siihen, että reissu tuo omat haasteensa erityisesti syönteihin; rytmissä pysymiseen ja monipuolisuuteen, Voin kyllä olla itsestäni kuiteknin ylpeä, sillä paremmin kuin aiemmin, säilytin listan mielessäni, ja söin sen mukaan niin hyvin kuin kykenin, Ja kykeninhän minä, välillä huonommin ja välillä paremmin. Lämpimissä kärs  neniten: talo elää tavallaan ja vieraat käy ajallaan, ja tämän takia esim ei toista lämmintä ruokaa noihin päiviin kuulunut. Aamu- ja iltapalat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sujuivat hyvin, ja söin silloinkin kun muut eivät syöneet. Söin tosiaan myös makkaraa ja ranskalaisia omasta tahdosta ensimmäistä kertaa vuosiin, ja herkutteluni oli sallivaa, ja mieleni tekikin kaikennäköistä, eikä syyllisyys painanut. Vasta sunnuntaina olo alkoi olemaan sen verta levoton, että tämä vastasi jo melkoisesti syömisiin, ja illan sokerifiesta räjäytti jackpotin, ja maanatai meni aivan tonttuillessa. Tonttu ei paljoa koputellut, vaan räjäytti koko oven säleiksi, ja veti minut lekalla kumoon, ja sen jaloissa olenkin kompuroinut nämä viimeiset pari päivää. Suunnitelman vain yksinkertaisesi päätin ottaa takasin käyttööni tiistaina, sen verta ymmärsin että ei tästä muuten mitään hyvää taas tule, ja ei ole muuta tapaa päästä tästä kuin lähteä vastarintaan, mutta niinkuin sanoin, jopa purkan suuhun laittaminen on ollut tukalaa. Olen saanut siis palauteltua rytmin, syönyt suunnitelman mukaisesti taas, mutta samalla liitänyt kuin ajakka, turhautunut ja ollut hyvinkin tietoinen kaikesta mitä tapahtuu, ja mitä ei tapahdu. Sen verran olo on helpottanut, että olen saattanut istua aloillani nyt jo melkien tunnin tätä kirjoitellessani (edit; niin ehkä luulin, piti käydä heittään 11 km lenkki väliin ettei pää hajoa. Kertoo hyvin pitkälti siis siitä, millä voinnilla mennään vielä tänäänkin), ja taas olisi jo kova kiire kartanolle. Ennnn mene. Eli ei voi sanoa että aivan vielä ollaan palattu arkeen, vaan tässä sitä kovasti vielä työstetään.

Aivan outo, uus(vanha), vieras, pelottava ja ahdistava olotila minulle. Ehkä Tonttu on odottanut sopivaa aikaa iskeä, sen verta mallikkaasti on mennyt nämä pari viikkoa ilman mitään suurempaa hätää, niin käyttipä sitten heikkoa saumaa hyväkseen, ja tuli kylään kyllä sellaisella voimaalla ja rytäkällä, että tämä tyttö otti takkiin kuus-nolla, ja iskuja satelee jatkuvalla syötöllä koko ajan. Odotan vain että tämä loppuisi jo, ja olo tasoittuisi, edes hieman lisää. Pitäisi osata vain sanoa stop. Filmi poikki. Pysähdy, hengitä, rauhoitu. Anna olla, ja katse eteenpäin, uusin kirkkain, sallivin ajatuksin. Ei hätää. 

Milloinkohan moinen mahtaa tapahtua? 

~ Laura 

 

Vielä minussa henki pihisee

Siinä vaiheessa kun ei enää itsekkään muista milloin tai mitä on viimeksi kirjoitellut, on varmasti korkea aika piipahtaa omien tekstien pariin, ja virkistää omaa muistia. Tjaah. Lokakuussa. Hupsista. No hyvää itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta nyt sitten kaikille tasapuolisesti. Täällä sitä edelleen porskutetaan, mutta toki näihin kuukausiin mahtuu vähän kaikenlaisia uutisia, kuulumisia, oloja ja menoja. Eilen lenkkeilessä ihanassa auringonpaisteessa keskellä lumisia pelktoja, seurana vain omat ajatukseni, tuli olo että olisihan tuo taas mukava pitkästä aikaa jakaa näitä ajatuksia mmyös täälläkin. Järkeviä ja vähemmän järkeviä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä, mutta jos nyt edes jotain. Viime viikkojen aikana on tullut jo useampaan otteeseen olo että olisi kiva jakaa jokunen kuva tai tyhmä jutun tynkä, ja tämä tarkoittanee sitä että tauko kirjoittelusta alkaa nyt piisaamaan. Tai eihän kyseessä ole ollut mikään tietoinen valinta, ei ole vain aika ja viitseliäisyys riittänyt.

Veisi liikaa aikaa ja vaivaa alkaa tarinoimaan koko alkutalven kulku aina loppu saikusta joulunpyhiin, ja päätinkin etten anna moisen must-massapostauksen tukahduttaa intoani palata pikku blogini pariin. Kuka minua pakottaa moiseen. Ihailen niiden ihmisten reippautta jotka saavat tehtyä postauksia tasaisella tahdilla, kauniine kuvineen ja syvine ajatuksineen kaiken sen muun arkisälän ja kiireen keskellä. Miten nuo superihmiset kykenevät moiseen?! Pidin ennen blogien lukemisesta, nykyään vain ahditun moisesta harrastuksesta koska koen valtavaa itseinhoa ja omantunnon tuskaa omasta laiskuudestani ja aikaansaamattomuudestani :D  Antaa tiedon tihkua sitä mukaa kun on tihkuakseen. Mutta long story short: Olen töissä, 20 tuntia viikossa jatkunee ainakin tammikuun loppuun, jonka jälkeen tiedän yhtä paljon tulevasta kuin tekin. Tämä johtunee myös siitä että kävin tuossa joulukuun alussa OYSissa psykiatrisella haastattelussa, jossa sovimme tammikuulle ajat haastatteluita ja arviokäyntejä varten. Nämä siis taka-ajatuksena osastojaksoa tai avohoitoa varten. Mihin tulokseen päädytään, se ratkeaa vasta minullekin näiden muutamien käyntien jälkeen. Hieman pelko perseessä odotan tulevaa, mutta olen yrittänyt parhaani hämätä itseäni ajattelamaan muita juttuja, ja suunnitellut muuta mukavaa tulevaa vuorra varten. Muuta ajateltavaa on antanut ainakin työ, joka on pitänyt minut riittävän kiireisenä. Koko joulukuu työmaalla oli yhtä suurta sirkusta ja kalapaniikkia, kun asiakkaita tunki ovista ja ikkunoista koko kuukauden aina näihin päiviin asti. Hei hei sain sanoa siis tuolle 20h/viikko tavoitteelle, ja olen tehnytkin pidempää päivää mitä on ollut puhe ja tarkoitus. Välillä ollaan menty jaksamisen äärirajoilla, mutta en valita, sillä ovathan kollegani tehneet vielä enemmän töitä kun minä. Tästä syystä olenkin ollut valmis jäämään apuun, tai tekemään muutaman vuoron loppuun, omani jo loputtua aika tovi sitten. Tietysti tässä on ollut myös omat varjopuolensa. Joko arvata saattaa? Kun meno töissä on ollut kuin missäkin eläintarhassa, nuo ennestäänkin vaikeat ja vähäiset tauot yksinkertaisesti jäivät poissa kokonaan. Kylmää kahvia, limua ja puolikkaita rahkoja on ollut ruokalistalla lähes koko joulukuun. Kiire on ollut suunnaton, oikeastaan käsittämätön, ja jo pelkästään vessassa käynti on ollut jo jonkunmoinen saavutus. Kohdallani tämä on tarkoittanut siis sitä, että nälkä on tahtonut kutistua ja kadota välistä olematotmiin, ja paino on tullut maltillisesti takapakkia. Sinänsä ei syytä mihinkään suureen hätään, mutta luku alkaa olemaan sama mitä saikulle jääedssäni. Vauhtia ja työmotivaatiota vaan taas tuntuu olevan senkin edestä! Elättelen suuria toiveita että tammi-ja helmikuu ovat meilläkin hieman rauhallisempia, ja pääsen korjaamaan omaa tilannettani ja saamaan taas jotain tolkkua tähän touhuun.

Sillä to be honest, syömiseni ovat aivan retuperällä jälleen. Viimeksikkin kun minulla tuli taukoa kirjoitteluun, samalla katosi kykyni ja haluni panostaa myös omaan syömiseeni, sen rytmiin ja laatuun. Trallalaa, työ antoi enemmän kuin oivat työkalut kikkailuun ja ei päästy kuin marraskuunloppuun niin viimeinkin rytmi ja tolkku oli koko touhusta hävinnyt. Enemmänkin vallassa on ollut "mitä vain, milloin vain, ja silloin kuin haluttaa ja tohtii"-rytmi. Liikaa kasviksia, mössöjä ja sömpöttejä, ja aivan liian vähän viljaa, pottua ja pastaa... tai mitään minkä voisi luokitella normaaliksi ruuaksi. Välistä menee useampi päivä putkeen etten ole jaksanut/muistanut/kerennyt tehdä mitään lämpimää ruokaa, vaan salaatit ja rahkat pitävät valtaa. Joulu ja rauhalliset pyhtä toivat tähän pientä muutosta, ja leipää, laatikoita, kinkkua ja muita upposi melkoiset määrät. Myös suklaata, herttinen. Neljä päivää, ja reilu puoli kiloa suklaata yhteen tyttöön. Varmasti enemmänkin, mutta en halua edes ajatella koko asiaa. Hyvältä maistui, mutta pari viimeistä kertaa aiheuttivat jo pienehköt mental breakdownit, jotka ovat saaneet minut kammoksumaan herkkuja nyt hetkeksi. Tai näin luulin, sillä pari päivää myöhemmin mieli on alkant taas halajamaan jotain hyvää ;) Silti mieli pistää tarkasti miettimään mitä sitä ottaisi, vai ottaako ollenkaan. Sama vanha tarina, ei mitään uutta.

Uusi vuosi oli surkea, Vihaan uutta vuotta, Minulle vuosi alkaa yleensä syksystä, enkä jaksa sitä siksi pahemmin juhlia. Se on jollain tapaa masentavaakin. "Uusi vuosi, uuedt kujeet ja mahdollisuudet"....häh, mitenkä niin?Yllättäen en harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta parina edeltävänä vuonna olet asettanut itselleni tavotteita ja päämääriä, ja edellisvuonna askartelemani vision board for 2014 oli ihan kiva juttu, ja moisen voisin kyhätä tänäkin vuonna. Näistä tavotteista varmana joskus toisella kertaa, nyt en jaksa niitä alkaa erittelemään.

