Töissähän minä...

Uhhuh, täällä taas! Suokaa anteeksi tämä liiankin pitkäksi venynyt luova tauko. Tällä kertaa ei kunnon tai voinnin puolesta ole tapahtunut mitään notkahduksia, vaan olen yksinkertaisesti koittanut saada päätä ja kroppaa pysymyään kasassa tasapainoillessa työn, sovittujen (lääkäri)tapaamisten sekä ihmissuhteiden välillä, ja välillä vauhtia ja ohjelmaa on ollut vähän liiaksikkin. On mienannut uupelo iskeä jo muutamaan otteeseen. Koko alkuvuosi on mennyt melko kehnoilla yöunilla, nyt ehkä viimeinen viikko hieman paremmalla menestyksellä, mutta kun lisätään siihen pitkät työputket, aikaiset aamutapaamiset toisella puolen kylänraittia, ja sitten kun vielä pitäisi koittaa pitää yllä niitä harvoja ystävyyssuhteitakin... sitä kahmii itselleen liikaa, eikä kuuntele omaa oloa. Kunnes tuo olo käy liika raskaaksi, ja oivaltaa, että hei, on okei nukkua päikkärit ennen iltavuoroon menoa, tai vaikka halutessaan maata koko aamupäivä siinä sohvalla, kerta kroppa ja aivokoppa huutaa lepoa ja unta. Vietin tuossa synttäritkin viime viikolla, ehkä vanheneminen on viimein tuonut tullessaan tietynlaista viisautta sekä taitoa kuunnella omaa jaksamistaan? :D Ehkäpä, mutta hieman rauhallisemmin olen koittanut ottaa siviilissä, ja nauttinut vapaapäivistä (kuten nyt, kahdeksan päivän työputken jälkeen, kyllä vapaat maistuvat <3) ja säästänyt energiaa työmaalle, jossa on vain pakko jaksaa. Pakkaa on sekoittanut kolmen viikon lista lähes pelkkää iltavuoroa, joka tarkoittaa sitä, että olen nukkumassa viimein n. kahden aikaan, ja ylhäällä 5-8 aikaan, kun ei osaa nukkua (tai katti ei osaa nukkua!!) vaikka kroppa huutaa hoosiannaa jo sängystä noustessa. Jäänyt siis unet vähän lyhyeen, ja olen huomannut kahvin voiman enemmän kuin pakottavaksi viimeisten viikkojen aikana. Voisi sanoa että minusta on tullut suorastaan kahvin ystävä!

Elämässä ei siis ole kerennyt tapahtumaan paljoakaan mitään suurta ja kummallista, oikeastaan vain töissä käyntiä, ja klinikkakäynneillä ravaamista. Noissa tutustumiskäynneillä ollan jo loppu suoralla, ja takana on kaksi lääkärin haastattelukertaa, ravitsemusterapeutin käynti, sekä viikottain jatkuneet psykiatrin haastattelut. Näitä psykiatrin tapaamisia olisi vielä pari kertaa jäljellä, jonka jälkeen minulle on sovittuna hoitotapaaminen, johon tulevat kaikki nuo klinikalla tapaamani ihmiset, sekä äitini ja terapeuttini. Aletaan sitten katselemaan mille tässä aletaan, ja millä suunnitelmalla: iavohoidossa vai osastolla, työn ohella vai työn ulkopuolella. En ole vielä pahemmin jaksanut asiasta hermostua tai stressata, pikemminkin ollut hyvinkin tyytyväinen siihen, että viimein tässä tapahtuu minunkin osaltani jotain. Yllättävän kauan on mennyt tehdä noita suunnitelmia osaltani, kun alkuun puhuttiin vain 2-4 haastattelukerrasta. Nyt olen kuitenkin ravannut klinikalla tammikuusta, ja vielä on käyntejä jäljellä. Mitä lie juonia punovat pääni menoksi ;D Kuulemma hieman haasteellinen tapaus, kun taustalla jo liiankin pitkään jatkunut vakava ja vaikea aliravitsemustila, raskas fyysinen työ, mutta samalla myös tahto ja rohkeus paraneminee, puuttuu vain se itse toiminta (eli painon nosto normilukemiin). Tavoite on melko suuri ja haastava yksin selvitettäväksi, ja sillä kait miettivät että pystynkä haasteeseen yksin. Kotona siis, avohoidon puolella.  Kovasti ovat sanoneet että avohoito on aina "parempi" vaihtoehto (en minä mukavaa oleta tämän missään muodossa olevan, oli se kotona tai osastolla), pitäen potilaan hieman normielämässä kiinni, mahdollisesti työelämässä, sekä omien ystävien ja perheen parissa, mitä irtautua omasta elämästä täysin ja sulkeutua osastolle. To be honest, tässä vaiheessa minulle alkaa olemaan jo ihan sama, mutta samaan aikaan olen myös samaa mieltä: jos hommat saisi vain toimimaan, ja avohoidon kontrolli ja hoito olisi riittävää, kyllä sitä kotona ja mahdollisesti töissäkin käyden haluaisi haasteeseen tarttua, mitä sanoa heipat tyystin omalle nykyiselle elämälle. Mutta sen aika näyttää mitä keksivät, ja minkä katsovat parhaakesni. Hommaa on joka tapauksessa paljon, ja tahdon uskoa niitä jotka kokemuksesta pihuvat; edessä on pitkä ja kivinen tie. Mutta ei minua vielä lannista.

Minä työputken alkuvaiheessa, kun asiakkaat ovat vielä kivoja, ja työnteko maittaa... töissä on jopa...kivaa? 

...kunnes tullaan rupeaman puoleen väliin, kun mono alkaa ja tökkimään, ja hymy hyytymään. Kahvi tekee ihmeitä. Vähän väkinäistä, ei paha ollenkaan. Tiskaaminen omissa oloissa tuntuu yhtäkkiä taas hirveän mukavalta puuhalta.

Kunnes edessä on enää pari viimeistä päivää, ja olo on kuin .... ja pääkopassa ei liiku kuin ilmaa. Kuittia tarjoessa kysyt "saako lämmittää" ja piirakkaa lämmittäessä "otatko jäitä". Perusmeininkia. Pari pannua kahvia tekee ihmeitä. Ehkä. Paskimmatkin vitsit naurattavat (jos niitä edes tajuaa).

Ja niin, nyt kun muitan. Julkinen anteeksipyyntö kaikille niille joille en ole saanut aikaiseksi edes vastata! olen saanut ihan mahtavia, ihania ja kannustavia, pitkiä viestejä, joihin en ole yksinkertaisesti revennyt vastaamaan. Tietäkää, että jokaista kommenttia vaalin ja arvostan suuresti, ja vaikka näin tavastani poiketen tällä kertaa ole saanut kommentteihin (vielä) vastattua, iso lämmin kiitos ja halaus näiden kommenttien jättäjille. Mielipiteenne ja tukenne ovat minulle tärkeitä <3

Ja tartun vielä siihen pieneen seikkaan, mikä tuntui häiritsevän niin monia viime kirjoituksessani: tapani kirjoittaa, ja erityisesti edellisen tekstin rytmittäminen ja jaksottaminen. Sanotaanko näin: ne jotka minut tietävät ja tuntevat elävässä elämässä, ja ovat päässeet (joutuneet) kanssasni kasvotusten keskusteluja käymään, tietävät myös tämän: minä       puhun      paljon. PALJON. Nopeaa, liikaa, epäselkeästi, kiireellä, suu vaahdossa suurella vimmalla. Tekstiä ja tarinaa vain tulee ja tulee, ja monet kerrat mietin jälkikäteen että kannattiko. Olen "se tyttö joka puhuu koko ajan eikä ole koksaan hiljaa", niinkuin entinen opiskelutoverini muinoin minua kauniisti kuvaili. Mutta toisaalta, jokaisella on omat pienet vikansa, ja tämä täytynee olla yksi minun niistä monista. Ja I'm all fine with it. Siispä voisin ajatella, että tapani ja tyylini kirjoittaa täällä pienen novellin mittaisia sepostuksia ja yksitoikkoisia monologeja ilman että vedän edes henkeä väliin, saatika käyttäisin liikaa Enteriä, kuvastaa ehkä enemmän juuri sitä persoonaa, mitä minä olen, ja kuinka minä kommunikoin. Osaan minäkin siististi, järkevästi, oiken tavutettuna, aseteltuna ja jaksotettuna kirjoittaa, sentään muutamat esseet ja opinnäytetyön tehneenä, mutta miksipä sitä turhaan silloin kuin ei ole pakko. Minun tonttini, ja niin makaa kuin petää. Siis ihan vain, että jos tämä on omalle luonteelleni tyypillisempi ja mukavampi tapa kirjoittaa, niin eikö se ole hyvä että saa totetuttaa itseään juurikin niinkuin itse haluaa? :) Viime postaus oli yksi iso kimppu silkkaa selostusta, mutta tämä oli myös tietoinen valinta: edelleen, kyllä minunkin koneestani enter-painike löytyy, en vain tietoisesti halunnut sitä tuossa kirjoituksessa käyttää, sillä tuo ajatus mitä postaukseen tykitin, oli juurikin tuollainen ajatusoksennus päässäni, ja siltä halusin sen näyttävät myös ulospäin: ajatuksen sekämelska, lausetta lausene perään, aivan niin että hengästyy. Silti olen kiitollinen palautteestanne, se on minulle arvokasta, mutta mitään muutoksia en todennäköisesti tule blogin ulkonäköön, tekstien asetteluun, tavutukseen tai mihinkään muuhun ulkonäköseikkaan tekemään, sillä tämä on minulla vain vapaamuotoinen harrastus, jota teen itseäni varten, ehkä aina jaksa kiinnittää liikaa huomiota itselleni pieniin, ei niin olennaisiin seikkoihin. Kunhan saan asiani sanotuksi, ja muut halukkaat sen luetuksi (vaikka tosin hieman työstäen ilmeisesti), niin eikä se ole kaiken a ja o?. Itse olen ehkä moisiin räpätysryöppyihin jo niin tottunut, että en jaksa moisia asioita edes huomata, muuta kuin silloin kun on aivan pakko :D No wonder miksi minun osuuteni yhteisistä kouluesseistä olivat parhaimmillaan kolme kertaa sen mittaisia, mitä opiskelutovereideni... :D

Nyt kiire petiin! Ensi kerralla lisää siitä, mitä tyhmyyksiä menin tekemään synttäreideni kunniaksi... rahaa paloi ja balalaikka soi. Vai sanoisinko shamisen soi ;)

Buenas noches!

~ Laura 

Kun on aika nauraa ahdistukselle päin naamaa.

I meet you again my old friend!

Se on täällä taas....... vuosien tauon jälkeen.... vuosien karttelun, välttelyn sekä itkupotkuahdistusten jälkeen, tuolla se pötköttää. Odottaa minua. Valmiina haastamaan minut. Kaikessa makeudessaan ja maistuvuudessaan. Tonttu pakkaa jo tavaroitaan, mutta minä, minä en aio perääntyä. Sillä minä olen valmis ottamaan tuon haasteen vastaan!

Bujaa!

Banaanijogurtti!! Hetkinen... siis come again? Banaanijogurtti......?! Aivan totta! 200 grammaa valion banaanijogurttia. Ehkäpä suurin, ahdistavin, pelottavin asia maailmassa ikinä! Tuo purkki saa polveni hakkaamaan yhteen pelkästä ajatuksesta. Ja nimenomaan ei mikä tahansa banskujogu, vaan juurikin tämä kyseinen purkki kaikessa hapituksessaan! Ai mistä tässä nyt on oikein kyse? Ystävät, antakaapas kun minä kerron hieman yhteisestä historiastani banaanijogurtin kanssa, josta päästän itse päivän aiheeseen. Toverit, nyt puhutaan nimittäin...

...ahdistuksesta. 

Eihän tuossa jogurtissa tosiaan mitään kummoista ole. Ihmiset ostavat ja syövät sitä kaksin käsin päivästä toiseen, ja omiin suosikkeihini kautta historian on aina kuulunut ruisleipä kera banaanijogirtin, vielä yhtäaikaa suuhun tungettuna. Voiko olla mitään parempaa? Kaupan hyllyllä katson kun ihmiset lataavat purkkeja korin täydeltä sen kummempaa hermoilematta. Miksen minä kykene tuohon enää? Kyse ei ole toki siitä, että olisin syönyt jossain elämäni vaiheessa ko. makua niin paljon ettenkö saattaisi sitä enää syödä tai olisin muutoin siihen jollaintapaa kyllästynyt, vaan siitä, mitä olen itse, omilla ajatuksillani, tuolle jogurttipololle aiheuttanut. Hyvä Valmistaja, jogurtissanne ei ole siis yhtään mitään vikaa, olen vain itse saastuttanut kyseisen herkun. Herkun? Eihän se oli herkku, vaan ihan normaali jogurtti! Mutta tähän tiettyyn tuotteeseen minulla liittyy niin paljon sairaita ajatuksia, ahdistusta ja pelkoa, että sen ympärillä on siellainen muuri, jota ei yhdessä yössä kaadetakkaan.

