Vielä minussa henki pihisee

Siinä vaiheessa kun ei enää itsekkään muista milloin tai mitä on viimeksi kirjoitellut, on varmasti korkea aika piipahtaa omien tekstien pariin, ja virkistää omaa muistia. Tjaah. Lokakuussa. Hupsista. No hyvää itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta nyt sitten kaikille tasapuolisesti. Täällä sitä edelleen porskutetaan, mutta toki näihin kuukausiin mahtuu vähän kaikenlaisia uutisia, kuulumisia, oloja ja menoja. Eilen lenkkeilessä ihanassa auringonpaisteessa keskellä lumisia pelktoja, seurana vain omat ajatukseni, tuli olo että olisihan tuo taas mukava pitkästä aikaa jakaa näitä ajatuksia mmyös täälläkin. Järkeviä ja vähemmän järkeviä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä, mutta jos nyt edes jotain. Viime viikkojen aikana on tullut jo useampaan otteeseen olo että olisi kiva jakaa jokunen kuva tai tyhmä jutun tynkä, ja tämä tarkoittanee sitä että tauko kirjoittelusta alkaa nyt piisaamaan. Tai eihän kyseessä ole ollut mikään tietoinen valinta, ei ole vain aika ja viitseliäisyys riittänyt.

Veisi liikaa aikaa ja vaivaa alkaa tarinoimaan koko alkutalven kulku aina loppu saikusta joulunpyhiin, ja päätinkin etten anna moisen must-massapostauksen tukahduttaa intoani palata pikku blogini pariin. Kuka minua pakottaa moiseen. Ihailen niiden ihmisten reippautta jotka saavat tehtyä postauksia tasaisella tahdilla, kauniine kuvineen ja syvine ajatuksineen kaiken sen muun arkisälän ja kiireen keskellä. Miten nuo superihmiset kykenevät moiseen?! Pidin ennen blogien lukemisesta, nykyään vain ahditun moisesta harrastuksesta koska koen valtavaa itseinhoa ja omantunnon tuskaa omasta laiskuudestani ja aikaansaamattomuudestani :D  Antaa tiedon tihkua sitä mukaa kun on tihkuakseen. Mutta long story short: Olen töissä, 20 tuntia viikossa jatkunee ainakin tammikuun loppuun, jonka jälkeen tiedän yhtä paljon tulevasta kuin tekin. Tämä johtunee myös siitä että kävin tuossa joulukuun alussa OYSissa psykiatrisella haastattelussa, jossa sovimme tammikuulle ajat haastatteluita ja arviokäyntejä varten. Nämä siis taka-ajatuksena osastojaksoa tai avohoitoa varten. Mihin tulokseen päädytään, se ratkeaa vasta minullekin näiden muutamien käyntien jälkeen. Hieman pelko perseessä odotan tulevaa, mutta olen yrittänyt parhaani hämätä itseäni ajattelamaan muita juttuja, ja suunnitellut muuta mukavaa tulevaa vuorra varten. Muuta ajateltavaa on antanut ainakin työ, joka on pitänyt minut riittävän kiireisenä. Koko joulukuu työmaalla oli yhtä suurta sirkusta ja kalapaniikkia, kun asiakkaita tunki ovista ja ikkunoista koko kuukauden aina näihin päiviin asti. Hei hei sain sanoa siis tuolle 20h/viikko tavoitteelle, ja olen tehnytkin pidempää päivää mitä on ollut puhe ja tarkoitus. Välillä ollaan menty jaksamisen äärirajoilla, mutta en valita, sillä ovathan kollegani tehneet vielä enemmän töitä kun minä. Tästä syystä olenkin ollut valmis jäämään apuun, tai tekemään muutaman vuoron loppuun, omani jo loputtua aika tovi sitten. Tietysti tässä on ollut myös omat varjopuolensa. Joko arvata saattaa? Kun meno töissä on ollut kuin missäkin eläintarhassa, nuo ennestäänkin vaikeat ja vähäiset tauot yksinkertaisesti jäivät poissa kokonaan. Kylmää kahvia, limua ja puolikkaita rahkoja on ollut ruokalistalla lähes koko joulukuun. Kiire on ollut suunnaton, oikeastaan käsittämätön, ja jo pelkästään vessassa käynti on ollut jo jonkunmoinen saavutus. Kohdallani tämä on tarkoittanut siis sitä, että nälkä on tahtonut kutistua ja kadota välistä olematotmiin, ja paino on tullut maltillisesti takapakkia. Sinänsä ei syytä mihinkään suureen hätään, mutta luku alkaa olemaan sama mitä saikulle jääedssäni. Vauhtia ja työmotivaatiota vaan taas tuntuu olevan senkin edestä! Elättelen suuria toiveita että tammi-ja helmikuu ovat meilläkin hieman rauhallisempia, ja pääsen korjaamaan omaa tilannettani ja saamaan taas jotain tolkkua tähän touhuun.

