Kun on aika nauraa ahdistukselle päin naamaa.

I meet you again my old friend!

Se on täällä taas....... vuosien tauon jälkeen.... vuosien karttelun, välttelyn sekä itkupotkuahdistusten jälkeen, tuolla se pötköttää. Odottaa minua. Valmiina haastamaan minut. Kaikessa makeudessaan ja maistuvuudessaan. Tonttu pakkaa jo tavaroitaan, mutta minä, minä en aio perääntyä. Sillä minä olen valmis ottamaan tuon haasteen vastaan!

Bujaa!

Banaanijogurtti!! Hetkinen... siis come again? Banaanijogurtti......?! Aivan totta! 200 grammaa valion banaanijogurttia. Ehkäpä suurin, ahdistavin, pelottavin asia maailmassa ikinä! Tuo purkki saa polveni hakkaamaan yhteen pelkästä ajatuksesta. Ja nimenomaan ei mikä tahansa banskujogu, vaan juurikin tämä kyseinen purkki kaikessa hapituksessaan! Ai mistä tässä nyt on oikein kyse? Ystävät, antakaapas kun minä kerron hieman yhteisestä historiastani banaanijogurtin kanssa, josta päästän itse päivän aiheeseen. Toverit, nyt puhutaan nimittäin...

...ahdistuksesta. 

Eihän tuossa jogurtissa tosiaan mitään kummoista ole. Ihmiset ostavat ja syövät sitä kaksin käsin päivästä toiseen, ja omiin suosikkeihini kautta historian on aina kuulunut ruisleipä kera banaanijogirtin, vielä yhtäaikaa suuhun tungettuna. Voiko olla mitään parempaa? Kaupan hyllyllä katson kun ihmiset lataavat purkkeja korin täydeltä sen kummempaa hermoilematta. Miksen minä kykene tuohon enää? Kyse ei ole toki siitä, että olisin syönyt jossain elämäni vaiheessa ko. makua niin paljon ettenkö saattaisi sitä enää syödä tai olisin muutoin siihen jollaintapaa kyllästynyt, vaan siitä, mitä olen itse, omilla ajatuksillani, tuolle jogurttipololle aiheuttanut. Hyvä Valmistaja, jogurtissanne ei ole siis yhtään mitään vikaa, olen vain itse saastuttanut kyseisen herkun. Herkun? Eihän se oli herkku, vaan ihan normaali jogurtti! Mutta tähän tiettyyn tuotteeseen minulla liittyy niin paljon sairaita ajatuksia, ahdistusta ja pelkoa, että sen ympärillä on siellainen muuri, jota ei yhdessä yössä kaadetakkaan.

Tämä purkki on nimittäin suuressa, ellei kenties jopa itse pääroolissa, kun palataan aikojen alkuun, jolloin sairaus alkoi ottaa minusta enemmän ja enemmän otettaan. Karkkilakko muuttui yhä tiukemmaksi ortoreksiaski, ja pian kaikki olikin ei toivottujen-listalla. Niin kuin myös tämäkin tuote. Muistan aivan selkeästi, kuinka luin jostain lehdestä, kuinka tavallinen jogurtti saattaa sisältää jopa kahdeksan palaa sokeria. Kahdeksan palaa, susssiunakkoon! Jutussa oli vielä kuva banaanijogurtista. Ja minä kun niin pidin banaanijogurtista.... siinä missä elämä muuttui koko ajan "terveellisemmäksi", kyydistä putosi luonnollisesti myös tämä "sokeripommi". Aina jogurttihyllyllä valikoimaa katsellessa, näin tuon ihanan purkin sijaan vain nuo kahdeksan sokeripalaa, ja päädyin valitsemaan maustamatonta. Jos mieleni joskus järkkyi, ja olisin halunnut jääkaappivalikoimaan jotain vaihtelua, muistuttelin itseäni kiivaasti: muista, kahdeksan palaa.... ja sinne ne namit jäi, kaupan hyllylle.

Rakensin siis tästä kyseisestä normaalituotteesta itselleni kunnon pelokin ja muistuttajan, ja siitä tulikin jollain tapaa sairaudeni symboli. Olenhan vetänyt nämä sairaat vuodet litrakaupalla jäätelöä, syönyt suklaata, karkkia, rahkaa, sun muita oikeita herkkuja, mutta banaanijogurttia sitten? Herrajumala, hengiltäkö te minut haluatte?! Tiedän edelleenkin rakastavani tuota makua valtavasti, mutta valitettavasti en enää edes oikein muista, miltä se maistuu.... Ja kukapa nyt omaa luomustaan haluaisi alkaa hajottamaan, rakennustöihin kun kului sentään lähes vuosikymmen!