Tämä purkki on nimittäin suuressa, ellei kenties jopa itse pääroolissa, kun palataan aikojen alkuun, jolloin sairaus alkoi ottaa minusta enemmän ja enemmän otettaan. Karkkilakko muuttui yhä tiukemmaksi ortoreksiaski, ja pian kaikki olikin ei toivottujen-listalla. Niin kuin myös tämäkin tuote. Muistan aivan selkeästi, kuinka luin jostain lehdestä, kuinka tavallinen jogurtti saattaa sisältää jopa kahdeksan palaa sokeria. Kahdeksan palaa, susssiunakkoon! Jutussa oli vielä kuva banaanijogurtista. Ja minä kun niin pidin banaanijogurtista.... siinä missä elämä muuttui koko ajan "terveellisemmäksi", kyydistä putosi luonnollisesti myös tämä "sokeripommi". Aina jogurttihyllyllä valikoimaa katsellessa, näin tuon ihanan purkin sijaan vain nuo kahdeksan sokeripalaa, ja päädyin valitsemaan maustamatonta. Jos mieleni joskus järkkyi, ja olisin halunnut jääkaappivalikoimaan jotain vaihtelua, muistuttelin itseäni kiivaasti: muista, kahdeksan palaa.... ja sinne ne namit jäi, kaupan hyllylle.

Rakensin siis tästä kyseisestä normaalituotteesta itselleni kunnon pelokin ja muistuttajan, ja siitä tulikin jollain tapaa sairaudeni symboli. Olenhan vetänyt nämä sairaat vuodet litrakaupalla jäätelöä, syönyt suklaata, karkkia, rahkaa, sun muita oikeita herkkuja, mutta banaanijogurttia sitten? Herrajumala, hengiltäkö te minut haluatte?! Tiedän edelleenkin rakastavani tuota makua valtavasti, mutta valitettavasti en enää edes oikein muista, miltä se maistuu.... Ja kukapa nyt omaa luomustaan haluaisi alkaa hajottamaan, rakennustöihin kun kului sentään lähes vuosikymmen!

Minä haluan! Sillä nyt vain on sen kaiken aika.

Eilisellä prisman reissullani ratkesin taas riemusta: on taas se aika vuodesta! Uutuuksien!! Loikin ja ilakoin kylmähyllyllä kuin mikäkin vasa, ja keräsin koriini kaiken mitä mieleni vain halasi! Ilo se on pienikin ilo, ja siinä missä joku innostuu uusimmasta automallista tai huippu laadukkaasta kameran linssistä, minä ilakoin kun kauppoihin ilmestyvät uutuus maut! Ja erityisesti, kun niitä on lupa myös syödä! Voi riemua! Niin monet kerrat olen aina uutuus tuotteita pyöritellyt, ja vielä tänäänkin minulla on monet, edellisten kevät-ja syys kausien uutuus tuotteet yhä maistelematta. Toki olen jo monet maut viimeisten parin vuoden aikana ateriasuunnitelmaa noudattaessani syönyt, mutta edelleen "tätä haluan maistaa"-lista on melko pitkä. Joten eilinen kauppareissu oli vähintäänkin yhtä jännittävä kuin joulupukin näkeminen aattoaamuna, sillä olin unohtanut että nyt on syksy, ja syksy tuo tullessaan uutuudet kauppoihin: lihoihin, karkkeihin, maitotuotteisiin, kaikkiin! Ja entistä jännitävämpää tästä tekee sen, että tänä syksynä syön kyllä kaiken mitä vain haluan, enkä tyydy vain haikailemaan niiden perään. Piste. Case closed.

Hiih! Näillä uutuus ihanuuksillä pääsen itseäni ilahduttamaan!! Pienestä on lapsi onnellinen ;) 

Mutta mukaan tarttui jotain muutakin. Taidattekin jo arvata. Siinä intopinkeänä jogurttihyllyä eestaas ravatessani, tuotteita koriin lappoessani muistin tarvitsevani myös isomman, 200 g suuruisen jogurtin, jonka kanssa syödä muroja. Noh, siitä sitten valitsemaan. Tuo hyppely ja riemu laantui, ja naama vakavoitui... hmm. Mitä sitten. Nuo isommat purkit, normaali rasvaiset nimenomaan, ovat aina aiheuttaneet minulle hieman normaalia enemmän päänvaivaa. Minulla taitaa olla joku thing näiden jogurttien kanssa ;D Noh, siinäpä meinasi jo vähän mennä sormi suuhun, ja huomasin että olen kävellyt hyllyn päästä päähän jo aivan liika monta kertaa, ja tällä kertaa en riumusta, vaan jopa jo hieman ahdistuneena. En osannut päättää. En uskaltanut. Apua, mitä makua. Jokainen alahyllyllä oleva 200g jogupurkki huuteli nimeäni, enkä tiennyt mitä niistä haluttaisi. Ahdistavia kaikki. Mikähän olisi hyvää? Mitä tekisi mieli? Mikä sopisi hyvin yhteen murojen kassa? Mustikkaa...en tykkää. Hedelmäpommi...syönyt liikaa kevyt-versiona...oi voi.Mansikka sitte? No mikä olisi kaikista vähiten ahdistavinta, onhan muroissakin jo sentään kaloreita ja sokeria. Missä näistä olisi vähiten energiaa....?

Hetkonen!! Stopstopstop, mitä sanoit?! Sanoppas se uudelleen!?  Anteeeeeeeksi kuinka!!? Valinnanvaikeus on asia erikseen, täysin ymmärrettävää, ehkä jopa suotavaa vuosien panttaamisen jälkeen mutta että missä vaiheessa Tonttu pääsi puikkoihin?! Nyt pelit seis kuin olisi jo! Kyllä minä *aatana sulle Tonttu ahdistuksen näytän, itseppähän tämän aloitit, itseppähän tätä kerjäsit!! 

Ja niin minä harpoin päistikkää, sydän pelosta ja raivosta vimmalla rinnasta ulos lyöden sellaista marssia sitä tuotetta kohden, minkä tiesin aiheuttavan itselleni, tai Tontulle, sellaiset hepulit, ettei toista ole! Tänne se banaanijogurtti!! I dare you! Ahditaako?! Hienoa, hyvä! Nauran ahdituksellesi päin naamaa!!

Ja niin minä lähdin... ahdistuksen,pelon ja riumun sekaisn tunnelmin kassalle, ja nyt odottelen varsinaista battlea huomisen aamupalan muodossa. Bujaa! 

Eihän kyse ole toki siis pelkästä banaanijogurtista. Banaanijogurtti nyt vain sattuu edustamaan minulle jotain suurempaa, mitä se todellisuudessa on. Minulle se sattuu olemaan nimittäin oikea ahdistuksen ruumiillistuma, syömishäiriöni symboli. Vuosia pelottelin itseäni kyseisellä tuotteella, jota kautta ahdistus ja pingotus levisi myös muihin tuotteisiin. Erään lukijan jättämä kommentti herätti minussa tänään valtavasti ajatuksia, jotka liittyvät juurikin ahdistukseen, ja sen myötä jäin ajattelemaan melko paljolti juurikin ahdistukseen, paranemiseen, omaan tahtoon liittyviä ajatuksia, sekä ennekaikkea haluun kohdata ahdistusta. Kuka nyt ahdistusta haluaisi lähteä tavoittelemaan? Sehän on aivan hullua! Sama jos tulella leikkisi! Itse kuitenkin koen, että juurikin tämä ahdistuksella leikkiminen on ennemmän kuin tärkeää ja ratkaisevaa, kun kelkka on viimein onnistuttu kääntämään kohti parempaa, ja tavoitteena on painon normalisointi ja muutoinkin normaali elämä.

Itseänikin ahdistaa moni aisia. Naurettavaa kuinka moni ruoka saa vielä hikikarpalot kohoamaan, tai tuottavat muutoin päänvaivaa. Toiset enemmän, toiset vähemmän, ja osaan olen jo tottunut, ja huomannut että mitäpä noita pelkäämään. Mutta vuosien mittaa laadittu "kiellettyjen aineden"-lista voi ollakkin vaikea ykskaks deletoida kovalevyltä. Se vaatii harjoittelua! Sitkeää harjoittelua, ja toistoja ennenkaikkea! Ja rohkeutta. Uskaliaisuutta, sisua ja tahtoa. Tahto on mielestäni se tärkein. On aivan turhaa yrittää pakottaa ihmistä haluamaan jotain, esimerkiksi juurikin paranemista. Jos itsestä ei löydy aidosti halua muuttaa elämäänsä, muuttaa tapojaan ja tottumuksiaan, on aivan se ja sama mitä toiset sanovat ja kehoittavat tekemään. Kuluttavat vain ääntään. Jokainen meistä kykenee ehkä samaistumaan siihen elämänvaiheeseen, jossa sairaus on alkanut menettämään suurimman hohteensa, olet ehkä vuosia roikkunut jo ajatuksessa "josko tässä voisi alkaa pikku hiljaa jotain asioille tekemään" tai muutoin vain juurtunut omiin pahoihin tapoihin vaikka muuten elämässä menisikin aivan hyvin. Mutta siltikään, vaikka jokin pieni kipinä, jokin ääni päässä soisi ja sanoisi että ehkäpä olisi aika, ei siihen siltikään ole tarttunut. Sairaus tuo turvaa, se on tuttua ja pitää elämän hallinnassa. Se rajoittaa elämää nin valtavasti, mutta siltikin siitä irtipäästäminen on tuntunut varsin epämukavalta. Sitä ikäänkuin leijuu jossain rajalla, eikä oikein tiedä kumpaa polkua lähtisi kulkemaan, kun kumpikin reitti houkuttelee. Itse myönnän täysin olleeni tämmöisessä välitilassa nyt jo parisen vuotta! Ikäänkuin toinen jalka olisi jo kovasti menossa toiseen suuntaan, mutta siltikin on ollut kova tarve kurkkia ja miettiä että olisiko sittenkin tämä toinen polku helpompi ja jännittävämpi. Tiedostaa ettei sairaus tuo elämään yhtään mitään hyvää tai positiivista, mutta silti, jokin luonnonvoima siitä käskee vain pitämään kiinni! Jos ajatus on vielä pitkälti kiinni sairaudessa ja sen tuomassa ihanuudessa, siinä on aivan turha kenenkään yrittää alkaa neuvomaan paremmasta elämästä, sillä sairaat korvat eivät kuule komentoja toisilta.  Jos mieli on jotain päättänyt, niin se on aamen se.

On siis haluttava parantua. Tahtoa sitä vilpittömästi. Siihen asti kaikki haaveilu ja haikailu paremmasta huomisesta on turhaa, sillä tuolla asenteella ei saa mitään aikaiseksi, ei itse eikä yleensä muutkaan. Tarkoituksenani ei ole nyt manifestata kuinka mahtavan hienosti minulla menee, kuinka mieleni on valaistunut ja olen jättänyt taakseni synkät ja varjoisat polut ja astunut valoon tajuamaan asiat viimeina kirkkaana kuin vesi. Näin ei todellakaan ole, vaan edelleenkin ahdistus, ajatus ja houkutus eilisestä, Tontun kuiske korvaan ja turvaruoat seuraavat minua kuin varjo, joka ikinen päivä. Mutta muutos, jonka olen viimeisen kuukauden sisällä huomannut, onkin siinä, että olen löytönyt itsestäni jonkin aivan uudenlaisen halun ja tahdon pystyä tähän kaikkeen. Haastaa itseä. Altistua pelottaville asioille. Ahdistua, mutta samaan aikaan nauraa ahdistukselle päin naamaa! Hakea omia rajojaan, ja katsoa kuinka pitkälle jää oikein kantaa. Hakea oikein asioita, jotka saavat Tonttu-polon repimään pelihousunsa.

Ja tähän minä tarvitsen haasteita. Ruokaa ja herkkuja. Voi kyllä, juurikin niitä! On totta, että painon saa toki nousemaan ruisleivällä, raejuustolla sekä pilttiin hukutetulla rahkalla, mutta siinä missä nämä korjaavat ehkä sairasta kehoasi, korjaavatko ne tarpeeksi sairasta mieltäsi? En voi puhua kenekään puolesta ,enhän minä muiden pään sisään pääse, mutta oma vastaukseni, mitä omaltakohdalta olen asiaa tutkaillut ja kokenut, vastaus on ei. Olenhan minä ennekin painoa saanut ylös, ja useamman kilon verran, miltei normaali painoon saakka, mutta totta puhuakseni totta mieleni on ollut aina yhtä kireä ja tiukka kuin viulun kieli. Sillä nuo kilot sain hyvällä, monipuolisella, terveellisellä ja kaikinpuolin tasapainoisella ruokavaliolla. Niin... mutta missä olivat pullat? Jäätelöt? Suklaat, karkit, kaakaot, herkku jogurtit, friteeratut kanapallerot? Eivät ainakaan minun lautasellani. Olo parani ja koheni terveemmän kehon myötä, mutta on myös myönnettävä, että ajatus herkkujen tai vähemmän terveellisemmän aterian syönnistä sai oloni tuntumaan tukalata ja ahdistuneelta. Kuvittelin syöväni vapaasti ja monipuolisesti, mutta pökäle se mitään vapaata syömistä ollut nähnytkään! Söinhän minä jogurttia, mutta koskinko banaanijogurttiin? Sain pelkän hepulin koko purkkia ajatellessa!! Eli vaikka kuinka saatan ylpeillä saaneeni keväällä painon ylös, oli tuo saavutus hyvin pitkälti Tontun sekä ortoreksian tahdittamaa, ilman totaallista vapautta ja huolettomuutta, sallivuutta sekä nautiskelua.

