Ensin on elokuu, ja sitten on jo marraskuu. Marraskuu!? Hmm. Näytän olevan niitä ihmisiä jotka nähtävästi vaativat aina muutaman kuukauden mittaisen luovan tauon postausten välissä... Luovuudesta en niinkään osaa sanoa mitään, mutta tauolla olen ollut, ja siihen on ollut omat syynsä. Monta viikkoa mielessäni on pyörinyt blogin poistaminen vähin äänin, mutta enpä ole kuitenkaan moiseen ajatukseen tarttunut. Olen antanut ajan kulua, ja kah, viimein koitti päivä jolloin lakki kourassa päätin palata oman pienen blogini ääreen. Ihmeiden aika ei ole siis ohi!
Ihan näin ensalkuun "Hei,anteeksi ja kiitos". Aikaa viimeisestä postauksestani on kulunut naurettavan kauan, ja tätä on syytä pyytää niiltä muutamilta sitkeiltä lukijoilta anteeksi, jotka ovat minua blogini olemassa olosta muistutelleet, ja tekstieni perään kyselleet. Heille kuuluu myös kiitos. Ihailtavaa sisukkuutta. Todella. Paluuta en tehnyt kuitenkaan yksin Teideän vuoksenne, vaan koen taas pitkästä pitkästä aikaa, että minulla saattaisi olla jälleen jotain tarinaa kerrottavanani. Muutaman kuukauden mittainen tauko ei suinkaan ole yksin johtunut inspiraation puutteesta, vaan pitkä paussi on ollut monen tekijän summa. Ja vaikka olenkin pyörittänyt paluuta mielessäni jo useamman viikon, vasta nyt sain itsestäni riittävästi irti moiseen suurtyöhön.
Onnekseni voin sanoa ei, kuntoni ei ole kesästä romahtanut niin huimasti, ettenkö tästä johtuen olisi halunnut/kyennyt postauksia kirjoittelemaan. En ole kokenut minkäänlaista fyysistä tai henkistänotkahdusta mikä olisi pidätellyt minua kirjoittamasta kuulumisiani. Valitettavasti en yhtälailla voi myöskään vastata kyllä, ja todeta etteikö kuntoni ole viimeisten kuukausien aikana vaihdellut sen verran, ettei siitä olisi koitunut minulle mitään harmia. Itselleen täytyy olla rehellinen. Viime kevään painonnosto kirini pysähtyi sinne toukokuun kieppeille, ja sen jälkeen suunta om ollut tasaisen varmaa laskua. Hiljalleen mutta vakaasti. Tässä vaiheessa mukaan hyppää valitettavasti (välillä itseni itselleni kehittämä) kiire, hoppu ja työt. Se elopaino, minkä sain kevään aikana sitkeästi kerrytettyä katosi kesän huolettemuuden, kiireen ja kulutuksen jalkoihin. Sain töistä sisältöä elämääni, mutta samanaikaisesti myös tekosyyn pysytellä liikkeessä, kiireisenä ja jos en suoraan syömättömänä, niin ainakin huonommalla tankkauksella. "En kerkeä tätä nyt syömään. En pysty syömään siellä kunnon lämmintä. En tunne nälkää. En jouda. Ei kehtaa ottaaa omia eväitä....". Huonoja tekosyitä löytyi joka lähtöön. Vaikka siis teennäisesti söin, ja söinkin, mutta samanaikaisesti tiesin myös sen, mitä kyseinen toiminta fysiikalleni jälleen aiheuttaa. Noh. Kesä tuli kesä meni, ja niin tuli myös uusi työpaikkanikin. Ihan muutamassa viimeisessä postauksessani ehdinkin ehkä jotain mainita uudesta työpaikastani, mutta heti pian tämän jälkeen en olekkaan pahemmin nokkaani näillä kulmilla näyttänyt. Syynä tähän ollut kiire kiire kiire ja kiire, mutta totta puhuen myös väsy väsy väsy ja väsy. Keväästä painoni tähän päivään on tippunut noin kuutisen kiloa, mikä on myös tuntunut kehossa ja mielessä.Mutta silti olen paahtanut menemään. Viihdyn uudessa työpaikassani enemmän kuin hyvin: työkaverini ovat ihania, sydämellisiä ja huumorintajuisia ihmisiä. Työympäristö ja asiakkaat ovat mahtavia, ja nautin asiakaspalvelusta täydestä sydämestäni. Saan toteuttaa itseäni, ja käyttää luovuuttani loihtiessani töissä leivonnaisia vitriiniin hyllylle myytäväksi. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni todella nautin työnteosta, ja joka sunnuntai odotan uutta alkavaa viikkoa innolla. Mutta tästä kaikesta huolimatta en ole muistanut keskittyä omaan itseeni, ja itsestäni huolehtimiseen, vaan taas kävi klassisesti, minulle hyvin tyypillisesti: paukutan menemään kuin ravihevonen, vältelen vastuuta, ja puen kiireen tekosyyksi huonolle syönnille ja riittämättömälle levolle. Pikku hiljaa olen ajanut itseäni kohti piippua, kunnes noin kolmen viikon takainen käyntini terapeuttini luona viimein pysäytti minut koko tämän kesän ja syksyn kestäneeltä maraton juoksulta. Lainatakseni terapeuttiani, "olen taitava väistelemään", ja ilmeisesti toteutan tätä politiikkaa kaikkeen, ja kaikkiin. Syksyn aikana olen kuitenkin kokenyt muutamat pikku kilarit, jotka olen itse tulkinnut omiksi hädän huudoiksini. Olen itse jälleen alkanut heräilemään todellisuuteen: tätäkö minä elämältäni haluan, vai olisiko aika siirtyä eteenpäin? Kuluneen syksyn aikana, paahtamisesta huolimatta, minussa on heräillyt voimakkaana ajatuksia siitä, että alan olemaan koko touhuun lopen kypsynyt ja väsynyt. Väsyllä voi olla jotain tekemistä juurikin pitkien työpäivien ja riittämättömän syömisen kanssa, mutta kyllä kyse on ollut myös voimakkaasta henkisestä väsymyksestä koko sairautta kohtaan. Alan olemaan lopen kyllästynyt ruoalla leikkimiseen, jaakailuun, pelkäämiseen ja ahdistumiseen, Tontun sääntöjen noudattamiseen ja jatkuvaan terveen ja sairaan mielen kamppailuun. Alan olemaan melkoisen loppuun palanut, myönnettäköön sen nyt kaikille. Noin muutama viikko takarepin saimme siis vihellettyä pienen erätauon, ja yhdessä olemmekin pohtineet melko vakavissaan tulevaa syksyä ja talvea, saavutuksia ja saamattomuutta, kiirettä ja kiireettömyyttä, ja ennenkaikkea minun kohdallani rauhoittumista. Ja painon kertymistä, luonnollisesti. Painon on vain noustava, yksinkertaisesti. Ja tätä haluan myös itsekkin. Myöhemmin voin kirjoittaa vaikka oman postauksen minua motivoivista asioista, mutta suurimpana erona tämänhetkisiin ajatuksiin edellisiin verrattuna on juurukin tämä "nyt riitti, en jaksa enää pelleillä"- ajattelu. En voi jatkaa tekosyiden keksimistä, vastuun ja velvollisuuksien välttelyä, itseni laiminlyömistä tai mitään, mikä mahdollisesti pidättelee minua paranemasta. Viime lauantaina oivalsin, että seison itse itseni tiellä. Alussa mainitsin, että viimeiset pari viikkoa myös blogini on palaillut jälleen mieleeni. Tämä johtunee siitä, että päässäni on ihan selvästi alkanut kolahtelemaan asiat niille tarkoitetuille oikeille paikoilleen, ja sen lisäksi että olen saanut itse jälleen taottua hieman järkeä päähäni, sitä ovat tehneet aktiivisesti myös muut, eritoteen terapeuttini. Kaiken tämän väsymyksen keskellä "hienoa" on ollut huomata ehkä se, että tällä kertaa halu pysähtyä, hengähtää ja pyytää apua lähti voimakkaana minusta itsestäni. Vaadittiin siihen oikea paikka oikeaan aikaan ja oikeita ihmisiä, mutta huomaan muutoksia oman pääkoppani sisällä.