Minä haluan! Sillä nyt vain on sen kaiken aika.

Eilisellä prisman reissullani ratkesin taas riemusta: on taas se aika vuodesta! Uutuuksien!! Loikin ja ilakoin kylmähyllyllä kuin mikäkin vasa, ja keräsin koriini kaiken mitä mieleni vain halasi! Ilo se on pienikin ilo, ja siinä missä joku innostuu uusimmasta automallista tai huippu laadukkaasta kameran linssistä, minä ilakoin kun kauppoihin ilmestyvät uutuus maut! Ja erityisesti, kun niitä on lupa myös syödä! Voi riemua! Niin monet kerrat olen aina uutuus tuotteita pyöritellyt, ja vielä tänäänkin minulla on monet, edellisten kevät-ja syys kausien uutuus tuotteet yhä maistelematta. Toki olen jo monet maut viimeisten parin vuoden aikana ateriasuunnitelmaa noudattaessani syönyt, mutta edelleen "tätä haluan maistaa"-lista on melko pitkä. Joten eilinen kauppareissu oli vähintäänkin yhtä jännittävä kuin joulupukin näkeminen aattoaamuna, sillä olin unohtanut että nyt on syksy, ja syksy tuo tullessaan uutuudet kauppoihin: lihoihin, karkkeihin, maitotuotteisiin, kaikkiin! Ja entistä jännitävämpää tästä tekee sen, että tänä syksynä syön kyllä kaiken mitä vain haluan, enkä tyydy vain haikailemaan niiden perään. Piste. Case closed.

Hiih! Näillä uutuus ihanuuksillä pääsen itseäni ilahduttamaan!! Pienestä on lapsi onnellinen ;) 

Mutta mukaan tarttui jotain muutakin. Taidattekin jo arvata. Siinä intopinkeänä jogurttihyllyä eestaas ravatessani, tuotteita koriin lappoessani muistin tarvitsevani myös isomman, 200 g suuruisen jogurtin, jonka kanssa syödä muroja. Noh, siitä sitten valitsemaan. Tuo hyppely ja riemu laantui, ja naama vakavoitui... hmm. Mitä sitten. Nuo isommat purkit, normaali rasvaiset nimenomaan, ovat aina aiheuttaneet minulle hieman normaalia enemmän päänvaivaa. Minulla taitaa olla joku thing näiden jogurttien kanssa ;D Noh, siinäpä meinasi jo vähän mennä sormi suuhun, ja huomasin että olen kävellyt hyllyn päästä päähän jo aivan liika monta kertaa, ja tällä kertaa en riumusta, vaan jopa jo hieman ahdistuneena. En osannut päättää. En uskaltanut. Apua, mitä makua. Jokainen alahyllyllä oleva 200g jogupurkki huuteli nimeäni, enkä tiennyt mitä niistä haluttaisi. Ahdistavia kaikki. Mikähän olisi hyvää? Mitä tekisi mieli? Mikä sopisi hyvin yhteen murojen kassa? Mustikkaa...en tykkää. Hedelmäpommi...syönyt liikaa kevyt-versiona...oi voi.Mansikka sitte? No mikä olisi kaikista vähiten ahdistavinta, onhan muroissakin jo sentään kaloreita ja sokeria. Missä näistä olisi vähiten energiaa....?

Hetkonen!! Stopstopstop, mitä sanoit?! Sanoppas se uudelleen!?  Anteeeeeeeksi kuinka!!? Valinnanvaikeus on asia erikseen, täysin ymmärrettävää, ehkä jopa suotavaa vuosien panttaamisen jälkeen mutta että missä vaiheessa Tonttu pääsi puikkoihin?! Nyt pelit seis kuin olisi jo! Kyllä minä *aatana sulle Tonttu ahdistuksen näytän, itseppähän tämän aloitit, itseppähän tätä kerjäsit!! 