Miksi sitten puhun aiheesta?Pitäisikö niitä herkkuja vääntää nyt sitten ihan urakalla, kun jo pottumuusinkin alas saanti vaatii pienen taistelun! Eivätkä nuo herkut ole edes ravitsemuksellisesti mitenkään kovin tärkeitä tai ehkä paras vaihtoehto joka päiväiseen ruokailuun, päinvastoin.En minä näin väitäkkään, mutta itse olen oivaltanut sen, kuinka äärimmäisen merkittävää, ainakin oman tervehtymiseni, etenkin juurikin tämän psyykkeen ja henkisen nipottamisen kannalta katsottuna nuo herkut ja kielletyt aineet ovat. Minulle ne ovat juurikin se lääke, joka auttaa otettani hellittämään sairaista ajatuksista, suupala suupalalta ja herkku herkulta. Monille meistä on helpompi turvautua normaali ruokaan, jonka tietää aiheuttavan vähemmän ahdistusta ja tuskaa, ja vaikka kuinka hienosti noudattaa omaa suunnitelmaansa kellon ja gramman tarkkuudella, mielestäni aivan yhtä tärkeää on myös halu ja uskallus haastaa ja altistaa itsensä pelolle ja ahdistukselle, eli kaikelle kielletylle. Kyllä, jogurttihyllyllä voi tehdä valinnan: ottaakko purkillisen maustamatonta jogurttia ("jogurtti kuuluu mun suunnitelmaan, vähän oon reipas kun syön taas jogurttia, hyvä minä jee jee tämä on hyvvää") vaiko sitä ihanan marjaisaa ja sametin pehmeää herkkua ("ei hele mulla tekee tätä oikeasti mieli, pakkosaadapakkosaada tahtoo tahtoo!! muttakun.....") Can you see what I mean? Omilla valinnoilla pystyy tekemään ihan valtavan suuria asioita, jos vain uskaltaa uskaltaa.

Omalla kohdallani onnistuminen ruokkii onnistumista. Kun on pelännyt jotain tarpeeksi kauan, ja viimein uskaltautuu heittäytymään omalle epämukavuusalueellee, olo on kuin maratoonin voittaneella!! Kuu
n viimein saa pelkän haaveilun sijaan ostettua sen ihanan possumunkin, ja mikä oleellisinta, myös syötyä sen, ahdistuksen ja katumuksen lisäksi sitä saattaa tuntea yllättäen myös ylpeyttä, suurta riemua, onnistumista sekä halua kokea sama uudestaan. Ruoan tehtävä on ruokkia ja parantaa kehoa, mutta ne herkut ja kielletyt, ne vasta sen todellisen työn tekee. Viimeistelevät koko komeuden!

Jokainen taplaa tyylillään. Se mikä sopii toiselle, ei käy toiselle laatuun ollenkaan. Itsekin olen vasta varsin alussa opetellessani uudelleen vaikeiden ja haastavien ruokien/herkkujen syöntiä (kyllä, jopa päivittäin!), mutta tänä syksynä olen huomannut, että jotta oma mieleni avartuisi, ja voin syöntini olevan rehellisesti rennompaa ja vapaampaa, on minun "pakko" altistaa itseni haasteille ja ahdistukselle, päivittäin. Pakko? Korjaan, saan! Sillä minä haluan tehdä niin! Siihen jää jollain kierolla tapaa koukkuun, ja ahdistumisen ja onnistumisen kierteestä tulee aina yhtä hyvä mieli, niin että tuon tunteen tahtoo tuntea yhä uudelleen ja uudelleen. Ja voi tätä riemua kun yhtäkkiä kaikki onkin sallittua! Pelko hakkaa rintaan suklaaratukkaa aukoessaan, mutta samanaikaisesti tajuaa kuinka sataprosenttisen sallittua tuo patukka on.... tuo tunne parempaa kuin suklaa itse ;)

Uskaltakaa ja rohjetaa. Haastakaa itseänne.Keep pushing yourself ei päde ainoastaan vain urheilusuorituksessa, vaan myös tässä lajissa! Älkää jumiutuko tuttuun ja turvalliseen, sillä eikö nyt olisi aika nauttia ja riemuita siitä, kun pitkän aikaa jatkuneen kieltämisen ja kituuttamisen jälkeen viimein sinä itse sallit itsellesi kaiken sen mitä mielesi vain halajaa! Ole rohkea, sillä sinä teet tuon muutoksen, ja myös sinä saat nauttia työsi hedelm...eipäskuin herkuista ;) Lupaan, ettei se riko sinua. Päinvastoin, se korjaa sinut.

~Nimimerkillä: Juuri iltapalan (kaksi jätti kokoista paahtoleipää juustolla, herkkurahka persikalla, maidolla huuhdeltuna) lisäksi jättikulhon rommisuklaa jäätelö kumonnut, koko komeuden Cloettan toffee crispy suklaapatukalla viimeistellyt. Ahdistaako? Ehkäpä, mutta ei jaksaisi moisesta ressata... ;) Mulla oli näläkä ja mieli halasi, sen pituinen se. Mitä sitä sen enempää selittelemään... Keep it simple.

Huojentunut

Olo meinaan. Eilen viimein koko viikonlopun kestänyt stressipelkoahdistus-kierre loppui, kun pidimme yhdessä terapeuttini sekä pomoni kanssa palaverin. Kieltämättä tilanne oli melko mielnkiintoinen, surkuhupaisa sekä, en sanoisi kiusallinen, mutta melko outo. Vai kuka teistä on viimeksi istunut terapiahuoneessa bossin kanssa, kun terapeutti tenttaa vuoron perään sinulta sekä johtajalta kysymyksiä maan ja taivaan väliltä... :D no mutta kyllä minua jännitti! Pelotti, itketti, oksetti! En tiennyt miten tuo käynti tulisi menemään, ja saisinko jatkaa työssäni. En yksinkertaisesti osannut odottaa enää yhtään mitään, pelkäsin vain niin paljon.

Mutta tunnin mittaisen istunnon jälkeen kykenin viimein huokaisemaan, tai pikemminkin itkemään, helpotukseni ulos: saan pitää työni, ja löysimme ratkaisun, joka tuntuu palvelevan molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavalla. Sairasloman jälkeen minä jatkan työssäni tekemällä puolikasta tuntimäärää nykyisestä, minkä tarkoituksena on rauhoittaa tahtiani, jättää aikaa palautumiselle sekä ennenkaikkea, antaa aikaa keskittyä omaan tervehtymiseen ja painon nostamiseen. Silti saamalla työskennellä 4-5 päivää viikossa viiden tunnin päiviä arjen rytmi ei katoa minulta tyystin, ja päivissäni on sisältöä ja hommaa. Toki tämä kirpaisee supersuorittajana sydäntäni, mutta toisaalta ymmärrän, mmikä mahdollisuus minulle on annettu: vielä viime viikolla minulla ei ollu tiietoakaan sairaslomasta, ja ajatus "aloittamisesta" tuntui vielä sumealta, ja kaikki suunnitelmat, ja mahdolliset jatkosuunitelmat, ja miten kaikki asiat saataisin soviteltua yhteen olivat varsin sekavia. Nyt, yks kask yllättäen, asiat ovat menneen vauhdilla eteenpäin, ja omasta motivaatiosta sekä vahvasta uskosta huolimatta olen kieltämättä myös pöllämystynyt ja hämilläni: yhtäkkiä löydän itseni palaverihuoneesta, jossa käsitellään minun tulevaisuuttani, minun terveyttäni, vakavissaan ja päättäväisesti. Olen sairaslomalla, jonka jälkeen palaan töihin, mutta sen sijaan että palaisin jatkamaan samaa työtahtia, teenkin minimituntia ja tärkein tehtäväni onkin keskittyä itseeni, suorittamisen sijaan. Herrajumala, missä vaiheessa tämä kaikki tapahtui!? :D Itsehhän minä laitoin asiat liikkeelle, mutta jossain vaiheessa nuo asiat vyöryivät ylitseni ja menivät edelle, jolloin minun ei auttanut kuin pysyä kyydissä. Ja ohhoh. Nyt sitä sitten vissiin ollaan ihana tosissaan. Potkimassa Tonttua kartanolle meinaan. Nimittäin puitteet tähän ovat nyt melko otolliset, ja olen erittäin onnekas, että minun kohdalleni on langetettu näinkin paljon tuuria ja ymmärrystä eri osapuolten osalta. Olin suunnitellut että olen tämän hetken saikulla, jonka jälkeen yritän vain selviytyä ja parhaani mukaan saada hommat toimimaan töissä ja kotona, mutta nyt asiat ovatkin aivan toisin: loppu  vuosi mennään huomattavasti rauhallisemmalla tahdilla, tavoitteet on asetettu ja lupauksia puolin ja toisin tehty. Että nytten sitten ollaan melko tosissaan toverit. Huiiii. Hiihihihihi..... hmmmm. Herättää todella monenlaisia ajatuksia ja tunteita, mutta päällimmäisneä on edelleen kova kiitos ja tsemppi, sillä tätähän minä halusin, ja haluan edelleen. Olin onnekas. Ja tästähyvästä minun on näytettävä nyt sekä itselleni kuin muillekin kuinka tosissani olen. Sillä tällä kertaa palaset tuntuivat vain loksatavan paikoilleen, ja tämä tilaisuus minun on vain osattava käytettää hyväkseni. Nyt minulla ei ole saumaa keksiä yhtään enempää tekosyitä, hukuttaa itseäni kiireen ja touhun alle, ja "unohtaa" miksi tähän kaikkeen ryhdyttiin. Nyt on aika keskittyä olennaiseen, eli itseeni. Paraneemiseen, tervehtymiseen, painon nostoon sekä palautumiseen. It's all about me ;) Me me me me!

Huhhuh. Ihan hirvittää kuinka vakavissaan tässä ollaan. Suorastaan pelottaa. Ensimmäistä kertaa pitkäääään aikaan tuntuu kuin olisin ottamassa todella vastuuta tekemisistäni, sekä olisin suuntaamassa kohti suurta tuntematonta, jonka määränpäätä en tiedä, ja lopputulema on vielä hämärän peitossa. Hirvittää, mutta hyvällä tapaa. Mahassa tuntuu kutina. Pelko vanhoista turvallisista tavoista luopumisesta pistää vatsan kipristelemään, mutta samaan aikaan huulille muodostuu hymy. Voihan vitsit, really? Silti en halua alkaa asettamaan itselleni turhia odotuksia, haavekuvia ja maalailla kauniita mielikuvia tulevaisuudesta, vaan pikemminkin keskittyä tähän hetkeen, tähän päivään, ja jokaiseen suupalaan. Ei se määräänpää, vaan se matka.... Tyydyn elämään päivä kerrallaan, ottamaan haasteen vastaan yksi haaste kerrallaan ja varautumaan lisäksi myös takapakkeihin ja iskuihin nivusiin. Ensimmäinen tavoitteeni on selviyytä tästä syksystä, ja täyttää lupaukseni niin itselleni kuin muillekin, yksi päivä, yksi ateria kerrallaan.

Ps. tänään olo on ollut melko nuutunut... liekkö kun monen päivän jännitys viimein purkautuu? Päivä on kulunut miltei kokonaan kotosalla mukavissa vaatteissa sohvan nurkassa lueskellen ja koneella aikaa kuluttaen. Ja silti ruokaa on uponnut sellaisella ruokahalulla että ihan naurattaa!Liekkö tämä joka väsy vaatii omat energiansa jotta pysyn ylipäätään hereillä, vaikko kroppa alkaa vaatimaan enemmän ja enemmän ravintoa... Mutta tänään on kyllä ruoka maistunt, mikä on ollut todella kiva juttu. Aamulla tuorepuuroa, jonka jälkeen lounaaksi iso lautasellinen rössypottuja, kestosuosikkiani kera juustoruisleivän, välkkäpalaksi toffeetuutti, jonka jälkeen mahakurnien odottelin jo päivällistä, eli tonnikalataco pizzaa, jonka kruunasi iso kulho hedelmäsalaattia. Ja arvatkaas. Kello ei ole vielä iltapalan, ja minulla on nälkä!! Tänään ruokaa on uponnut, ja tämäkös vasta on hupaisaa. Joten uskoa veljet, jos minuunkin mahtuu ruokaa tällä tahdilla näitä määriä niinkuin vielä paripäivää takaperin toisin aavistelin, niin miksei uppoisi myös teihin, jotka vielä epäilette ja tyydytte "kuolailuun ja haaveiluun"? ;) Make it happen, ja uskaltakaa heittäytä!

Oli ihan pakko...

~ Laura 

Ruokaa, s*tana!

No nyt on!! Ruokaa nimittäin! Kaapissa. Ei vielä mahassa, mutta sielläkin huomenna :D Tai onhan sitä jo mahassa nytkin, mutta oikeaa ruokaa! Ateriasuunnitelman ruokaa nimittäin!

