Jorinoita jonninjoutavia kera kuvien

Kerrankin voisin edes yrittää antaa itseni sijaan kuvien puhua puolestaan, tai ainakin yrittää tehdä postauksesta kuvapainotteisen, ja kertilla viikon kulkua näiden kautta. Sotkuhan siitä tulee, tiedän sen jo nyt mutta antaa tulla. Sotkuna ja levällään nuo kaikki ajatukset ovat päässänikin, niin mitäpä sitä turhaan liikoja yrittämään ;D

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Kysyi minulta terapeuttini ottaessaan yläs tämän viikkoisen punnituksen tulosta. Painoni oli taas hieman tippunut, muutaman sata grammaa. Hittolainen. Mutta toisaalta, osasinhan minä tämän jo teille ennakkoon kertoa. Syöminen on ollut laiskanpuoleista, liian yksipuolista, suunnitelmaa oikoen ja omaa välinpitämättömyyttä läpisormien katsellen, Syitä etsittiin ja aiheesta juteltiin liki koko tunti, ja sain helpotusta omaan vaativuuteeni: tätä tämä on: askel taakse, kaksi eteen. Tämä viikko on lähtenytkin liikkeelle jo paljon paremmalla ruokahalulla, ja olen sekä pakottanut että lahjonut itseäni million milläkin. Ja makeaa on tehnyt mieli ihan mielettömästi! Ja näitä mielitekoja olenkin pyrkinyt kuluneen viikon ajan toteuttamaan :)

Ruokahalua on herätelty muun muassa jäätelöillä (cittari ja sen viheliäiset EURON jäätelötarjoukset! muutaman ehkä hamstrasin, mitään en myönnä...), uudella profeel juomalla (vielä juomatta, suklaanmakuinen upposi tänään jälkkärinä), geisgatuutilla (jonka yrittämisestä sain tontulta sellaista kyytiä, että tuutti polo odottaa aloitettuna ja elmukelmuun käärittynä hieman otollisempaa hetkeä tulla syödyksi. Toisekseen totesin, etten taida edes oikein tykätä tästä tuutista...), uusilla jogurteilla ja rahkoilla, joista viimeisimpänä uusin Skyr vihreä omena (menettelee, odotin enemmän), niillä kunnon ruoilla (hernekeittoa, lohta, kinkkukiusausta, pinaattikeittoa, jauhelihaa... leipää ja kananmunia kaverina) ja sekä irttareilla, muutamalla palalla suklaata ,sekä random rainbow suklaalla, jonka ostin aivan extempore jo parisen viikkoa sitten! Tuhosin tuon eilen, pienin ahdistuksin mutta alas meni. Tänään on sitten herkuteltu muutamalla palalla suklaata sekä Classicilla. Jätinköhän nyt jotain pois... Mutta jep, sokeri maistuu! Ja nyt on vasta keskiviikk, hupsis....

Today is a special day, my friends! I was actin like a freaking lady, ja suuntasin kaupoille vaateliikkeisiin terapian jälkeen! Oli oikeastaan enemmän terapeuttista pyöriä reilu tunti kaupoilla, ja tällä kertaa todella uppotua rättien maailmaan, ajattelematta mitään muuta kuin tulevaa kesää, ja hankintoja, joita kesää ajatellen raskisi hamtrata. Ja ostinkin jotain! Minä, piheyden ruummiillistuma, sain 40 euroa uppoamaan ilman suurempia omantunnon tuskia: mukaan lähti mustat farkkushortisit (niitä ilmoja odotellessa....) koska möin kaikki entiset shortsini keväällä kirppiksellä (eli siis tottakai minulla oli lupa ostaa uudet, ihanat tilalle!) sekä pitkän neuletakin, joita olen tyytynyt tähän asti ihastelemaan vain muiden päällä, mutta nyt sitten löysin viimein tuollaisen itsellenikin. Tämäkin oli puhdas vahinko, sillä ohini käveli tyttö, joka oli palauttamassa tuota neuletta takasin rekkiin, eli aivan kaikkea kunniaa en voi itselleni tämän hankinnan löytämisestä itselleni ottaa, vaan bongasinpa sen "toisen päältä" tälläkin kertaa. Mutta sain sen itselleni, ja olen eeerittäin tyytyväinen, ja odottelen jo kovasti kelejä että sillä tarkenisi ulkosalla. Onpahan vielä aikaa kasvatella takalistoa aivan rauhassa noihin housuihinkin, joihin aion istua täydellisesti viimeistään loppu kesään mennessä.