Ja niin minä harpoin päistikkää, sydän pelosta ja raivosta vimmalla rinnasta ulos lyöden sellaista marssia sitä tuotetta kohden, minkä tiesin aiheuttavan itselleni, tai Tontulle, sellaiset hepulit, ettei toista ole! Tänne se banaanijogurtti!! I dare you! Ahditaako?! Hienoa, hyvä! Nauran ahdituksellesi päin naamaa!!

Ja niin minä lähdin... ahdistuksen,pelon ja riumun sekaisn tunnelmin kassalle, ja nyt odottelen varsinaista battlea huomisen aamupalan muodossa. Bujaa! 

Eihän kyse ole toki siis pelkästä banaanijogurtista. Banaanijogurtti nyt vain sattuu edustamaan minulle jotain suurempaa, mitä se todellisuudessa on. Minulle se sattuu olemaan nimittäin oikea ahdistuksen ruumiillistuma, syömishäiriöni symboli. Vuosia pelottelin itseäni kyseisellä tuotteella, jota kautta ahdistus ja pingotus levisi myös muihin tuotteisiin. Erään lukijan jättämä kommentti herätti minussa tänään valtavasti ajatuksia, jotka liittyvät juurikin ahdistukseen, ja sen myötä jäin ajattelemaan melko paljolti juurikin ahdistukseen, paranemiseen, omaan tahtoon liittyviä ajatuksia, sekä ennekaikkea haluun kohdata ahdistusta. Kuka nyt ahdistusta haluaisi lähteä tavoittelemaan? Sehän on aivan hullua! Sama jos tulella leikkisi! Itse kuitenkin koen, että juurikin tämä ahdistuksella leikkiminen on ennemmän kuin tärkeää ja ratkaisevaa, kun kelkka on viimein onnistuttu kääntämään kohti parempaa, ja tavoitteena on painon normalisointi ja muutoinkin normaali elämä.

Itseänikin ahdistaa moni aisia. Naurettavaa kuinka moni ruoka saa vielä hikikarpalot kohoamaan, tai tuottavat muutoin päänvaivaa. Toiset enemmän, toiset vähemmän, ja osaan olen jo tottunut, ja huomannut että mitäpä noita pelkäämään. Mutta vuosien mittaa laadittu "kiellettyjen aineden"-lista voi ollakkin vaikea ykskaks deletoida kovalevyltä. Se vaatii harjoittelua! Sitkeää harjoittelua, ja toistoja ennenkaikkea! Ja rohkeutta. Uskaliaisuutta, sisua ja tahtoa. Tahto on mielestäni se tärkein. On aivan turhaa yrittää pakottaa ihmistä haluamaan jotain, esimerkiksi juurikin paranemista. Jos itsestä ei löydy aidosti halua muuttaa elämäänsä, muuttaa tapojaan ja tottumuksiaan, on aivan se ja sama mitä toiset sanovat ja kehoittavat tekemään. Kuluttavat vain ääntään. Jokainen meistä kykenee ehkä samaistumaan siihen elämänvaiheeseen, jossa sairaus on alkanut menettämään suurimman hohteensa, olet ehkä vuosia roikkunut jo ajatuksessa "josko tässä voisi alkaa pikku hiljaa jotain asioille tekemään" tai muutoin vain juurtunut omiin pahoihin tapoihin vaikka muuten elämässä menisikin aivan hyvin. Mutta siltikään, vaikka jokin pieni kipinä, jokin ääni päässä soisi ja sanoisi että ehkäpä olisi aika, ei siihen siltikään ole tarttunut. Sairaus tuo turvaa, se on tuttua ja pitää elämän hallinnassa. Se rajoittaa elämää nin valtavasti, mutta siltikin siitä irtipäästäminen on tuntunut varsin epämukavalta. Sitä ikäänkuin leijuu jossain rajalla, eikä oikein tiedä kumpaa polkua lähtisi kulkemaan, kun kumpikin reitti houkuttelee. Itse myönnän täysin olleeni tämmöisessä välitilassa nyt jo parisen vuotta! Ikäänkuin toinen jalka olisi jo kovasti menossa toiseen suuntaan, mutta siltikin on ollut kova tarve kurkkia ja miettiä että olisiko sittenkin tämä toinen polku helpompi ja jännittävämpi. Tiedostaa ettei sairaus tuo elämään yhtään mitään hyvää tai positiivista, mutta silti, jokin luonnonvoima siitä käskee vain pitämään kiinni! Jos ajatus on vielä pitkälti kiinni sairaudessa ja sen tuomassa ihanuudessa, siinä on aivan turha kenenkään yrittää alkaa neuvomaan paremmasta elämästä, sillä sairaat korvat eivät kuule komentoja toisilta.  Jos mieli on jotain päättänyt, niin se on aamen se.