Mutta siis. Taas yhtä vuotta lähempänä kuolemaa. Katsotaan mitä tulevat päivät, viikot ja kuukaudet tuovat tullessaan, ja sen sijaan että käyttäisin aikaani julmettomasti stressaamiseen ja tulevan suunnittelun ja siitä hepulointiin, koitan elää enemmän tässä pääivässä, ja löytää enemmän hyvää tästä hetkestä ja tämänhetkisistä asioista. Olla vähemmän pelkäämättä, ajattelematta, stressaamatta ja jossittelematta. Saada enemmän aikaiseksia, uskaltaa ja tohtia, yrittää ja kokeilla, keskittymättä vain varjopuoliin ja epäonnistumisiin. Ei voi tietää jos ei kokeile. Ei voi sanoa epäonnistuneensa jos ei tohdi edes yrittää. En voi nähdä oven taakse ennenkuin edes tartun kahvaan ja avaan tuon oven. Joksus kynnyksen yli on vain uskallettava astua, ja sitten vast pohtia, että oliko kannattavaa vaiko ei. Vaikken ihan tavoitteisiini edellisenä vuonna päässytkään, onnistuin työstämään itseäni, tapojani ja ajatuksiani kuitenkin sen verta, että tästä on hyvä jatkaa tänäkin vuonna. Ei siis mitään mahdottomia tavotteita, lähinnä oppimista, opettelemista ja viisastumista sellaisista asioista, jotka tekevät minusta tällaisen mitä nyt olen, ja uusien tapojen, ajatusten ja käytäntöjen omaksumista nykyisten tilalle ja rinnalle. Näillä mennään

Mutta kuitenkin hyvää, kylläkin jo alkanutta uutta vuotta nyt sitten kaikille <3 

~ Laura 

Pientä notkahdusta(ko?)

Buenos tardesta vain kaikille! Ajattelin tulla ilmoittamaan, että vielä minussa henki pihisee, en ole pakannut laukkujani ja suunnannut kohti etelän lämpöä, tai muutoin hävinnyt olemasta. Viime postauksesta on vierähtänyt nyt pari viikkoa, ja tuokin onneton ilmoitti vain minun jääneeni uudelle saikulle, No niin tein, ja nyt saikku on kulunut jo puoleen. Nämä kaksi kulunutta viikkoa ovat olleet melkoista tunteiden ja olojen vuoristorataa, joten motivaatio kirjoittamiselle unohtui siinä samassa, vaikka aiheita ja ajatuksia pää on pursunnutkin, ja kännykän kuvamuisti kaikista aterioista alkaa olemaan siinä pisteessä, että koko luuri käy jo puoliteholla...pitänee postaa "muutama" kuva,.. Mutta summa summarum, pahoitteluni, ja nyt lopettaisi tämän välttelyn ja ottaisi itseä taas niskasta kiinni.

Eikä tämä niskalenkkiote koske ainoastaan kirjoittamista, vaan ylesitä skarppausta yleensäkkin! Meinasi nimittäi tämä skarppaus kaatua jälleen vähän karppaukseksi. No ei nyt ihan sentään, mutta niinkuin jo mainitsin, ja otsikkokin siihen vähän vihjaa, tämä sairasloma ei käynnistynyt aivan yhtä mallikkaasti mitä edeltäjänsä. Kun jäin saikulle torstaina, minulla meni koko viikonloppu ihan häneksi, ja kuljin hartiat korvissa ja olin yksi suuri stressipallomöykki kaikkine ahdisituksineni, pelkoineni ja stresseineni liittyen lähinnä työhän ja tulevaan. Minua ahdisti ihan suuresti, ja tällä kertaa podin ihan suunnatonta huonoa omaa tuntoa työtovereitani kohtaa, mitä he ajattelevat ja pelkäsin ihan todolle töihin paluuta ja sitä, jatkuuko minulla työt ylipäätään saikulta palatessani. Näissä olotiloissa mei oikeastaan koko seuraava viikko, ja uneni ja syömiseni kärsivät tästä melkoisesti, varsinkin unenlaatu. Jouduin oikeasti uskottelemaan itselleni että nyt ei ole aika murehtia, vaan keskittyä itseeni, mutta jotenkin viesti ei tahtonut mennä läpi. Siinä missä edeltävä saikku oli minulle suunnaton helpotus, tämän kertainen tuntui pikemminkin suunnattomalta synniltä! Kadotin kaiken tämän keskellä saikkuno todellisen tarkoituksen, ja siinä huolissa ja murheissa kieriessäni meinasi kadota myös ruokahalua ja tsemppihenki.

Tai kyllähän minä toki söin, ei se tyystin unohtunut. Mutta voi mahdoton mitä stressi ja ahdistus ja huoli voi tehdä ruokahalulle! Ja tuohon saumaan Tonttu huomasi tilaisuuden tulleen, ja sain työstä käydä kerta toisensa jälkeen neuvvotteluja siitä että on okei syödä tämä, on okei ottaa tuo, on okei pistää rasvaa, ottaa normi jogu, ottaa lisää, ottaa jäätelö..... viimeisen pari viikkoa on mennyt melkoisella työstämisellä, ja totta puhuakseni olen jäänyt myös monet kerrat jalkoihin. Valinnanvaikeus, jaakailu, keskustelu ja ruoka-ahdistus palasivat yhedssä yössä, ja tuo kaksi viikkoinen "nauretaan ahdistukselle"-henkinen tsemppi valui suihkun lattiakaivosta valtameriin. Samalla kasvoi epätoivo ja ahdistus sitten itse epäonnistumisesta, ja kaikesta siitä, mitä en osannut tehdä oikein, vaikka tiesin tasan mitä pitää tehdä ja miksi! Pari viikkoa on ollut melko mielen puurtamista, syömistä sinnillä ja väkisin (kun ei ole vain nälkä!!) ja stressin ja murheen ulostyöstämistä. Olen syönyt jotakuinkin rytmillä, jotakuinkin oikeita asioita, mutta tuo Tontun mukana olo ja jatkuva neuvottelu kaikesta, siis KAIKESTA, kikkailu ja naurettavat harha-ajatukset ja luulot (jos nyt syön nämä kaksi leipää, minulla ei varmana ole riittävä nälkä lounaalla, jolloin syöminen on epämiellyttävää ja vaikeaa...jätän siis toisen leivän pois, otan vaikka jogurtin tilalle... tai rahkan, siinä on vähemmän sokeria... pistäiskö laittaa päärynää... ei, siinäkin on myös sokeria. söin eilen jo jäätelönkin.... voi jeesus oikeasti! Tähän ralliin vain uupuu!! moni teistä voinee varmasti samaistua....) ovat kuormittaneet mekoisesti psyykettä, ja syöneet tsemppihenkeä melkoisesti. Joku päivä tai ateria mennyt paremmin, toinen taas vähän heikommin, ja päivät ovat kyllä olleet melkoisia sillisalaatteja erittäin mallikkaiden aterioiden sekä tonttuiluruokien käydessä kamppailua lautasella. Huhheijjaa. Paino ei ole onneksi tippunut (juurikaan, 100g näytti vähemmän mitä viimeisen kolmen viikon aikana mutta eipä tuollaisia lasketa, olin varmana käynyt juuri vessassa :D) mutta sepä se, kun ei ole noussutkaan, vaan juminut kolme pitkää viikkoa nyt tasan samoissa lukemissa! Ja tämäkin turhauttaa entisestään!

 Eilisellä terapiakäynnilläni kuitenkin mieleeni avartui hieman; terapeuttini sanoi osuvasti että olen tuntunut jäävän nyt hieman jumiin tuohon epäonnistumiseen ja siitä huonon omatunnon ja syyllisyyden tunteeseen, enkä osaa kuinm ajatella tuota kuinka hienoa ja mahtavaa minulla oli tuolloin ekana kahtena viikkona, kun nyt taas olen epäonnistunut enkä saanut tuloksia aikaiseksi. Hän sanoi naama pokerilla että ajatellaan nyt sitten niin, että nämä kaksi viikkoa on mennyt harjoitellessa, ja tulevat kaksi viikkoa menee nyt sitten vähintäänkin yhtä mallikkaasti mitä tuon ensimmäisen saikun kaksi viikkoa:vimmalla ja tarmolla ja kovalla tsempillä. Oloni oli jotakuinkin sellainen niin....totta. Aivan. Miksikäs ei! Tai tuolla istunnolla oivalsin lähinnä sen, että olen jäänyt erittäin vahvasti kiinni negatiivisiin ajatuksiin ja energioihin, ja murehtinut vain sitä kuinka en onnistu ja kuinka osaisin tehdä paremmin mutta en ole saanut aikaiseksi ja nyt on jo saikku kohta puolessa välissä ja voi voi voi voi voi.... helpottavinta oli kuulla, että on ok, vaikka en ole onnistunut, että sen ei ole väliä jos olisinkin pettynyt ja välistä epäonnistunut, eikä sen takia kannata heittää pyyhettä kehään ja antaa kokonaan myöten. Nämä kaksi viikkoa meni miten meni, ei niiden kannata antaa määrittää tulevaa kahta viikkoa, vaan hyväksyä tappio, älä vello siinä, älä syyllistä siitä itseäsi, älä takerru siihen, vaan aloita alusta. Haaaaah, miten sielu puhdistuu pelkästään tätä kirjoittaessa! :D tai mikä oivaltaminen osaltani, kuulin oikein kuinka lamppu päässäni syttyi, ja hartiat kohosivat hieman helpotuksesta! Palattuani istunnolta, tunsin heti pientä muutosta, ja mahan kiristäessä vielä entisestä ateriasta, väänsin itselleni keitot ja ruisleivät, ja söinpä vielä minttu classicinkin, vain koska mieleni niin teki. Koin jotenkin aivan mielettömän helpotuksen tuolla käynnilla, kun joku kertoi minulle että asiat menivät miten menivät, ja se on todella ok, Aina ei voi onnistua, mutta itsensä soimaaminen ja epäonnistumiseen takertuminen ei kannata, sillä minun kohdallani tuo langetti kuin verhon silmieni eteen, enkä nähnyt enää eteeni, vain taakse. Eilen sain tehtyä uudelleen päiväkohtaiset ateriasuunnitelmani, ja yksinkertaisesti päätin, että nyt mennään eikä meinata! Listan ja mielitekojen mukaan, enkä suostu enää moiseen tunteiden ja tonttuilujen pyörittämiseen ja vellomiseen. Minulla on suunnitelma, minulla on tavoite, minulla on lupa ja minussa on rohkeus ja tahto. Minulla on kaikkea joten ei anneta projektin lässähätää nyt! Notkahduksia ja kompurointeja tulee kai kaikilla, mutta tärkeintä on kai se, että niistä myös noustaan, ja jatketaan taivalta naama hieman ruvella mutta leuka pystyssä. Eikös?

Huh. Nyt vain uutta tuulta purjeisiin ja eilistä murehtimatta kohti uutta päivää! 

Ps. Mutta s**t*n* ei tämä ole helppoa! Ja olen päättänyt tintata voimalla kuonoon sitä seuraavaa, joka kehtaa tulla kiikaamaan minulle painon noston helppoudesta, tai muutoin vähättelee jollain tapaa kaikkia kohtalonsisaria, joilla on usemapi kilo nostettavanaan! "Pikkasen oon kateellinen, eihän sun tartte kuin syödä! Ja saat syödä mitä vaan."" Epäreilua. Vaihdetaan osia; sää syöt sen mitä mää jätän syömättä."" Otappa tästä vähän tätä munki läskiä."" Voi ku saat syödä paljon eikä sun tartte liikkua yhtään."" Elämä on epäreilua ku toisilla näkyy heti kaikki ja toisilla ei.""Nyt vaan syöt kaikkee etkä ajattele" 

News flash people: Painon nosto ei ole helppoa!!