Kaupoilla kiertelemisessä kylmässä, märkänä ja väsyneenä kuitenkin parasta on se, että saa tulla kotiin, ja vetää päälle mukavimmat vermeet ikinä: legginssit, villasukat (eriparia tottakai) sekä suurimman hupparin mitä vaatekaapista löytyy (ehkä koko new york-reissun paras ja käytetyin hankinta ikinä ;)) Ja ennenkaikkea, sallia tämä löhöily itselleen!Valitettavasti kuume ei hellittänyt, vaan shoppailu on tässä päivän mittaa jatkunut myös kotishovalta käsin, ja tietokoneen palkissa roikkuu muutama (aivan liian monta) välilehteä eri ebayn sivustoja. Baaad idea, let me tell you!

No ja sitten.Voisin miltei ajatella olevani raskaana! Nimittäin viime aikaiset mieliteot ovat kyllä olleet sen luonteisia, eriskummallisia ja voimakkaita, että jos ei paremmin tietäisi niin voisin jo huolestua :D Nimittäin minua on riivannut aivan eriskummallet mieltymykset, ja varsinkin yhtä niistä en voi käsittää sitten millään!

Nimittäin säilötyt coctailhedelmät! Mmmitä ihmettä!! enhän minä edes pidä sekadelmistä! Juurikin niistä ällöttävistä, joita tarjoiltiin aina koulussa "jälkiruokina", tai hotellien aamupalabuffeteissa, säilöttyine kirsikkoine kaikkineen... hyi helvata! Mutta nyt... kaikkialle, kaiken kanssa, joka aterialla! what?!

Mukaan on tarttunut myös kesän ensimmäinen alemeloni, joita takavuosina olen syönyt oikein urakalla, liiaksikkin, muun ruuan olemassa olon unohtaen. Nyt mietin pitkään, tohdinko melonia kotiin raahata, ettei vain kävisi niin kuin niin monena muuna kertana: täytän mahani melonilla ja jätän kaiken muun syömättä. Mutta näin ei ole päässyt käymään, ja olenkin rouskutellut melonia välipalalla sekä päälyruokana, ja itseasissa, en tiedä johtuuko sitten kylmästä kelistä vaiko mistä, ei tuo meloni aivan niin hyvältä ole maistunutkaan, mitä joskus aikaisemmin. Seuraavan ostan sitten kun helteen painavat kunnolla päälle! 

 Hieman ymmärretävämpi pakkomielle minulla on ollut myös raejuustoon ja näkkäriin, josta on tullut uusi BFF. Siis leipänä, ei rahkaan mössättynä. Ajattelin että en pidä näkkäristä näkkärinä, mutta ohhoh, nyt minulla ei mitään muuta haluttaisikaan. Raejuusto nyt sinänsä ei ole mikään ihmeellinen asia. Olen toki korviani myöten rakastunut valion uuteen juures/siemenraejuustoon, mutta jotenkin olen saanut näistäkin kahdesta mieliteosta aikaiseksi jotain kieroa.... nimittäin yhdistämällä ne. Kulhoon. Murskattuna. Eli käytännössä, syön näkkärini lusikalla kulhosta. Raejuustoon sekoitettuna...kuivatulla punajuurella ja siemenillä maustettuna. Tänään yletyin jo aivan uusiin ulottuvuuksiin lisäämällä coctailiin jo pilkottua kinkkua. Että joo... Alkuun saattoi kuulostaa aivan normaalilta touhulta, näkkärit ja rakeet mutta mutta....missä menee hulluuden raja? :D ON VAAN NIIN HYVÄÄ ETTÄ JÖSSES!! 

Sitten. Löysin jotain tuossa pari päivää takaperin. Flippasin. Ei siitä sen enempää. Tilaukseen menee!