Niinkuin jo perjantaina kirjoittelin, niin hermo kärysi tuossa heinäkuun aikana, ja siitä hyvästä päätin että nyt taas joku roti tähän elämään! Saikkua sainkin sitten pari viikkoa. Ja jos rehellisiä ollaan, niin hieman sain vihiä possiltani siitä, että jatkoni kyseisessä työpaikassa on tästäjohtuen hieman vaakalaudalla, ei nimittäin riemastunut...... how lovely <3 vaikuttaa siis siltä, että se suurin pelko saattaisi käydä sittenkin toteen, mutta koska olen eilen itkenyt itseni jo sen verta kuiviin, ei minusta heru enää ainuttakaan kyyneltä tänään vaikka pelkkä ajatus työn menettämisestä tuntuu tikarin pistona suoraan rintaan. Ei siis mennyt ihan suunnitelman mukaan; jäisin pois töistä jotta jaksain työssäni paremmin, ja vaikuttaa siltä että nyt olisin tuon työn menettämässä. Monet ajatukset olen eilen läpi käynyt, ja ehtinyt jo katuakkin sairaslomalappua, mutta en piruvie anna nyt periksi! Ensi viikolla saan kuulla tuomion työpaikastani, ja siihen asti elän päivä kerrallaan, ateriasuunnitelmaani noudattaen!Vaikka sairas ajatus luovuttamisesta on käynyt moneen kertaan eilisestä mielessä, en haluaisi jäädä noihin mietteisiin kiinni, sillä sittenhän tämä koko soppa olisi aivan turhaan keitetty! Pelotaa, ahdistaa, vihastuttaa, itkettää, uuvuttaa ja turhauttaa..... olenko taas tässä? Kerrankin kun jokin todella motivoi minua omasta tahdosta yrittämään kovemmin, jäämään jopa hetkeksi pois työstäni, tuo motivaattori halutaankin viedä nyt minulta kokonaan... tämähän kaikki yrittäminen on sitten aivan turhaa? Kyllä, olen pelleillyt oman työni ja terveyteni kustannuksella, mutta eivätkö he usko että olen todella oivaltanut sen, että haluan jaksaa jatkaa.... antaisisivat minulle vain aikaa osoittaa kuinka tosissani tällä kertaa olen. 

Mieli ja fiilis eilisestä asti on siis todella ollut melko hullun myllyä. Olen pelännyt ja itkenyt taas niin paljon, ettei siinä ole mitään tolkkua. Se energia ja puhti jonka toivoin käyttäväni Tontun rökittämiseen kuluu nyt jännittämiseen ja pelkoon.... miten tässä taas käy!? Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen, kun olen jo aivan tunneturra, olen päättänyt pysyä päätöksessäni: what is done is done. Minulla oli suunnitelma, tarkoitus kaikkea tätä varten, omat syyni jäädä pois, enkä todella aio nyt vain jäädä odottelemaan ja itkemään asiaa. Haluan keskittyä parhaani mukaan siihen, mihin minin alunperinkin piti keskittyä.... syömiseen. 

Tulin juuri äitini kanssa kaupasta. Mukaan tarttui ruokaa, oikeaa ruokaa. Ei Tontun ruokaa. Leipää parii eri sorttia, muroja, juustoa, normijogurtteja, puuroa, pilttejä, suklaata, hedelmiä (välipalaoiksi...).... ostokseni näyttivät varsin normaalin ihmisen ostamilta. Hmm. Elämme jännittäviä aikoja! To be honest, olen viimeksi syönyt leipää varmasti.... toukouussa? Eli joo, syöntini kuluneen kesän suhteen ovat menneet enemmän kuin plörinäksi, ja olen "nauttinut" sairauden tuomasta "vapaudesta" täysin rinnoin....eli tyhjin vatsoin ja hyvin energianiukoin aterioin, ellei jokapäiväisiä jätskiannoksia tai herkkupullia lasketa. Ruokarytmi..... mikä ruokarytmi kysyn minä. There was none! Ateriasuunitelma hukkui jonnekkin laatikon pohjalle, ja nyt se on kaivettu esiin, ja on valmiina käytettäväksi jälleen. Ja mielenkiintoisinta tässä on se, että sen lisäksi, että olen lopen kyllästynyt tähän pelleilyyn, pienestä ahdistuksesta huolimatta, olen melkoisen innoissani tulevista päivistä ja viikoista, kun minulle suodaan (tai itse itselleni suon...)jälleen luvan normaalin syöntiin. En tule välttymään sydämmen tykytyksiltä ja 10 extra kalorin aiheuttamilta ahdistuskohtauksilta,sen tiedän jo ennakkoon, mutta olen kyllä kaikin puolin melko innoissani. Peloissani ja innoissani. Se on kumma juttu.... tuo lupa syödä meinaan. Onhan minulla ollut harvasen päivä mahdollisuus syödä normi ruokaa, mutta ei sitä ole vain saaanut aikaiseksi... ei ole antanut itselleen lupaa. Ajatellut vain että sitten kun.... mutta milloin? Pikku hiljaa sitä on taas lipsunut pelleilyn puolelle, ja lopulta herää siihen hetkeen, että on aika todella ravistella itseään. Kaipaan suorastaan pottumuusia, lihapullia, makaronilaatikkoa, rössypottuja, nakkikeittoa, mutta mikähän siinä on ollut niin helvetin vaikeaa saada aikaiseksi syödä moisia......?! Oikeasti, tässä sairaudessa ei ole mitään tolkkua, ei vain ole....

No mutta niin. Huomenna saan makaronilaatikkoa! Ai nami, itken onnesta jo melkein etukäteen! Tarkoituksenani on laatia vielä tälle iltaa oman ateriasuunnitelmani pohjalta viikko/päiväkohtainen suunnitelma jokaiselle aterialle, ja tällä tapaa karsia kaikki jossittelu ja jaakailu pois.... haluan tehdä syömiseni täällä kotona mahdollisimman yksinkertaiseksi niin, ettei minulta kulu aikaa ja energiaa vaihtoehtojen pyörittämiseen. Jos en itse kykene aamupalajogurttiani valitsemaan, niin sitten valinnan tehköön vaikkapa luurin toisessa päässä ahdistuskohtaustani kuunteleva ystävä. Heitä olenkin jo etukäteen varoitellut.... näitä hetkiä varmasti tulee, mutta ovatpahan varautuneet. Haluan vastuuta pois omilta harteiltani, ja aijjon ripotella ja sirotella sitä ympärillä olevien rakkaiden kontolle. Eipä siellä osastollakaan kamalan kysellä että ottaako neiti millaista jogurttia tälle iltaa, saatika annettaisi alkaa pyöriitelemään ja vatvomaan vaihtoehtojen välillä loputtomiin....

Muun muassa tätä ateriasuunnitelmaa noudatan tulevat viikot. Kaverina toimii viime ravitsemusterapeutinkäynniltäni saama suunnitelma, joka on lähestulkoon sama, puolidesiä sinne, leipä tänne, energiamääriltään ne ovat samat. Vaihtoehtoja eri aterioille on minulle oltava monta, sillä en todellakaan kuulu siihen porukkaan, joka saattaisi aamusta toiseen vetää puuroa piltillä. Puuro ja piltti eivät mielstäni edes sovi yhteen :D Voita siihen olla pitää... Mutta niin. Näitä vaihtoehtoja pyörittämällä pyrin saamaan vaihtelua viikkokohtaiseen suunnitelmaan, jonka kirjaan ja värjään tussilla isolle paperille aina hyvissä ajoin.Nyt sain rustattua suunnitelmaa keskiviikolle asti. Koitan joskus muistaa napata kuvan myös näistä yksityiskohtaisista suunnitelmista :) Aterioista/ateriat kuvina/päivä kuvina postauksia voisin harrastella myös, mikäsikäli se vain jotakuta kiinnostaa? 

Nyt siis suunnitelman laadintaan. Hiiiih. Jännää! Ja hirvittää! Ehkäpä hirvittää eniten se, että kroppa ei todellakaan ole tottunut tällä hetkellä tasaiseen syöntiin ja järkyttäviin suuriin annoksiin, saatika hiilareihin (lähinnä pastaan, pottuun, leipiin...sokeriin kyllä joo:D). Huomisesta lähtien tulen olemaan varmana tasaisessa ähkyssä sekä ummetuksen kourissa seuraavan viikon ajan, mutta ei auta kuin ajatella että ompahan siitä ennenkin selvitty... yllättävän nopeaa se elimistö on muutokseen tottunut, ja alkanut jopa vaatia energiaa hetken harjoittelun jälkeen. Tuo olo tuntuu tällä hetkellä vain niin kaukaiselta, että ihan mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tästä touhusta tulee :D Mutta tuli mitä tuli, nyt on aika takoa kun rauta on kuuma!

Kohti ähkyä, ja sen yli! 

~ Laura 

Lääkäriin.

Ahoy. Kesä tuli, kesä meni, eikä minusta ole paljoa...tai siis, ollenkaan kuulunut yhtään mitään. Tiedä sitten syytä. Ei ole ollut asiaa? Ja katit, minähän jorisen vaikkei asiaa olisikaan...Entäpä työt sitten, kiireinen kesä? Sitäkin. En ole vain viitsinyt?Jaksanut? Huvittanut? 110% tästä syystä. En kuitenkaan ole missään vaiheessa myöskään jaksanut ajatella lopettavani blogia, sillä sen verta sitä tuntee itseään, että kyllä se mielenkiinto sieltä taas joskus päätään nostaa. Ja nyt se on tehnyt niin. Ei siinä sen kummempaa, keep it simple.

Lääkäriin. Menen aivan kohta lääkäriin (Edit: tulin sieltä juuri, mutta palatkaamme silti hetkeksi vielä ajassa taakse päin...). Miksikä? Ihan omasta tahdostani. Hiljaiseloni vuoksi on suorastaan mahdotononta että kukaan mitään minun habituksestani ja voinnistani tietäisi, mutta sen verta voisin valottaa tilannetta että kesän myötä fyysinen kunto on tullut taas hieman takapakkia. Siinä missä kevät näytti oikein lupaavalta ja painoa tuli useamman kilon verran, saivat nuo kilot kyytiä kesän aikana töissä kirmatessani. Mieli on seilannut niin eteen kuin taakse, jäätelöä, pullia, leivoksia ja muita haasteruokia on tullut syötyä melkoiset määrät, mutta siltikin Tonttu on kulkenut rinnallani koko kesän. Vaikka töissä on ollut päiviä etten ole kerennyt omaa taukoa pitämään, ja kulutus on ollut varmasti melko huipussaan koko kesän, ei kaikkea voi kiireen piikkiin laittaa. Elämä on valintoja täynnä, ja mminun ruokailuvalintani ovat kyllä menneet ihan Tontun tahdon mukaan lähes koko kesän. Sieniä, kaalta, salaatteja, kansaa, rahkaa....missä ovat leipä, riisi, normi rasvaiset tuotteet, tai ylipäätään lämmin ateria? Ei minä tiedä......

Heinäkuun puolella alkoi tämä meno tökkiä, ja sisällä alkoi tuntua jälleen siltä että nyt olisi aika ehkä tehdä asioille jotain. Alkoi *itutttaan, näin suomenkielellä sanottuna. Mikä? Kaikki, ihan kaikki tässä sairaudessa, elämäntilanteessa, omassa kunnossani. Huomasin, etten ole töissä enää yhtä tehokas, en jaksa enää samlalla tapaa kuin töissä aloittaessai, ja ruokailuni on aivan naurettavaa. Ensi keväänä minulla olisi Tontun kanssa jo seitsenvuotis hääpäivä, ja sekös vasta onkin perseestä. Haluan jaksaa paremmin töissä, haluan saada enemmän voimaa ja energiaa, ja ennekaikkea haluan saada elämääni normaalimpaan suuntaan. Onhan se nyt aivan naurettavaa että iso tyttö tällä tapaa ruoalla leikkii, ja luulee ettei elämään muuta voisi mahtua! Kun vaan voi: työtä (jota jaksaa oikeasti tehdä ja siitä nauttii!), ystäviä, ulkona rientämistä, matkustamista ja sitä normaalia arkea normaalilla syömisellä. Kuohuu kuohuu! Haluan olla työnantajalleni hyvä ja tehokas työntekijä, en tällainen kalkkunajalkainen puolikuntoinen nauriin jyrsijä! Asiat, vaihtoedhot ja ajatukset ovat pyörineet mielessä nyt useamman viikon, joten menin sitten sitten lääkäriin.

...ja sieltähän se tuli: kaksi viikkoa saikkua, ainakin näin alkuun. Ei yllättänyt. Itseasiassa, tämän vuoksi omalääkärini pakeille tänä aamuna helkamallani vinkkasin. BMI ja paino ovat jälleen osaastoluokkaa, ja verenpaineeseen lääkärini vain totesi "ei ihme jos aamuisin huimaa"... Mikään ei yllättänyt, kyllähän minä nyt jotakuinkin oman kehoni tilan tiedän, mutta se, ymmärtääkö mieli tätä tilaa, on jo aivan eri asia. Pianan ja porskutan menemään, enkä ole jaksanut piitata ja välittää nälästä, huimauksesta, väsystä tai ylipäätään mistään. No nyt on alkannyt taas pikku hiljaa ymmärrys palaamaan, ja tahto tehdä asioille jotain sen myötä. terapeuttini on minulle saikkua ehdotellut jo aikaisemmin mutta eeenhän minä nyt sellaista, sussiunakkoon! Enhän minä voi jäädä töistä pois, ja vielä tämmöisestä syystä. Jotain kuitenkin on korvieni välissä täytynyt tapahtua kuluneiden viikojen aikana, sillä näiden viikkojen aikana olen ottanut selvää mahdollisuuksistani päästä Kokkolan/Pietarsaaren yksityisille klinikoille, sekä oman kotikaupunkini osastomahdollisuuksista, sekä uskaltautunut ajattelemaan sairaslomaa. No nyt nuo osasto-asiat ovat vireillä ja nyt tarvitsee vain odotella ja katsoa mihin mikäkin polku vie, mutta näitä asioita odotellessa sain käsiini tänä aamuna tuon kauan kammoksumani saikkupaperin. Sekä terapeuttini että lääkärini olivat kovasti (positiivisesti ennenkaikkea) yllättyneitä siitä, kuinka paljonolen asioita itsekseni selvitellyt, ja vieläpä kypsytellyt ajatusta tästä hengähdystauosta. Eivätkä kyllä kumpikaan hanttiin laittaneet, vaan tukivat sairasloma-ajatusta kovasti. Olen hakenut tukea päätöksilleni porisemalla kaikki pelkoni, toiveeni ja haaveeni ulos koneistosta viime päivien aikana, ja tuntuu, että kyllä näin on tapahduttava. En jää töistä pois syystä että olisin totaallisen uupunut (krooniseen väsymykseenkin tottuu ;D), mutta koska nyt minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että minulla on tahto ja energiaa taistella Tonttua vastaan, ja saada syömiseni jälleen kuntoon. Olen myötnänyt että ensaa ateriasuunnitelmaa toimimaan työmaalla, joten se on polkaistava käyntiin sitten kotioloissa. Piste ja aamen päälle. On siis jäätävä kotiin ja saatava joku roti tähän touhuun uudemman kerran. Ja ei siksi, että lääkäri minut saikulle pakottaisi, vaan koska  minä (potkujen pelosta huolimatta) haluan niin. Haluan saada itseäni parempaan kuntoon, olla parempi työntekijä sekä jaksaa normaalia elämää ja sen tuomia mahdollisuuksia, seikkailuja ja haasteita kuin ikäiseni normaalin naisen kuuluu.

