Pientä notkahdusta(ko?)

Buenos tardesta vain kaikille! Ajattelin tulla ilmoittamaan, että vielä minussa henki pihisee, en ole pakannut laukkujani ja suunnannut kohti etelän lämpöä, tai muutoin hävinnyt olemasta. Viime postauksesta on vierähtänyt nyt pari viikkoa, ja tuokin onneton ilmoitti vain minun jääneeni uudelle saikulle, No niin tein, ja nyt saikku on kulunut jo puoleen. Nämä kaksi kulunutta viikkoa ovat olleet melkoista tunteiden ja olojen vuoristorataa, joten motivaatio kirjoittamiselle unohtui siinä samassa, vaikka aiheita ja ajatuksia pää on pursunnutkin, ja kännykän kuvamuisti kaikista aterioista alkaa olemaan siinä pisteessä, että koko luuri käy jo puoliteholla...pitänee postaa "muutama" kuva,.. Mutta summa summarum, pahoitteluni, ja nyt lopettaisi tämän välttelyn ja ottaisi itseä taas niskasta kiinni.

Eikä tämä niskalenkkiote koske ainoastaan kirjoittamista, vaan ylesitä skarppausta yleensäkkin! Meinasi nimittäi tämä skarppaus kaatua jälleen vähän karppaukseksi. No ei nyt ihan sentään, mutta niinkuin jo mainitsin, ja otsikkokin siihen vähän vihjaa, tämä sairasloma ei käynnistynyt aivan yhtä mallikkaasti mitä edeltäjänsä. Kun jäin saikulle torstaina, minulla meni koko viikonloppu ihan häneksi, ja kuljin hartiat korvissa ja olin yksi suuri stressipallomöykki kaikkine ahdisituksineni, pelkoineni ja stresseineni liittyen lähinnä työhän ja tulevaan. Minua ahdisti ihan suuresti, ja tällä kertaa podin ihan suunnatonta huonoa omaa tuntoa työtovereitani kohtaa, mitä he ajattelevat ja pelkäsin ihan todolle töihin paluuta ja sitä, jatkuuko minulla työt ylipäätään saikulta palatessani. Näissä olotiloissa mei oikeastaan koko seuraava viikko, ja uneni ja syömiseni kärsivät tästä melkoisesti, varsinkin unenlaatu. Jouduin oikeasti uskottelemaan itselleni että nyt ei ole aika murehtia, vaan keskittyä itseeni, mutta jotenkin viesti ei tahtonut mennä läpi. Siinä missä edeltävä saikku oli minulle suunnaton helpotus, tämän kertainen tuntui pikemminkin suunnattomalta synniltä! Kadotin kaiken tämän keskellä saikkuno todellisen tarkoituksen, ja siinä huolissa ja murheissa kieriessäni meinasi kadota myös ruokahalua ja tsemppihenki.

Tai kyllähän minä toki söin, ei se tyystin unohtunut. Mutta voi mahdoton mitä stressi ja ahdistus ja huoli voi tehdä ruokahalulle! Ja tuohon saumaan Tonttu huomasi tilaisuuden tulleen, ja sain työstä käydä kerta toisensa jälkeen neuvvotteluja siitä että on okei syödä tämä, on okei ottaa tuo, on okei pistää rasvaa, ottaa normi jogu, ottaa lisää, ottaa jäätelö..... viimeisen pari viikkoa on mennyt melkoisella työstämisellä, ja totta puhuakseni olen jäänyt myös monet kerrat jalkoihin. Valinnanvaikeus, jaakailu, keskustelu ja ruoka-ahdistus palasivat yhedssä yössä, ja tuo kaksi viikkoinen "nauretaan ahdistukselle"-henkinen tsemppi valui suihkun lattiakaivosta valtameriin. Samalla kasvoi epätoivo ja ahdistus sitten itse epäonnistumisesta, ja kaikesta siitä, mitä en osannut tehdä oikein, vaikka tiesin tasan mitä pitää tehdä ja miksi! Pari viikkoa on ollut melko mielen puurtamista, syömistä sinnillä ja väkisin (kun ei ole vain nälkä!!) ja stressin ja murheen ulostyöstämistä. Olen syönyt jotakuinkin rytmillä, jotakuinkin oikeita asioita, mutta tuo Tontun mukana olo ja jatkuva neuvottelu kaikesta, siis KAIKESTA, kikkailu ja naurettavat harha-ajatukset ja luulot (jos nyt syön nämä kaksi leipää, minulla ei varmana ole riittävä nälkä lounaalla, jolloin syöminen on epämiellyttävää ja vaikeaa...jätän siis toisen leivän pois, otan vaikka jogurtin tilalle... tai rahkan, siinä on vähemmän sokeria... pistäiskö laittaa päärynää... ei, siinäkin on myös sokeria. söin eilen jo jäätelönkin.... voi jeesus oikeasti! Tähän ralliin vain uupuu!! moni teistä voinee varmasti samaistua....) ovat kuormittaneet mekoisesti psyykettä, ja syöneet tsemppihenkeä melkoisesti. Joku päivä tai ateria mennyt paremmin, toinen taas vähän heikommin, ja päivät ovat kyllä olleet melkoisia sillisalaatteja erittäin mallikkaiden aterioiden sekä tonttuiluruokien käydessä kamppailua lautasella. Huhheijjaa. Paino ei ole onneksi tippunut (juurikaan, 100g näytti vähemmän mitä viimeisen kolmen viikon aikana mutta eipä tuollaisia lasketa, olin varmana käynyt juuri vessassa :D) mutta sepä se, kun ei ole noussutkaan, vaan juminut kolme pitkää viikkoa nyt tasan samoissa lukemissa! Ja tämäkin turhauttaa entisestään!

 Eilisellä terapiakäynnilläni kuitenkin mieleeni avartui hieman; terapeuttini sanoi osuvasti että olen tuntunut jäävän nyt hieman jumiin tuohon epäonnistumiseen ja siitä huonon omatunnon ja syyllisyyden tunteeseen, enkä osaa kuinm ajatella tuota kuinka hienoa ja mahtavaa minulla oli tuolloin ekana kahtena viikkona, kun nyt taas olen epäonnistunut enkä saanut tuloksia aikaiseksi. Hän sanoi naama pokerilla että ajatellaan nyt sitten niin, että nämä kaksi viikkoa on mennyt harjoitellessa, ja tulevat kaksi viikkoa menee nyt sitten vähintäänkin yhtä mallikkaasti mitä tuon ensimmäisen saikun kaksi viikkoa:vimmalla ja tarmolla ja kovalla tsempillä. Oloni oli jotakuinkin sellainen niin....totta. Aivan. Miksikäs ei! Tai tuolla istunnolla oivalsin lähinnä sen, että olen jäänyt erittäin vahvasti kiinni negatiivisiin ajatuksiin ja energioihin, ja murehtinut vain sitä kuinka en onnistu ja kuinka osaisin tehdä paremmin mutta en ole saanut aikaiseksi ja nyt on jo saikku kohta puolessa välissä ja voi voi voi voi voi.... helpottavinta oli kuulla, että on ok, vaikka en ole onnistunut, että sen ei ole väliä jos olisinkin pettynyt ja välistä epäonnistunut, eikä sen takia kannata heittää pyyhettä kehään ja antaa kokonaan myöten. Nämä kaksi viikkoa meni miten meni, ei niiden kannata antaa määrittää tulevaa kahta viikkoa, vaan hyväksyä tappio, älä vello siinä, älä syyllistä siitä itseäsi, älä takerru siihen, vaan aloita alusta. Haaaaah, miten sielu puhdistuu pelkästään tätä kirjoittaessa! :D tai mikä oivaltaminen osaltani, kuulin oikein kuinka lamppu päässäni syttyi, ja hartiat kohosivat hieman helpotuksesta! Palattuani istunnolta, tunsin heti pientä muutosta, ja mahan kiristäessä vielä entisestä ateriasta, väänsin itselleni keitot ja ruisleivät, ja söinpä vielä minttu classicinkin, vain koska mieleni niin teki. Koin jotenkin aivan mielettömän helpotuksen tuolla käynnilla, kun joku kertoi minulle että asiat menivät miten menivät, ja se on todella ok, Aina ei voi onnistua, mutta itsensä soimaaminen ja epäonnistumiseen takertuminen ei kannata, sillä minun kohdallani tuo langetti kuin verhon silmieni eteen, enkä nähnyt enää eteeni, vain taakse. Eilen sain tehtyä uudelleen päiväkohtaiset ateriasuunnitelmani, ja yksinkertaisesti päätin, että nyt mennään eikä meinata! Listan ja mielitekojen mukaan, enkä suostu enää moiseen tunteiden ja tonttuilujen pyörittämiseen ja vellomiseen. Minulla on suunnitelma, minulla on tavoite, minulla on lupa ja minussa on rohkeus ja tahto. Minulla on kaikkea joten ei anneta projektin lässähätää nyt! Notkahduksia ja kompurointeja tulee kai kaikilla, mutta tärkeintä on kai se, että niistä myös noustaan, ja jatketaan taivalta naama hieman ruvella mutta leuka pystyssä. Eikös?