Ja kaikille, se ei välttämättä ole suurta hupia, hauskaa, helppoa, ihanaa, nautittavaa tai millään tapaa kadehdittavaa!! Puhutaanko ummetuksesta, jatkuvasta ähkystä, kellon tarkoista ruoka-ajoista, kiristävästä tunteesta mahassa, väkisin syömisestä, ja kirsikkana päällä kaikesta siitä kiristyksestä, ahdistuksesta ja pahasta olosta siellä pää kopassa!? Moni samassa jamassa oleva varmana voi valottaa tilannetta hieman lisää, ja kertoa omakohtaisia kokemuksia hepuleista, kilareista ja ahdituksesta. Sitten voidaan palata aiheeseen, kuinka painon nosto on helppoa ja ihanaa hommaa...

Katkera ja kärkäs? Hieman, anteeksi, mutta minua vain alkaa välistä hieman ärsyttämän ihmisen asenne ja tapa ilmaista ajatuksiaan. Miksi ihmeessä kadehtia jotain, mikä on sairauden aiheuttamaa? Kyllä joo, onhan se totta että tässä projektissa on paljon hyvää, ja uusien makujen ja ruokien löytäminen tai uudelleen syönti vuosien tauon jälkeen ON todella ihanaa ja mahtavaa, mutta minulle ongelma on lähinnä se, miten moni ihminen vierestä katselelssa ajattelee tämän joten mahtavaksi ja ideaaliksi tilanteeksi mätätä kaikkea rasvaista, makeaa ja epäterveellistä mielin määrin, ja nauraa päälle siitä kuinka he siinä onnistuisivat heti ja helposti. No sehän on kiva, good for you. Mutta tässäpä uudelleen rakenentaan kehoa jonka olen itse hajoittanut, enkä ajatellut tehdä sitä pelkällä juustolla ja suklaalla. Ja muutoinkin, ei minua aina naurata kun joudun itkun kanssa syömään iltapalaleivän mahan kiristäessä, jättämään väliin tai kesken jonkun kivan homman koska ruoka-aika sattuu samaan aikaan, ja seison vartin suklaahylyllä ja hikikarpalot valuen yritän tehdä päätöstä. Tämä ei ole helppo,a ja toivoisin tämän joidenkin ohmisten oivaltavan himan paremmin. Tai ainakin sitten pitävän omat mielipiteet ja järkevät ajatukset itsellään. En minäkään lauo isokokoiselle ihmiselle päin naamaa oi voi, kuinka olet läski, eihän sun tarvitse kuin laihduttaa. Se on nin helppoa, minultakin lähti 5 kiloa kesällä kuin hupshei vaan. Helppoa kuin heinänteko. Tai ylipäätään sano ääneen kenekään edes olevan lihava, sen lisäksi se että se on äärimmäisen eepäkohtieliasta ja loukkaavaa, niin mitä tuo ihminen sillä ilmoituksella tekee, kyllä hän sen itsekkin jo tietää, eikä se kohenna hänen oloaan muutoinkaan,päinvastoin. Miksi sitten sanoa laihaa ihmistä laihaksi, ja vielä ehkä kertoa kuinka kadehtii tätä. Vastaavasti ei laihakaan ihminen kehostaan nauti, saattaa vielä hävetäkkin sitä, joten millä oikeudella  sitten laukomaan "kohteliaisuuksia"? Hyvää varmasti moni tarkoittaa, mutta se miten ilmaisee asiansa on sitten aivan toinen lukunsa...

Sellainen ajatus jostain mielen perukoilta, jossa se on kytenyt jo pidemmän aikaa. Onko kellään ollut koskaan hetkiä, jolloin olisitehnyt mieli tintata jotakuta päin näköä kuunnellessaan "kohteliaisuuksia"? 

~ Laura

Lääkäriin.

Ahoy. Kesä tuli, kesä meni, eikä minusta ole paljoa...tai siis, ollenkaan kuulunut yhtään mitään. Tiedä sitten syytä. Ei ole ollut asiaa? Ja katit, minähän jorisen vaikkei asiaa olisikaan...Entäpä työt sitten, kiireinen kesä? Sitäkin. En ole vain viitsinyt?Jaksanut? Huvittanut? 110% tästä syystä. En kuitenkaan ole missään vaiheessa myöskään jaksanut ajatella lopettavani blogia, sillä sen verta sitä tuntee itseään, että kyllä se mielenkiinto sieltä taas joskus päätään nostaa. Ja nyt se on tehnyt niin. Ei siinä sen kummempaa, keep it simple.

Lääkäriin. Menen aivan kohta lääkäriin (Edit: tulin sieltä juuri, mutta palatkaamme silti hetkeksi vielä ajassa taakse päin...). Miksikä? Ihan omasta tahdostani. Hiljaiseloni vuoksi on suorastaan mahdotononta että kukaan mitään minun habituksestani ja voinnistani tietäisi, mutta sen verta voisin valottaa tilannetta että kesän myötä fyysinen kunto on tullut taas hieman takapakkia. Siinä missä kevät näytti oikein lupaavalta ja painoa tuli useamman kilon verran, saivat nuo kilot kyytiä kesän aikana töissä kirmatessani. Mieli on seilannut niin eteen kuin taakse, jäätelöä, pullia, leivoksia ja muita haasteruokia on tullut syötyä melkoiset määrät, mutta siltikin Tonttu on kulkenut rinnallani koko kesän. Vaikka töissä on ollut päiviä etten ole kerennyt omaa taukoa pitämään, ja kulutus on ollut varmasti melko huipussaan koko kesän, ei kaikkea voi kiireen piikkiin laittaa. Elämä on valintoja täynnä, ja mminun ruokailuvalintani ovat kyllä menneet ihan Tontun tahdon mukaan lähes koko kesän. Sieniä, kaalta, salaatteja, kansaa, rahkaa....missä ovat leipä, riisi, normi rasvaiset tuotteet, tai ylipäätään lämmin ateria? Ei minä tiedä......

Heinäkuun puolella alkoi tämä meno tökkiä, ja sisällä alkoi tuntua jälleen siltä että nyt olisi aika ehkä tehdä asioille jotain. Alkoi *itutttaan, näin suomenkielellä sanottuna. Mikä? Kaikki, ihan kaikki tässä sairaudessa, elämäntilanteessa, omassa kunnossani. Huomasin, etten ole töissä enää yhtä tehokas, en jaksa enää samlalla tapaa kuin töissä aloittaessai, ja ruokailuni on aivan naurettavaa. Ensi keväänä minulla olisi Tontun kanssa jo seitsenvuotis hääpäivä, ja sekös vasta onkin perseestä. Haluan jaksaa paremmin töissä, haluan saada enemmän voimaa ja energiaa, ja ennekaikkea haluan saada elämääni normaalimpaan suuntaan. Onhan se nyt aivan naurettavaa että iso tyttö tällä tapaa ruoalla leikkii, ja luulee ettei elämään muuta voisi mahtua! Kun vaan voi: työtä (jota jaksaa oikeasti tehdä ja siitä nauttii!), ystäviä, ulkona rientämistä, matkustamista ja sitä normaalia arkea normaalilla syömisellä. Kuohuu kuohuu! Haluan olla työnantajalleni hyvä ja tehokas työntekijä, en tällainen kalkkunajalkainen puolikuntoinen nauriin jyrsijä! Asiat, vaihtoedhot ja ajatukset ovat pyörineet mielessä nyt useamman viikon, joten menin sitten sitten lääkäriin.

...ja sieltähän se tuli: kaksi viikkoa saikkua, ainakin näin alkuun. Ei yllättänyt. Itseasiassa, tämän vuoksi omalääkärini pakeille tänä aamuna helkamallani vinkkasin. BMI ja paino ovat jälleen osaastoluokkaa, ja verenpaineeseen lääkärini vain totesi "ei ihme jos aamuisin huimaa"... Mikään ei yllättänyt, kyllähän minä nyt jotakuinkin oman kehoni tilan tiedän, mutta se, ymmärtääkö mieli tätä tilaa, on jo aivan eri asia. Pianan ja porskutan menemään, enkä ole jaksanut piitata ja välittää nälästä, huimauksesta, väsystä tai ylipäätään mistään. No nyt on alkannyt taas pikku hiljaa ymmärrys palaamaan, ja tahto tehdä asioille jotain sen myötä. terapeuttini on minulle saikkua ehdotellut jo aikaisemmin mutta eeenhän minä nyt sellaista, sussiunakkoon! Enhän minä voi jäädä töistä pois, ja vielä tämmöisestä syystä. Jotain kuitenkin on korvieni välissä täytynyt tapahtua kuluneiden viikojen aikana, sillä näiden viikkojen aikana olen ottanut selvää mahdollisuuksistani päästä Kokkolan/Pietarsaaren yksityisille klinikoille, sekä oman kotikaupunkini osastomahdollisuuksista, sekä uskaltautunut ajattelemaan sairaslomaa. No nyt nuo osasto-asiat ovat vireillä ja nyt tarvitsee vain odotella ja katsoa mihin mikäkin polku vie, mutta näitä asioita odotellessa sain käsiini tänä aamuna tuon kauan kammoksumani saikkupaperin. Sekä terapeuttini että lääkärini olivat kovasti (positiivisesti ennenkaikkea) yllättyneitä siitä, kuinka paljonolen asioita itsekseni selvitellyt, ja vieläpä kypsytellyt ajatusta tästä hengähdystauosta. Eivätkä kyllä kumpikaan hanttiin laittaneet, vaan tukivat sairasloma-ajatusta kovasti. Olen hakenut tukea päätöksilleni porisemalla kaikki pelkoni, toiveeni ja haaveeni ulos koneistosta viime päivien aikana, ja tuntuu, että kyllä näin on tapahduttava. En jää töistä pois syystä että olisin totaallisen uupunut (krooniseen väsymykseenkin tottuu ;D), mutta koska nyt minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että minulla on tahto ja energiaa taistella Tonttua vastaan, ja saada syömiseni jälleen kuntoon. Olen myötnänyt että ensaa ateriasuunnitelmaa toimimaan työmaalla, joten se on polkaistava käyntiin sitten kotioloissa. Piste ja aamen päälle. On siis jäätävä kotiin ja saatava joku roti tähän touhuun uudemman kerran. Ja ei siksi, että lääkäri minut saikulle pakottaisi, vaan koska  minä (potkujen pelosta huolimatta) haluan niin. Haluan saada itseäni parempaan kuntoon, olla parempi työntekijä sekä jaksaa normaalia elämää ja sen tuomia mahdollisuuksia, seikkailuja ja haasteita kuin ikäiseni normaalin naisen kuuluu.

Kädet täristen lähdin tk:sta kotia kohti, käsissäni tuo papaerin pala. Viikkojen pyörittäminen ja "aikominen" oikean hetken odottelu ja uhoamisen aika on nyt käsillä. Pelottaa. Hirvittää. Jännittää. Mutta samaan aikaan uhkun ja puhisen intoa, raivoa ja voimaa. toivon ja rukoilen että töissä ymmärtävät ja näkevät asiani minun kantiltani, sillä tämä on todella iso asia ja päätös kaltaiselleni suorittajalle ja paahtajalle.