Kädet täristen lähdin tk:sta kotia kohti, käsissäni tuo papaerin pala. Viikkojen pyörittäminen ja "aikominen" oikean hetken odottelu ja uhoamisen aika on nyt käsillä. Pelottaa. Hirvittää. Jännittää. Mutta samaan aikaan uhkun ja puhisen intoa, raivoa ja voimaa. toivon ja rukoilen että töissä ymmärtävät ja näkevät asiani minun kantiltani, sillä tämä on todella iso asia ja päätös kaltaiselleni suorittajalle ja paahtajalle.

Nyt on aika olla itsekäs. Ja enhän minä halua asioita kuntoon vain itseni vuoksi, vaan myös muiden. On yritettävä lykätä ahdistavat ajatukset ja huono omatunto jonnekkin romukoppaan, ja ajateltava, että nyt on minun vuoroni. Minun aika keskittyä itseeni ja tehdä oikeita valintoja itseni vuoksi nyt, jotta pystyn tekemään niitä myös jatkossa. Eihän näin voi jatkua loputtomiin! Ei vain voi. Juoksen itseni vain huonompaan kuntoon, tai löydän itseni tästä samasta tilasta vielä 10 vuoden kuluttua! Joskus on aloitettava, ja nyt minulla on voimakas tunne siitä, että nyt on aika yrittää, ja keskityttävä omaan itseensä. Olen mestari sysäämän ja lykkäämään asioita tuonnemmaksi, ja kehittämään aina jotain muuta ja korvaavaa, mutta josko nyt malttaisi hetken keskittyä omaan napaan?

Että keep it simple, vai miten se meni. Ei auta kuin tehdä pieni puhelu työnantajalle ja toivoasopii että asiat järjestyvät niiden omalla painollaan. Painollaan?? Aahahaha :DD No just. Olempa kuulolla jahka tästä alku tyrmistyksestä ja ressiahdistusperäisestä kammiovärinästä selviän. Pitäisi tuo paperi lähteä kiikuttamaan työpaikalle..... tätä minä halusin, tätähän sitä ollaan suunniteltu jo viikko kausia. Muttaku on toiminnan aika...!! I can do this!!

Wish me luck! :) 

~Laura 

Life is good,so is sushi!

Hei te kaikki kauniit ja karvaiset! I know i know, liika pitkä aika viime postauksesta taas, mutta kiirettä on pitänyt niin töissä kuin töiden ulkopuolellakin (!!!!!!!). Kyllä, ei uskoisi :D Siinä missä saleilu on hieman jäänyt, olen sen sijaan olen nähnyt enemmän ihmisiä ja ystäviä kuin pitkiin aikoihin yhteensä, ja pääsin jopa käymään maakunnan rajojen ulkopuolellakin pääsiäisen vietossa (kiitos Salla, kiitos Jyväskylä!) Elämme muutoinkin jännittäviä aikoja, sillä pinnan alla kytee, ja luvassa on melkoinen muutos tähän astiseen elämääni.... kjihihihihi! Vatsassa on perhosia, ja olen tulevasta meeeeelko innoissani, mutta tästä saatte kuulla lisää vasta tulevana lauantaina, kun tämä tähänastisen elämäni ehkä suurin ja vastuullisin päätös,ja sen tuoma muutos astuu viimein täytäntöön! *-* Te, jotka minut tunnette luonnossa, saatatte jo ehkä arvaavatkin mistä on oikein kyse ;)

Mutta tätä odottella, aijon leuhottaa teille uusimmasta aluevaltauksestani!! Nimittäin...... oih. I'm in love. Deeply and totally. Nimittäin, pitkän (lähestulkoon koko elämänmittani ajan) olen ollut erittäin ennakkoluuloinen raakaa kalaa kohtaan. Olen oikea sukuni musta lammas, sillä kaikki muut perhepiiristä vetävät kalaa kaikessa sen mahdollisessa muodossa kaksin käsin.........paitsi minä. Graavilohta? Nope. Suolasiikaa? Nah-ah. Tomaattisilliä? Big no no! Kala, jonka elämänkaari päättyy minun lautaselleni, tulee käydä joko grillin, pannun, savustuspöntän tai uunin kautta. Piste. End of the conversation. Mutta. Ihmeiden aika ei ole ohi! Todella! Se että minä itse raahasin oman ahterini vapaasta tahtdosta syömään sushia, on jotain mitä en ihan heti olisi itsekkään arvannut tekeväni. Nimittäin,  A. lähtökohta tälle kattauskelle on jo melko.......no, haasteellinen ja B. Ulkona syönti on ollut minulle, vielä voin vuosi takaperin, iso henkinen koettelemus. Noh, vaikka ulkona syönti on tullut valtavan kaninloikan verran eteenpäin erityisesti viimeisen puolen vuoden sisällä, ei ennakkoluuloni ja kammoni raakaa kalaa ja mautonta riisiä kohtaan ole hälvennyt kyllä yhtään. Tjaa-ah. Mutta niin vain kävi, ja uskoni kehittyneisiin makunystyröihin on kai sen verran vahvistunut ja maku vuosien mittaa kypsynyt, että tahdoin noita ennakkoluuloja lähteä urakalla hätyyttämään.... tai sitten vain vahvistamaan. Jostain käsittämättömästä syystä minua on riivannut jo pidempään  pakonomainen halu maistaa sushia, vaikka vähän jo ennakkoon ajattelin että metsään mennään että pölinä käy. Mutta ei. Tahtoo tahtoo! Ja ei muuta kuin kaveri matkaoppaaksi sekä henkiseksi tueksi kainaloon, sekä askel kohti oulun toista sushiravintolaa, tiskiltä tilaus jotakuinkin summan mutikassa silmät kiinni ja pitkän sekä piinallisen odottelun jälkeen eikun maistelemaan. En tiedä miten kokemusta parhaiten kuvailisi, niin monta hyvää ja mahtavaa kokemusta tuolta reissulta matkaani tarttui, että en voi muuta kuin todeta olevani erittäin onnellinen ja rakastunut. Niin sushiin, kuin omaan rohkeuteeni, sekä tahtooni lähteä maistelemaan aivan uusia makuja suurista ennakkoluuloistani ja peloistani huolimatta. Kannattiko? Hell yeah!

Oli Surimi-nigiriä, oli ebi-nigiriä, oli aburi-nigiriä, sekä vihreitä kuminauhoja (wakame-gunkaneita)..... oih <3 syöminen vei kaksi kertaa kauemmin mitä kaverilta, jolla on musta vyö sushin syönnistä, mutta noin puolen tunnin kestäneen tolskaamisen soijan, wasabin, inkiväärin sekä puikkojen kanssa, olin enemmän kuin tyytyväinen :3 

~ Laura 

Kauan kaivattu, toivottu ja odotettu: Quest!

Säästäkseni omaa aikaani sekä teitä turhilta sepityksiltäni, en edes yritä selitellä laiskuuttani ja aikaansaamattomuttani bligini suhteen, vaan ajattelin mennä suoraan asiaan, ja postata jotain mikä olisi pitänyt postata jo pari kk sitten. Eli juurikin tämä Quest-patukka arvostelu, joka on hieman....jäänyt. Senkin verran että olen saanut kaikki pötykät maisteltua aikapäiviä sitten, PLUS tilattua jo uuden satsin, PLUS tilattua vielä yhden lisää.....köh. Tämä postaus on siis turha, eikö tämä osoita jo sen että hyviä ovat!  Mutta parempi pyöhään kuin ei milloinkaan, köh. Sen verran voin yrittää tarinoida, että työt ovat olleen enemmän kuin haittona kaikelle mahdolliselle, kun taas niinä harvoina vapaapäivinä olen lähinnä nukkunut, syönyt, ja yrittänyt olla sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, yleensä tässä onnistumatta. Ystävät, mitä ne semmoiset ovat? Väsy ja uupelot ovat pysyneet kohtuuden nimissä, lähinnä minua riivaa ääretön ja loputon nälkä, salihinku, karvavauvakuume sekä matkakuume...tähän puutteeseen jo reissu Haaparantaan tekisi minut erittäin onnelliskesi. Mutta näistä aiheista kerkeän (kerkeän? aaahahah.... just.) rutisemaan myöhemminkin, nyt itse asiaan. Elikkäs.

Mina damer och herror, Let me introduce you, The Quest bar! Love of my life! Päiväunieni kohde! Makeanhimoni selättäjä! Proteiiniipuutteen poistaja! Ja yksi hyvin valitettava seikka: Palkkapussin kauhu! On totta että näille patukoille tahtoo kertyä hintaa, riippuen tietysti mistä päin näitä lähtee metsästämään, mutta sanon samaa mitä niin moni muukin näitä patukoita maistanut: hyvästä kannattaa maksaa. Merkittävimmät (ja mielestäni merkittävin) ero tnäiden ja harvojen marketeista ostamieni patukoiden välillä on koostumus, maku sekä tietusti ainesosaluettelon sisältö. Siinä missä marketeissta ostetut kanelipullat ja tuplasuklaat ovat suussa kuivana ja jauhomaisena pyörivää höttöä, joissa vessapaperiakin ohuempi suklaakuorrute yrittää pelastaa tilanteen tuomalla patukkaan onnettoman määrän makeutta ja makua, tässä onnistumatta, Questit todella maistuvat joltain, ja maistuvat vielä hyvältä. Banaani on banaania, ei esanssia. Juu, en todellakaan ole mikään guru tällä saralla, ja rahani olen mielummin käyttänyt markettipatukoiden sijaan oikeisiin suklaisiin tai sitten vastaavasti esimerkiksi kuivattuihin hedelmiin, mutta tekemieni kokeilujen perusteella voin kiertelemättä sanoa, että eiväthän nuo patukat edes maistu miltään, anteeksi vain! Ymmärrätte yskän kun upotatte hampeenne ensimmäistä kertaa Questiin. Trust me.... Ravintoarvoista, ja aineosaluetteloista en jaksa edes höpöttää, kaikki lukutaitoiset tavatkoon itse ainesosaluettelot ja tehköön omat johtopäätöksensä. Patukoissa on tosin yksi, tai ehkä kaksikin huonoa puolta. Niihin jää koukkuun. Auttamattomasti ja ehdoitta. Valmistaudu nirsouteen. Sillä kun tämmöistä kerran maistat, niin etpä enää muita huoli. Lisäksi patukoiden saatavuus kysyy hermoja, sillä asuttaessa täällä napapiirillä ei näitä aarteita joka marketista niinvain löydäkkään. Valmistaudu siis nettishoppailuun, postikuluihin, ja raastavan pitkiltä tuntuviin odotteleuihin, sillä jos et viitsi maksaa 3-4 eura per patukka, niin maan rajojen ulkopuolelta on nämä patukat kannattavinta hankkia. Mutta hyvää kannattaa odottaa, niin myös tässäkin tapauksessa. Itse elän jännittäviä aikoja, sillä odotan saapuuko oma pakettini tällä vaiko seuraavalla viikolla, vai onko lasti kenties jämähtänyt suomen tulliin :D (Edit: paketti löysi tiensä onnellisen omistajansa luokse, ah! En ole syönut kuin kolme.........)

Shoppa Shoppa alla! The Quest!

Siinä ovat! Postiin pyöräilin sellaista kyytiä kun postilaatikosta kolahti saapumisilmoitus! Kotona räävin paketin auki kuin eläin, ja silittelin lapsukaisia silmät loistaen varmasti yhden vartin verran :D Näitä herkkuja pääsin maistamaan ensimmäisen kerran siis joulukuussa New Yorkin reissullani, ja tuolla olin seota onnesta kun paikallisessa bodari/hyvinvointiliikkeessä patukoita hyllytolkulla pääsin ihastelemaan, ja siispä maistelemaan. Mutta siis heti reissulta palattuani tilasin oman eräni briteistä, joka sorttia tottakai! Hieman tuli tämä lysti kalliimmaksi (ehkä noin kympin verran), mutta osaampahan nyt sanoa mitä makua tilata jatkossa ja mitä ei ;) Tämän hetkistä lähetystä odotan (edit: siis lähetystä jonka jo sain käsiini pari päivää sitten...)senkin vuoks innolla, että Questiltä (mistä patukat tällä kertaa siis tilasin) aikoivat laittaa minulle ilmaisen maistiaispatukan heidän uusinta makuaan, Cookie&Cream! 