Sillä to be honest, syömiseni ovat aivan retuperällä jälleen. Viimeksikkin kun minulla tuli taukoa kirjoitteluun, samalla katosi kykyni ja haluni panostaa myös omaan syömiseeni, sen rytmiin ja laatuun. Trallalaa, työ antoi enemmän kuin oivat työkalut kikkailuun ja ei päästy kuin marraskuunloppuun niin viimeinkin rytmi ja tolkku oli koko touhusta hävinnyt. Enemmänkin vallassa on ollut "mitä vain, milloin vain, ja silloin kuin haluttaa ja tohtii"-rytmi. Liikaa kasviksia, mössöjä ja sömpöttejä, ja aivan liian vähän viljaa, pottua ja pastaa... tai mitään minkä voisi luokitella normaaliksi ruuaksi. Välistä menee useampi päivä putkeen etten ole jaksanut/muistanut/kerennyt tehdä mitään lämpimää ruokaa, vaan salaatit ja rahkat pitävät valtaa. Joulu ja rauhalliset pyhtä toivat tähän pientä muutosta, ja leipää, laatikoita, kinkkua ja muita upposi melkoiset määrät. Myös suklaata, herttinen. Neljä päivää, ja reilu puoli kiloa suklaata yhteen tyttöön. Varmasti enemmänkin, mutta en halua edes ajatella koko asiaa. Hyvältä maistui, mutta pari viimeistä kertaa aiheuttivat jo pienehköt mental breakdownit, jotka ovat saaneet minut kammoksumaan herkkuja nyt hetkeksi. Tai näin luulin, sillä pari päivää myöhemmin mieli on alkant taas halajamaan jotain hyvää ;) Silti mieli pistää tarkasti miettimään mitä sitä ottaisi, vai ottaako ollenkaan. Sama vanha tarina, ei mitään uutta.

Uusi vuosi oli surkea, Vihaan uutta vuotta, Minulle vuosi alkaa yleensä syksystä, enkä jaksa sitä siksi pahemmin juhlia. Se on jollain tapaa masentavaakin. "Uusi vuosi, uuedt kujeet ja mahdollisuudet"....häh, mitenkä niin?Yllättäen en harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta parina edeltävänä vuonna olet asettanut itselleni tavotteita ja päämääriä, ja edellisvuonna askartelemani vision board for 2014 oli ihan kiva juttu, ja moisen voisin kyhätä tänäkin vuonna. Näistä tavotteista varmana joskus toisella kertaa, nyt en jaksa niitä alkaa erittelemään.

Mutta siis. Taas yhtä vuotta lähempänä kuolemaa. Katsotaan mitä tulevat päivät, viikot ja kuukaudet tuovat tullessaan, ja sen sijaan että käyttäisin aikaani julmettomasti stressaamiseen ja tulevan suunnittelun ja siitä hepulointiin, koitan elää enemmän tässä pääivässä, ja löytää enemmän hyvää tästä hetkestä ja tämänhetkisistä asioista. Olla vähemmän pelkäämättä, ajattelematta, stressaamatta ja jossittelematta. Saada enemmän aikaiseksia, uskaltaa ja tohtia, yrittää ja kokeilla, keskittymättä vain varjopuoliin ja epäonnistumisiin. Ei voi tietää jos ei kokeile. Ei voi sanoa epäonnistuneensa jos ei tohdi edes yrittää. En voi nähdä oven taakse ennenkuin edes tartun kahvaan ja avaan tuon oven. Joksus kynnyksen yli on vain uskallettava astua, ja sitten vast pohtia, että oliko kannattavaa vaiko ei. Vaikken ihan tavoitteisiini edellisenä vuonna päässytkään, onnistuin työstämään itseäni, tapojani ja ajatuksiani kuitenkin sen verta, että tästä on hyvä jatkaa tänäkin vuonna. Ei siis mitään mahdottomia tavotteita, lähinnä oppimista, opettelemista ja viisastumista sellaisista asioista, jotka tekevät minusta tällaisen mitä nyt olen, ja uusien tapojen, ajatusten ja käytäntöjen omaksumista nykyisten tilalle ja rinnalle. Näillä mennään

Mutta kuitenkin hyvää, kylläkin jo alkanutta uutta vuotta nyt sitten kaikille <3 

~ Laura