Nyt on aika olla itsekäs. Ja enhän minä halua asioita kuntoon vain itseni vuoksi, vaan myös muiden. On yritettävä lykätä ahdistavat ajatukset ja huono omatunto jonnekkin romukoppaan, ja ajateltava, että nyt on minun vuoroni. Minun aika keskittyä itseeni ja tehdä oikeita valintoja itseni vuoksi nyt, jotta pystyn tekemään niitä myös jatkossa. Eihän näin voi jatkua loputtomiin! Ei vain voi. Juoksen itseni vain huonompaan kuntoon, tai löydän itseni tästä samasta tilasta vielä 10 vuoden kuluttua! Joskus on aloitettava, ja nyt minulla on voimakas tunne siitä, että nyt on aika yrittää, ja keskityttävä omaan itseensä. Olen mestari sysäämän ja lykkäämään asioita tuonnemmaksi, ja kehittämään aina jotain muuta ja korvaavaa, mutta josko nyt malttaisi hetken keskittyä omaan napaan?

Että keep it simple, vai miten se meni. Ei auta kuin tehdä pieni puhelu työnantajalle ja toivoasopii että asiat järjestyvät niiden omalla painollaan. Painollaan?? Aahahaha :DD No just. Olempa kuulolla jahka tästä alku tyrmistyksestä ja ressiahdistusperäisestä kammiovärinästä selviän. Pitäisi tuo paperi lähteä kiikuttamaan työpaikalle..... tätä minä halusin, tätähän sitä ollaan suunniteltu jo viikko kausia. Muttaku on toiminnan aika...!! I can do this!!

Wish me luck! :) 

~Laura 

Kuulumisia kukkuluuraa!

Hellurei ja hellät tunteet! Tuossa keittiössä nälkäkuoleman partaalla kattilaa raivolla mäiskätessä ja sormiani tomaatin sijaan veitsellä viillellessä tulin ajatelleeksi, että pitänee varmasti kirjoittaa jotain. (Edit: olen kirjoittanut tätä tekstiä jo kolme päivää......). Tai ainakin ilmoittaa olemassaolostani.  Sitä paitsi ärsyynnyn itse kun en saa haluttua tahtia postauksia tehtyä, vaikka kuinka olisi aikomusta. Eihän tuota minulla normaalista poiketen taaskaan mitään asiaa ole, mutta jottei tauko venyisi jälleen parin kuukauden mittaiseksi, on se hyvä käydä naamaansa aina silloin tällöin täällä näyttämässä. Sitä paitsi ulkona sataa vettä (rakastan suomen talvea <3) ja on niin vietävän liukasta, etteivät tuon vesijään päällä olleet sorakiteen muuta kuin antaneet enemmän vauhtia yrittäessäni liukastella aamupäivästä keskustassa. (Edit nro.1: oikeasti ulkona on tällä hetkellä kuulas keli ja pakkasta, ihanaa!),Olen siis päättänyt pysytellä evakossa loppu päivää. Tosin, sain käytyä tulostelemassa uusimman työhakemukseni uusia paikkoja varten jossain reippauden puuskassa, ja niitäpä minun täytyisi ilmeisesti lähteä tuonne kylille juoksuttamaan. Hyi olkoon.

Mutta jos jotain olen saanut aikaiseksi, niin tosiaan päivitettyä cv:ni ja hakemukseni, ja muutamaan paikkaan on tullut jo soiteltua, ja vielä olisi muutama paikka jäljellä. (Edit nro.2: done and done!) Vaikakkin edellisen työpaikan ohitse käveleminen kirpaisee vielä hieman, niin ei ole auttanut jäädä ihmettelemään, vaan minun on saatava äkkiä jotain tekemistä (ja rahaakin on ihan kiva saada, sillä kun saa kaikkea kivaa, ja maksaa laskutkin, hassu juttu). Ensin hieman ajattelin että olisin hengähtänyt jouluun asti, mutta saa nyt nähdä.Voihan noita hakemuksia nyt levitellä ympäri kaupunkia jo etukäteen, ei sitä työnsaantia kuitenkaan ihan itsestäänselvyytenä kannata pitää. (Edit nro. 3: Viisi hakemusta olen kuluneen viikon aikana saattanut nyt maailmalle, kaikki peukut pystyyn että edes jostain kuuluisi jotain, ja naamani pääsisin vaikka edes haastattelussa näyttämään).

Kovsti olen yrittänyt miettiä myös postauksia liittyen ruokailiuihin ja aterioihin. Pitämäni pienimuotoisen kyselyn perusteella Teitä kiinnostaisi juurikin tuo arkiruokailuni kuvineen kaikkineen, ja vaikka puhelimessa on kuvia milloin miltäkin aterialta, niin hyvästi nuo kuvat ovat myös puhelimessa pysyneet. Ärrinmurrin! Yritän taas ryhdistäytyä! Parin viime viikon työrumba sai vain ajatukseni ihan muihin asioihin, eikä aikaa ja motivaatiota ruoan kuvaamiselle ole jäänyt. And lets be honest, töiden menettäminen verottaa, myönnän sen: annosteni laatu ja koko ovat heittäneet enemmän tai vähemmän häränpyllyä, eikä rytmitykselläkään ole kerskumista.... eilinen meni klo kahdentoista raejuusto "brunssilla", klo 18 kasvissosekeitolla, ja myöhäisellä iltapallalla..... haluatteko nähdä kuvaa? Sitä minäkin, ei oikein inspiroivaa kuvamateriaalia. Vaikka siis töiden haku ressaa ja ahdistaa, niin ahdistaa tämän kaiken vaikuttaminen välittömästi syömisiini, ja sekös vasta ärsyttääkin! Paljon ahdistusta ja ärtynystä ilmassa siis! Ei saisi lähteä tunteisiin mukaan, ja melko työstämistä tämä pari viikkoa on kyllä ollutkin, niin hienosti sain projektiani käyntiin. En halua heittää kovaa työtä (ja tuota ylihinnoiteltua ateriasuunitelmaa) hukkaan. Elämässä tulee vastaan haasteita, eikä niihin saisi reagoida tavalla niinkuin minulla on erittäin voimakas taipumus, eli ruoalla kikkailemalla. Tämä tuo vain sitä outoa turvaa ja kontrollin tunnetta kuin kaikki muu menee päin...pakaroita, eikä mistään tunnu saavan taaskaan otetta. Töitä tehdessä minulla ei ollut tarvetta turvautua ruoan kontrolloitiin näin voimakkaasti, vaan sain keskitettyä tahdonvoimani Tontun rökittämiseen, mutta nyt tuo tahdonvoima minussa menee yksin siihen, että yritän saada kuunneltua omaa järjenääntäni päässä käyvän huumaavan sambakarkelon ylitse, jota Tonttu itse paraatipaikalta johtaa. Ja valitettavan usein olen takkiin ottanut, vaikka voiton hetkiä näihinkin viikkoihin on jokunen mahtunut. Nyt on vain skarpattava, ja jospa nuo lähettämäni työhakemukset hieman toisivat helpotusta stressiini ja ahdistukseeni. Tästä on ryhdisttäydyttävä, ja painoa ennenkaikkea saatava! Lupaan tsempata :)

Aikaa on vienyt myös hieman muu, vähän jännempikin juttu. Nimittäin tarkoituksenani olisi napata Teuvo povitaskuuni, ja lähteä reissuun tulevana maanantaina viikoksi. Varasin lennot jo vajaa pari kuukautta sitten, mutta tavoistani poikkeamatta en ole paljoa aikaa matkan suunnittelullekkaan löytänyt työkiireiden vuoksi. Ja kun taas työt loppuivat, ja mieli oli melkoisen apeana, harkitsin ihan vakavissani matkan perumista. Mutta päätin kuitenkin että lähden reissuun. Lattiallani lojuu kasa opaskirjoja, muistilappuja, ostoslistoja sekä omia muistiinpanojani sekä matkasuunnitelmia, joita olen paniikissa tämän viikon rustannut. En jaksa ottaa reissusta ressiä, sen verta paljon on tullut ressattua jo etukäteen kaikkea muuta mahdollista. Matkasta tulee minun näköiseni, ja teen juuri sitä mitä juuri silloin haluttaa, oli se museossa kolumista, tai vain sitten kahvilassa ihmisvilinää ihmetellessä. Lord help me, tämä tyttö pakkaa kassisnsa ja suuntaa Lihotus Leirille mihinkäs muuallekkaan kuin itse isoon omenaan, New Yorkkiin. Olen päättänyt, että sitä mukaa mitä lompakkoni kuihtuu ja kapenee, minä paisun juustokakkujen ja hodareiden voimalla! Sinne ei lähdetä raejuustoa syömään, prkl! Ja ei, en ole aiemmin käynyt, ja kyllä, lähden yksin. Niinkuin sanoin, olkoon voima kanssani :DD Pitää sitä jotain harrastuksia tytöllä olla, niin miksei sitten kaupunkisuunnistus suurkaupungin sykkeessä. Tulen menemään niiiiiiiin hukkaan kun ikinä ihminen vaan voi mennä!

Mutta. Sellaista tällaista. Yritän parhaani mukaan vielä laittaa jotain tekstiä ennen matkalle lähtöä, matkafiilistelyä tai jotain, jahka olen vain saanut tuon muistilistan ensin koluttua ja kaikki kalsarit pestyä. Tätä odotellessa siis....

Mukavaa, rentouttavaa ja kirpsakkaa pakkas-perjantaita kaikille!! 

~ Laura 

Uusia haasteita kohti!

Ensin on elokuu, ja sitten on jo marraskuu. Marraskuu!? Hmm. Näytän olevan niitä ihmisiä jotka nähtävästi vaativat aina muutaman kuukauden mittaisen luovan tauon postausten välissä... Luovuudesta en niinkään osaa sanoa mitään, mutta tauolla olen ollut, ja siihen on ollut omat syynsä. Monta viikkoa mielessäni on pyörinyt blogin poistaminen vähin äänin, mutta enpä ole kuitenkaan moiseen ajatukseen tarttunut. Olen antanut ajan kulua, ja kah, viimein koitti päivä jolloin lakki kourassa päätin palata oman pienen blogini ääreen. Ihmeiden aika ei ole siis ohi!

Ihan näin ensalkuun "Hei,anteeksi ja kiitos". Aikaa viimeisestä postauksestani on kulunut naurettavan kauan, ja tätä on syytä pyytää niiltä muutamilta sitkeiltä lukijoilta anteeksi, jotka ovat minua blogini olemassa olosta muistutelleet, ja tekstieni perään kyselleet. Heille kuuluu myös kiitos. Ihailtavaa sisukkuutta. Todella. Paluuta en tehnyt kuitenkaan yksin Teideän vuoksenne, vaan koen taas pitkästä pitkästä aikaa, että minulla saattaisi olla jälleen jotain tarinaa kerrottavanani. Muutaman kuukauden mittainen tauko ei suinkaan ole yksin johtunut inspiraation puutteesta, vaan pitkä paussi on ollut monen tekijän summa. Ja vaikka olenkin pyörittänyt paluuta mielessäni jo useamman viikon, vasta nyt sain itsestäni riittävästi irti moiseen suurtyöhön.