Mieli on vähän vaihdellut, ja välillä on tullut otettua "vähän" takkiin Tontulta (erityisesti haastaessani itseäni herkuilla). Eilisen terapiakäynnin tiimoilta, jossa juurikin puhuimme syömisestä melkoisesti, oivalsin jotain. Ravitsemustilan korjaantumisessa tärkein marssijärkestys on seuraava: rytmi, monipuolisuus, riittävyys sekä sallivuus. Niin. sallivuus on monesti se viimeinen saareke, jota kohti pikku hiljaa kuljetaan. Toki, kaikista parasta olisi lähteä haastamaan ja altistamaan itseään herkuille ja haasteille jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jottei kynnys sitten myöhemmin, syöntien jo sujuessa ja ollen muutoin kohdillaan, olisikaan niin haasteellista. Tajusin, että yritän välillä liikaa. Niin kovasti haluaisin jo usklataa kaikkea, ja luulen ja vaadin että minun tulisi kyetä jo kaikkeen, onnistua jokaisessa haasteessa ja herkussa, vetää kaikkea mielitekojen mukaan. Terapeuttini naurahti, että sen sijaan, että tavoittelisin kakkupalaa, vaadin ja tavoittelen koko kakkua. En tarkoita, että yritän täällä hikikarpalot otsaltani valuen koko kakkuja syödä, vaan että en osaa ajatella että mienestä voi lähteä liikkelle. Ja ennenkaikkea, itseensä ei tarvitse pettyä, tai itselleen suuttua tai hermostua (niinkuin maanantaina tein, jumaleisson en muista milloin olisin saanut sellaisen raivoitkupotkusoimaus-kilarit kuin autossa marketista tullessani, huutaen itselleni sellaisia solvauksia ja vaipuessani totaallisen epätoivoon. Aivan itsekkin hämmästyin jälkikäteen kuinka saatoinkaan olla niin vihainen itselleni. tai ehkä sittenkin sairaudelleni?)  Mutta kuitenkin. Nyt aion keskittyä siihen, että syön vaikka herkun päivässä, ja yritän ymmärtää sen, ettei minun tarvitse kyetä kaikkeen heti. Ajallaan, kun nuo syönnin kolme muuta etappia on saaavutettu, myös sallivuus ja herkuttelukin sujuu ilman sen suurempaa suunnittelua ja soimausta, vaikka jos välillä takkiinkin tulee. 

Hmm. Mitähän vielä... ai joo! Koin juuri jotain lenkillä, ensimmäistä kertaa tälle...kesää? <3 

Ei kai mulla muuta :)

~ Laura 

Mikä on kun ruoka ei maistu!

Niin, otsakekin sen sanoo. Ei maistu, niin ei maistu!Mutta miksi ei maistu! Olen koitetlu lahjoa itseä viime päivät millä milloinkin: suolaista, makeaa, haasteita ja Tonttu-ruokaa. Ei. Ei niin ei. Jo reilun viikon olen joutunut enemmän tai vähemmän vääntämään kättä ruokailuista: minulla ei tunnu olevan minkään maailman intressiä ruokaa kohtaan what so evör, ja nälkääkin saa hakea ja houkutella kylään. Eipä ole paljoa näkynyt tai kuulunut. Olen samaan aikaan hamstrannut pakkaset täyteen jäätelöä ja pakannut kaapit aina suklaakekseistä irtokarkkeihin täyteen jotta edes satunnainen mieliteko saisi minut syömään jotain energiapitoista, mutta viimeiset pari viikkoa olen lähinnä nautiskellut kaalta. Kaalta sen kaikessa mahdollisessa olomuodossa! Kaalisalaattia kanalla, kaalisalaattia lohella, kaalisalaattia kasviksilla ja kermaviilikastekkeella, tonnikalawokkia kaalella, kaalilaatikkoa... kaalia raakana, kaalia kokattuna... kaalta,kaalta, kaalta! Päälle vielä pepsi maxia ja keinotekoisesti makeutettua kahvia, niin pääsen aivan kohta ihmettelemään airbussien liikennöintiä leijuessani maamme ilmatiloihin, sen verta kaiken tämän seurauksena olen saanut kärsiä megaluokan turvotuksesta ja kaasupatoutumista. Mahani on pallo täynnä ilmaa, ja  olo on aivan kamala ja tukala!