Ei syytä huoleen, mutta viimeiset pari viikkoa on ollut melkoista työstämistä, ja jopa osastovierailu tähän saumaan on ollut vakavasti harkinnassa. Tästä juurikin huomaa ehkä merkittävimmin omien asenteideni muutoksen; siinä missä vielä vuosi sitten jouduin kamalan pelon ja paniikin valtaan ajatellessani osastohoitoa, nyt suhtaudun siihen tyynesti ja harkiten. Itsehän minä sen puheeksi nostin niin äitini kuin terapeuttini kuullen. Tunnen kaipaavani kipeästi taukoa ja hengähdystaukoa, sekä todellista apua painon nostoni kirittämiseen. Motivaationi on ollut suhteellisen hyvä koko kuluneen syksyn ajan, mutta valitettavasti tämä ei ole riittänyt, vaan olen hautautunut kaiken kiireen ja touhun alle, ja olen yrittänyt niin hyvin kuin olen jaksanut yrittää. Mutta olen nyt kyllästynyt ainoastaan yrittämään! Haluan onnistua! Todella! Tähän minä tunnun kaipaavani tällä hetkellä enemän apua mitä minulla on saatavissa. Ongelmana ei ole ainoastaan painon hidas nousu (tai tässä tapauksessa hidas ja tasainen lasku), vaan kykemättömyyteni pysähtyä, olla ja hengittää. Paahdan, juoksen, porskutan menemään, ehkä osaa rauhoittua. Kyse ei ole pakkoliikunnasta, vaan pakko tekemisestä. Tunnen että päivä on onnistunut ja hyvä vasta kun olen tehnyt jotain, tai saanut jotain aikaiskesi. Kun kahdeksan tuntinen työpäiväni loppuu, lähden vielä tapaamaan ystävääni keskustaan, tai pyöräillen markettiin vain saadakseni itselleni tekemistä, ja näin vakuuttaakseni itselleni että olen ollut riittävän toimelias ja reipas. Ja samanaikaisesti väsy painaa päälle jyrän lailla, kroppaa kolottaa ja yöt pyörin ja valvin väsymystäni. Suurimpana ongelmana on siis saada minut rauhoittumaan ja pysähtymään, ja tämän tiedän onnistuvan ainakin osastolla. Syömiset tuottavat tietysti omat päänvaivansa, mutta olen kuitenkin oppinut itsestäni sen, että jos vain niin päätän, niin kyllä minä saan sen normi jogurtin nieltyä ja pastakastikkeet keiteltyä, kun vain tarpeeksi niin haluan. Viimeiiset pari viikkoa syömisten kannalta ovat menneetkin nyt melkoisen taidokkaasti, ja olen itsestäni melkoisen ylypiä, mutta muuten meno ei ole kyllä oikein hellittänyt. Osasto kuitenkin jätettiin toistaiseksi vielä joulukuulle, mikäli tuloksia nyt avohoidon puolella ei saada halutunlailla aikaiskeksi, ihan vain sen takia että olen yhä töissä koeajalla, enkä halua ottaa riskiä työpaikkani kustannuksella. Suurimpana pelkona on oman rohkeuden riittäminen: asun yksin, ja olen täysin yksin vastuussa syömisistäni. Pelkään, että minussa ei ole riittävästi rohkeutta tai kanttia kohdata ahdistusta ja pelkoa kerta toisensa jälkeen, vaan taivun sairauden edessä. Olen kyennyt hienoihin suorituksiin aikaisemminkin, mutta tällä kertaa myös pelkoni ovat jostainsyystä edellisiä suurempia. Voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin pelkään epäonnistuvani, ja tuottavan pettymyksen niin itselleni kuin perheelleni sekä muille ihmisille, jotka ovat tukenani ja apunani. Olen jutellut voimakkaasta pelon tunteesta terapeuttini kanssa, ja oivalsin itse joitain: minulla on todella tunne siitä, että olen jättämässä jotain isoa osaa elämästäni taakseni, koen olevani siihen täysin valmis peloista huolimatta, ja siksi myös pelko tässä epäonnistumisessa on myös suurempi kuin koskaan. Pelkoon ei pidä eikä saa kuitenkaan tarrautua, ja minun olisi kyettävä vain muistuttamaan itseäni: seison itse itseni tiellä.