Onnekseni voin sanoa ei, kuntoni ei ole kesästä romahtanut niin huimasti, ettenkö tästä johtuen olisi halunnut/kyennyt postauksia kirjoittelemaan. En ole kokenut minkäänlaista fyysistä tai henkistänotkahdusta mikä olisi pidätellyt minua kirjoittamasta kuulumisiani. Valitettavasti en yhtälailla voi myöskään vastata kyllä, ja todeta etteikö kuntoni ole viimeisten kuukausien aikana vaihdellut sen verran, ettei siitä olisi koitunut minulle mitään harmia. Itselleen täytyy olla rehellinen. Viime kevään painonnosto kirini pysähtyi sinne toukokuun kieppeille, ja sen jälkeen suunta om ollut tasaisen varmaa laskua. Hiljalleen mutta vakaasti. Tässä vaiheessa mukaan hyppää valitettavasti (välillä itseni itselleni kehittämä) kiire, hoppu ja työt. Se elopaino, minkä sain kevään aikana sitkeästi kerrytettyä katosi kesän huolettemuuden, kiireen ja kulutuksen jalkoihin. Sain töistä sisältöä elämääni, mutta samanaikaisesti myös tekosyyn pysytellä liikkeessä, kiireisenä ja jos en suoraan syömättömänä, niin ainakin huonommalla tankkauksella. "En kerkeä tätä nyt syömään. En pysty syömään siellä kunnon lämmintä. En tunne nälkää. En jouda. Ei kehtaa ottaaa omia eväitä....". Huonoja tekosyitä löytyi joka lähtöön. Vaikka siis teennäisesti söin, ja söinkin, mutta samanaikaisesti tiesin myös sen, mitä kyseinen toiminta fysiikalleni jälleen aiheuttaa. Noh. Kesä tuli kesä meni, ja niin tuli myös uusi työpaikkanikin. Ihan muutamassa viimeisessä postauksessani ehdinkin ehkä jotain mainita uudesta työpaikastani, mutta heti pian tämän jälkeen en olekkaan pahemmin nokkaani näillä kulmilla näyttänyt. Syynä tähän ollut kiire kiire kiire ja kiire, mutta totta puhuen myös väsy väsy väsy ja väsy. Keväästä painoni tähän päivään on tippunut noin kuutisen kiloa, mikä on myös tuntunut kehossa ja mielessä.Mutta silti olen paahtanut menemään. Viihdyn uudessa työpaikassani enemmän kuin hyvin: työkaverini ovat ihania, sydämellisiä ja huumorintajuisia ihmisiä. Työympäristö ja asiakkaat ovat mahtavia, ja nautin asiakaspalvelusta täydestä sydämestäni. Saan toteuttaa itseäni, ja käyttää luovuuttani loihtiessani töissä leivonnaisia vitriiniin hyllylle myytäväksi. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni todella nautin työnteosta, ja joka sunnuntai odotan uutta alkavaa viikkoa innolla. Mutta tästä kaikesta huolimatta en ole muistanut keskittyä omaan itseeni, ja itsestäni huolehtimiseen, vaan taas kävi klassisesti, minulle hyvin tyypillisesti: paukutan menemään kuin ravihevonen, vältelen vastuuta, ja puen kiireen tekosyyksi huonolle syönnille ja riittämättömälle levolle. Pikku hiljaa olen ajanut itseäni kohti piippua, kunnes noin kolmen viikon takainen käyntini terapeuttini luona viimein pysäytti minut koko tämän kesän ja syksyn kestäneeltä maraton juoksulta. Lainatakseni terapeuttiani, "olen taitava väistelemään", ja ilmeisesti toteutan tätä politiikkaa kaikkeen, ja kaikkiin. Syksyn aikana olen kuitenkin kokenyt muutamat pikku kilarit, jotka olen itse tulkinnut omiksi hädän huudoiksini. Olen itse jälleen alkanut heräilemään todellisuuteen: tätäkö minä elämältäni haluan, vai olisiko aika siirtyä eteenpäin? Kuluneen syksyn aikana, paahtamisesta huolimatta, minussa on heräillyt voimakkaana ajatuksia siitä, että alan olemaan koko touhuun lopen kypsynyt ja väsynyt. Väsyllä voi olla jotain tekemistä juurikin pitkien työpäivien ja riittämättömän syömisen kanssa, mutta kyllä kyse on ollut myös voimakkaasta henkisestä väsymyksestä koko sairautta kohtaan. Alan olemaan lopen kyllästynyt ruoalla leikkimiseen, jaakailuun, pelkäämiseen ja ahdistumiseen, Tontun sääntöjen noudattamiseen ja jatkuvaan terveen ja sairaan mielen kamppailuun. Alan olemaan melkoisen loppuun palanut, myönnettäköön sen nyt kaikille. Noin muutama viikko takarepin saimme siis vihellettyä pienen erätauon, ja yhdessä olemmekin pohtineet melko vakavissaan tulevaa syksyä ja talvea, saavutuksia ja saamattomuutta, kiirettä ja kiireettömyyttä, ja ennenkaikkea minun kohdallani rauhoittumista. Ja painon kertymistä, luonnollisesti. Painon on vain noustava, yksinkertaisesti. Ja tätä haluan myös itsekkin. Myöhemmin voin kirjoittaa vaikka oman postauksen minua motivoivista asioista, mutta suurimpana erona tämänhetkisiin ajatuksiin edellisiin verrattuna on juurukin tämä "nyt riitti, en jaksa enää pelleillä"- ajattelu. En voi jatkaa tekosyiden keksimistä, vastuun ja velvollisuuksien välttelyä, itseni laiminlyömistä tai mitään, mikä mahdollisesti pidättelee minua paranemasta. Viime lauantaina oivalsin, että seison itse itseni tiellä. Alussa mainitsin, että viimeiset pari viikkoa myös blogini on palaillut jälleen mieleeni. Tämä johtunee siitä, että päässäni on ihan selvästi alkanut kolahtelemaan asiat niille tarkoitetuille oikeille paikoilleen, ja sen lisäksi että olen saanut itse jälleen taottua hieman järkeä päähäni, sitä ovat tehneet aktiivisesti myös muut, eritoteen terapeuttini. Kaiken tämän väsymyksen keskellä "hienoa" on ollut huomata ehkä se, että tällä kertaa halu pysähtyä, hengähtää ja pyytää apua lähti voimakkaana minusta itsestäni. Vaadittiin siihen oikea paikka oikeaan aikaan ja oikeita ihmisiä, mutta huomaan muutoksia oman pääkoppani sisällä. 

Ei syytä huoleen, mutta viimeiset pari viikkoa on ollut melkoista työstämistä, ja jopa osastovierailu tähän saumaan on ollut vakavasti harkinnassa. Tästä juurikin huomaa ehkä merkittävimmin omien asenteideni muutoksen; siinä missä vielä vuosi sitten jouduin kamalan pelon ja paniikin valtaan ajatellessani osastohoitoa, nyt suhtaudun siihen tyynesti ja harkiten. Itsehän minä sen puheeksi nostin niin äitini kuin terapeuttini kuullen. Tunnen kaipaavani kipeästi taukoa ja hengähdystaukoa, sekä todellista apua painon nostoni kirittämiseen. Motivaationi on ollut suhteellisen hyvä koko kuluneen syksyn ajan, mutta valitettavasti tämä ei ole riittänyt, vaan olen hautautunut kaiken kiireen ja touhun alle, ja olen yrittänyt niin hyvin kuin olen jaksanut yrittää. Mutta olen nyt kyllästynyt ainoastaan yrittämään! Haluan onnistua! Todella! Tähän minä tunnun kaipaavani tällä hetkellä enemän apua mitä minulla on saatavissa. Ongelmana ei ole ainoastaan painon hidas nousu (tai tässä tapauksessa hidas ja tasainen lasku), vaan kykemättömyyteni pysähtyä, olla ja hengittää. Paahdan, juoksen, porskutan menemään, ehkä osaa rauhoittua. Kyse ei ole pakkoliikunnasta, vaan pakko tekemisestä. Tunnen että päivä on onnistunut ja hyvä vasta kun olen tehnyt jotain, tai saanut jotain aikaiskesi. Kun kahdeksan tuntinen työpäiväni loppuu, lähden vielä tapaamaan ystävääni keskustaan, tai pyöräillen markettiin vain saadakseni itselleni tekemistä, ja näin vakuuttaakseni itselleni että olen ollut riittävän toimelias ja reipas. Ja samanaikaisesti väsy painaa päälle jyrän lailla, kroppaa kolottaa ja yöt pyörin ja valvin väsymystäni. Suurimpana ongelmana on siis saada minut rauhoittumaan ja pysähtymään, ja tämän tiedän onnistuvan ainakin osastolla. Syömiset tuottavat tietysti omat päänvaivansa, mutta olen kuitenkin oppinut itsestäni sen, että jos vain niin päätän, niin kyllä minä saan sen normi jogurtin nieltyä ja pastakastikkeet keiteltyä, kun vain tarpeeksi niin haluan. Viimeiiset pari viikkoa syömisten kannalta ovat menneetkin nyt melkoisen taidokkaasti, ja olen itsestäni melkoisen ylypiä, mutta muuten meno ei ole kyllä oikein hellittänyt. Osasto kuitenkin jätettiin toistaiseksi vielä joulukuulle, mikäli tuloksia nyt avohoidon puolella ei saada halutunlailla aikaiskeksi, ihan vain sen takia että olen yhä töissä koeajalla, enkä halua ottaa riskiä työpaikkani kustannuksella. Suurimpana pelkona on oman rohkeuden riittäminen: asun yksin, ja olen täysin yksin vastuussa syömisistäni. Pelkään, että minussa ei ole riittävästi rohkeutta tai kanttia kohdata ahdistusta ja pelkoa kerta toisensa jälkeen, vaan taivun sairauden edessä. Olen kyennyt hienoihin suorituksiin aikaisemminkin, mutta tällä kertaa myös pelkoni ovat jostainsyystä edellisiä suurempia. Voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin pelkään epäonnistuvani, ja tuottavan pettymyksen niin itselleni kuin perheelleni sekä muille ihmisille, jotka ovat tukenani ja apunani. Olen jutellut voimakkaasta pelon tunteesta terapeuttini kanssa, ja oivalsin itse joitain: minulla on todella tunne siitä, että olen jättämässä jotain isoa osaa elämästäni taakseni, koen olevani siihen täysin valmis peloista huolimatta, ja siksi myös pelko tässä epäonnistumisessa on myös suurempi kuin koskaan. Pelkoon ei pidä eikä saa kuitenkaan tarrautua, ja minun olisi kyettävä vain muistuttamaan itseäni: seison itse itseni tiellä. 