Siinä missä parisen viikkoa takaperin minua lähinnä ahdisti se, etten tiennyt mitä herkkua, einestä, valmisateriaa tai haastetta kävisin milläkin hetkellä valloittamaan seuraavaksi, nyt himoitsen lähinnä vain päärynöitä ja appelsiineja. Herkut ovat jääneet kaappeihin odottelmeaan syöjäänsä. Toisaalta, keho kertoo mitä se tarvitsee, ja koska minua on myös väsyttänyt kovasti viimeiset viikot, ehkä se vaatii itselleen vitamiineja? Vai olisko väsymyksen syy sitten kuitenkin huonontuneessa syönnissä? Reilu viikko on mennyt lähinnä salaatteja ja keittoja syöden, mutta nyt jo pari viimeistä päivää olen tämän lisäksi onnsitunut skippamaan muutamat välipalat ja lämpimät, korvaamalla ne jollain pienellä suolasisella, kuten raejuustolla ha hedelmillä, Leipä on pudonnut lämpimien kyljestä lähes kokonaan, ja maitoa olen juonut.... tai oikeastaan jättänyt juomatta. Yli-makean kahvin kaverina sitä menee. Jota taas seuraa taas tuo ihana turvotus...

Vaan muttakun mitä tehdä tai syödä kun mikään ei maita, ja nyt jo tuo kaalikin on alkanut maistumaan lasinaluselta suussa. No joo. A) älä kuuntele, vaan anna mennä, suunnitelmaa noudatten, ja B) toista kohtaa A niin monta kertaa että alkaa maistumaan. Tässä vaiheessa ei ole vielä varaa pelleillä ja kuunnella omia mielitekoja tai nälkäsignaaleja, koska nähtävästi ne saavat ruokailuni vain ojasta allikkoon. Näkihän tuon jo viime viikon nollatuloksessa punnituksessa, ja jos näillä syönneillä on paino päässyt nousemaan huomista punnitusta ajatellen, niin lähden seuraavaksi kokeilemaan vetten päällä kävelyä lähijärvelle, vaatii nimittäin vähintäänkin yhtä suurta ihmettä. Tällä hetkellä minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä syön, kuinka syön, milloin ja onko se suunnitelman mukainen. Kohautan olkiani kun ajatus leivästä käy mielessäni, mutta sivuutan sen samantien: plääh. 

Päätin että huomenna alkaa uusi elämä! Nyt on tultava stoppi tälle lusmuilulle. Tuntuu, että olen keskittynyt viime viikot melko tiiviisti mielen ja ajatusten työstämiseen, ja ruokailut ovat siinä sivussa jääneet aivan liian vähälle huomiolle. ja olen antanut tonttuilulle aivan liikaa tilaa hengittää, ja vallata ajatuksia. Mahan lisäksi mielikin on ollut pinkeä, ja valinnanvaikeus ja ruokajaakailu loputonta. Ja uuvuttavaa. Ruoka pyörii mielessä, mutta siltikään mikään ei tunnu menevän alas kiduksista. Tai menisi, jos sen saisi lapioitua sinne suuhun asti, vaan kun ei innostanut edes pahemmin yrittää. Vika ei ole pelkästään siinä, että en uskaltaisi syödä, vaan kun mieleni ja makunystyräni eivät tunnu halajavan mitään. Koitin yksi ilta syödä noita irttareita joita ostin. Söin puoli fudgea kun tunsin äklötystä jo puolessa välissä kuutiota. Pussi palasi kaappiin vauhdilla. Hyvä yritys. 

Palasin juuri lenkiltä, ja melkein kiljuin riemustas tajutessani jotain: huomasin haaveilevani jostain makeasta! Bujaaah, jo oli aikakin! Mieliteko!! Miten ihanaa, niin pitkästä aikaa tekikin mieli jotain! Koska päivälliseni venyi jälleen naurettavan myöhään, ajattelin antaa itselleni vielä tämän iltaisen tonttuilun anteeksi, ja syödä sitä jotain makeaa iltapalaksi, mitä nyt kaapista löydänkään! Kunhan vain saisi jonkun muunkin kuin purkkiananaksen tai makurahkan maistumaan kielenpäällä joltain!  Mutta huomenna. Aivan pakko palata rytmiin, ja palautella kaikki suunnitelmaan kuuluvat takaisin. Kokemuksesta tiedän kuinka pienet lipsumiset kasvavat pian suuremmiksi, ja nyt jo huomaan syöväni enemmän salaatteja ja proteiinia mitä minun kuuluisi, ja kuuntelevani liikaa kehon olemattomia viestejä jja niitä vieläkin olemattomia "mielitekoja".