Tässä vaiheessa pahoittelen myös kuvien laatua, sekä puutetta. Puhelimen syövereistä monen kuukauden takaisia kuvia tonkiessani harmikseni huomasin, ettei minulta löydykkään kuvia kaikista patukoista. Tajusin, että moni patukka on päätynyt laukun pohjalta mahaani tien päällä tai työpaikan pukkarissa, jolloin hetken taltioiminen kuviksi on jäänyt toissasijaiseksi. Sen sijaan olen kuitenkin muistanut ajatella mitä mieltä patukasta olen, ja olen säilyttänyt kaikkien niiden patukoiden kääreet joista olen pitänyt eritoteen, ja voisin kuvitella tilaavani toistamiseen. Jotain olen siis tajunnut ajatella nälissänikin ;) Nythän vain asia on niin, että olen viettelemässä vapaa päiviä porukoiden ja sessen luona naapuri kunnassa, ja nuo kääreet ovat luonnollisesti ihan väärän köökin lusikkalaatikossa. Eli hyvin meni tämäkin, mutta koitan verestää muistiani makuja läpikäydessäni. Voittepa alla olevasta ryhmäpotretista tarvittaessa kuvan puuttuessa kyseisen patukan sihtata jos tarve näin vaatii...

Sitten itse asiaan! Ei puheettakaan että muistasin minkä patukan söin ensimmäinenä! kaiken kaikkiaan noin kolme viikkoa siihen meni, jos ei oteta huomioon paria poikkeus patukkaa, jotka ovat jääneet roikkumaan. Taisi olla tuo jo New Yorkin ajoilta ylistämäni Choc Chip Cookie Dough. Pyhäjysäys tämä patukka on hyvää!! Jos muuta ette keksi tilata, niin tätä sitten! En tiedä mikä luonnonoikku saa olla etteikö tästä patuksta tykkäisi! Paitsi jos ei tykkää suklaasta, ja sehän ei ainakaan sitten ole enää yhtään normaalia se! Tämän patukan taikinamaisen koostumuksen seasta paljastuu valtavan kokoisia klönttejä makeuttamatonta suklaata, ja patukka tuntuu ja maistuu suussa syntisen hyvälle. Aivan kuin pehmeää, vanilijaista keksiä suklaa hipuilla,joo-o.  Ihan totta, tulee väkisin epäilys siitä, että onko tämä varmasti sallittua, minähän syön suklaata! Ja keksiä? Suklaakeksiä?! Sarjan kevein patukka tämä ei ole, mutta siltikin tässä 60g (!!) painavassa patukassa kaloreita on alle 200 (!!!!). Että silleesti.... 

Hirviän huono kuva, ja miksihän mulla on noin punaset sormetki? Ei anna oikeutta patukalle, todellisuudessa on vaaleampi, aivan ku kaurakeksi, jossa kunnolla suklaaklimppejä. Mutta patukka oli hyvää, ja onnen kyyneleet lähes virtasi kun sain taas kyseistä herkkua maistella joulusiivouksien lomassa ;) Pitkän taiston kävin tämän ja tupla suklaan välillä siitä kumpaa tilaisin (nyt jo siis kolmannen kerran), mutta vaihtelun vuoksi päätin nyt tilata paketin juurikin tätä makua, kun tuota tuplasuklaata on tullut syötyä jo yhden tusinan verran...

No entäpä sitten. Hmm, joo, vaikka Strawberry Cheese Cake ja Lemon Cream Pie. Erityisen paljon ylistystä tuntuu saavan tämä mansikkainen variaatio, ja vaikka patukka hyvää,makeaa ja karamellimaisen mansikkaista olikin, niin eipä se siltikään omaksi lemppariksi yltänyt. Söin kyllä hyvällä ruokahalulla, mutta enpä minä tätä jaksaisi ehkä paketillista kotiin tilata, ehkä sitten joskus kun sadan vuoden päästä suklaisiin kyllästyn. No entäpä tuo Sitruuna torttu sitten. Noh, lähtökohtahan on se, että en pidä oikein sitruunasta, missään sen muodossa, paitsi kylmässä juomassa ja makurahkassa. Eli hirveän korkealla ei odotukseni olleet, kun haukun patukasta otin. Sama tuttu kostumus, pojot siitä, mutta sitten potkaisi sitruuna kehiin, ja siihen loppu se nautinto. Omalla tavallaan hyvää, mansikan tavoin todella makeaa, ja uskon että tällekin patukalle monta liputtajaa löytyy, mutta omia makuhermoja ei tämä todellakaan hivellyt, ihan vain omista makutottumukista johtuen. Taitaa olla itseasiassa ainoa patukka, josta jäi vähän jäljelle kunnes sen roskiin nakkasin, sen verta monta viikkoa oli laukun pohjalla avonaisena pyörinyt, että pöly- ja hiekkakerros ei enää houkutellut patukkaa maistelemaan. Ei tätä. 

Ei, valehtelin. Ei sitruuna ollu ees "pahinta" (eikä ees ollu pahaa, ei vain mun makuun....), ja nyt muistin että taisinpa sen töissä yksi yövuoro kiduksiini vetäistä. Vähiten ihana maku olikin tämä Banana nut muffin! Ensikohtaaminen tuon patukan kanssa minulla oli jossain Atlantin yläpuolella, kun aamuyön pikkutunneilla koneessa aamupalaa venaillessa räävin patukan auki ja otin haukun. Tuoksu ja koostumus, ihan jees, mutta sitten maku....eeeiii. Banaani kyllä maistui, mutta jokin siinä patukassa ei vain oikein säväyttänyt. Sitten kotiin saatuani laatikollisen joka makua, ajattelin antaa muffinille uuden mahdollisuuden, mutta ei. Ei niin ei. En voi sanoa että pahaa, kyllä varmaan söisin ennemmin mitä selkääni ottaisin, mutta joku tässä vain tökkää aina parin haukun jälkeen, ja järsittyäni patukkaa kaksi viikkoa milloin missäkin pukukopissa tai kassajonosssa, päätin heittää patukan pois. Ainoa Quest patukka joka ei löytänyt tietään maaliin. Ei paha, kun maisteltavia oli sen 16 kipaletta....

Sitten yllättäjiin! Ylläolevassa kuvassa heti banana nut muffinin yläpuolella näkyy kaksi (oikeastaan kolme...) makua, jotka pääsivät yllättämään minut positiivisesti! Nimittäin Peanutbutter & Jelly sekä Coconut Cashew. Kummastakaan näistä patkoista en ennakkoon ollut erityisen innoissaan, koska maut eivät vain tuntuneet omiltani. Näitä en olisi siis kuuna päivänä varmaan itselleni tilannut, mutta koska ne kotiin asti maailmalta tulivat, niin täytyihän niille antaa mahdollisuus. Ja pelkkää positiivista yllätystä kumpainenkin! Maapähkinävoi-hillo patukka ei oikein sytyttänyt ajatuksena, mutta kuitenkin nappasin patukan evääksi töihin paremman puutteessa, ja täytyy sanoa että yllätys oli suuri patukkaa pukkarissa natustellessa! Itseasiassa pidin mausta niinkin paljon, että kääre pääsi lusikkalaatikkoon, mikä siis tarkoittaa, että näitä voisi joskus tilata ihan isommankin satsin! Jos totta puhutaan, niin yhden kipaleen kyseistä makua taisinkin jo tilata uusimmassa tilauserässäni. Se hyvä puoli on kun tilaa suoraan Questilta, on että patukoita saa tilata irrallisena, ei pelkkinä 12 kappaleen laatikoina. Tätä herkkua siis odotellessa! Ihanan maapähkinäistä, mutta ei liikaa, ja se oli se juju! Jos vertaa esimerkiki Peanutbutter Supremeen, joka oli koplan kolmas yllättäjä. Tämä Jelly on tästä Supremesta sellainen kevennetty versio, ei ihan niin tuhti ja pähkinäinen, ja makeutta ja kirpeyttä mukaan toi juurikin ne kuivatut marjan palaset. Mitään löllöhilloa ei patukat siis löytynyt, niinkuin ensin pelkäsin. No entäpä sitten tämä kookos... patukan nappasin matkaan kaupungille ajatellen, että nyt syön tämän pois alta niin tiedän mitä ajatella siitä, oikeastaan yhtään en ollut mausta kiinnostunut. Mutta kuinkas kävikään? Kääreen taittelin visusti laukun sivutaskuun, ja lusikkalaatikkoon talteen! Yhtä tällaista kipaletta odottelen paraikaa kotiinkannettavaksi, sen verta positiivinen yllätys patukka oli! Kookosta ja pähkinää, ei siis mitään suurta ihmeellistä, mutta toimi vain niin hyvin, että olin ihan hölmistynyt kuinka paljon saatoin patukasta tykätä! Makean maukasta taikinaa, jossa kookoksen pehmeä maku, nam! Ennakkoluulot jätetään tästälähin omaanarvoonsa.

On the road! Ehdoton yllättäjä! Tämän takia juuri halusin tilata kaikki maut, jotta pääsisin koluamaan kaikki mahdolliset makuelämykset läpi. Eipä olisi tullut tätäkään makua maisteltua muutoin...

Hmm, noh, sitten. Vanilla Almond Crunch. Hmm. Nyt kyllä tytyy myöntää, etten edes muista missä tai milloin olisin tämän patukan syönyt, saatika edes että miltähän se tahtoi maistua. Kertooko tämä jotain? Syötä sen olen kuitenkin saanut, eli ei pahaa vissiin kuitenkaan. Muistan ajatelleeni että tämä maku voisi olla näistä kaikista ehkä neutraalein, jopa ehkä hieman tylsä, mutta ei pahaa kuitenkaan! mantelia ja vanilijaa, kuinka jännittävää voi patukka tuolloin olla? Sama tuttu koostumus,, seassa isoja mantelin palasia, eli mikään tylsä tasainen mantelimassapatukka se ei ollut. Makeakin taisi olla, mutta ei liian. Olen tainnut kiljuvaan nälkään syödä töissä kun ei ole jäänyt mitään muistikuvia ;) Mutta jos vanilija tai mantelit ovat heikkoutesi, ei tämä voi pahasti metsään mennä. Sösin jos saisin ilmaiseksi, mutta en ehkä jaksaisi kolmea euroa maksaa, on jännempiäkin makuja tarjolla. Jännemmästä puheenollen, siirrytään makuun, jota kyllä odotin suurella mielenkiinnolla, nimittäin White Chocolate Raspberry. En kyllä ole mikään valkosuklaan ystävä, mutta suklaa kuin suklaa, ei se kovin pahaa voi olla. Ja voin sanoa, että jos makeanhammasta kolotti patukan aloittaessa, niin ei enää tuon jälkeen! Kunnon pommi ihanan isoja valkosuklaa klimppejä, sekä vadelman kirpsakkuus. Tätä pureskellessa tuli taas miettineeksi että syönkö oikeasti mukamas laadukasta proteiinipatukkaan vaiko oikeaa suklaapatukkaa. Hullua. Tämä makucompo ei ole ehkä ehdoton suosikkini, ja vaikka patukka ei yltänytkään top 3 listaani, niin kyllä tätä maistelee vielä uudemmankin kerran. Luulen että voisin hehkuttaa tätä patukkaa enemmänkin, sillä luulen että tämä on niin monen makuun, mutta enpä taida, sillä itseäni tämä ei nyt niiiiin hirmuisesti säväyttänyt, vaikka aivan maistuvaa olikin.

Hyi kamala kun ovat sumuisia kuvia! Mutta ei anneta sen häiritä, editointi tähän kellon lyömään ei jaksa oikein innostaa. Mutta, huomatkaa tuo valkosuklaakokkare! It's huge! Nuita oli patukka täynnä, ja väkisinkin tuli mietityksi että voiko tämä varmasti olla hyväksi, tämänhän pitäisi olla laitonta tämmöinen suklaa-ei siltikään suklaa-patukka! 

Huh, joko ollaan maisteltu kaikki? Ei vielä vissiin.... no sitten seuraavaksi lavalle astuu kaksi makua, jotka ovat kyllä minun mieleeni. Sanotaanko että sellaisia keskivertotasoa hieman maistuvampia, mutta ei vielä siltikään yllä sinne kultamitalli sijalle. Nimittäin Cinnamon Roll sekä Apple Pie. Nämä maut ostin jo jenkeissä ollessani, ja hyvltähän ne maistuivat. En ole usklatanut edes maistamaan marketistä löytyvää kanelipullaa, sillä tiedän että tämä maistamani versio nuijjii tuon patukan maan rakoon, uskokaa pois. Omenapiirakan kun taas lyö lautaselle ja mikrottaa muutaman kymmenen sekunnin ajan..... ai että! Niinkuin söisi palasta uunituoretta omenapiirakkaa, aivan tosi hyvää! Seassa olevat kuivatut omenan palaset, iso plussa! Kanelipulla taas maistuu (ja tuntuu) aivan mausteiselle (piparkakku)taikinalle,ah! Molempien kääreet kyllä löytyvät keittiän piirongista, kuvaa taaskaan ei, sillä olen naatiskellut molemmat taas tien päällä, ja unohtanut taltioida hetken, taas.