Kuluneet viikot ovat näin ollen herättäneet melkoisen liudan erilaisia ajatuksia, joista koen tarpeelliseksi täällä teille ehkä kirjoitella. Jos jossain vaiheessa koin blogini pienoiseksi taakaksi, nyt omaksi ilokseni voin sanoa, että palaan tänne pää täynnä myllertäviä ajatuksia aina ahdistuksesta ahaa-elämyksiin. En ole ainoastaan päättänyt, vaan myös sopinut ravitsemusterapeuttini, vanhempieni sekä ennenkaikkea terapeuttini kanssa, että muutoksia tulee tapahtumaan, ja ensimmäiset tavoitteet on asetettu jo joululle. Tästä projektista palailen toivottavasti kirjoittelemaan teille hieman useammin kuin kolmen kuukauden välein, aiheita kirjoiteluun nyt kun tuntuu löytyvän melkoisesti. Ajatuksia, idetoita, toiveita ja kysymyksiä otetaa erittäin mielellään vastaan! Itselläni on ollut tunne, etteivät tekstini ole palvelleet ketään tai mitään, ja tähän haluan muutosta. Syy tyhjän jaaritteluun on kieltämättä ollut tämän "ohittelun" ansiota: en ole halunnut myöntää sitä kuinka minulla todellisuudessa on pyyhkinyt, ja olen antanut olettaa itsestäni ja etenemisestäni muuta kuin mitä se on todellisuudessa ollut, ja keskittynyt kertoilemaan milloin mitäkin vähemmän relevantteja jutunjuuria. Tähän haluan itse muutosta, sillä olemalla itselleni rehellinen kykenen sitä olemaan myös muille.

Ensimmäisenä "uutena" postauksena näin pitkän ajan jälkeen ajattelinkin julkaista jotain mitä en ole vielä kertaalleenkaan täällä blogin puolella vilauttanut: nimittäin ateriasuunnitelmaani. Sain uuden ateriasuunnitelman toteutettavakseni viime keskiviikkona, ja ajattelinkin josko jollakin löytyisi mielenkiintoa siitä enemmänkin lueskella? Jos siitä on apua edes yhdelle, niin milelelläni siitä enemmän kirjoitan. On minulla aikasemminkin ollut (itselaatimani) suunnitelma käytössäni (vaihtelevalla menestyksellä kylläkin), mutta tämä on uutuuttaan kiiltävä ja ammattilaisen laatima, joka minun olisi tarkotus vihkiä käyttöön viikonlopun aikana, ja näin ollen se aiheuttaa pieniä jännitysmomentteja minulle itsellenikin. Kertokaa mitä olette mieltä! :)

Mutta siis, näihin kuviin ja näihin tunnelmiin on hyvä jättää jaarittelut tällä erää, ja palata pian asiaa.. Toivottavasti joukostanne löytyy vielä yksi tai kaksi, jotka jaksavat liittyä jälleen seuraani, ja jakaa viisauksia, neuvoja ja kuulumisia kanssani. Tästä olisin kovin iloinen ja otettu :)

Mukavan harmaata marraskuuta kaikille! 

~ Laura 

Kammpäkki Vol.2

Noniih. Nyt taitaa olla pienoisen anteeksipyynnön paikka. Olen viime päivät ( a.k.a viikot... kuukaudet...?!) ollut oikea laiskuuden perikuva, aikaansaamattomuuden multihuipentuma, velvollisuuksien välttelyn johtava maailman mestari, välttelyn valioyksilö, velttoilun ja völläilyn sanansaattaja, itse Mss Mähöttäjä, oikea patalaiskuuden ruumiillistuma, kaiken edellämainitun pahan alku ja juuri. Nyt siis lakki kourassa nöyränä poikana anteeksipyyntöä sopertamaan Teiltä, jotka lorvailustani huolimatta olette sitkeästi postailujeni perään kyselleet. Teidän ansioista päätin tänään viimein ryhdistäytyä, nostaa pääni pensaasta, tarttua härkää jälleen sarvista ja kasvattaa itselleni selkärangan, ja ilmoittaa jälleen olemassaolostani. Enemmän kuin positiivisesti yllättynyt olen kyselyistä tekstieni perään, joilla en ole ajatellut olleen minkäänlaista merkitystä muille kuin itselleni. Kaunis kiitos siis painostamisesta ja sitä kautta kannustamisesta jatkaa raapustelua, vaikkei minulla yleensä niin yhtään mitään sanottavaa olekkaan. Eipä nytkään, mutta ajattelin ilmoittaa olevani vielä eleävien kirjoissa!

Jostain syystä olen kärsinyt pienoisesta inpiraation puutteesta, ja sitä kautta ahdistunut suuresti jo pelkästään ajatellessani postaavani jotain kun pääni on lyönyt täysin tyhjää. Ja koska tunnen ettei minulla ole mitään järellistä sanottavaa, olen päättänyt pysytellä mieluummin vaiti. Tästä johtuen olen toteuttanut ahkerasti erittäin tehokkaaksi toteamaani toimintaperiaatetta nimeltään"poissa silmistä, poissa mielestä", mikä lyhykäisyydessään on tarkoittanut kohdallani sitä, etten ole muun muassa edes vilkaissut sähköpostissani roikkuviin huhuiluihin ja kommentti-ilmoituksiin, lukenut muiden kirjoituksia saatika harkinnut istuvani alas kirjoittamaan itse jotain. Jossain vaiheessa ärsyynnyin jo pelkästä Gmail-logon näkemisestä, koska tiesin noiden viestien olevan taas minua vastassa, jolloin rupeaisin taas potemaan vain huonoa omatuntoa aikaansaamattomuudestani, sekä rästissä olevista blogiteksteistä. En kuitenkaan ole halunnut luovuttaa koko touhua, sillä olen varma, että kun illat jälleen syksyä myöten pimenevät, löydän taas kummasti aikaa ja mielenkiintoa istua sisällä naputellen mitä lenkkillä kylmässä vesi- ja räntäsateessa juosten. Eli vaikka olenkin viettänyt alkukesän aina maakuntamatkailun, sukuloinnin, mökkeilyn sekä erilaisia merkkipäiviä ja valmistujaisia juhlistaen, ei kiire ihan yksin kata selittämään hiljaiseloani. Kumma kammotus ja kirjoitusressi on painanut harteita läjään, mutta nythän tuo tuntuu ehkä jo hieman hellittäneen, siispä jospa tästä vielä päästäisiin uuteen nousuun. First thing first, itseäni vartenhan minä tekstejäni naputtelen, siispä teen sitä aina silloin kun se hyvältä tuntuu, ilman paineita ja ressiä... kuulostaisiko reilulta? Ihan joka päivälle en postausta saa aikaiseksi kirjoiteltua, mutta jos nyt kuitenkin jonkinmoisen parannuksen nykyiseen verrattuna koitan saada aikaiseksi.

Mitä olen siis touhunnut nämä viime viikot? Enpäs ala kaikkea yksityiskohtaisesti selvittämään, vaan ajattelin ilahduttaa teitä tällaisella lyhykäisellä referaatilla, joka pitää sisällään kuluneen alkukesään tähtihetket. Siispä minä olen...

...Nähnyt minulle erittäin rakkaan henkilön ensiasunnon. Leikannut nurmen vapaaehtoisesti. Polttanut olkani (Suomessa! ainutkertaista minulle). Syönyt normaalista kahdesta eri irtojäätelömausta poiketen jo seittemää eri sorttia. Nielaissut sääsken pelatessani sulkapalloa. Käynyt kampaajalla. Saanut uuden hellan ihanaan keittiööni. Hakannut itseäni vihtalla. Löytänyt banaani Skyrin ja rakastunut korviani myöten. Epiloinut sääreni (kaikki kunnia naisille jotka kykenevät tekemään saman kainaloilleen... kipämpää ei voi tehdä muu kuin synnyttäminen). Rakentanut kasvimaalaatikon. Ladannut WhatsAppin. Koukuttanut itseni A song of ice and fire-sarjan ensimmäiseen osaan. Viettänyt piknikkiä Kokkolan rautatieaseman nurmella. Syönyt liikaa savusiikaa. Kärsinyt (ja kärsin yhä!) eroahdistuksesta serkkuani kohtaan. Poistanut punkin käsivarresta (en omasta!). Nähnyt Tampereen ja menettänyt palan sydäntä. Syönyt maistiaisia Pandan tehtaanmyymälässä. Nukkunut matolaatikossa. Keittänyt ja syönyt juhannusjuustoa. Pakannut ja purkanut rinkkaa. Onnitellut serkkua, vaaria, mummoa ja isää. Leiponut kakkuja. Tappanut hyttysiä. Itkenyt asioita, mutta myös oppinut ja oivaltanut itsestäni. Tehnyt suunnitelmia syksyä/talvea varten. Opettanut koiralle uuden tempun. Syönyt possua. Ostanut vesimelonin (tai kaksi...). Kylvänyt taimia... 

Lista voisi olla loputon, sillä niin vaihdikkaasti eri maisemat ovat vaihdelleet milloin junalla, bussilla, henkilöautolla, lautalla, Vespalla, pyörällä tai hevosella matkustaessa: ensin ollaan oltu isolla kirkolla, seuraaksi keskellä idyllistä maalaismaisemaa keskellä Hailuotoa. Alkukesä on siis sujunut melko vaihdikkaasti vielä jäljellä olevista lomapäivistä nautiskellen. Perjantaina sitten starttaa työrupeama, jolle ei vielä ole loppua tiedossa. Nyt siis vielä muutamasta vapaapäivästä ilo irti!  

Ja sitten vielä yksi oleellinen kysymys ennen yöpuvulle painumista: mitäs Tontulle kuuluu? Både och. Pekkaa lainatakseni sanoisin tänään hieman vaihtelevaa, huomenna lähestulkoon selkeää koko maassa, ylihuomenna ajottaisia matalapaineita saapuu koillisesta. Hiljaiseloni ei suinkaan ole johtunut siitä, että tilanteeni olisi suuresti muuttunut suuntaan jos toiseenkaan. En ole saanut siis itseäni mitenkään niin huonoon jamaan ettenkö olisi kyennyt tänne mitään riimittelemään. Keväällä aloittamani punttisaliharrastus, ja sitä seurannut kyltymätön nälkä takasivat kyllä mukavasti sen, että painoni lähti melko äkkiä tehokkaaseen nousuun, ja senttejä reisiin ja käsivarsiin alkoi sadella melko nopeudella. Harmikseni tulos oli myös käänteinen, sillä nyt kesän myötä kun harrastus on jäänyt huomattavasti vähemmälle, on tämä näkynyt myös kropassa ja ruokahalussani: muutama sentti mahti reisistäni on hävinnyt kuin mummo sumuun, ja nälkä tulee kun on tullakseen. Kulutukseni on vähäisempää nyt ilman salia, mutta en pöllö tajunnut että niiden lihasten ylläpitämiseenkin vaaditaan aivan yhtä lailla polttoainetta........ja nyt nyppii. Oikeastaan palattueamme Kreikan reissultamme jouduin "pahan kierteeseen", jolla tarkoitan reilua nesteytystä, kevyttä päiväsyöntiä ja vain yhtä lämmintä ateriaa päivässä. Kesän helteet sekä ihanant kesäherkut, kuten vesimeloni ja mansikat, sekä värikkäät kasvikset ja kylmät vissyt ja limut ovat ehdottomasti paheeni, joihin olen taas hieman turhankin terhakkaasti jäänyt kiinni. Tunnistan siis missä vika, mutta taas on hieman motivaatio ongelmia tarttua ongelmaan. Toisaalta, siinä missä tämänhetkinen vika on ruoan määrässä (ja osittain laadussa)  sekä mahdollisesti myös ajoituksessa (pärsheellään koko homma siis, jälleen, myönnettäköön!), on mieli ollut melkoisen vapautunut ja salliva. Mutta ei parane kehuskella ja "puolustella" kun pohja on taas sen verta retuperällä. Ei vain jaksaisi pottu ja sylttysoppa kiinnostaa kun tarjolla on kaikkia ihania kesänherkkuja vaikka kuin! Tarkoittanee siis vain sitä että tarttis alkaa mahan tilavuutta kasvattelemaan ja ateriasuunnitelmaa laatikon perukoilta tonkimaan. 