So let the food revolution begin! Tai pikemminkin vallankaappaus, jossa tontulta riistetään jälleen ohjat, ja suunnitelma palautetaan takasin omalle istuimelleen. Ehkä vika on vähän siinäkin, että minua kyllästyttää syödä juurikin kaalta, ja olisikin aika lähteä hakemaan taas uusia makuja ja haasteita, ja yrittää innostua ruuasta ja syönnistä, niinkuin aikaisemminkin. Ekaa kertaa tälle saikkua kohtaan tämän asteen ruokaongelman, eikä sitä saa nyt päästää karkaamaan lapasesta.

Jotenka. Antakaapas kuulua  Teidän mielitekojanne, lemppareitanne, sydämenne valittuja, ultimate ruokahalun herättäjiä ja rakkauksia, joilla minä voisin alkaa herättelemään omaa uinuvaa ruokahaluani, ja löytää itseni jälleen haastamästa itseäni! Ideoita, uhkauksia ja haasteita otetaan nyt vastaan, ettei tähän vain jäätäisi paikoilleen junnamaan ;)

Eikä salaatteja! Muutakuin äärimmäisessä hätätilanteessa. Asetan itselleni tulevalle viikolle  Kolmen Koon Kiellon : ei kaalta, ei kahvia, ei kolaa. Tilalle taas nousee aivan uusi Kolmen Koon-dieetti: Karkkia, Kolesterolia ja Kunnon ruokaa! 

Ainakin seuraavilla uutuuksillä olen yrittänyt herätellä mielenkiintoa ruokaa kohtaan, ja jotta syönti ei aivan kaatuisi rahkan ja skyrien varaan, olen yrittänyt sitkeästi haastaa itseäni kevään ihanilla uutuus tuotteilla. Jättimenestykseksi on tähän mennessä osoittautunut ainakin Valion uusi lakkarae (pure love people <3) sekä kreikkalainen uutuus uuniomena! Alpron kookos jogurtti ei oikein sykähdyttänyt, ja puolet sain kumota valtameriin. Kaapissa odottaa vielä toinen mokoma uutuuksia, joita ei auta kuin alkaa apinan raivolla tuhoamaan! 

Näin. Olen puhunut.

 ~ Laura

P.s. Tämän postauksen alkuperäinen tarkoitus oli olla ruokapäiväkirja sepostus kuvineen kaikkineen, mutta jotenkin päädyinkin nillittämään ajatuksista, mitä päässäni on viime päivät pyörinyt, tuloksena tällainen itkuvirsi. No mutta toisaalta, viime päivien syönnit eivät aivan ole yltäneetään sellasiin suorituksiin, että niillä kehtaisi kamalana kerskailla, Saatan ne kuitenkin vaikka tulevalla viikolla tännekin yrittää saada näkyviin, niin näkeepä sitten vähän kontrastia hyvän ja huonon päivän välillä. Mutta aina ei mene niinkuin on suunnitellut, ja tällaista tuli tällä kertaa ;) 

Huolta, hyväksyntää ja huojennusta

Luvassa on massiivinen oksennus ajatuksia ja oivalluksia viime päiviltä, ja ajatukset päässäni rönsyilivät jo niin pahasti, että tarve kirjoittaa kasvoi niin suureksi, että en tuntunut löytävän enää muuta keinoa purkaa ja tutkia niitä. Hyvä jos edes itse sain aina välillä oman ajatuksen päästä kiinni. Pyydän jo siis etukäteen anteeksi sitä että teksti on pitkä, ilman kuvia ja melko uuvuttavaa puurrettavaa, mutta uuvuttavia ne ovat monesti päässänikin. Sit tight, varatkaa vähän evästä matkaan, ja lyökää pauselle tarpeen niin vaatiessa. Tällä kertaa tosin edes yritin jäsennellä hieman fiksummin :) 

Kävin tänään taas lenkillä. Keväään ensimmäiset puhallukset etelästä suorastaan hyväilivät ihoani, ja muistuttivat kesän olemassaolosta; siitä lämmöstä, valosta ja toivosta. Olo ensimmäitä kertaa viikkoihin oli myös hyvällä tapaa vieras: kevyempi, eheämpi. Oli helpompi hengittää, enkä tuntenut itseäni kohtaa sitä samaa armottomuutta ja kovuutta. Pari viimeistä terapiakäyntiäni kuluneiden parin päivän sisään ovat opettaneet minulle paljon, enemmän kuin aikoihin, Olen oivaltanut ajatuksia, tai ainakin hyvällä vaihdilla matkalla kohti jonkin asteen valaistumista.