On siis haluttava parantua. Tahtoa sitä vilpittömästi. Siihen asti kaikki haaveilu ja haikailu paremmasta huomisesta on turhaa, sillä tuolla asenteella ei saa mitään aikaiseksi, ei itse eikä yleensä muutkaan. Tarkoituksenani ei ole nyt manifestata kuinka mahtavan hienosti minulla menee, kuinka mieleni on valaistunut ja olen jättänyt taakseni synkät ja varjoisat polut ja astunut valoon tajuamaan asiat viimeina kirkkaana kuin vesi. Näin ei todellakaan ole, vaan edelleenkin ahdistus, ajatus ja houkutus eilisestä, Tontun kuiske korvaan ja turvaruoat seuraavat minua kuin varjo, joka ikinen päivä. Mutta muutos, jonka olen viimeisen kuukauden sisällä huomannut, onkin siinä, että olen löytönyt itsestäni jonkin aivan uudenlaisen halun ja tahdon pystyä tähän kaikkeen. Haastaa itseä. Altistua pelottaville asioille. Ahdistua, mutta samaan aikaan nauraa ahdistukselle päin naamaa! Hakea omia rajojaan, ja katsoa kuinka pitkälle jää oikein kantaa. Hakea oikein asioita, jotka saavat Tonttu-polon repimään pelihousunsa.

Ja tähän minä tarvitsen haasteita. Ruokaa ja herkkuja. Voi kyllä, juurikin niitä! On totta, että painon saa toki nousemaan ruisleivällä, raejuustolla sekä pilttiin hukutetulla rahkalla, mutta siinä missä nämä korjaavat ehkä sairasta kehoasi, korjaavatko ne tarpeeksi sairasta mieltäsi? En voi puhua kenekään puolesta ,enhän minä muiden pään sisään pääse, mutta oma vastaukseni, mitä omaltakohdalta olen asiaa tutkaillut ja kokenut, vastaus on ei. Olenhan minä ennekin painoa saanut ylös, ja useamman kilon verran, miltei normaali painoon saakka, mutta totta puhuakseni totta mieleni on ollut aina yhtä kireä ja tiukka kuin viulun kieli. Sillä nuo kilot sain hyvällä, monipuolisella, terveellisellä ja kaikinpuolin tasapainoisella ruokavaliolla. Niin... mutta missä olivat pullat? Jäätelöt? Suklaat, karkit, kaakaot, herkku jogurtit, friteeratut kanapallerot? Eivät ainakaan minun lautasellani. Olo parani ja koheni terveemmän kehon myötä, mutta on myös myönnettävä, että ajatus herkkujen tai vähemmän terveellisemmän aterian syönnistä sai oloni tuntumaan tukalata ja ahdistuneelta. Kuvittelin syöväni vapaasti ja monipuolisesti, mutta pökäle se mitään vapaata syömistä ollut nähnytkään! Söinhän minä jogurttia, mutta koskinko banaanijogurttiin? Sain pelkän hepulin koko purkkia ajatellessa!! Eli vaikka kuinka saatan ylpeillä saaneeni keväällä painon ylös, oli tuo saavutus hyvin pitkälti Tontun sekä ortoreksian tahdittamaa, ilman totaallista vapautta ja huolettomuutta, sallivuutta sekä nautiskelua.