Huh. Nyt vain uutta tuulta purjeisiin ja eilistä murehtimatta kohti uutta päivää! 

Ps. Mutta s**t*n* ei tämä ole helppoa! Ja olen päättänyt tintata voimalla kuonoon sitä seuraavaa, joka kehtaa tulla kiikaamaan minulle painon noston helppoudesta, tai muutoin vähättelee jollain tapaa kaikkia kohtalonsisaria, joilla on usemapi kilo nostettavanaan! "Pikkasen oon kateellinen, eihän sun tartte kuin syödä! Ja saat syödä mitä vaan."" Epäreilua. Vaihdetaan osia; sää syöt sen mitä mää jätän syömättä."" Otappa tästä vähän tätä munki läskiä."" Voi ku saat syödä paljon eikä sun tartte liikkua yhtään."" Elämä on epäreilua ku toisilla näkyy heti kaikki ja toisilla ei.""Nyt vaan syöt kaikkee etkä ajattele" 

News flash people: Painon nosto ei ole helppoa!!

Ja kaikille, se ei välttämättä ole suurta hupia, hauskaa, helppoa, ihanaa, nautittavaa tai millään tapaa kadehdittavaa!! Puhutaanko ummetuksesta, jatkuvasta ähkystä, kellon tarkoista ruoka-ajoista, kiristävästä tunteesta mahassa, väkisin syömisestä, ja kirsikkana päällä kaikesta siitä kiristyksestä, ahdistuksesta ja pahasta olosta siellä pää kopassa!? Moni samassa jamassa oleva varmana voi valottaa tilannetta hieman lisää, ja kertoa omakohtaisia kokemuksia hepuleista, kilareista ja ahdituksesta. Sitten voidaan palata aiheeseen, kuinka painon nosto on helppoa ja ihanaa hommaa...

Katkera ja kärkäs? Hieman, anteeksi, mutta minua vain alkaa välistä hieman ärsyttämän ihmisen asenne ja tapa ilmaista ajatuksiaan. Miksi ihmeessä kadehtia jotain, mikä on sairauden aiheuttamaa? Kyllä joo, onhan se totta että tässä projektissa on paljon hyvää, ja uusien makujen ja ruokien löytäminen tai uudelleen syönti vuosien tauon jälkeen ON todella ihanaa ja mahtavaa, mutta minulle ongelma on lähinnä se, miten moni ihminen vierestä katselelssa ajattelee tämän joten mahtavaksi ja ideaaliksi tilanteeksi mätätä kaikkea rasvaista, makeaa ja epäterveellistä mielin määrin, ja nauraa päälle siitä kuinka he siinä onnistuisivat heti ja helposti. No sehän on kiva, good for you. Mutta tässäpä uudelleen rakenentaan kehoa jonka olen itse hajoittanut, enkä ajatellut tehdä sitä pelkällä juustolla ja suklaalla. Ja muutoinkin, ei minua aina naurata kun joudun itkun kanssa syömään iltapalaleivän mahan kiristäessä, jättämään väliin tai kesken jonkun kivan homman koska ruoka-aika sattuu samaan aikaan, ja seison vartin suklaahylyllä ja hikikarpalot valuen yritän tehdä päätöstä. Tämä ei ole helppo,a ja toivoisin tämän joidenkin ohmisten oivaltavan himan paremmin. Tai ainakin sitten pitävän omat mielipiteet ja järkevät ajatukset itsellään. En minäkään lauo isokokoiselle ihmiselle päin naamaa oi voi, kuinka olet läski, eihän sun tarvitse kuin laihduttaa. Se on nin helppoa, minultakin lähti 5 kiloa kesällä kuin hupshei vaan. Helppoa kuin heinänteko. Tai ylipäätään sano ääneen kenekään edes olevan lihava, sen lisäksi se että se on äärimmäisen eepäkohtieliasta ja loukkaavaa, niin mitä tuo ihminen sillä ilmoituksella tekee, kyllä hän sen itsekkin jo tietää, eikä se kohenna hänen oloaan muutoinkaan,päinvastoin. Miksi sitten sanoa laihaa ihmistä laihaksi, ja vielä ehkä kertoa kuinka kadehtii tätä. Vastaavasti ei laihakaan ihminen kehostaan nauti, saattaa vielä hävetäkkin sitä, joten millä oikeudella  sitten laukomaan "kohteliaisuuksia"? Hyvää varmasti moni tarkoittaa, mutta se miten ilmaisee asiansa on sitten aivan toinen lukunsa...

Sellainen ajatus jostain mielen perukoilta, jossa se on kytenyt jo pidemmän aikaa. Onko kellään ollut koskaan hetkiä, jolloin olisitehnyt mieli tintata jotakuta päin näköä kuunnellessaan "kohteliaisuuksia"? 

~ Laura

Round two; saikku numero kaksi.

Elämä risaseksi, ja etukenossa vastatuuleen! Sairaslomaa on nyt sitten lokakuun loppuun asti....... oivoivoivoviovioviovoivoivovioviovioivoivoviovioivovioivoiii.... mitä tästä ajatella?! Ressi ja riemu, Ilo ja ahdistus!

Mutta josko tämä olisi ihan hyvä asia kuitenkin...? 

~ Laura 

Syys sentit

Hello my hairy friends!Päässäni liikkuu jos jonkinmoista ajatusta, mutta koska aikani on tänä aamuna rajallinen, ja toisekseen, minusta tuntuu että puhuisin samat asiat vain toistamiseen eri sanoin (joo, väsyttää, joo, työt ressaa, joo, saikku ois ihan jees, joo, syönnit sujuu mutta vähän takkuillen, välillä paremmin, välillä huonommin jnejnejne....), ajattelin anataa kuvien puhua tänäänn puolestaan.