Olen pohdiskellut nämä pai viikkoa,  miksi minua itkettää? Ahdistaa, on paha olla ja surettaa? Miksi mikään tai kukaan ei innosta tai kiinnosta minua?  Niinkuin kävelisin sumussa, enkä kykene näkemään paria askelta pidemmälle. Maailmassa ei ole väriä, ei tunnetta, ei intohimoa. Himoa. Ei ainakaan sitä. Halua tai tahtoa tehdä mitään, ei energiaa innostua, nauraa tai surra, kokea tai nähdä. Samalla tunnen voimaksta tyhjiömäistä oloa, aivan kun sisälläni ei olisi muuta kuin tuota samaa sankkaa usvaa ja sumua. Kuin istuisin ammeessa, joka on kaulaani myöten täynnä haaleaa vettä. Niin, aivan kuin istuisi haaleassa vedessä.

"Sää työnnät mua pois", sanoi eräs ystäväni taannoin, ja minä siihen mielessäni "en minä sinua pois työnnä, minua ei vaan myöskään kiinnosta pitää sinua lähellä. Ei ketään, tai mitään". Viimeisimmät viikot sairaslomastani ovat kuluneet kummastellessa tätä outoa matalapainetta. Tätä vierasta, pelottavaa tunnetta siitä, miksi mieli onkin näin maassa, enkä saa itseäni innostumaan mistään tai kenestäkään, tai miksi en saata asettua, niin henkisesti kuin fyysisestikkään. Muistanhan olleeni ennekin maassa, mutta miksi sitten taas.

Minulta kysyttiin tänään mitä masennus minulle sanana merkitsee. Hetken pohdittuani sanoin "epätoivottua". Niihän se on. Tuskin kukaan haluaa olla masentunut, ja siihen liitetään paljon negatiivisia ajatuksia ja oletuksia. Opin tänään  kuitenkin myös paljon jotain sellaista, mitä en ole aikasemmin osannut edes ajatella, tai pysähtyä miettimään. Eheyttävä masennus. Niin, sekä eilinen ja tämän päiväinen terapiakäyntini ovat saaneet minut oivaltamaan muutaman ison asian itsestäni, tämän hetkisestä tilastani, olostani, tunteistani, ja mistä nuo kaikki kumpuaa. Ja miksi.

Voisi ajatella että syömishäiriöstä paranemine vaatii vain ravintoa. Niinhän asia toki on, ja suurin muutos, se näkyvin, on ravitsemustilan korjaantuminen: kun laihasta, kuivuneesta ihmisestä tulee taas terveen ja elinvoimaisen näköinen yksilö. Vaatii valtavan paljon energiaa kehon tehdessä korjaustyötä, muodostaen kaikkia niitä lihaksia ja soluja, sekä herätellessä aineenvaihduntaa, hormonitoimintaa, mitä ikinä. Mutta kyse on niin paljon muustakin, sillä onhan syömishäiriö tunnepohjainen, psyykkinen sairaus, mikä vuorostaan tarkoittaa, että ongelman ydin on jossain paljon  paljon syvemmällä. Ikäänkuin kuoren sisällä simpukassa, jota syömishäiriöinen oireilullaan, kontrollillaan ja sarastamisellaan pitää visusti sisällään piilossa, tietämättä ja tunnistamatta niitä syvimpiä saloja itsekkään. Jokin vain pakottaa ja pistää toimimaan itseään vastaan, joku tunne, joku voima, jota itsekkään ei osaa määritellä. Kun syömishäiriöinen viimein saa kehonsa elvytettyä, se ei tarkoita siis ettäkö sairastuneen mieli olisi vielä palautunut tai ehjä. Normaalipaino ei ole yhtäkuin terve.