Mutta näin. Tällainen hätäpäissään laadittu pikainen pintaraapaisu menneestä kesästä ja lupaus paremmasta tulevasta. Syvällisempää ja perusteellsempaa pohdiskelua elämästä ja olemisesta suoritamme sitten kuin päässä liikkuu muutakin kuin ilmaa. Eli ehkä jo hyvvin pian. Nyt. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, näkemiin. Kiitokset vielä sitkeimmille seuraajille! 

Nauttikaa helteistä! 

~ Laura 

Mitä jos en ole enää koskaan ehjä?

Viime viikkojen postailut ovat käynee melko vähäisiksi. En tiedä, onko se silkkaa laiskuutta vai motivaation puutetta, vai eikö minulla riitä muka juttua kerrottavaksi? Jälkimmäinen ei ainakaan pidä paikkaansa, ei jos katsoo pääni sisällä tapahtuvaa ajatusten ja tunteiden hullunmyllyä. Ehkä siinä on jotain sellasta, että en ole millään malttanut pysähtyä hetkeksi ja hengähtää, vähän kuunnella miltä minusta sisällä tuuntuu. Paljon jaksaisin kertoa kaikkea vähemmän relevanttia, ja jättää vuorostaan kaikki syvällisemmät pohdinnat ja matkat itseeni analysoimatta tai kokonaan pois.

Ehkä yksi syy siihen on se, että kun pitää ittensä kiireisenä ja tekevänä, ei tarvitse pysähtyä keskustelemaan aiheesta, tai pohtimaan tilannetta. Viime kuukausina olen harrastaunut tarmokkaasti sitä, että kun joku kysyy vointiani ja kuulumisia, ohitan tilanteen mahdollisimman nopeasti sanommalla, hyvää mulle kuuluu, paino on tasasessa nousussa ja ruoka maistuu. Ja tottahan tämä kaikki on, en minä sillä. Paino on ollut koko kevään tasaisessa nousussa, mitä ei ole tapahtunu koskaan aikasemmin, ainakaan vajaan kahteen vuoteen. Tavoitepainoon on enää muutama kilo jäljellä, ja käsissä ja jaloissa on paljon uutta lihasta, kiitos salitreenailun. Uusia ruoka-ainevalloituksia tulee, jos ei nyt päivittäin, niin lähestulkoon viikottain. Se mikä ahdisti ennen enemmän, ahditaa nyt jo paljon tai vähän vähemmän. Ihmiset näkee mun kasvoissa, kehossa ja ennenkaikkea mielessä paljon positiivisia muutoksia, joihin olen itsekkin ihan tosi tosi tyytyväinen. Silti mun sisällä on nyttemmin ollut melkoisen levotonta ja paha olla.

Kokonaisuudessaan kaikki on hyvin, ja fyysisesti voinki paremmin kuin piiitkiin aikoihin. Yhdet farkut olen saanut jo käymään liika pieniksi, ja toisiin ei mene enää pitkikset alle, bujaah! Kauppakassit nousee kärryistä kevyemmin, ja laisinkin salipäivinä ruokaa uppoa kyllä melkoisia määriä. Oon saanut hintsun enemmän itsevarmuutta ja rohkeutta, eikä keho tai mieli sammu kuin virtanapista painamalla ihan heti jos lautanen ei ole justiinsa ajallaa nenän alla. Enää ei siis vedellä ihan pingotetulla kielellä, vaan nyt elämässä on jo vähän liikkuma varaa ja joustavuutta. Vaikka ateriasuunnitelma killuu edelleen magneetilla jääkaapin ovessa, on mittakupit jääneet pois käytöstä, ja itse suunnitelman noudattaminenkin on höllännyt melkoisesti: luotto omaan nälkään ja kylläisyyteen on tänäpäivänä jo sen verta vakaalla pohjalla, että mitään paperissa lukevia määriä en ole enää juuri ollenkaan jäänyt noudattamaan. Minimin tiedän, ja erityisesti pienet laaduulliset parannukset aika ajoin olisivat paikallaan, mutta syöntini nykyään on jo sen verta vapaata,että en ole katsonut tarpeelliseksi jäädä roikkumaan tarkkoihin suunnitelmiin kiinni. Jos mieleni aterialla tekee toista leipää, otan sen, piste. Jos nälkä on lounaalla pienempi, jätän leivän suosiolla pois, ja syön mieluummin päälle jotain makeaa, tai välipalalla jotain vähän tuhdimpaa. Nälän ja kylläisyyden tunteet olen mielestäni oppinut nyt tunnistamaan melko moitteettomasti, ja ennenkaikkea vastaamaan niihin. Sekä ennakoimaan. "Nälkää ei saa kuunnella", on minullekin monet kerrat sanottu, ja alkuun näin en tehnytkään (piiitkän ja tuskallisen harjoittelun jälkeen), mutta nyttemmin koen sen jo osaksi normaalia ruokailukäyttäytymistä,enkä siis sullo itseäni väkipakolla ähkyyn, vain koska ateriasuunnitelmani niin vaatisi. Osaan ajatella, että kompensoin syömättä jättämäni leivän tai perunan sitten jollain muulla aterialla myöhemmin, hyvässä mielessä siis. Totta kait väliin mahtuu päivä, jolloin syönti takkuaa erityisesti ajatustasolla, ja vaikka ateriarytmi on jo lähes iskostunut selkäytimeen asti, on hetkiä jolloin välipalaksi maistuu ainoastaan omena, jos sekään, tai aamupalajogurtin valinta on kuin yrittäsi löytää vastausta suurempaankin elämänkysymykseen. Kaiken kaikkiaan voisin sanoa tämän hetkisen tilanteeni olevan kaikin puolin kohdillaan: paino on nousussa, ja vain paria muutamaa kiloa vailla tavoitepainoani. Jaksan ja syön paremmin, näen ystäviäni enemmän, olen saanut töitä tulevalle kesälle, ja vanhat haaveet, kuten matkustelu ovat jälleen lähempänä toteutumista. Siltikin, erityisesti yksin ollessani, tai huonoina päivinä mieleni valtaa melkoinen alakulo: ei kaikki ole hyvin, ei vaikka ihmiset niin näkevätkin.

Minua on nimittäin alkanut pelottamaan ja ahdistamaan melkoisen paljon oma terveydellinen tulevaisuuteni (voiko noin edes sanoa? ymmärsitte kuitenni...). Pitkään, yli vuosi meni ennen ku aloin samaan mitää (puntarissa) näkyviä tuloksia aikaiseksi, ja nyt kun asiat sen suhteen ovat jo kovasti paremmalla mallilla, on alkanut tämä psyykkinen puoli hieman raahaamaan perässä. Tosin, hyvin on minun mieli pysynyt muuttuvan kehon matkassa, eikä sen suhteen ole suurempia ahdistuksia tai huonoja oloja puitu. Ehkäpä juurikin siitä syystä, että painoa ja muutoksia kehossani tapahtui näinkin verkkasella tahdilla mitä minulla täällä kotona (jos vertaa esimerkiksi osastoilla tapahtuviin painonnostoihin), on ajatukset ja mieli pysytellyt hyvin kärryillä,eikä oma keho ole tuntunut yhtään pahalta tai vieraalta; päin vastoin. On ollut ihan suunnattoman kiva huomata, kuinka käsivarsiin on tullut hauista, tai ennen niin rimpulareisiin puhasta lihasta, tai että farkut nykyään jopa istuu  mulle, ei vaan roiku päällä. Se tuo itsevarmuutta ja tosi paljon hyvää mieltä. Ylpeä olen saavutuksistani, ja paranee ollakkin;sen verta "kovan" treenailun ja ennenkaikkea syönnin takana nuo tulokset ovat olleet. Totta on myös hetkiä ja päivä, erityisesti silloin kun tuntuu että nyt on tullut "ylensyötyä" jotain hyvää, käsi hakeutuu mahan päälle, kun "makkara" ahdistaa. Makkara? Mikä makkara...nahkamakkara äitini sanoo. Pientä skinnyfättiä havaittavissa, mutta kovasti teen työtä painaakseni moiset ajatukset suohon, ja keskityn antamaan itselleni luvan syödä mitä haluttaa ja milloin vain. Myöhemmin, ehka vasta vuosien päästä voin alkaa nipottamaan jotain hyvistä tai huonoista hiilareista sun muista hömpötyksistä, ja lähteä tavoittelemaan sitä täydellistä pyykkilautavatsaa, mutta sen aika ei ole nyt, ei vielä. Tiedän sen itsekkin, sillä nyt se tapahtuisi sairauden varjostamana, terveyden kustannuksella. Sitten joskus, se saa kelvata so far. Nyt erityisen tärkeää olisi oppia syömään vapautuneesti, mitä vain, milloin vain, omien mielitekojen mukaisesti, ilman oman pään sisäisiä rajoitteita, ilman kontrollia.... ja on muuten ihan helvetin hankalaa, ja tämäpä suuri on aiheuttanut viime viikkoiset ahdistukseni ja itkun purskahdukseni.

Monena iltana nyt olen miettinyt, että teinkö virheen päättäessäni jäädä avohoidon puoleen, sen sijaan että olisin mennyt osastolle. Olisinko nyt eri tilanteessa? Todennäköisesti olisin ainakin jo nyt normaaleissa painolukemissa, mutta sitä en voi tietää, millä mielin. Nyt, niinkuin jo sanoin, mieli on pysytellyt hyvin muutoksen ja kehityksen matkassa, satunnaisista ahdistuksista ja  "vatsamakkaran" rutistelu-sessioista huolimatta. Mutta olisiko mieleni ja ajatukseni vapaampia ja avarempia? Osastolla minulta olisi riisuttu viimeinenkin kontrolli ja vastuu harteiltani, toisin kuin täällä kotona ollessani. Ihan tosi vaikeaa on koittaa kuvailla sitä mitä mielessäni liikkuu, ja monet kerrat olen turhautunut, kun olen koittanut esimerkiksi äidilleni asiasta mainita. Äitini ensimmäinen kommentti kun on monesti ollut "ei, älä nyt hölmö noin ajattele, ei asiat ole niin. Musta sullahan menee tosi hyvin, syöt tosi reippaasti ja paljon edistystä on tapahtunut. Elä ajattele tuollaisia". Voi ihmiset, teidän kun on ihan tosi paha nähdä toisen pään sisälle ja nähdä mitä siellä liikkuu. Saatika tietää mitä toinen tuntee. En minä tuntemuksiani ja ajatuksiani keksi, ne vain ovat siellä, minä nyt vain satun tuntemaan sillä hetkellä sillä tavoin. On ihan totisen totta että olen tullut tosi paljon eteenpäin, jos vertaa vaikka vuoden takaiseen tilanteeseen, ja päälle päin tämä kaikkia näyttää varmasti ihan tosi tosi hyvältä, niinkuin äitini aina toteaakin. Mutta ettäk yllä minusta vain valehtelmatta joka päivä tuntuu siltä, että edelleen olen yhtä lailla mieleni vanki, mitä tuolloin vuoden päivät sitten.