Mutta kuitenkin voisin sen verta tehdä tästä ihastuttavasta pakkasmaanantaiaamusta vieläkin juhlavamman kertomalla, että näiden viikkojen aikana olen saanut elopainoa liki kahden kilon edestä, ja eilen pelleillessäni mittanauhalla huomasin, että takamukseeni on kertynyt tavaraa jo useamman sentin edestä, samoin ruikula reisiini, sekä käsivarsiini! Niin......siis lyhykäisyydessään: joka paikkaan!! Bujaaah! Kulunut viikko töissä oli melkoisen rasittava, ja tämä näkyi myös viikko punnituksessa nolla tuloksena (eipä ollut kuitenkaan mihinkään tippunut, ei ollut tullut vaan myöskään ylöspäin), mutta tätähän tämä on, välillä mennään vaihdillakin eteenpäin, sitten painoa tuleekin vähän hitaammine jonka jälkeen kirmataan jälleen uuteen nousuun. Eli enpä moista punnitustulosta säikähdä, ensi viikolla varmana puntarissa on jo aivan uudet lukemat. Eli vaikka olen kitissyt syönnin hankaluudesta aina silloin tällöin, on tämä lähinnä mielen hankaluuta, sillä nähtävästi sitä ruokaa kuitenkin uppoaa sopivat määrät. Ja hyvä niin. Huomenna tapaan ensimmäistä kertaa yksityisen liikuntaohjaaja/ravitsemusneuvvojan joka meillä on ollut vakioasiakkaana jo niin kauan kuin muistan, ja nyt hän on luvannut antaa minulle laskelmat ja lukemat, miten tästä tulisi jatkaa, millä määrillä ja millä lisäyksillä, Tai siis tämä on vasta tarjous, menen kuulemaan mitä hänellä on ehdotettavanaan, ja mitä mittauksia (kehon koostumus, aineenvaihdunta, energiankulutus jne jne.) hän haluaa tehdä, ja miten niiden pohjalta lähdettäisiin hommaa rakentamaan. Sekä tietysti hinta. So far mitä ymmärsin, kolmen kuukauden mittainen hoitojakso hänen valvovan silmän alla mittauksineen suunnitelmineen maksaisi melkein yhtä paljon mitä YKSI käynti yksityisellä ravitsemusterapeutilla!! Eli joo... ihan jännityksellä ja todella suurella mielenkiinnolla huomenna häntä kuulemaan, sillä mukavaa on saada jotain henkilökohtaista makua tähän hommaan, sen sijaan että minulle vain printataan sellainen jokamiehen ateriasuunnitelma jostain pittiavaruudesta, eikä omia henkilökohtaisia toiveita oteta huomioon tai vastaan, koska ne ovat vain "sairauden vaatimuksia". Excuse me?! Eli koska minulla on anoreksia, minulla ei saa olla omia mieltymyksiä tai mielipiteitä, jotka millään tavalla liittyisivät ruokaan? Seeeelvä,olkoon sitte niin. Mutta huomenna nähdään hihiih!

Mutta siis, päiväni kulku kuvina, olkaa hyvät.

After opening my eyes, and feeling like fresh breath of summer and flowers...

...it's time to do my morning routines..

...and head for work (and usually be late)....

After enjoying a cup of boiling hot, fresh and tasty...

...and still feeling nothing...

...it's time to get some more

...and finally, I start to feel more alive again.

At work, I need to be very very very

                                          

...so that the customers are very very very

(or sometimes, what ever you say, what ever you do, it is just NOT enough, and they look like)

And when they start to whine and complain about eeeverything, OR start thinking too highly of themselves after getting abit buzzed, I go...

During the day, and also after my work, i need to to get some proper

 ...or otherwise i WILL feel very much like

Afterwards, if I'm lucky, I meet my loved ones, and enjoy the best company on the planet.

When night comes, it's time to do the magic...

...and enjoy my beauty sleep

...just to wake up to the next morning and start it all over again...

Rattoisaa maanantaipäivää kaikille laavbördeille <3 

~ Laura

Jaksaa, jaksaa!

Edit: kyseisen höpinä kirjoiteltiin jo lauantai iltapäivästä, mutta koska työt, elämä ja laiskuus lankesi tielleni, sain korjattua pilkkuvirheet vasta tänään... suokaa anteeksi vitkutteluni, ja mukavaa maanantaita vaan kaikille!

Voiko ihanammin päivä enää alkaaaaa, kuin jäädä ulos, polttaa ruoka ja kuolla nälkääään.... uusi sanoitukseni vanhaan tuttuun tanhuun, joka hyvin kiteyttää myös eilisen päivän kulun. Eli kyllä, lämäytin ulko-oven kiinni, jääden ulos kahden petityynyn sekä jaloissa olleiden aamutöppösten kanssa, vain kuullakseni kuinka munakello ilmoittaa tonnikalavuokani olevan valmis,mahan huutaessa ruokaa, luonnollisesti. Aaaah, juuri niinkuin suunnittelin! <3 Ei muuta kuin tyynyt kainaloon, naapuri ovikelloa soittelemaan, ja juomaan kuppi kuumaa kahvia odotelessa pelastusyksikön saapuvan vara-avaimen kanssa aina mökiltä asti. No, onni onnittomuudesta, ja vaikka tonnikalapasta otti "vähän" väriä ja rapeaa kuorta, pääsin viimein omaan kotiin kuultuani vajaan tunnin ajan kaiken mahdollisen naapurini lapsenlapsista ja taloyhtiön putkiremontista. Mutta en minä valita, ovat kyllä kultaisia vanhuksia, heti oli puhelin kourassa ja kahvit sekä mustikkapiirakat nenän alla kun olin apua vailla. Naurettiin vain yhdessä, että voisin jäädä pidemmäksikkin aikaa kerta olin ottanut tyynytkin matkaani, ja peittoki kiikkui pyykkinarulla kartanolla ;D No, tekevälle sattuu, ja vaikka päiväsuunnitelmani ja aikataulini meni tämän selkkauksen takia ihan uusiin puihin, toipa se pientä vaihtelua ja piristystä viikkoon.

No mutta. Hmm, tämä viikko... miten meillä on sitten mennyt? Ihan kivasti, kait. Töihin paluu on sujunut ihan mukavissa merkeissä, ja nuo viiden tunnin päivät ovat olleet ihan soppelin mittaisia. Olen saanut syötyä (paitsi perjantaina, jolloin tauko pidettiin seisaaltaan, kylmää ruokaa kitaan ahmien), ja olen syönyt sitä mitä töissä on tarjoiltu. Jos välipalaa ei oteta lukuun, en ole kantanut töihin mitään omia sapuskoja, paitsi nyt perjantaina. Ja tänään yövuoroon pakkaan sen verta evästä, ettei nälkä heittele yöllä, muutenkin tulee olemaan täysi työ pysytellä hereillä. Väsy tässä vai painaa... ilmeisesti en sitten kuitenkaan kerennyt aivan palautua tuossa kahdessa viikossa koko kesän uupelosta, ja hieman olisin salaisesti toivonut että olisin saanut olla vielä kolmannen viikon poissa. Krätä voimia, nukuttua univelkaa (jonka sain takaisin jo kahdessa yössä työt aloitettuani), ja hieman muutoinkin pakettia enemmän kasaan, ennenkuin heitetään kaveri järven syvinpään päähän ja katsotaan miten käy. Perjantaina siinä jo vähän kävi huonostikkin, ja eilen minulla olisikin ensimmäinen tonttuilu päivä sitten kolmen viikon (edit: tonttuilu on valitettavasti jatkunut hieman tähän päivään asti, mutta tästä varmasti piakkoin tuoreempia uutisia uuden postauksen muodossa, jahka tästä edellisestä pääsen eroon). Minulta jäi välipala syömättä, päivälliseni oli liian pieni, ja iltapala oli tontun valitsemaan, ja leipäkin jäi syömättä.... auts. aivan heti kun siihen on vain tilaisuus, niin Tonttu tunkee väliin apinan raivolla, ja tässä on todella saanut musitutella itseään että mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Aamu palkoi myös hiemna höpö höpö aamiaisella, mutta nythän tuota on onneksi massu täysi naminami tonnikala pastaa, ja välipalankin söin jo ennakkoon, jotta saan tungettua kunnon päivällisen ennen iltahukiin lähtöä.