Nää ei lopu ikinä.... huh. Luulin olevani jo maaliviivalla nii eipäs sittenkään, kaksi makua ennen viimeisiä meinasi miltein unohtua! Nimittäin Mixed Berry Bliss sekä Chocolate Peanutbutter. Näistä toinen oli positiivinen yllätys, kun taas toinen pienoinen pettymys, Osaatteko arvata kumpi oli kumpi? No ehkä päivän selvää... en ole todellakaan mikään marjojen ystävä. Tai siis marjat marjana, ja mielellään vielä tuoreeltaan. Jopa pakastemustikat tökkivät välillä jos ovat liian sulia. Ja sitten vielä patukassa........ tämä patukka säästyi (lue:jäi) viimeiseksi, koska en millään olisi halunnut patukkaa maistella. No, eilen yöaikaan päätin tätä postausta kirjoitellessa puolestanne uhrautua, ja kolusin kassini pohjan löytääkseni kyseisen patukan. Todellisuudessa minulla eilen vain sattui olemaan sellainen nälkäpäivä että pois alta. Vietin koko päivän syöden, ja olin syönyt jo melkoisen iltapalabrunssinkin, mutta heti kun aloin patukoita mielessäni pyörittelemään ja kuvia kaikista ihanista suklaapötyköistä kännykästä etsiskelemään, alkoi nälkä mahassa kurnia. Tässäpä siis oiva tilaisuus! Rohkeasti vain patukka auki, ja ääntä kohti. Hittollainen... sehän oli hyvää! hölmistyneenä kiskoin patukkaa kiduksiini (kuva......?! köh, oli nälkä.....ei joutanut.....) ja tuumasin että suotta olin patukkaa kartellut. Kuivattuja mustikoita ja muita marjan paloja vaaleassa "taikinassa", nami! Ja isoja pähkinän palasia kans. Ei paha,ei ollenkaan. Vai johtuiko pelkästään nälästä, tiedä sitä sitten....  No entäpä sitten tuo suklaa-maapähkinätsydeepi? ehkä odotukseni olivat liika korkealla, koska pidän paljon maapähkinänmakuisesta versiosta (vihreä kääre), sekä tuosta hillolla tuunatusta versiosta. Mutta miksi en muista tykkäsinkö tästä?! Häiritsee! Ihan kamalana!! En edes muista säilytinkö kääreen! (Edit: tarkitstin tilanteen, ja kyllä, kääre on tallessa! Mutta miksi en muista tästä patukasta mitään?! Ihan kamalaa, miten en voi muistaa patukkaa jos kerta pidin siitä.....?! ei auta kuin tilata uusi seuraavalla kerralla, ja verestää muistia...). Olen syönyt patukan varmasti taas useammassa erässä tai kiireessä, jolloin mielikuva ei ole tallentunut kovalevylle.... voisin ajatella että pitäisin tästä, pidinhän minä muistakin, mutta ainoa mitä patukasta saatan muistaa, on ehkä pettymyksen tunne. Olisinko siis odottanut liikoja, ja patukka ei sitten ollutkaan aivan mitä odotin....? Vai eikö? Samperi.

No sitten. Kirsikkana kakun päällä! Hännän huippuna! Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä! Nimittäin kolme makua, jotka yltävät kyllä kirkkaasti kolmen parhaan joukkoon. Järjestys näiden patukoiden välillä vaihtelee mielitekojen, hormonien, tuulen suunnan ja milloin minkäkin takia, mutta tässä ne ovat: Chocolate Brownie, Cocolate Chips Cookie Dough (jonka nyt huomaan maininneeni jo ensimmäisenä... mutta niin hyvää tämä on, että tätä makua paraneekin hehkuttaa!) sekä Double Chocolate Chunk! Ai että, liian hyviä tämmöiset! Brownie on näistä ehkä kaikken "tuhdein", koostumus on todella brownien kaltaista, tasaista, paksua ja sitkasta taikinaa, jossa suklaa maistuu. Cookie taas on vaaleaa taikinaa suklaahipuilla, ja tämä Double on näiden kahden risteymä, sillä tässä maussa isoja maukkaita suklaaklönttejä on tummassa taikinassa. Jos rehellisiä ollaan, niin ehkä lemppari patukkani näistä kaikista. Näitä tilasin laatikollisen  n. 2 kk sitten, ja vähän liiankin innolla patukoita mussutin, sen verta hyviä olivat! Hyvällä omallatunnolla aina makean nälkään väsyneenä sohvanpohjalla käärettä rapistelen, ja vaikka ajattelen syöväni vain puoli patukkaa säästelläkseni kallisarvoisia pötkylöitä, niin melko harvoin olen tässä onnistunut, vaan kummasti tuo koko herkku häviää sisuksiini. Ai namia, ehdoton suosikkini!

Siinä missä brownie on tasaista ja täyteläistä sitkoa, niin Double Chocolate kätkee sisälleen blondien sisariensa (valkosuklaa&cookie) tapaan kunnon paakkuja ehtaa tavaraa! Tämä maistuu itseasiassa ihan tuplalle, joten kyllä, hyvää on! Nämä patukat ovat sen verta namia,että mm reenin jälkeen en ole niitä nautiskellut, sillä hei, kuka haluaa vetää suklaapatukan salihikoilun jälkeen. Eiku hei,kyseessähän oli sittenkin proteiinipatukka...? Siis mitä täh häh? Aaargh, ei voi olla! Liika herkullista ollakseen totta!

Siinä. Nyt on kahlattu kaikki lävitse! Vai onko? Muahahah!! Nimittäin vieressäni pöydällä istuu pahvilaatikko, ja arvata saattaa mitä tämä boxi pitää sisällään........ Voi kyllä! Keskiviikkona vierailin taas intopinkeänä postissa, ja siellähän minua odotti uusi erä tilaamiani herkkuja! Onhan siitä jo, mitä, viikko, kun viimeksi sain hampaani ja kynteni näihin aarteisiin upottaa. Eli jos sallitte, poistun repimään saapuneen pahvilaatikon enemmän tai vähemmän sivistyneesti, ja kenties jo maistamaan sarjan uusinta herkkua, Cookies & Creamiä ;) Till the next time folks!

~ Laura

Töttöröö!Tässäpä yhteenveto kuluneelta viikolta kaikessa lyhykäisyydessään, olkaa hyvät:

- herätys kello 4.50, silmät ristissä keittiön ja kylppärin kautta toppavaatteisiin, ja pyörä alle, pakkasta; liikaa.

- 8 tuntia juoksua, tiskiä, sämpylän valmistusta, tarjoilua, hymyilyä, erikoiskahvien vääntöä, lisää tiskiä, lisää juoksua, ehkä viiden minuutin tauko (samalla tiskaten, tottakai...) sekä liikaa kahvia

- ylitöiden jälkeen kotiin sohvalle koomaamaan ja syömään jääkaappi tyhjäksi, ja silti nälkä valvottaa  yöllä

- petiin 20-21 ja lights out, taju pois ennen kuin ehtii kissaa sanoa

- silmät auki kahta minuuttia ennen kellon soittoa (aina!!! spooky!), kello soi 4.50, ja taas mennään....

Viikon saldo; 50 tuntia töitä, pari onnistunutta cappuccinoa ja pari sataa vähemmän onnistunutta yksilöä, tunnottomat pottuvarpaat sekä hyvin muotoutuneet työkengät, Mr. Haavisto sekä Tidjân Ba, naurua, itkua ja hampaiden kiristystä, sekä hyvin epäsosiaalista elämää.

Huh.

Mutta jotta postaus ei jäisi näinkin turhan lyhyeksi ja ytimekkääksi, koitan parhaani mukaan sepitää, pitkittää ja keksiä jännittäviä juonikäänteitä tämänkin kertaiseen tarinaan...

Mutta siis. Hejdå alla! Kuinka Teillä on kulunut viikko vierähtänyt? Jos edeltävää postaustani edeltänyt viikko oli hullunmyllyä, niin oh boy,  I was so wrong, sillä se oli vasta esimakua tulevasta. Olin töissä maanantaista sunnuntaihin (torstai taisi olla vapaa....? en enää muista) ja tuntejakin kertyi sen mukaisesti. Alku viikko vierähti aamuvuoroja tehdessä, kun taas loppu viikosta vuoroon astuivat päivätuurit, eli hädin tuskin hengissä selviämistä kaikkien viikonloppu kahvittelijoiden keskellä, ja töistä kaiken antaneena kotiin sohvanpohjalle eväiden kanssa makamaan ja odottamaan seuraavaaa työpäivää. Minkäänlaista sosiaalista elämää or what so ever ei ole kuulunut ja näkynyt koko viikkona, ja salilla olen päässyt käymään ehkä kahdesti. Töitä halusin, ja töitä myös sain, ei voi valittaa :D Vai voiko? Keskiviikkona meinasi virta loppua totaallisesti, mutta onneksi minulle oli suotu yksi lepopäivä väliin, jona aikana sain uudelleen käynnistää koneistoa ja vetää hieman henkeä. Sama olo oli eilen illalla liki 9 tunnin juoksun jälkeen, mutta nyt minulla on edessä ruhtinaalliset kolme vapaapäivää (Edit: kaksi, olin lasika enkä saanut tätä tulos maanantaina...)!! Aaahh! Tämän päivän (maanantai) olen käyttänyt tehokkaasti asunnon siivoamiseen, pyykkäämiseen, laskujen maksamiseen sekä kaupassa käymiseen, koiran ulkouluttamiseen ja shoppailuun, sekä muihin pikku juokseviin asioihin, mitä en ole menneellä viikolla edes kerennyt ajattelemaan, saatika edes tehdä. Vaikka viikko oli pitkä, niin yllättävän hyvin tuota jaksoi, ja nyt on ihana hengähtää hetki: huomenna (eli tänään...) pääsen 7 viikon odottamisen jälkeen viimein kampaajalle, sekä to aamuna ennen töitä minulla on vielä hieroja, oh. Keskiviikkona ohjelmistosta löytyy taasen terapia, joten hyvin tehokkaasti olisi tarkoitus käyttää nämä vapaatkin ;) Jos vaikka salillakin kerkeäisi nokkaansa näyttämään, uusi reeni paita innoittajana... Mutta ehkä nämä pitkät päivät palkitaan sitten viimeistään palkkapäivänä, vai kuinka? Ja eivät kaikki viikkoni sentään aivan näin pitkiä ole, viime viikkoinen oli ilmeisesti joku poikkeus, ja tällä viikolla tunteja on jo huomattavasti vähemmän, 31.

Mutta mitä minulle kuuluu kaiken kiireen keskellä?

Niinkuin jo ohi mennen mainitsin, niin yllättävän hyvin olen jaksanut töissä pitkistä ja kuluttavista päivistä huolimatta. Tähän syynä ehkäpä riittävät yöunet, sekä tankkaus, josta olen koittanut pitää huolen. Työnkuva on jatkuvaa seisaallan oloa sekä kävelyä ja nostelua, joten ruoalla en ole tahtonut alkaa leikkimään tässä työpaikassa. Olen pyrkinyt pitämään kiinni rytmistä, vaikka toki välillä tämä ei olekkaan täysin mahdollista. Erityisesti maanatai sekä koko viikonloppu olivat tosi haasteellisia syöntien puolesta, kun kiire oli kova, asiakkaita ja tekemistä paljon ja jokaisella työntekijällä kädet täynnä töitä....silloin aikaa nautinnolliselle ruokatauolle ei vain ole, ja aikaa syömiselle ei tahdo jäädä, ja kun sellainen rako löytyy, tauko kestää lähinnä neljä minuuttia. Tai sitten vika on vain minussa? Kollegani nauroi minulle lauantaina etten kuulema oikein osaa istua alas ja pitää taukoja.... you think? :D Ehkä paikka on vielä niin uusi, etten osaa vielä vaatia minulle kuuluvaa aikaa syömiselle, kun töitä on tosiaan paljon. Asia, jota täytynee hieman harjoitella. Mutta vaikka rytmitys ei ole ehkä ollut aivan joka päivä kohdallaan, ja nälkä on päässyt välillä liika suureksi tai olen saanut rahkamössöni alas ainoastaan samalla tiskaten ja ruoka-annoksia juoksuttaen, pääasia on, että olen saanut kaikki mukanaan kantamani evääni päivän mittaa syötyä ainoastaan yyhtä päivää lukuunottamatta. Tämä ala taukoineen ja työkuvineen on mitä on, ja toisaalta nautin siitä omalla tapaa, mutta oman tilanteeni huomioonottaen seikka tuo vain pientä haastetta yrittäessä nostaa painoa. Olen itsestäni ylpeä, sillä verraten omaan toimintaani kahdessa edellisessä työpaikassani, tällä kertaa minua todella kiinnostaa oma jaksamiseni, ja sen sijaan että laiminlöisin taukoni ja syömiseni, nyt olen saanut pidettyä niistä niin hyvin kiinni kuin tilanteet ovat vain sallineet, ja syönyt kaiken mukanani tuoman, ja välistä enemmänkin. Kuusi tuntia tuntuu olevan kropalleni jonkinmoinen kipuraja, ja tämän jälkeen tahti rupeaa monesti hidastumaan, mutta riittävällä tankkakausella olen kuitenkin työvuoroistani selvinnyt. 

