Eikä tämä niskalenkkiote koske ainoastaan kirjoittamista, vaan ylesitä skarppausta yleensäkkin! Meinasi nimittäi tämä skarppaus kaatua jälleen vähän karppaukseksi. No ei nyt ihan sentään, mutta niinkuin jo mainitsin, ja otsikkokin siihen vähän vihjaa, tämä sairasloma ei käynnistynyt aivan yhtä mallikkaasti mitä edeltäjänsä. Kun jäin saikulle torstaina, minulla meni koko viikonloppu ihan häneksi, ja kuljin hartiat korvissa ja olin yksi suuri stressipallomöykki kaikkine ahdisituksineni, pelkoineni ja stresseineni liittyen lähinnä työhän ja tulevaan. Minua ahdisti ihan suuresti, ja tällä kertaa podin ihan suunnatonta huonoa omaa tuntoa työtovereitani kohtaa, mitä he ajattelevat ja pelkäsin ihan todolle töihin paluuta ja sitä, jatkuuko minulla työt ylipäätään saikulta palatessani. Näissä olotiloissa mei oikeastaan koko seuraava viikko, ja uneni ja syömiseni kärsivät tästä melkoisesti, varsinkin unenlaatu. Jouduin oikeasti uskottelemaan itselleni että nyt ei ole aika murehtia, vaan keskittyä itseeni, mutta jotenkin viesti ei tahtonut mennä läpi. Siinä missä edeltävä saikku oli minulle suunnaton helpotus, tämän kertainen tuntui pikemminkin suunnattomalta synniltä! Kadotin kaiken tämän keskellä saikkuno todellisen tarkoituksen, ja siinä huolissa ja murheissa kieriessäni meinasi kadota myös ruokahalua ja tsemppihenki.
Tai kyllähän minä toki söin, ei se tyystin unohtunut. Mutta voi mahdoton mitä stressi ja ahdistus ja huoli voi tehdä ruokahalulle! Ja tuohon saumaan Tonttu huomasi tilaisuuden tulleen, ja sain työstä käydä kerta toisensa jälkeen neuvvotteluja siitä että on okei syödä tämä, on okei ottaa tuo, on okei pistää rasvaa, ottaa normi jogu, ottaa lisää, ottaa jäätelö..... viimeisen pari viikkoa on mennyt melkoisella työstämisellä, ja totta puhuakseni olen jäänyt myös monet kerrat jalkoihin. Valinnanvaikeus, jaakailu, keskustelu ja ruoka-ahdistus palasivat yhedssä yössä, ja tuo kaksi viikkoinen "nauretaan ahdistukselle"-henkinen tsemppi valui suihkun lattiakaivosta valtameriin. Samalla kasvoi epätoivo ja ahdistus sitten itse epäonnistumisesta, ja kaikesta siitä, mitä en osannut tehdä oikein, vaikka tiesin tasan mitä pitää tehdä ja miksi! Pari viikkoa on ollut melko mielen puurtamista, syömistä sinnillä ja väkisin (kun ei ole vain nälkä!!) ja stressin ja murheen ulostyöstämistä. Olen syönyt jotakuinkin rytmillä, jotakuinkin oikeita asioita, mutta tuo Tontun mukana olo ja jatkuva neuvottelu kaikesta, siis KAIKESTA, kikkailu ja naurettavat harha-ajatukset ja luulot (jos nyt syön nämä kaksi leipää, minulla ei varmana ole riittävä nälkä lounaalla, jolloin syöminen on epämiellyttävää ja vaikeaa...jätän siis toisen leivän pois, otan vaikka jogurtin tilalle... tai rahkan, siinä on vähemmän sokeria... pistäiskö laittaa päärynää... ei, siinäkin on myös sokeria. söin eilen jo jäätelönkin.... voi jeesus oikeasti! Tähän ralliin vain uupuu!! moni teistä voinee varmasti samaistua....) ovat kuormittaneet mekoisesti psyykettä, ja syöneet tsemppihenkeä melkoisesti. Joku päivä tai ateria mennyt paremmin, toinen taas vähän heikommin, ja päivät ovat kyllä olleet melkoisia sillisalaatteja erittäin mallikkaiden aterioiden sekä tonttuiluruokien käydessä kamppailua lautasella. Huhheijjaa. Paino ei ole onneksi tippunut (juurikaan, 100g näytti vähemmän mitä viimeisen kolmen viikon aikana mutta eipä tuollaisia lasketa, olin varmana käynyt juuri vessassa :D) mutta sepä se, kun ei ole noussutkaan, vaan juminut kolme pitkää viikkoa nyt tasan samoissa lukemissa! Ja tämäkin turhauttaa entisestään!