Mutta siis vaikka tämä viikko on syöntien puolesta mennyt aivan oppikirjojen mukaan, ja olen reippaudestani todella ylpeä. Mutta hieman tässä myös joku takkuaa. Tämä väsy, ja ahdistus ja tieto siitä, etten voi enää jäädä pois tösitä, ilman että minut lempattaisiin ulos, tämä on varmaa. Tämä kieltämättä vaikuttaa myös työmotivaatiooni. Toisaalta koitan toppuutella ajatuksiani, sillä enhän tiedä johtuvatko nämä tämmöiset ajatukset juurikin vain siitä, kun väsy ja uupelo vielä painaa harteita samaan tapaan kun saiikulle jäätyäni. Olen varma, että pidän työstäni edelleen, työtoverini ovat niin mahtavia ja asiakkaat ihania, ja olen todella iloinen että saimme tehtyä sopimuksen jolla aan jatkaa marraskuun (minut on nyt kuitenkin laskettu jatkavan normaaliin tahtiin jo joulukuussa, varmasti kiireiden vuoksi, mutta kietlämättä tämä ahdistaa minua myös). Mutta jotta pääsiisn käsiksi taas noihin tunteisiin, tuohon työstäpitämisen fiilikseen ja tekemisen meininkiin, olisi ihana kyetä hengähtämään vielä hetki, ja palata oikeasti sitten kun koen että niin jaksan, Nyt tunnen olevani puun ja kuoren välissä, ja minun on jaksettava ja onnistuttuva koska minun on pakko jaksaa jatkaa, ei mulle anneta vaihtoehtoja. Jos katkoisin jalkani, niin enhän minä sitä kuntoon saisi kahdessa viikossa. Miksi työnantajani olettaa, että saan painoni nousemaan kahdeksalla kilolla kahdessa viikolla, ja "pieni preikki" pyyhkisi minusta kuukausian (vuosien) tohottamisesta ja aliravitsemuksesta johtuvat uupumuksen pois. Voin suoraa sanoa, ettei pomollani ole aavistustakaan mistä tässä kaikessa on oikein kyse! Sen paljasti jo sekin, kun hän potkuilla uhatessaan kysyi minulta että kauan kestää että paranen.... hitostako sitä kukaan tietää!! Mutta nyt olen tuon kaksi viikkoa "levännyt" and it's all new me, ja nyt minun tulisi jaksaa olla tehokas minä.

Vaan kun en ole. Minua väsyttää. Ahdistaa. Pelottaa ja tympäisee. Ja myönnän tämän kaiken, ihan surutta. Jos joskus olen hymyssä suin hammasta purren vain sanonut "kaikki on hyvin, kyllä minä jaksan", niin nytpä en jaksa. Minulla on motiavaatio johonkin aivan muuhun, ja se ei ole työ. Tai voisi olla, hetken kuluttua, mutta kun en saa mahdollisuutta hengähtää jotta tuo motivaatio löytäisi jälleen kotiin. Älkää käsittäkö minua väärin. Ei töissä voi olla aina kivaa, ja kaikilla meillä on hetkemme kun työ/koulu on aivan hanurista, been there done that, mutta nyt olo on jotenkin aivan toisenlainen... No, annan pölyn hieman laskeutua, katson päivän kerrallaan, ja katellaan mihin suuntaan tämä kelkka tästä kääntyy. Jospa se tästä. En halua tehdä mitään hätiköityä, minua vaan ihan todella harmittaa ja ahdistaa paine, mitä koen töistä tällä hetkellä. Nytkun viiimein minä nostan käteni ilmaan ja myönnän väsymykseni ja tahtoni lähteä aukomaan tätä kuminauhaumpparipalloa, niin enpä siihen oikein mahdollisuutta saakkaan, Tai sain, ja se juna meni jo, ja se matka oli liika lyhyt, enkä saanut edes univelkojani (kiitos flunssan <3) nukutuksi tuona aikana. Mutta näillä on nyt mentävä, ja niinkuin sanoin, nyt päivä kerrallaan, ja katsellaan josko mieli ja ajatus tästä vielä muuttuisi ja laantuisi. Selviää vain vielä viimeisestä yöhukista kunnialla.

Ei muuta jorinoita. Aivot ei kykene tuottamaan enää ainuttakaan "järkevää" (??) lausetta, joten annetaan kuvien puhua puolestaan. Eli tässä ruokasatoa kuluneelta viikolta, sekä töistä että kotoa, eri pääivilä nakeltuina.

Kerrankin onnistuin taltioimaan yhden kokonaisen päivän syönnit, joten tässä ensimmäisen työpäivänipäiväni sapuskat aamusta lähtien... 

Aamupakasi kauraleipä voilla, juustolla ja lohalla, kyytipojaksi maitoa sekä jogurtti muroilla; varmistin että nälkä pysyy poissa ja pitkään!

Tarjolla lounaalla oli kermaista ahvenkeittoa, joten sitä sitten. Kera omatekemän saaristolaisleivän! Vaikka nälkä ei puol 12 ollut kummoinen, minulla oli tuolloin loistava rilaisuus syödä, joten ääntä kohti vain, ja kaikkihan se upposi.

Pukkariin vaihtamaan vaatetta ja välipalaksi suklainen versio raakapatukasta. Nämä raw bitet ovat kyllä todella hyviä, ja olen syönyt nyt näitä todella paljon. Erityisen positiivisesti yllättynyt olen tämän kookosversiosta, ei niin suurena kookoksen ystävänä.

Vaikka yritin vetää tiukkaa "en osta mitään"-linjaa punnitse&säästään töistä päästessäni käydessä, mukaan tartuui silti nätti korillinen tavaraa: couscousta, bulguria, tummaa riisiä, evöspatukka, sekä alenurkasta kaksi tölkillistä erilaisia kikherne/papu mixejä eri kastikkeissa. Kotona päivälliseksi sitten keittelinkin bulguria, ja tuota tuilisempaa versiota kikhernehässäkästä. Vaikka normaalisti en oikein tykkää mistään missä on tomaattimurskaa/pyrettä/salsaa, mutta tämä oli enemmän kuin syötävää!

Iltapalaksi tuorepuuro kuivatuilla hedelmillä (viikunaa, rusinaa, taatelia, ananasta, jotka tarttuivat muuten myös päivällisellä kauppareissulla...) sekä piltillä. Nälkä ei hellittänyt, joten päälle vielä omaa saaristolaisleipää raejuustolla ja lihalla, nam :) 

Mikään missä on viikunaa ei VOI olla pahaa! Tai näin olen ainakin tähän päivään asti ajatellut, mutta oh boy,i was wrong! Riemusta kiljuen ostin Yosan uutukaisen, viikuna-uuniomenakauravälipalahässäkän viime prisman reissullani, ja nälkäisenä purkkia ryhdyin yhden työpäivän päätteeksi rääpimään. Mutta jösses, mitä..... mitä...räkää!!! Siis kirjaimellisesti, niin väriltään kuin koostumukseltaankin, mutta räkä vain maistuu paremmalle (hei jokainen meistä on vetänyt pentuna räkäetanoita ulkona ohjanpohjia rymytessään!!). Tämä ei kyllä maistunut niin yhtään millekkään, ja hetken aikaa hyllyvää liejua, jossa lusikka seisoi pystyssä katsellessani heitin purkin surutta roskiin. EPIC FAIL! Ja marssin...

...minnekkäs muualle kuin P&S:ään, ja ostin ensimmäisen eväspatukan mitä käsiini sain! Tässä vaiheessa nälkä oli jo niin valtava, että valinnan vaikeus meinasi iskeä, mutta päädyin lopulta uusimpaan lemppariini, maapähkinävoieväspatukkaan :) 

Perjantai taas oli niin kiire päivä töissä, että taukoa ei paljoa pidelty.... takahuoneessa kitaan siis kylmää kana-kikhernekastiketta edelliseltä päivältä, kera raa'aksi jääneen riisin, avot! 

Kaunis välipala: raparperijogurttia, muromylsiä (menneiden vuosien herkku jota olen taas halunnut alkaa opettelemaan syömään <3) kera kuivattujen ananasten.

Toisena päivänä töissä oli tarjolla kaalilaatikkoa, eli sitä siis.... 