Se mikä minua hieman harmittaa, on se, miten tämä työ vaikuttaa juurikin tähän painon nosto-hankkeeseeni. Jos mennään ajassa vuosi taaksepäin, niin tuolloin aloittaessani kuntosalilla käynnin, lihaksia putkahteli minuun kuin sieniä sateella. Painoa lihaksina tuli parissa kuukaudessa useampi kilo, ja näytin ja tunsin itseni vahvemmaksi. Nyt neljän viikon jälkeen olen saanut millejä lisää reisiini ja käsivarsiini, ja voima juurikin reisissä ja käsissä on taas parantunut, ja ryhti selkä-ja vatsaharjoitusten myötä parantunut, mutta tahti on vain ollut huomattavasti rattoisampaa mitä vuosi sitten, ja luku puntarissa ei edelleenkään ole päätähuimaava, puhumattakaan tyydyttävästä. Tästä syytän työtäni. Monesti sanotaan, että kun tavoitteena on hankkia lisää lihasmassaa, olisi syytä olla harrastamatta liikaa mitään airobista, jotta keho ei vain ottaisi energiaansa omista lihaksistaan. En ole aikaisemmin asiaa oikein ajatellut, kunnes vasta nyt. Noh. Niin. 50 tuntia juokua, kävelyä, portaita, nostoja, niiailua, kantoa ja kurottellua..... Ei tarvitse pitkään miettiä miksi kehitystä ei tapahdu ihan niin nopeasti kuin olisin toivonut. Omaa vikaani osittain varmastikkin siinä mielessä, että en edelleenkään tajua kuinka hiton paljon minun tulisi ruokaa vetää suhteutettuna kulutukseeni (erityisesti työpäivinä), jotta A) painoni pysyttelisi näissä lukemissa eikä lähtisi missään nimessä tippumaan, B) lähtisi tasaiseen nousuun, ja C) kasvattaisi vielä lihasta saliharjoittelun yhteydessä. Hmm. Food, more food! Punttiksella olen saanut lisätä painoja, ja toistot jaksan paremmin, mikä siis kertoo että  jotain on täytynyt orastavissa pienissä hauiksissani tapahtua :D Jotta pääsisin viime vuoden kaltaisiin tuloksiin, on vain yritettävä tankata enemmän! löytää aikaa, ja viitsiä, sekä sietää jatkuvaa kylläisyyden tunnetta. Yksinkertaista matematiikkaa, ei mitään avaruustiedettä siis.

Sitten muihin juttuihin. Tottahan toki kun rahaakin olisi ilmeisesti luvassa tässä lähipäivinä, niin pitihän sitä päästä jo ennakkoon tuhlaamaan!Muahahah, Internetin ihmeellinen maailma, here I come! Nimittäin menin sitten ja tilasin ihan aaamerikasta asti uutta protskujauhetta treeniherkuksi. Tunnetusti en osaa tehdä nopeita päätöksiä, joten oli suorastaan ihme, että minulta meni vain muutama päivä löytää uusi pulveri nykyisen tilalleni.Vieläpä sellainen tarpeeksi laadukas jonka koen riittävän hyväksi (kyllä, jaksan niuhottaa näissä asioissa äärimmäisyyksiin. Vaikka paljon paskaa kehoon tulee yhä edelleen sullottua, tarkoittaen lähinnä kevyt tuotteita tai keinotekoisesti makeutettuja juomia, niin näiden asioiden äärellä jaksan olla ärsyttävä pikku snobi. Haluan vain olla varma tuotteiden laadusta ja toimivuudesta, thats all ;)). Siinä missä edeltävä pussi oli heraproteiinia, nyt siis metsästin käsiini aineen, jota sanotaan markkinoiden laadukkaimmaksi proteiininiksi, ilman heraa. Merkkinä Sunwarrior, ja sorttina Classic Protein, raw vegan, The ultimate super food protein, makuna suklaa, totta kai. Että tällaisen sitten. Kuumentamatonta, ihanteellisesti imeytyvää, luonnollista ja raakaa, kaikkine loistavine aminohappoketjuineen ja vitamiineineen jne jne jne...... kyllä, nuo kaksi päivää kulutin lähinnä lukien kaiken mahdollisen tekstin mitä hakukoneeltani löysin koskien kyseistä tuotetta, ja ainakaan vielä ei iHerbistä tehty tilaus kaduta. Nyt jännityksellä odottelen pulverin saapumista, ja testikäyttöä tottakait! Tietoa etsiessäni törmäsin juttuun, jossa kävi ilmi, että jopa maailman kauneimmaksi naiseksi tituleerattu Victoria's Secret malli Miranda Kerr käyttää kyseistä pulveria päivittäisessä ruokavaliossaan.... nyt siis vähintäänkin odotan, että minusta kuoriutuu Mirandan veroinen kaunotar, ja pulveri kasvattaa kuppikokoani ainakin kolmella pykällä. Tätä odotellessa...

Ja koska olin päässyt tässä vaiheessa lähinnä vasta nettishoppailun  makuun, päätin samaan konkurssiin tilata myös yhden paketillisen proteiinipatukoita, Questeja tietysti. Entisestä erästä minulla on syömättä enää kolme patukkaa, mutta koska olen huomannut nämä patukat enemmän kuin käteviksi eväiksi töissä, päätin tilata niitä lisää jo hieman etukäteen. Ja vaikka maistamatta on vielä vanilla almond, lemon creampie sekä banana nut muffin (reissussa tosin taisin jo maistella tämän maun, mutta en muista kokemuksesta yhtään mitään joten otetaanpa uusiksi...), tiesin jo heti alkuun mitä sorttia nuo 12 patukkaa tulisi olla: Double chocolate chunk. Kyllä se on kuulkaas vain niin, etteivät ihmiset tuolla isossa maailmassa näistä turhaan huutele, sen verta eri hyviä maultaan, koostumukseltaan ja sisällöltään nämä patukat ovat verrattuna, no, meidän marketeista löytyviin karkkipatukoihin,anteeksi vain. Muutaman olen niitäkin maistellut, työpaikan takatiloissa nälissäni kiduksiini olen vetänyt muun muassa Leaderin tuplasuklaan sekä Fasting naturally high minttusuklaan.... no. Nälkääni söin, ei siitä sen enempää. Kerran kun totuttaa itsensä parempaan, niin ei ole muuhun paluuta, niin se vain menee. Fitnesstukusta tilailin patukat tällä erää, kappalehinnaksi tuli jotain vajaa kolme eurua, mutta näistä ihanuuksista olen valmis tuon hinnan maksamaan. Josko vaikka jo tällä viikolla posti-Pate minulle paketin toisi, nams!!

Hmm, mitä muuta.... joo. Minulla on riippuvuus. Tai ainakin yksi lisää :D Nimittäin uskottuna teenjuojana, olen tehnyt melkoisen käännytyksen. Olen nimittäin oppinut juomaan kahvia!No, kahvilassa kun töissä on, kuinka yllättävää. Ihan ei vielä olla siinä pisteessä, etteikö aamu lähtisi käyntiin ilman kupposta mustaa sumppia, mutta koska muutaman epäonnistuneet cappuccinon olen "joutunut" hattuun huikkaamaan, on kupin tai juomisesta tullut miltei jo tapa.... ohhoh, en olisi arvannut. Ehkä punaisen maidon kermaisella maulla on jotain osuutta asiaan. Tähän ollaan tultu, ja huomasin tilanteen vakavuuen vasta viime viikon lopusta, kun huomasin pystyväni kunnolla keskittyväni työntekoon vasta  kun olin saanut my daily dose of coffee käsiini ja kurkusta alas. Nyt ei mene hyvin ei...

Hmm, entäpä sitten... Joo! Sen verta reipastuin tiistaina, että raahsin ahterini pakon edessä paikalliseen markettiin, ja olin seota onnesta kylmähyllyllä! Nimittäin taas on se aika vuodesta, kun kauppojen hyllyille ilmestyy uutuuksia, hihii! Tarkoituksenani oli ostaa töihin evästä, rahkaa ja reatta ja sitä rataa, kunnes bongasin monen monta uutta jogurttia, että loppupeleissä kori oli täynnä uutuuksia vanhan tutun rahkan sijaan! Mukaan tarttui kaikista mielenkiintoisimmat, eli muun muassa mangolla terästettyä Gefilus piimää, rahkaisaa aprikoosi jogurttia, profeelin sirtuuna rahka, ingmannin protskurahkat puolukka sekä vadelma-ruusunmarja, profeel juoma mango jaaa... mitähän muuta, en muista. Vielä jäi muutama odottamaan hylylle toista kierrosta, koska tajusin että olin pyörällä liikenteessä, höh. Hassua, kun normaalisti,erityisesti jogurtti hyllyllä Tonttu istuu visusti olkani päällä ja antaa ajo-ohjeita valintoja tehdessäni, niin uutuuksien ilmestyessä Tonttu kierähtää kyydistä kuin itse Lilleri Lalleri aidalta kirmatessani innoissani uutuus purkkien perässä, ja lapan matkaani kaikki mitä mieli halajaa. Näin on käynyt monesti, ja uutuudet maisteltuani Tonttu tekee paluun omalle paikalleen, ja valinnan vaikeus palaa takaisin... hullua. Mistähän moinen johtunee.. No mutta kaikki olen saanut maisteltua ja syötyä, ja täytyy sanoa että kaikki muut paitsi Ingmannin rahkat tuottivat pettymyksen. Profeelit, hyi ja tupla hyi. Piimä.... nälkäänsä joi, mutta ei kovin nautinnollinen kokemus. Tuunattuna parempaa. Rahkaisa jogurtti, odotukset olivat liika korkealla sillä pettymys oli melko suuri. Tuota mangoa tuntuu nyt olevan joka maussa ja mahdollisessa muodossa, enkä oikein jaksa siitä ilahtua, Mango mangona kitoooos.

Hmm, ja sitten...... no nyt ei kyllä tule enää mitään tähdellistä kerrottavaa mieleen. Pitäisikö tähän vaikka vielä joku ruokapäiväkirja repäistä kuluneelta viikonlopulta? Vaikka sunnuntai...antaa vähän osviittaa sellaiselta päivältä, kun syönnit menevät.... no, perseelleen. Here it comes.

- aamupala, vissiin joskus 9 aikaan,ehkä vähä ennen...

taisi olla jopa leipä, reissumies, avocadolla, pehmeällä raejuustolla sekä kinkulla. Eväitä tehdessä taisi mennä pari palaa päärynää, ja ehkä noin desin verran mango piimää kans. Vettä join, Söinkö vielä jotain? ku en muista ennää...

- Töissä, lounas? ehkä jotain puoli kolme.

Nälkä oli kova, mutta niin myös kiire. Vetäsin hattuun pikapikaa toisen eväistäni, eli the Laura's traditional mössö: päärynä + raetta (varmaa joku vajaa pari desii) ja oisko tässä ollut sitä piimää, piltin korvikkeena. Piltti pelittää paremmin, piimä ei oikein niinkään. Tämä mössö soppakauhalla alas alle kahdessa minuutissa, ja takaisin töihin. 

- Välipala... tai siis tämän piti olla se lounas, oisko ollu jotain klo 17 kieppeillä

kaksi itse valmistamaani lihapihviä, joihin olin ajatellut valmistaa salaatin kylkeen. No salaatti jäi vähän laihaksi kun kiire painoi päälle. Taisi siinä vähän vihreää olla, ja pari kurkkusiivua ristissä. pihvit kerkesin sentään mikrossa lämmittää. Vettä join... tauko, ehkä 7 minuuttia? 

- kolme satunniasta kahavia, milloin täysmaitoon, ravattomaan luomuun tai mantelimaitoon tehtynä, ja hyvin jaksaa... tai sitten ei.

- kotona, kaupan kautta kotiin rättipoikki puhki 9 h päivän jälkeen. kello puol 9.

puolikas pinaattikeitto. Loput kikherneistä sekoitettuna reajuustoon, ehkä jotain reilu desi kaikenkaikkiaan. Mango päälle, ai nami. Vajaan tunnin päästä otin vielä pari haukkua protskupatukasta ja appelsiini. 

Nukkumaan! 

Laiskan, yksinasuvan sinkkunaisen lounas valmiina tarjoiltavaksi, olkaa hyvä! Ohje: pilko omena. Kumoa se lautaselle. Kaada päälle jogurttia ja vaikka rahkaakin. Jos jaksat vaivautua, lisää kanelia. Syö, ja pode huonoa omatuntoa laiskuudestasi, sillä YOU SHOULD KNOW BETTER! Tällaisilla eväillä eilen, kun ei vain viitsinyt vaivautua....

Lauantai taisi olla vielä hieman kehnompi päivä, kun aikaa oli vielä vähemmän ja ruokailujen välit vielä pidempiä. Tietääpähän nyt mitä nämä viikonloput ovat, joten evääksi kaikkea helposti purtavaa ja nieltävää, mahdollisesti nestemäisiä evästä. Muutoin syönnit ovat sujuneet töissä viikolla ihan mallikkaasti ja vointi on ollut ihan ok, nyt pääsi käymään vain pikku lepsus, ja iltaisin olokin oli sen mukainen. Eli pitänee petrata, ja pysyä tarkkana! 

Nyt loppu, ja lähden Arnoldsiin ostamaan jogurttijäätelöä, haluttaa sitä niin maan vietävästi! Nyt on uusi tukkaksin, niin kehtaa taas kylillä liikkua ilman että pipo roikkuu silmillä! Seuraavaan kertaan! Ilmoittelen kun patukat/pulverit saapuvat, niin päästään maistelemaan niitä yhdessä. Tai no, patukat on jo maisteltu, mutta tuo mystinen ihm aina, jonka ansiosta saan upean uuman ja pulleat purjeet! Hmm, pitäiskö vähän laskea odotuksia, ettei käy samalla tapaa kuin mango piimän kanssa.......

Mukavaa helmikuun alkua kaikille! Sunnuntaina podetaan yhdessä ikäkriisiäni, kun vissiin pitäisi vuosiakin täyttää, höh! 

~ Laura