"Tämä on Hyvät ja Huonot uutiset!"

Täällä jälleen! Ja anteeksi! Vaikkei uskoisi, niin yli viikon jatkunutta hiljaiseloani ei tällä erää voida laittaa yksin laiskuuteni ja kiireeni piikkiin, vaan tällä kertaa tuo parin viikon mittainen luova tauko ei ollut kokonaan minusta itsestäni kiinni. Ihan totta, uskokaa pois. Viime viikolla nimittäin päätin pistää omat atk-taitoni jostain äkillisestä mielijohteesta johtuen tulikokeeseen, ja tehdä oma-aloitteisesti "pieniä" päivityksiä mokkulaani. No, niinhän siinä sitten kävi, että hetken ähräämisen jälkeen kone ja mokkula oli kyllä päivitetty, mutta minä ilman minkään maailman Internet-yhteyttä, ja kone vailla kykyä tunnistaa koko hiivatin tikku. Että hyvinhän se meni, kannatti kokeilla! Noh, muutamaa ärräpäätä, puhelua ja Elisa Shopitti vierailua myöhemmin, olen  nyt viimein, viikon odottelun jälkeen taas onnellisesti verkossa! On hienot vilkkuuvälkkyy kapselit ja 4G yhteydet ja suojatut linjat, joista en tajua sen taivaallista. Eikä toisaalta tarvihekkaan tajuta, nimittäin seuraavan kerran koneen vaatiessa päivityksiä luotan koko komeuden asiasta jotain ymmärtävälle. Meinasi olla kieltämättä hieman onneton olo, minä kun en ole itseäni kuitenkaan ihan täysin koneriippuvaisena pitänyt. Mutta tulipahan tehtyä käsitöitä, luettue kirjaa, maalattua vesiväreillä, järjestelyä hyllyt, sekä kaikkea muuta mitä normaalisti ei "kerkeä" tänä päivänä enää tekemään. Ihan virkitävää itseäasiassa.... Mutta siinä kuienkin kuluneen viikon ensimmäiset huonot uutiset. 

Tai toiset itseasiassa. Sillä vaikka kuinka ehdin jo hehkuttaa viime viikon maanantain ihanuttaa, tiistaiaamuna heräsin vähän vähemmän ihanampaan aamuun: minulla oli lähtenyt ääni! Mitäää!? Koskaan aikaisemminm, ei ikinä neverever koko elinikäni aikana minulta ole flunssan aikana karannut ääni, niin nytten sitten! Eikä mulla ollu edes flunssaa! Yskä muutti luokseni jo maanantai iltana, ja illan aikana yskin kurkkuni niinkin käräeksi, että tiistaina minusta ei päässyt kuin pihinää. Tätä jatkui koko viikko! No, luulen että näin minua rankaistaan kun puhun aina aivan liikaa. En ole koskaan hiljaa, niin nyt sitten oli ihan pakko, lääkäri määräsi, mutta tekihän se tiukkaa. Sairasloma jatkui siis koko viikon, ja pihisevän äänen lisäksi minua kiusasi ja valvotti koko viikon tuo kuiva yskä, jonka ansiosta olin jo ihan sekaisin väsymyksestä loppu viikosta. Nyt ääni on jo melkein normaali, ja yskänpuuskista päästy, mitä nyt välilstä tuntuu kuin kurkkuun olisi pesitynyt joku karvamato. Huono uutinen tämäkin. 

Vakavasti ottaen, sattui tämän viikona maanantai olemaan minulle oikeastikkin melkoisen harmaa, ja monet itkut olen sen johdosta jo itkenyt. Olo loppu viikkoa kohden on onneksi jo hiemna helpottanut, eikä kyyneleitä enää heru, sen verta kuivaksi itseni pusersin jo alku viikosta. En ala asiaa yksityiskohtaisesit puimaan, mutta lyhyesti virsi kaunis: sain potkut uudesta työpaikastani, jossa olen niin kovasti tykännyt olla. Irtisanominen johtui taloudellisista syistä, ja tiesin olevani koeajalla, ja takaraivossa oli jatkuva pelko siitä, ettei kahvilatoiminta kyseisessä paikassa ehkä otakkaan tuulta allensa, jolloin minä menettäisin leipurina paikkani. Ja niinhän siinä sitten myös kävi. Mutta irtisanominen tuli niin yllättäen ja puskista, etten ollut osannut varautua sen tapahtuvan ihan vielä, saatika niin, etten saa tehdä edes työvuorojani loppuun, vaan jouduin lopettamaan samantien. BIIIG bad news. 