Ja kotona, eeppinen, palanut tonnikalavuoka, jonka ahmin sellasita kyytiä viimein sisälle päästessäni että en paljoa kerennyt maistelemaan... kyllä se taisi ihan hyvää olla ;) Ja toinen puolikas meni pakkaseen ensi viikon ruokailuja ajatellen. 

Tästä näin mainoksen uusimmassa Valion lehdessä töissä, ja jo tuolloin päätin että TÄTÄ on pakko saada!! Markettiin mars mars, ja yhden hutireissun jälkeen löysinkin tätä mannaa toisesta marketista. 24 tunnin sisään ensimmäinen purkki on jo lähes tyhjä, joten ihan "ok" soppaa tämä uutukainen siis on ;) Taaaivaaallliista!! sitä päivää odotellessa että vedän soppaöverit, enkä saata edes koko purkkia nähdä! Mutta aivan heti on kyllä toinen purkki saatava!! 

Vielä tämän illan työhuki edessä, ja siiten saa huomisen hengähtää, ja ensimmäinen työviikko olisi takana päin. Nyt kauppaan evästä ostamaan, ettö saan pakata sellaiset eväät töihin matkaan, etten joudu nälkääni syömään julmettua korvapuustia, niinkuin kävi viime yönä :D 

Leppoisaa sunnuntaita (eipäs kun maanantaita!) kaikille! Take it easy :) 

~ Laura 

Sapuskaa ja sapetusta.

Ahoy vaan. Mitäs meille oikein tällä viikolla kuuluu? Mitään jännittävää tai mielenkiintoista kerrottavaa, juoruja, uutisia, ilmoituksia...anyone? Itse katkon paraikaa kaksihaaraisia kynsisaksilla, ja odotan kynsilakan kuivumista, sekä suunnittelen koiran korvien puhdistusta. Haluatte varmana kuulla lisää tästä näinkin tapahtumarikkaasta ja vauhdikkaasta lauantai-illasta? Itseasiassa, koko viikkoni on ollut suorastaan vähintäänkin aivan yhtä huippujännittävä sekä toiminnantäyteinen, mitä tämä ilta....köh.

No mutta, tämän lisäksi viikko on mennyt hyvin pitkälti samalla kaavalla kuin edeltäjänsäkkin: syöntiä syöntiä syönnin perään. Mieleni halasi kirjoittamaan, sillä nyt täytyy kyllä tunnustaa, että ihan niin mahtvasti ei ole mennyt kuin mitä viime viikolla. Tai olenhan minä syönyt, paljoltikin, rytmissä pysytellen ja suunnitelman mukaisia annoksia, mutta jokin tässä nyt mättää. Hieman meinaa mono tökkiä... enkä oikein tiedä miksi! Tai ei, kyllä tiedän: stressi. Stressi töistä, stressi ensiviikon työtunneista, ja selvityimisestäni työpaikalla ruokailujani ajatellen. Lisäksi minua on alkanut jännittämään ihan suuresti myös itse paluu töihin, nytkun kaikki työtoverini ovat tietoisa sairaudestani ja tämänhetkisestä tilanteestani.  Ja tämä kaikki pyörittäminen ja ahdistuneisuus ovat enemmän kuin kytköksissä ajatuksiini: vaikka ruokaa on uponnut kunniakkaasti myös tällä viikolla, huomaan niuhottavani, kikkailevani (tai ainakin yritystä löytyy), sekä kokevani enemmän ahditusta ja valinnanvaikeutta mitä syömisiini tulee mitä viime viikolla. Tällä viikolla olen useampaan otteeseen jo joutunut aivan hermotumaan itselleni että nyt likka oikeasti! Ei ole väliä kummassa näistä rahkoista on enemmän energiaa, tai kumpi niistä on pienempi, senkun otat sen mitä mieli halajaa!! Siinä missä viime viikolla mätin naamani kaikkea mitä miele halasi, niin nyt Tonttu on ollut hieman mukana kuvioissa ystävällisesti "auttamassa" pitämällä kirjanpitoa mitä herkkua milloinkin söin viimeksi, ja koska tohtisi syödä seuraavan kerran. "Tekeekö oikeasti mieli vai otatko vaan koska tarjolla on. Mietippä vielä. Haluttaako nyt ihan varmasti? Taisit eilenkin syödä jo jäätelön, syö tänään vaikka vaan rahka"........ Sulake palaa kohta!! Viime viikolla, alun työkuvioista selvittyäni, syömiseni tunti hyvin pitkästä aikaa vihdoin todella vapaalta ja normaalilta,ja olin moisesta itsekkin aivan ymmälläni, niin miksi nyt sitten, kun minulla on edelleen sama lupa ja vapaus nauttia aivan kaikesta, ja vieläpä kun sairaslomaakin on jäljellä. Miksi alkaa niuhottamaan jostain tuuteista ja pullan puolikkaista?! Työt ovat palanneet uniini, ja huomaan päiväsaikaan vähä väliä ajattelevani ensi viikkoa, sekä hieman luultua pidemmäksi venyvää työputkea näin heti alkuun, yövuoroineen kaikkineen. Minua ahdistaa ja pelottaa. Lisäksi onnistuin haalimaan itselleni ihastuttavan flunssan, ja tulessa oleva nieluni on valvottanut minua useamman yön tällä viikolla. Juuri kun univelka alkoi ehkä pikkasen hellittämään, niin hankitaan sitten uutta tilalle.... Viime yönä en onneksi enää herännyt sen 4 kertaa, eikä minun tarvinnut imeskellä ainuttakaan pastillia, sekä päässäni virtasi muutakin kuin vain räkä, joten ehkä tämä alkaa olemaan jo voiton puolella. Mutta syömiseen ja ruokahaluun tauti on kyllä kieltämättä mainannut vaikuttaa, mutta periksi en ole antanut. Mutta koska kaikki on lähtenyt tämän vajaan kahden viikon aikana  niin mallikkaasti liikkelle, pelkään todella epäonnistuvani töissä, ja kaatuvani rähmälleni jo kalkkiviivoilla! Eilinen oli yhtä suossa tarpomista!! Jouduin oikeasti olemaan itselleni tosi tiukka, että en skippaa välipalaani, ja loppupeleissä syömäni Acticia rahka ei ollut hyväksyttävä, sillä siihen olisi pitänyt olla muutakin lisänä. Suututtaa kun on joutunut taas muistuttelemaan itseään mistä tässä kaikessa on tarkoitus, ja että saavuttaakseni tavoitteeni, minun ei todella ikannattaisi jarrutella ja hissutella nyt.... pitkittää vaan koko prosessia!