Eilisellä terapiakäynnilläni kuitenkin mieleeni avartui hieman; terapeuttini sanoi osuvasti että olen tuntunut jäävän nyt hieman jumiin tuohon epäonnistumiseen ja siitä huonon omatunnon ja syyllisyyden tunteeseen, enkä osaa kuinm ajatella tuota kuinka hienoa ja mahtavaa minulla oli tuolloin ekana kahtena viikkona, kun nyt taas olen epäonnistunut enkä saanut tuloksia aikaiseksi. Hän sanoi naama pokerilla että ajatellaan nyt sitten niin, että nämä kaksi viikkoa on mennyt harjoitellessa, ja tulevat kaksi viikkoa menee nyt sitten vähintäänkin yhtä mallikkaasti mitä tuon ensimmäisen saikun kaksi viikkoa:vimmalla ja tarmolla ja kovalla tsempillä. Oloni oli jotakuinkin sellainen niin....totta. Aivan. Miksikäs ei! Tai tuolla istunnolla oivalsin lähinnä sen, että olen jäänyt erittäin vahvasti kiinni negatiivisiin ajatuksiin ja energioihin, ja murehtinut vain sitä kuinka en onnistu ja kuinka osaisin tehdä paremmin mutta en ole saanut aikaiseksi ja nyt on jo saikku kohta puolessa välissä ja voi voi voi voi voi.... helpottavinta oli kuulla, että on ok, vaikka en ole onnistunut, että sen ei ole väliä jos olisinkin pettynyt ja välistä epäonnistunut, eikä sen takia kannata heittää pyyhettä kehään ja antaa kokonaan myöten. Nämä kaksi viikkoa meni miten meni, ei niiden kannata antaa määrittää tulevaa kahta viikkoa, vaan hyväksyä tappio, älä vello siinä, älä syyllistä siitä itseäsi, älä takerru siihen, vaan aloita alusta. Haaaaah, miten sielu puhdistuu pelkästään tätä kirjoittaessa! :D tai mikä oivaltaminen osaltani, kuulin oikein kuinka lamppu päässäni syttyi, ja hartiat kohosivat hieman helpotuksesta! Palattuani istunnolta, tunsin heti pientä muutosta, ja mahan kiristäessä vielä entisestä ateriasta, väänsin itselleni keitot ja ruisleivät, ja söinpä vielä minttu classicinkin, vain koska mieleni niin teki. Koin jotenkin aivan mielettömän helpotuksen tuolla käynnilla, kun joku kertoi minulle että asiat menivät miten menivät, ja se on todella ok, Aina ei voi onnistua, mutta itsensä soimaaminen ja epäonnistumiseen takertuminen ei kannata, sillä minun kohdallani tuo langetti kuin verhon silmieni eteen, enkä nähnyt enää eteeni, vain taakse. Eilen sain tehtyä uudelleen päiväkohtaiset ateriasuunnitelmani, ja yksinkertaisesti päätin, että nyt mennään eikä meinata! Listan ja mielitekojen mukaan, enkä suostu enää moiseen tunteiden ja tonttuilujen pyörittämiseen ja vellomiseen. Minulla on suunnitelma, minulla on tavoite, minulla on lupa ja minussa on rohkeus ja tahto. Minulla on kaikkea joten ei anneta projektin lässähätää nyt! Notkahduksia ja kompurointeja tulee kai kaikilla, mutta tärkeintä on kai se, että niistä myös noustaan, ja jatketaan taivalta naama hieman ruvella mutta leuka pystyssä. Eikös?
Huh. Nyt vain uutta tuulta purjeisiin ja eilistä murehtimatta kohti uutta päivää!