Viime päivät ovat siis kuluneet shokista toipuessa ja uuden puhdin löytämisessä. Pidin työpaikasta ihan todella paljon, ja nautin niin itse työnteosta kuina työkavereistanikin. Irtisanominen tuli kaikille meille täysin yllätyksenä, enkä kerennyt sanoa kenellekkään edes heippoja. Vaikka tiedän, että uusia työpaikkoja löytyy aina, ei tämä tieto vielä oikein tahdo lohduttaa. Työpaikastani ja työstäni muotoutui minulle näiden kolmen kuukauden aikana melkoinen henkireikä. Siitä tuli kivijalka, jonka ympärille saatoin pikku hiljaa alkaa rakentamaan normaalia, turvallista arkea, ja löysin jälleen elämääni pienen kipinän ja todellisen merkityksen. Aamuun oli ihana herätä, kun tiesi pääsevänsä tekemään jotain todellista ja hyödyllisä, sen sijaan että on vain ja ihmettelee elämäänsä. Saatuani elämäni mallilleen töiden puolesta, huomasin pian, että uskalsin alkaa laittamaan elämääni muutoinkin kohdilleen: tuplasin terapiakäyntini, otin käyttöön ateriasuunnitelman, ja elämä tuntui jälleen, pitkästä pitkästä aikaa hieman kantavan. Elämä tuntui hyvältä, merkitykselliseltä, ja ennenkaikkea turvalliselta lähteä haastamaan sairautta. Nyt tuo kaikki vietiin minulta pois, ja on kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Huomaan olevani jälleen tässä uuvuttavassa tilanteessa, jossa mietin mitä minun pitäisi tehdä, missä olla ja miksi. Tämä kaikki minua harmittaa ihan tosissaan, ja tuntuu ettei minulla ole halua tai voimia lähteä kokoamaan tuota rakentamaani jalustaa taas alusta. Juuri kun olin saanut elämääni ja itseäni hieman haparoiden jaloilleen, niin sitten taas mätkähettiin maahan mahalleen. Pelkään mitä nyt, miten minun käy, löydänkö yhtä mukavaa työpaikkaa tai yhtä ihania työtovereita, milloin, millä vaivalla.... Luovuttaa en aijo, töitä aijon saada, mutta vielä olen niin kovasti harmissani maanantiana saamistani uutisista, että tahdo asiaa kunnolla edes tajuta: aivan kuin olisin viettämässä vapaata, ja kohta taas palaan iloisena leipomusteni pariin ja vakioasiakkaita palvelemaan. Vaan enpä palaa, ja tämä ajatus tahtoo nostattaa palan kurkkuun yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikki tuntui viimein olevan edes hieman paremmin, niin tässä sitä taas ollaan. Hukassa, peloissaan, onnettomana, naama vakavana. Töissä sain nauraa ja hymyillä, nyt tuntuu ettei minulla ole taaskaan moiseen mitää syytä. Pelkään myös itseäni: pelkään että tämä tekemättömyys kostautuu syömisiini, sillä maanantaina Tonttu oli eritätin voimakkaana läsnä: nyt sinun ei tarvitse enää syödä kunnolla, sinun ei tarvitse jaksaa tehdä töitä, nyt päiväsi kuluvat vain völläämällä, ethän edes kuluta mitään joten miksi syödä, et ansaitse herkkua kun et tee sen eteen mitään, miksi syödä kun ei tarvitse jaksaa......lista on ihan loputon, ja parhaani olen tehnyt tukahduttaakseni moiset typerät ajatukset päässä. Pelkään että tekemisen ja motivaation puutteessa homma menee taas ihan pelleilyksi ja ruoalla leikkimiseksi, ja jo kuluneet päivät olen ollut melkoisen tietoinen syömisitäni. En vain jaksaisi ottaa askelia taaksepäin kun vihdoin ollaan tultu taas monta askelta eteenpäin! En aijo luovuttaa, mutta tämän ollaan nähtty käyvän ennenkin, ja pelkään vain että historia toistaa itseään. Nyt on vain pysyttävä tolokkuna ja terävänä, ja vedettävä jesarilla Tontun turpa umpeen! 

Entä ne hyvät uutiset sitten? Noooo.... kaikesta huolimatta onhan niitäkin ollut. Yhtä kappaletta lainatakseni pieniä valonpisaroita, jotka ovat piristäneet muutoin alakuloista mieltä: työkaverien osoittama tuki ja myötunto, uuden ihanan ystävän minulle piristykseksi ostama Marabou Aladdin konvehtirasia (ehdoton suosikkini <3), toisen rakkaan ystävän piristykseksi tarjoama elokuvailta (Nälkäpeli 2, check!), vanhempien tuki ja huolenpito, siskon kanssa lounasrevaissa vietetty yhteinen laatuaika (vaikkei tämä raviurheilu minun laji olekkaan niin enemmän kiitollinen olen siskoni elkeestä piristää minua <3) sekä tämänaamuinen pakkanen, jonka ansiosta mieli on hieman talvisempi ja jouluisempi. Pää pystyyn ja tuulta päin! Asioilla on kuulemma tapana selvitä, niin se urbaani sananlasku väittää. Vaikka alkuun tuntuukin pahalta ja vaikealta. Ensiviikolla ei tiedä mitä olen jo pääni menoksi keksinyt ;) Palaan kirjoitusteni pariin pikimmiten!

Parempaa viikkoa teille kaikille! Hännät pystyyn! 

~ Ah taas niin työtön Laura