Kangertelu alkoi kun minulla oli tapaaminen terapeuttini kanssa maanantaina, ja tuolloin puheenaiheeksi tuli juurikin selviytymiseni työpaikka ruokailuista:rytmistä on pidettävä kiinni, sillä olen ennenkin sortunut kikkailuun. No jos nyt sitten äkkiä teen vielä tämän, ja vien tuon, syön sitten tämän jälkeen. Nyt on kyllä niin kiire ettei kerkeä. No kello on jo noin paljon, lounas aika meni jo...korkeintaan jotain ihan pientä. Jaksan kyllä odottaa seuraavaankin ruokailuun,eihän siihen olee enää kiun vajaa pari tuntia..... Tiedostan itse hyvin pitkälti omat heikkouteni, ja olen niihin varautunut ja valmis pistämään hanttiin, mutta silti minua hermostuttaa. Ei se syöminen itsessään: joko äpestän edellisen päivän ylijäämäruokaa, tai sitten syön työpaikan lounasta, sitä mitä on tarjolla,piste. Mutta se ajottaiminen, ja ruokailuajoissa pysyminen. Olen töissä oaikassa missä tarjoillaan lounasta, mikä tarkoittaa sitä, että kun on lounas aika, minulta odotetaan suurinta työpanosta, ja tehtävää riittää tuolloin paljon! On tiskiä, annosten vientiä, erikoiskahvien tekoa, blokkaamista, kassalla oloa.... en minä tuolloin irtoa syömään, vaikka muiden ihmisten tavoin juuri tuolla hetkellä kuuluisi olla minullakin lounasaika. Päivät ovat erillaisia, ja tiedän että toisina päivinä minun onnistuu syödä normaaliin lounasaikaan, mutta sitten taas on niitä päiviä, että tiedän rumban rauhoittuvan vasta kahden jälkeen. Ja tuonne asti en voi odottaa, sillä silloin rytmi menee sekaisin, ja ennenkaikkea väli edellisestä ruuasta liian pitkäksi! Olen suunnitellut jos jonkinmoisia eväslaareja ja välipalaboxeja töihin niitä päivä varten jolloin syömään pääsy on sula mahdottumuus, sillä syön mieluummin piakpikaa seisten esimerkiksi energiapatukan, banaanin ja rahkan mitä jätän syömättä kokonaan! Kunhan energiaa tulee jossain muodossa! Varsinaisen lounaan söisin sitten töistä päsätyäni, oikeaan aikaan klo 15 aikoihin. Olisiko tämä ihan hullu ehdotus? Kalori on kalori, ja mielestäni se on se ja sama missä muodossa minä energiani tuolloin puoliltapäivin saan, kunhan kertaakaan en skippaa tuota ruuhkatuntien energiatankkausta, ajattelemalla vain että jos tässä nyt ei päästä "oikeaa ruokaa" syömään niin enpä syö sitten ollenkaan. Muuten menee plörinäksi koko touhu....

Mutta kyllä minulla on myös ihan vahva ja vankka usko omaan onnistumiseeni, sekä ennenkaikkea tahtoon onnistua. Itseasiassa, sen lisäksi että minua jännittää epäonnistumisen varjolla palata töihin, minua kutkuttaa myös hyvällä tapaa vatsanpohjasta: kuinka äkkiä huomaankaan sen eron entisen ja tulevan välillä! Kuinka ihanaa on sallia itselle lämmintä, kunnon ruokaa kesken tohinan, sen sijaan että "palkitsisi" itsensä vasta suoristuksen tehtyään. Kuinka antaa itselle lupa nauttia hyvällä omallatunnolla ihanien leipurityttöjemme ihania leivoksia ja pikkusuolaisia, sekä kerran jos toisenkin syödä vaikka pulled pork burgeri tai muita keittiön ihania anteja. Tähän asti olen pysytellyt melko pitkälti omien eväideni kimpussa, mutta nyt tarkoitusekan olisi nimenomaan vähentää omien kippojen ja kuppien raahaamista paikanpäälle, ja syödä sitä mitä mitä sinä pävänä tarjolla on! Ennen kuusi tuntia oli minulle maksimi mitä jaksoin niillä surkeilla, kevyillä, välipalamaisilla syönneillä, ja nyt kun tarkoituksena on syödä oikeaa ruokaa oikealla rytmillä, lord knows millainen working machine minusta kuoriutuu ;) Sillatavalla hyvällä tapaa, ei suorituspakkopullamielessä! Eli olen myös erittäin toiveikas ja innoissani tulevasta, kunhan vain syönnin rytmittäminen saadaan toimimaan. Mutta sellainen terve pelko persuksissa vain, tiedättekös....

No jaa. Eiköhän siinä olisi jo tarpeeksi yhdelle iltaa. Tänä viikko on mennyt huomattavasti hitaammalla postaustahdilla mitä edeltäjänsä. Tämä miniflunssa on vienyt kyllä mehut aivan kokonaan, ja nytkun on joutunut työstämään mieltään hieman enemmän, niin en ole oikein löytänyt itsestäni mitään luovuuden tai inspiraation kipinää. Itseasiassa, olen kirjoittanut tätäkin tektiä jo kaksi (kolme??) päivää, and vihdoin sain asiani sanottua. Huuh, on rankkaa... mitä tässä on, neljä kappaletta?! Alkuviikkoon verrattuna mieli ja ajatus on ehkä luistanut pikkasen kirkkaammin mitä nuina viikon alkupäivinä, mutta ei mennä vielä kehuskelemaan liikoja... ;)

Ai niin. Huomenna on sitten virallinen puntaripäivä! Tasan kaksi viikkoa on kulunut tämän projektin aloituksesta, ja huomenna aamulla nähdään joko työ on tuottanu tulosta, hiih jännittävää! Tällä kertaa todella odotan muutosta aivan päinvastaiseen suuntaan mitä viime sununtaina, ja kyllä minulla on vahva usko että jotain tuloksia olen ehkä saanutkin kuluneella viikolla aikaiseksi ;) We'll see! Thumps up everyone! 

Tässäpä vielä muutama kuva kuluneen viikon sapuskoista puhelimen kätköistä, olkaa hyvät!

Yksi vakio aamupalasetti on tuorepuuro, joka pitää sisällään milloin sekoituksen rahkaa, raejuustoa, jogurttia eri suhteissa, ja tietysti hiutaleita/leseitä. TÄnään kokeilin myös mehukeiton kanssa, mikä toi kivaa vaihtelua piltille. Seassa on milloin mitäkin; nyttemin flunnan kunniaksi olen syönyt paljon viinimarjoja, mutta vadelmat, nektariinit ja kiivit ovat olleet listalla jo pidemmän aikaa. Nami nam! Myös muroilla olen yrittänyt haastaa itseäni useampaan otteeseen, ja hyvältäpä ovat nuokin rahkan/jogurtin kanssa masituneet! 

Tämä on uusin löytöni, ja uusin rakkauteni! Ei hitsit!! Oliko minulla ennakkoluuloja? Voi kyllä! Kumoutuivatko ne? VOI KYLLÄ!! Annoin äidilleni tehtäväksi valita riisi-ja ohrapuuron väliltä, ja vaikka itse olisin ottanut riisipuuron, äiti valitsi toisin. Ja minä mukisematta tähän suostuin, ja kun toissa-aamunä tätä kokeilua hieman kulmat kurtussa lähdin tähän koekappaleesee ntuttavuutta tekemään, en olisi voinut edes kuvitella reaktiotani!! Pehmoista, kermaista, lämmintä (tulista...), ja kaikin puolin NAMIA. Se oli rakkautta ensi lusikasta alkaen <3 Nyt kaapissa kellii jo toinen yksilö, jonka taidan kohta pukata mikroon ja herkutella iltapalaksi ;) 

Lounasta, päivällistä.... näiden viikkojen teema on ollut kotiruokaa isolla koolla. Toisaalta, ei kai siinä ole mitään hassua, että kun vuosia panttaa ja karttelee kaikkea mihin on kasvanut ja mitä on oppinut ja tottunut syömään, niin nyt ne tuntuvat suuriltakin herkkuruoilta! Aivan tavallista kotiruokaa olen vääntänyt laidasta laitaan juuri omien mielitekojeni mukaan, enkä ole edes pysähtynyt ajattelemaan mitä tuo ruoka mahtaa pitää sisällään tai tohtisiko.... olen syönyt kaikkea perinteisistä rössypotuista hiemna erikoisiin kookospossuwokkeihin sekä valmiskaalikääryleisiin ,eikä yksikään ruoka ole jäänyt vielä lautaselle, tai en olsisi siitä pitänyt. Olen kaivannut näitä ruokia ihan todella paljon, ja nyt kun niitä sallii itselleen syötävän, niin ne maistuvat moninkerorin paremmilta! (kuviin valikoitui perjantai-illan jokirapu-savulohisalaatti patongilla(!!), homemade tuna sandwish avocadolla sun muilla törtteillä, atrian kaalikääryleet (<3) sekä ensimmäistä kertaa itse valmistamani, kanankoivista valmistettu kana-bataattikeitto....). 

Lihapihvejä uuni bataatilla ja punajuurilla, sekä iänkaikkinen kestosuosikkini, pinaattikeitto karjalanpiirakalla, jota taas en ole syönyt yhteen dynastiaan! Ai että maistuiko....... kysyttekin vielä!!