Ps. Mutta s**t*n* ei tämä ole helppoa! Ja olen päättänyt tintata voimalla kuonoon sitä seuraavaa, joka kehtaa tulla kiikaamaan minulle painon noston helppoudesta, tai muutoin vähättelee jollain tapaa kaikkia kohtalonsisaria, joilla on usemapi kilo nostettavanaan! "Pikkasen oon kateellinen, eihän sun tartte kuin syödä! Ja saat syödä mitä vaan."" Epäreilua. Vaihdetaan osia; sää syöt sen mitä mää jätän syömättä."" Otappa tästä vähän tätä munki läskiä."" Voi ku saat syödä paljon eikä sun tartte liikkua yhtään."" Elämä on epäreilua ku toisilla näkyy heti kaikki ja toisilla ei.""Nyt vaan syöt kaikkee etkä ajattele"
News flash people: Painon nosto ei ole helppoa!!
Ja kaikille, se ei välttämättä ole suurta hupia, hauskaa, helppoa, ihanaa, nautittavaa tai millään tapaa kadehdittavaa!! Puhutaanko ummetuksesta, jatkuvasta ähkystä, kellon tarkoista ruoka-ajoista, kiristävästä tunteesta mahassa, väkisin syömisestä, ja kirsikkana päällä kaikesta siitä kiristyksestä, ahdistuksesta ja pahasta olosta siellä pää kopassa!? Moni samassa jamassa oleva varmana voi valottaa tilannetta hieman lisää, ja kertoa omakohtaisia kokemuksia hepuleista, kilareista ja ahdituksesta. Sitten voidaan palata aiheeseen, kuinka painon nosto on helppoa ja ihanaa hommaa...
Katkera ja kärkäs? Hieman, anteeksi, mutta minua vain alkaa välistä hieman ärsyttämän ihmisen asenne ja tapa ilmaista ajatuksiaan. Miksi ihmeessä kadehtia jotain, mikä on sairauden aiheuttamaa? Kyllä joo, onhan se totta että tässä projektissa on paljon hyvää, ja uusien makujen ja ruokien löytäminen tai uudelleen syönti vuosien tauon jälkeen ON todella ihanaa ja mahtavaa, mutta minulle ongelma on lähinnä se, miten moni ihminen vierestä katselelssa ajattelee tämän joten mahtavaksi ja ideaaliksi tilanteeksi mätätä kaikkea rasvaista, makeaa ja epäterveellistä mielin määrin, ja nauraa päälle siitä kuinka he siinä onnistuisivat heti ja helposti. No sehän on kiva, good for you. Mutta tässäpä uudelleen rakenentaan kehoa jonka olen itse hajoittanut, enkä ajatellut tehdä sitä pelkällä juustolla ja suklaalla. Ja muutoinkin, ei minua aina naurata kun joudun itkun kanssa syömään iltapalaleivän mahan kiristäessä, jättämään väliin tai kesken jonkun kivan homman koska ruoka-aika sattuu samaan aikaan, ja seison vartin suklaahylyllä ja hikikarpalot valuen yritän tehdä päätöstä. Tämä ei ole helppo,a ja toivoisin tämän joidenkin ohmisten oivaltavan himan paremmin. Tai ainakin sitten pitävän omat mielipiteet ja järkevät ajatukset itsellään. En minäkään lauo isokokoiselle ihmiselle päin naamaa oi voi, kuinka olet läski, eihän sun tarvitse kuin laihduttaa. Se on nin helppoa, minultakin lähti 5 kiloa kesällä kuin hupshei vaan. Helppoa kuin heinänteko. Tai ylipäätään sano ääneen kenekään edes olevan lihava, sen lisäksi se että se on äärimmäisen eepäkohtieliasta ja loukkaavaa, niin mitä tuo ihminen sillä ilmoituksella tekee, kyllä hän sen itsekkin jo tietää, eikä se kohenna hänen oloaan muutoinkaan,päinvastoin. Miksi sitten sanoa laihaa ihmistä laihaksi, ja vielä ehkä kertoa kuinka kadehtii tätä. Vastaavasti ei laihakaan ihminen kehostaan nauti, saattaa vielä hävetäkkin sitä, joten millä oikeudella sitten laukomaan "kohteliaisuuksia"? Hyvää varmasti moni tarkoittaa, mutta se miten ilmaisee asiansa on sitten aivan toinen lukunsa...
Sellainen ajatus jostain mielen perukoilta, jossa se on kytenyt jo pidemmän aikaa. Onko kellään ollut koskaan hetkiä, jolloin olisitehnyt mieli tintata jotakuta päin näköä kuunnellessaan "kohteliaisuuksia"?
~ Laura