Kuluneet viikot ovat näin ollen herättäneet melkoisen liudan erilaisia ajatuksia, joista koen tarpeelliseksi täällä teille ehkä kirjoitella. Jos jossain vaiheessa koin blogini pienoiseksi taakaksi, nyt omaksi ilokseni voin sanoa, että palaan tänne pää täynnä myllertäviä ajatuksia aina ahdistuksesta ahaa-elämyksiin. En ole ainoastaan päättänyt, vaan myös sopinut ravitsemusterapeuttini, vanhempieni sekä ennenkaikkea terapeuttini kanssa, että muutoksia tulee tapahtumaan, ja ensimmäiset tavoitteet on asetettu jo joululle. Tästä projektista palailen toivottavasti kirjoittelemaan teille hieman useammin kuin kolmen kuukauden välein, aiheita kirjoiteluun nyt kun tuntuu löytyvän melkoisesti. Ajatuksia, idetoita, toiveita ja kysymyksiä otetaa erittäin mielellään vastaan! Itselläni on ollut tunne, etteivät tekstini ole palvelleet ketään tai mitään, ja tähän haluan muutosta. Syy tyhjän jaaritteluun on kieltämättä ollut tämän "ohittelun" ansiota: en ole halunnut myöntää sitä kuinka minulla todellisuudessa on pyyhkinyt, ja olen antanut olettaa itsestäni ja etenemisestäni muuta kuin mitä se on todellisuudessa ollut, ja keskittynyt kertoilemaan milloin mitäkin vähemmän relevantteja jutunjuuria. Tähän haluan itse muutosta, sillä olemalla itselleni rehellinen kykenen sitä olemaan myös muille.
Ensimmäisenä "uutena" postauksena näin pitkän ajan jälkeen ajattelinkin julkaista jotain mitä en ole vielä kertaalleenkaan täällä blogin puolella vilauttanut: nimittäin ateriasuunnitelmaani. Sain uuden ateriasuunnitelman toteutettavakseni viime keskiviikkona, ja ajattelinkin josko jollakin löytyisi mielenkiintoa siitä enemmänkin lueskella? Jos siitä on apua edes yhdelle, niin milelelläni siitä enemmän kirjoitan. On minulla aikasemminkin ollut (itselaatimani) suunnitelma käytössäni (vaihtelevalla menestyksellä kylläkin), mutta tämä on uutuuttaan kiiltävä ja ammattilaisen laatima, joka minun olisi tarkotus vihkiä käyttöön viikonlopun aikana, ja näin ollen se aiheuttaa pieniä jännitysmomentteja minulle itsellenikin. Kertokaa mitä olette mieltä! :)
Mutta siis, näihin kuviin ja näihin tunnelmiin on hyvä jättää jaarittelut tällä erää, ja palata pian asiaa.. Toivottavasti joukostanne löytyy vielä yksi tai kaksi, jotka jaksavat liittyä jälleen seuraani, ja jakaa viisauksia, neuvoja ja kuulumisia kanssani. Tästä olisin kovin iloinen ja otettu :)
Mukavan harmaata marraskuuta kaikille!
~ Laura