Miksi sitten puhun aiheesta?Pitäisikö niitä herkkuja vääntää nyt sitten ihan urakalla, kun jo pottumuusinkin alas saanti vaatii pienen taistelun! Eivätkä nuo herkut ole edes ravitsemuksellisesti mitenkään kovin tärkeitä tai ehkä paras vaihtoehto joka päiväiseen ruokailuun, päinvastoin.En minä näin väitäkkään, mutta itse olen oivaltanut sen, kuinka äärimmäisen merkittävää, ainakin oman tervehtymiseni, etenkin juurikin tämän psyykkeen ja henkisen nipottamisen kannalta katsottuna nuo herkut ja kielletyt aineet ovat. Minulle ne ovat juurikin se lääke, joka auttaa otettani hellittämään sairaista ajatuksista, suupala suupalalta ja herkku herkulta. Monille meistä on helpompi turvautua normaali ruokaan, jonka tietää aiheuttavan vähemmän ahdistusta ja tuskaa, ja vaikka kuinka hienosti noudattaa omaa suunnitelmaansa kellon ja gramman tarkkuudella, mielestäni aivan yhtä tärkeää on myös halu ja uskallus haastaa ja altistaa itsensä pelolle ja ahdistukselle, eli kaikelle kielletylle. Kyllä, jogurttihyllyllä voi tehdä valinnan: ottaakko purkillisen maustamatonta jogurttia ("jogurtti kuuluu mun suunnitelmaan, vähän oon reipas kun syön taas jogurttia, hyvä minä jee jee tämä on hyvvää") vaiko sitä ihanan marjaisaa ja sametin pehmeää herkkua ("ei hele mulla tekee tätä oikeasti mieli, pakkosaadapakkosaada tahtoo tahtoo!! muttakun.....") Can you see what I mean? Omilla valinnoilla pystyy tekemään ihan valtavan suuria asioita, jos vain uskaltaa uskaltaa.

Omalla kohdallani onnistuminen ruokkii onnistumista. Kun on pelännyt jotain tarpeeksi kauan, ja viimein uskaltautuu heittäytymään omalle epämukavuusalueellee, olo on kuin maratoonin voittaneella!! Kuu
n viimein saa pelkän haaveilun sijaan ostettua sen ihanan possumunkin, ja mikä oleellisinta, myös syötyä sen, ahdistuksen ja katumuksen lisäksi sitä saattaa tuntea yllättäen myös ylpeyttä, suurta riemua, onnistumista sekä halua kokea sama uudestaan. Ruoan tehtävä on ruokkia ja parantaa kehoa, mutta ne herkut ja kielletyt, ne vasta sen todellisen työn tekee. Viimeistelevät koko komeuden!

Jokainen taplaa tyylillään. Se mikä sopii toiselle, ei käy toiselle laatuun ollenkaan. Itsekin olen vasta varsin alussa opetellessani uudelleen vaikeiden ja haastavien ruokien/herkkujen syöntiä (kyllä, jopa päivittäin!), mutta tänä syksynä olen huomannut, että jotta oma mieleni avartuisi, ja voin syöntini olevan rehellisesti rennompaa ja vapaampaa, on minun "pakko" altistaa itseni haasteille ja ahdistukselle, päivittäin. Pakko? Korjaan, saan! Sillä minä haluan tehdä niin! Siihen jää jollain kierolla tapaa koukkuun, ja ahdistumisen ja onnistumisen kierteestä tulee aina yhtä hyvä mieli, niin että tuon tunteen tahtoo tuntea yhä uudelleen ja uudelleen. Ja voi tätä riemua kun yhtäkkiä kaikki onkin sallittua! Pelko hakkaa rintaan suklaaratukkaa aukoessaan, mutta samanaikaisesti tajuaa kuinka sataprosenttisen sallittua tuo patukka on.... tuo tunne parempaa kuin suklaa itse ;)

Uskaltakaa ja rohjetaa. Haastakaa itseänne.Keep pushing yourself ei päde ainoastaan vain urheilusuorituksessa, vaan myös tässä lajissa! Älkää jumiutuko tuttuun ja turvalliseen, sillä eikö nyt olisi aika nauttia ja riemuita siitä, kun pitkän aikaa jatkuneen kieltämisen ja kituuttamisen jälkeen viimein sinä itse sallit itsellesi kaiken sen mitä mielesi vain halajaa! Ole rohkea, sillä sinä teet tuon muutoksen, ja myös sinä saat nauttia työsi hedelm...eipäskuin herkuista ;) Lupaan, ettei se riko sinua. Päinvastoin, se korjaa sinut.

~Nimimerkillä: Juuri iltapalan (kaksi jätti kokoista paahtoleipää juustolla, herkkurahka persikalla, maidolla huuhdeltuna) lisäksi jättikulhon rommisuklaa jäätelö kumonnut, koko komeuden Cloettan toffee crispy suklaapatukalla viimeistellyt. Ahdistaako? Ehkäpä, mutta ei jaksaisi moisesta ressata... ;) Mulla oli näläkä ja mieli halasi, sen pituinen se. Mitä sitä sen enempää selittelemään... Keep it simple.