Pienistä asioista joka päivä sen huomaan. Tänään en saanut ostettua 10 % salaattijuustoja, vaan valitsin 3 % sen sijaan. Normaalijogurtin sijaan syön mieluummin enemmän rahkaa ja juotavaa jogurttia. Saatan heittää vain puolikkaan oliivin roskiin, koska koen että jo tuo pienen pieni pala on se "liikapala". Juustoa syön pienissä erissä pieninä palasina, en yhtenä isona siivuna. Kevyt maidon sijaan valitsen aina rasvattoman. Voitelen leipäni mieluummin avocadolla mitä voilla. Pesen käteni moneen otteeseen ennen ruoilua. Yhä välllä valitsen tarkoin lusikan millä rahkani syön. Kaadan lasiini vain puoli lasia maitoa täyden sijaan. Valitsen pienemmän kanafileen (mutta toisaalta, otan kyllä lisää jos nälkä jää). En saa suklaapatukkaa ostettua, vaan valitsen mieluummin pastilleja tai jäätelön. Mielitekojen toteuttaminen on edelleen vaikeaa, ja suunnittelen mieluummin poikkeavat tilanteet etukäteen. Lista on ihan loputon. Paljon muutosta ja parannusta on tapahtunut, mutta ei mielestäni riittävästi. Vaikka päällisin puolin näyttäisi, että syömiskäyttäytymiseni ja muut ruokailutottumukseni ovat jo melkoisen hyvällä kantilla, itsestäni tuntuu,että jaan jokapäiväisen elämäni yhä ja edelleen melkoisen mutkattomasti Tontun kanssa. Valitessani kotihoidon, en ole kertaakaan (no ehkä silloin ihan alussa kun otin keväällä ateriasuunnitelman ekaa kertaa käyttööni, mutta sitäkään ei kestänyt montaa viikkoa), joutunut luopumaan kontrollista täysin (toisin mitä osastolla olisin joutunut), on sairas mieleni päässyt vaikuttamaan jokapäiväisiin valintoihin sekä käytökseeni. Niinkuin jo totesin, ihan tosi paljon muutosta parempaan on jo tapahtunut, ja minun olisi ymmärrettävä, että vielä olen muutoksen tiellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaikesta saavutetusta hyvästä huolimatta, en siltikään piru vie uskalla ja tohdi päästää irti. Ihan totaallisesti, täydellisesti. Jokaisella fetakuution laskemisella, voimäärän arvioimisella, salaattikastikkeen annostamisella on suora linkki sairaaseen mieleeni,jota en tunnu edelleenkään hallitsevani. Se on edelleen siellä, minussa, elää sympioosissa, ja salakavalasti omin pienin keinoin se pitää minua ottessaan. Nuo pienet kontrollin tunteet pitävät minua edelleen kiinni sairaassa ajattelussa, ja vaikka kuinka nautin syömästäni jäätelöstä, uuniperunoista tai normijogurteista, nuo jokapäiväiset, ihan pikku asiat eivät ole minun ajatuksiani, vaan Tontun, ihan selkeästi. En uskalla tarttua mielitekoihin sponttaanisti läheskään niin usein kun haluaisin, vaan minulle tuo turvaa suunnitella kyseiset tapahtumat ennakkoon. Minulle? Sairaudelle. Vaikka kuinka mieleni haluaisi jo pystyä vapaaseen ja "I couldn't care less"-tyyppiseen syömiskäyttäytymiseen, en vain pysty siihen. Ainakaan niin hyvin mitä olin jo tässä vaiheessa kuvitellut pystyväni.

Ehkä odotukseni olivat liika korkealla? Alussa luulin,että syömäni ruokamäärien tulee olla valtaisia jotta painoni lähtee nousemaan, No näin ei ollut. Ensimmäinen "pettymys". Ei vaadittukkaan hirmuista herkuttelua ja kunnon superähkyjä, vaan ihan normaali ruoka normaali, tai itseasiassa melko pienine annoksineen riitti minun kohdallani. Luulin, että se vaatisi enemmän. Että viimein, vuosien huonon ja epävakaan syömisen jälkeen nyt tosissani minulla olisi lupa syödä, ja ihan kunnolla. Ja pöh. Onhan tässä muutamat ähkyt ähkitty, mutta enpä ole yhtä/kahta pottua suurempaa annosta joutunut kertaakaan syömään, ellei satunnaisia nälkäpuuskia oteta huomioon. Tämän myötä myös lupa antaa itseni herkutella ihan kunnolla on kariutunut melko täysin, koska sairas mieleni on saanut minut ajattelemaan, että jos kerta paino nousee jo näin tyydyttävästi näillä määrillä normiruokaa syöden, niin mitäpä tuota ylilyömään herkuilla. Toinen pettymys. Tämän vuoksi sallivuus ja sponttaani herkuttelu eivät edelleenkään kuulu sanavarastooni. Yksi ehdoton ihailun kohteeni on Laura, jonka valtavaa ponnistelua ,sisukkuutta, rohkeutta ja suunnatonta päättäväisyyttä sekä vimmaa en voi kuin ihailla. Minäkin haluaisin pystyä moisiin suorituksiin, nauttimaan ruoasta ja sen tuomasta mielihyvästä aivan yhtä vapautuneesti kuin hänkin. Miksen minä pysty? Milloin minäkin opin samalla tavoin luottamaan itseeni ja omaan syömiseeni? Jos en nyt, niin milloin sitten? Vain pari kiloa tavoitepainooni, ja tässä sitä edelleen ollaan: aivan yhtä hukassa, jumissa ja turhautuneita kuin mitä aikaisemminkin? Tuntuu, ettei mieleni ole yhtään sen vapaampi, ja olen Tontun kanssa edelleen "onnellisesti" naimisissa. Kohta olen jo normaalipainoinen, ehkä ole antanut itselleni lupaa kokea sitä täydellistä sallivuuden tunnetta, syödä täysin huolettomast sitä mitä haluttaa, valiten aina sen terveellisimmän tai järkevimmän mallin mukaisesti. Kohta en voi enää äpestää kinkkisbuffetin ääressä ajatellen, että tähän kaikkeen on nyt oikein hyvä syy. Kolmas, ja se kaikkein karvain pettymys ja ahdistus.

Hyvä ystäväni lohdutti minua vasta sanomalla:

"hei mutta päivä kerrallaan, ystävä rakas. jos asiat saavuttais helpolla, niin oisit tehny tämän jo kauan aikaa sitten. pitkä taisto varmasti eessä. mutta oon jo niin ylpiä susta ku oot lähteny sille tielle. ja tiedän, että on helppo unohtaa asioita, jotka on saavuttanu. ja että mittasuhteet muuttuu. mutta jos joskus unohat niin tee niistä vaikka lista ja mieti itseäs vaikka vuosi sitten. kuinka mahottomalta nekin tuntui joskus. mutta tadaa, nää oot päässy jo tähän asti ja se on ihan mieletöntä!ja ihan muutama kuukausi takaperin. kuinka paljon enemmän sulla on suunnitelmia tulevalle. kun vaan jaksat vielä vähän aikaa, niin kohta sua ei pidättele ennää mikkään!ja sitä enemmänhän se tonttu huutaa, mitä enemmän siitä tuntuu että se on jäämässä alakynteen."

Totta joka sana, tiedän sen kyllä itsekkin. Tuon listan taidan itselleni myös tehdä. Ihan hirmuisen paljon olen tehnyt töitä saadakseni itseni tähän kuntoon, että nyt alkaisin asiota suotta liikaa murehtimaan, ja heittämään kovaa työtä hukkaan. Liika monta mahakipua ja itkupotkuhepulia sen eteen on nähty! Se vain, kun pelottaa, että mitä jos minusta ei tulekkaan koskaa enää ehjää? Mitä jos mun mieli jääkin tällaiseksi?Mitä jos en enää osaakaan nauttia elämästä niinkuin ennen?Jos jäänki ainaisen kontrollin alaiseksi, suupaloja laskevaksi tiukkapiponipottajafriikiksi? Vaikka paljon ote on jo höllännyt, ei se ole päästänyt vielä irti. Miksei? Miksi en uskalla, ja antais itselleni vihdoin lupaa nauttia kaikesta siitä mistä haluaisin, tuntematta syyllisyyttä tai tarvetta heti hyvittää tekoni esimerkiksi lenkillä tai jollain askareella? Huonoina päivinä vain tuntuu, että pidän yllä vain jotain one man showta, jossa pääosassa minä esitän reipasta toipilasta, joka suunnattomasti nauttii uusista elämänmuutoksista. Todellisuudessa olenkin sitten aivan yhtä tukossa ajatusteni kanssa kuin mitä aloittaessani parannuksen viitisen kiloa sitten.

Ehkä olen juuri nyt takertunut liikaa näihin pahoihin ajatuksiin, ehkä näe saavutusteni todellista merkitystä. Kovasti, päivittäin, työstän ajatuksiani eteenpäin, mutta välillä sitä vain jää niin pahasti omien ajatustensa kanssa kahdestaan, jolloin tällainen pitkäkestoisempi matala mieli-vaihe jää päälle. Tämä kirjoitus nyt oli tällainen melko tyhjentävä kerta rykäys siitä, mitä päässäni on viime viikot pyörineet (kaikkien kakkureseptien lisäksi). Tekemisen puute ja räntäkelit ovat myös tehneet  tehtävänsä, ja välistä tuntuu että motivaatiota saa oikein hakemalla hakea. Mutta niinkuin jo totesin, pientä valoa tunnelin päässä: kesä tuloillaan (toivottavasti, ulos katsoessa ei ehkä uskoisi, mutta vilkaiskaapa kalenteria, toukokuuu!), työpaikka tiedossa ja pientä ulkomaan matkaa varattuna, joten ehkäpä koitan siivittää näillä itseäni uuteen nousuun. Tai nousuun ja nousuun, eivät syömiseni ole juurikaan mistään kärsineet, tämä henkinen puoli se vain tässä hieman jarraa kehitystä. Oih ja voih. Tällaista tänään.

Kiitos ihanalle Inkalle, joka motivoi minua tänä yönä kirjoittamaan kunnon postingit tämän hetkisestä tilanteestani. Ihmeellistä, miten joillakin ihmisillä on sellainen vaikutus, että heille voisi uskoa elämän käsiinsä, sekä kertoa synkimmätkin salaisuutensa ja suurimmat murheensa, ja jopa vuosien tauon jälkeen. Näitä enkeleitä on harvassa <3 

~ Laura