Viikkoon on mahtunut myös kaksi ihan ehdotonta kohokohtaa! Nimittäin kaksi kertaa olen joutunut antamaan periksi herkulle, jota viimeksi taisin syödä huhtikuussa? Samalla sain haudata ajatuksen "eletään visusti seuraavaan palkkaan asti", mutta sen verta ihanalta maistui sushi minulle (aivan liian) pitkän tauon jälkeen, että miltei onnesta itkin kun ensin maanantaina vierailin vakio paikassani Tomossa, saman kaavan vaintoistuessa perjantaina. Kokeilin uusia makuja ja muotoja, ja uusia lemppareita löytyi taas. Ennen vihasin, tai pelkäsin, nykyään vain rakastan <3 

Uusien jogurttien ja rahkojen ankara testaus senkun vain jatkuu! Aivan mahtavia makunautintoja ja onnistunneita kokeiluja! Kohta on melko hyvin kahlattu kaikki läpi, muutamaa makua lukuunottamatta ;D

Lisää välipaloja... Jäätelöä oin mennyt melkoisen kiitettävästi, samoin muutama proteiinijuoma sekä -patukka, mutta erityisen tykästynyt ja rakastunut olen ollut jo pidempään erilaisiin raakapatukoihin, jotka on enemmän kuin kätevä nakata vain laukkuun ja syödä tien päällä, niinkuin kuvista päätellä saattaa ;) kokeiltua ja maisteltua on tullut melkoiset määrät eri merkkejä sekä makuja, ja viimeksi tänään rakastuin eräänlaiseen gojimarja-auringonsiemen-saksanpähkinäpatukkaan (tiedättekös, sellainen tahmapatukka jossa siemen ja pähkinät ovat kokonaisia ja sellainen siirappi sitoo ne yhteen...:D), jota olen tähän asti vain pyöritellyt käsissäni. Tänään sen ostin, ja ostan kyllä heti uudestaan, kunhan vain P&S:n pääsen ;) Hyvästi energiaa maisstuvassa muodossa, ja makuja ja kokoja on joka lähtöön! :)

Hyvää yötä maailma!Ilo irti vielä viimeisistä vapaista! Annetaan elämän maistua <3 

~ Laura 

Yksi viikko takana, toinen edessä

Jeps. Tänään rapsahti sitten viikko täyteen päivästä, kun alotin oman pienen elämäntapaprojektin. Jos töistä johtuvaa ahdistuspelkoitkuunetomuuslevottomuus-pätkää ei oteta mukaan laskuihin, niin voin todeta että tämä kulunut viikko on sujunut oikein mallikkaasti! Olen siis elävä esimerkki siitä ettei ruoan lisääminen ja sen syönti oikeasti tapata ketään! Ehkä tästä motivaatiopuuskasta johtuen yllättävän vähällä hermoilullla ja ahdituksella ollaan selvitty, ja olen takonut alas niin juustovioleipiä kuin julmettuja kulhoja jäätelöä...vieläpä samalle aterialle. Enemmänkin yllättänyt olen ollut siitä, kuinka nopeasti keho tähän muutokseen ihan yhdessä kahdessa päivää tottui! Siinä missä odotin olevani enemmän tai vähemmän jatkuvassa ähkyssä, ja kärsiväni hitaasta vatsantoiminnasta, odotukseni menivät pahasti metsään. Kyllähän minä määrällisesti söin aikaisemminki melko annoksia, mutta eniten pelkäsin kun ruokavalioon yhdeltä istumalta tulisi niin paljon viljoja, kuitua, pottua, pastaa, riisiä...hiilareita. Ajattelin että en voisi tuntea nälkää sitten ollenkaan, eihän minulle ehtisi tulla nälkä sitten millään.

Mutta katin kontit. Nälkä on ollut, ja sitä on saanut tuntea välistä hermotumiseen asti. Tai oikeastaan minua on naurattanut! Mieluummin näin päin. Iltapalani ovat välistä olleet melkoisia miehenannoksia, kun taas aamuyöstä nälkä on repinyt minut ylös kaapille. Myös ruokailujen välissä nälkä on kerennyt tulla, ja on ihan hullua, miten kroppa oppi alle viikossa miltei kellon tarkkuudella, milloin tarjolla olisi oltava seuraava ateria. Oletin, että saisin taistella tieini tuohon rytmiin, mutta sen sijaan tuohon "tauotta syömiseen" paluu kävikin varsin helposti. Ja se on suorastaan kivaa!

Kivaa siinä on nimen omaan se, ettei tarvitse ajatella! Ei tarvitse ajatella ja käyttää energiaa siihen, ottaisiko vaiko eikö ottaisi, milloin otan ja mitä. Nyt on vain otettava! Toki välillä on tullut nälkäisenä pieni valinnanavaikeus iltapapuuron ja paahtoleivän välillä, mutta muutoin tämä ongelma on varsin mitätön verrattuna entiseen. Ja jolloin tapaa, kun tietää että seuraava ateria on luvassa, kroppakin osaa tähän jollain tapaa varautua, ja viimeisen tunnin ajan jo miltei odottelee että no joko kohta..... Siinä missä aikaisemmin nälän piti olla valtava ennenkuin pystyi mitään lämmintä ruokaa ajattelemaankaan, niin nyt sitä syödään vain koska on sen aika, ja tarvitsen sitä. Ja kumma juttu, monesti tuo nälkä on ehtinyt ihan kunnolliseksi kehittyäkin, vaikka ensin toisin ajattelin, ja aamullinen paahtoleipä vielä keittiössä tuoksuukin. En sanoisi että helppoa kuin heinän teko, mutta nähtävästi luotto ja käsitys oman kropan toiminnasta on hieman hämärtynyt kuluneina vuosina.

Tänään kävin myös puntarilla. Ajattelin, että voisi olla ihan mielenkiintoista seurata projektin etenistä ja kehitystä, minulla kun ei nyt ole noita omalääkäriaikoja ollenkaan luvassa. Kävin siis puntarilla tasan viikko takaperin, aamulla, tyhjin vatosin, ja saman tempun toistin tänä aamuna. Minulta pääsi nauru! 300g vähemmän kuin viikko sitten! Näin minut palkitaan viikon orjallisen ateriasuunnitelman noudattamisen jälkeen, kun ruokaa on oikeasti uponnut enemmän kuluneen viikon aikana (ainakin laadullisesti) mitä koko (loppu)kesästä yhteensä, ja vaa'an kieli värähtää ihan päinvastaiseen suuntaan. Nooh, ei tämä minua hetkauta enkä ole moisesta ollenkaan mokiskaan tai huolissaan, sillä tämä taitaa osoittaa vain sen, kuin suuri vaje ja rakennustyömaa kropassani taitaa tällä hetkellä olla meneillään. Niinkuin nälästäni jo voisi päätellä, saa energiaa tulla tasaiseen tahtiin pidemmän aikaa, jotta tuloksiakin saavutetaan. Varmasti jo ensiviikon puunnituksissa uurastukseni palkitaan, ja saan aivan uudet lukemat vaakaan. Silti olen hieman ihmeissäni, sillä odotin sentään jotain muutosta, vähintäänkin puolta kiloa, mutta like I said, myös vatsani on toiminut sen verta hyvin, ettei mitään suurempia kertymiä ole päässyt patoutumaan.... TMI maybe? ;D 

Mutta on tässä saanut tehdä hieman myös töitäkin. Vain pari kertaa on sattunut että on tehnyt tiukkaa syödä jotain. Toinen kerta oli tiistaipäivän lounaan jälkeinen välipala, kun olin oikeasti todella ähkyssä vielä edellisestä ruokailusta kun olisi pitänyt alkaa tahkoamaan jo uutta alas. Olin tuolloin kaupunkikierroksella, ja olin jo ehtinyt kaupanhyllylle valitsemaan Light limonaadin, kunnes ehdin väliin: selvä, jos jano on, niin se on ok. Mutta jos meinaas välipalan skipata, ehtona on, että otat jotain kaloripitoista juotavaa. End of discussion. Kerrottanee tähän väliin että juotavat kalorit ovat top 5 haastavimpien aineiden listan kärki päässä. Mutta niin tein, laskin limupullon alas, ja tyydyin kohtaloon: mukaan tarttui joku vitamiinipitoinen wellness-juoma, kaloreilla. vaikka olin sis hieman pettynyt siihen etten saanut syötyä mitään oikeaa niinkuin olisi kuulunut, niin olin myös hyvin tyytyväinen ja ylpeä tekemääni kompromissiratkaisuun, sillä se ei päästänyt Tonttua pälkähästä, päinvastoin!

No se toinen kerta sitten.... Jotku ehkäpä jo arvaavatkin. No se hiivatin banaanijogurtti!! Banaanijogurttiin itseensä ei sinänsä liittynyt mitään suurta draamaa, mutta omasta toiminnasta johtuen tein perjantaina melkoisen hyvän pohjustustyön orastavalle ahdisstukselle, johon heräsin myös lauantai aamuna, kohdatakseni vain tuon banaaanijogurtin muroilla, aivan niinkuin olin suunnitelmaani kirjannut. Kirjoitinkin perjantaina vetäisseeni melko annoksen herkkuja iltapalan päälle, joka sitten kovasta ajatustyöstä huolimatta alkoi potkimaan, ja olo vielä koko lauantaipäivän oli melko ailahteleva, ja jouduin todella tekemään töitä pitääkseni mieleni ja ajatukseni kurissa, ja pysyäkseni ateriasuunnitelmissa! Mutta tuo aamuapala! Miksi juuri nyt!! Eikö olisi mitään muuta, mitään vähän vähemmän sokeripitoista ja vähemmän haastavaa, kerta tuo eilinen meni miten meni... Siinä meni hetki jos toinenkin kun pään sisällä käytiin melko taistelut hyvän ja pahan välillä, mutta en peeveli antanut periksi!! Olin jo nostanut rahka purkin pöydälle, kunnes tajusin, että vaikkei minulla oikeasi tuota jogurtti/muro compoa tuolloin suuremmin mieli tehnytkään, ei tuo päätös vaihtaa äkillisesti suunnitelmia olisi ollut lähtöisin minusta, vaan olisi ollut sairauden aiheittama toimintaa. En siis vaihtanut, vaan pysyin alkuperäisessä suunnitelmassani, ja hikikarpalot valuen kokosin annokseni, istuin alan, ja lusikoin koko komeuden alas naama keskittymisestä vakavana. Oliko hyvää? No *askat kun en eded muista, kun syömiseen kuuluva nautinto hukkui keskitytmisen ja Tontun kiljunnan alle. Eli vaikka uskoisin selviytyneeni taistosta voittajana, vaadin uusintaottelua, sillä en todella osannut nauttia tuosta hetkestä tippaakaan, vaikka  tiedän annokseni olleen varmasti kaiken tuon kuuden vuoden jälkeisen odottelun arvoinen herkkuhetki. Kuluneen lauantaipäivän tunsin olevani siis suuri onnistuja, mutta samanaikaisesti myös suuri epäonnistuja, kaikessa ahdistuksen ja motivointiyritysten myllerryksessä.

Mutta kaiken kaikkiaan takana on aivan mukava viikonloppu omine nokkineni porukoiden lähtiessä marjastamaan mökille. Melkoisen tapahtumaköyhä ja varsin hidasverkkainen ehkä, eikä suunnitteillani ollut lauantaipäivän "päivinä kuvina" postaus oikein puhjennut kukkaan, kuvattavien aiheden puuttuessa. Osottautui, että olen moisten postausten toteuttamisessa melko surkea, enkä oikein osannut keksiä mistä aina kuvan nappaisin. Nooh, eihän se kukkokaan käskiessä laula, joten ehkä jo seuraavalla kerralla osaan ottaa puhelimeni joka vessareissulle ja askareeseen matkaan. Alkuiltaan asti jaksoin napata kuvan sieltä, kuvan täältä, joten laihaksi jäi tuo kuvienkin kirjo tähän postaukseen, valitan :D

Oli aamu mikä tahansa, niinse alkaa aina samalla tapaa: minä ylös sängystä, vessaan, ja katti syliin. Ainiin! Tosiaan... siis minulla on kissa. Se suuri yllätys, mistä enteilin keväällä, ennen horrokseen vaipumista, oli siis tämä koirankorvikekatti, jota olin espoosta juuri lähdössä hakemaan. Ehkäpä olisi aihetta kirjoittaa kisusta aivan oma lukunsa, mutta tässä esittelyt kaikessa lyhykäisyydessään: Ilva-pallero, nykyään jo reilu 6 kk:n ikäinen Somalikissoihin kuuluva rotukatti  on viihdyttänyt minua aina tuolta toukokuusta asti. Ja koska koiraa en antanut itseni vielä hankkia, halusin mahdollisismman sosiaalsien ja seurallisen kissan, viehättävän ulkonäön lisäksi.... And bingo! Tämä kaunis killisilmä riista-tyttö seuraa minua kuin varjo ikään, ja sana "yksityisyys" tai "oma tila" eivät kuulu enää sanavarastooni, niin hyvässä kuin pahassa. Joka aamuinen rituaali on siis tunkea väen vängällä, kiireettä tai tilannetta katsomatta, syliin vessassa käydessäni, ja jakaa tämä kahden keskeinen herkkä hetki. Mutta aiheesta lisää varmasti  lähitulevaisuudessa ;) 

Köyhällä ei ole varaa! Mutta ostinpa kuitenkin.... uusi kamera latinkiin, jotta pääsee hieman leikkimään uudella lelulla. lauatntai meni tosiaan kaupoilla ja asioille juosten, joten välipalaan aamaan, auto alle ja menoksi. 

Punnitse&Säästästä kävin ostamassa uusia raaka-ja välipalapatukoita. Tuttujen Nakd-patukoiden lisäksi mukaan tarttui itselle myös aivan uusia patukoita, joista varmaan kuullaan möys lisää... Questin proteiinipatukat olivat ilmestyneet nyt muuten myös hyllykuvaan, mutta hintaa niillä olikin sitten 4 eurua/patukka. Sinne jäi ne herkut... 

Manuaalin lukua ja jälkkärirahkaa hedelmillä... en viisastunu sitten yhtään, päinvastoin. 

Sunnuntaina aamunapalana naatiskelin tuorepuuroa piltillä, marjoilla ja hedelmillä... kanelia kyytipojaksi! 

Päivälliseksi vuorostaan tein myös mökkisakille possukookoskasvismitälie-kastiketta ohrariisin kaveriksi. Possua olen syönyt viimeisten kuuden vuoden ajan aina vain jouluisin kinkun muodossa, mutta nyt tuli suuri halu lähteä kokeilemaan sitä ihan arki ruoan muodossa. Sitkasta, mutta ihan hyvää. Omateko ruuaksi melko käypää tavaraa, näin hatusta vedettynä... 

Monena iltana iltapalan roolia on näytellyt valmiskaurapuuro, jota olen hieman tuunannut: sekaan kattilaan heitetään kananmuna, ja ai että! Proteiinipuuro on valmis! Hyvvää on! 

...kun taas lavuaarin pohjalla könöttää tuttu talja samalla kun hampaita yrittää pestä. Kuin varjo, niinkuin jo taisin mainitsin.......

Köyhäksi jäi siis tämä kuvien anti..... muttaparempi menestys seuraavalla kerralla ;) Sillisalaatti, olkaa hyvät! 

Makoisaa alkavaa viikkoa kaikille! Ei anneta banaanijogurttien hyppiä silmille! 

~ Laura