Olen aina hukuttanut itseni kiireeseen aj tekemiseen. Olen ensin suorittanut koulua, kursseja, ja sittemmin työtä ja ihmissuhteita. Olen paennut todellista oloani, ja peitonnut itseni suorittamiseen ja kiireeseen. Tulin väittäneeksi eilen, että mieleni oli korkeammalla kun olin töissä. Oliko?, kysyin terapeuttini. Tuumattuani oivalsin, että ei ollut: olinhan minä tuolloinkin väsynyt, yksinäinen. surkea ja onneton. Tunneköyhä lahna, joka ei jaksa innostua tai tuntea mitään mitään tai ketään kohtaan. Oloni on nyt ja on ollut jo pitkään aivan kuin lilluisin siellä haaleassa vedessä: kaikki on samantekevää, eikä mikään oikein tunnu miltään. Plaap, niin tai näin, aivan sama. Mutta erona tämänhetkiseen tilanteeseen, tuolloin minulla oli työ. Työ pitämässä minut kiireellisenä, muissa ajatuksissa, poissa ikävien, ahdistavien ja masentavin ajatusten ääreltä. Hautasin itseni tekemiseen, juoksin pakoon pahaa oloani. ja näyttelin elämää.

Käsitin tänään, että minulla on paha olla, koska nyt joudun olemaan ihan kaksin noiden ajatusten, tunteiden ja olojen kanssa. Minut on pysäytetty, ja minulta "viety" ja riistettyse kaikki se sälä, mikä on tähän asti minua hämännyt. Pitänyt "onnellisena", pinnalla. Minut on pysäytetty, ja kaikkein kamalinta, kaikkein vaikeinta tässä sairaslomassa onkin ollut kohdata juurikin tämä olo, juurikin nämä ajatukset, mitä tällä hetkellä koen, tunnen, ja käyn lävitse .Olen ajatellut, että minua masentaa, ahdistaa ja itkettää vain koska elämässäni ei ole mitään, minulla ei ole tekemsitä, enkä koe olevani hyödyksi tai hyödyllinen. Asiahan voi toki osittain olla myös näin, mutta tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Totuus on se, että nyt kuulemani perusteella alamme olemaan niiden tunteiden äärellä, joiden takia minulle on syömishäiriö aikoinani kehkeytynyt. Se piilossa pysytellyt simpukka sisälläni kaikkine niine tunnemöykkyineen ja saloineen onkin nyt pulpahtamassa pintaan, ja tämä onkin se syy, mikä saa minut oireilemaan tavallani niinkuin tällä hetkellä teen. Oli se sitten lamaantumista, pakoilua puuhastelun muodossa, tai itkutihrustusta.

Siispä se, että minua nyt itkettää ja ahdstaa, on kuulemma vain hyvä asia, sillä se tarkoittaa, että nyt verho todellisten asioiden ja ongelmakohtien löytämiselle on vihdoin alkanut rakoilemaan. Kun syöminen on muutettu mekaanikseksi, ja tätä kautta valtaa ja kontrollia syömishäiriö-tontulta viety, jäljelle jää juurikin ne tunteet, jotka taas syömishäiriö on pitänyt takanaan piilossa ja kontorollissa. Juurikin niitä ajatuksia, pelkoja, menetyksiä, ahdistuksia, suruja, mikä kenelläkin, jotka ovat laukaisseet minullakin aikanaan oireilun. Se on möykky, sapake outoa oloa, josta en saa tunnetta tai ajatusta kiinni, mutta se on niin iso ja arvoituksellinen, että se tuntuu suorastaan tukahduttavalta.

Itkin tänään suunnattomasti terapiassa. Siitä ei tullut loppua. Se ei johtunut siitä, että mieleni oli niin maassa. vaan sisältäni vyöryi juurikin sellainen määrä jotain tunnetta, jotain oloa, jota en edes itse käsittänyt. Tähän oltiin taas todella tyytyväisiä, mikä minua taas vuorostani nauratti. Minulta kysyttiin, että mikä se tunne siellä sisällä on, ja mitä ne ajatukset niiden tunteiden takana. Tunnistin lopulta yhden jos toisenkin, minkä seurauksena itkua tuli vielä vain enemmän. Katkeruus. syyllisyyss. soimaus, viha, turhautuneisuus, vaativuus, pettymys itseä kohtaan. Katkeruus itseä kohtaan siitä, että olen aikanani sairastunt, ja sairastanut tällaista hirveää sairautta, joka on vienyt elämästäni ne parhaat kultavuoteni, nuoruuden, ja opiskelijaelämään kuuluneet riennot. Jättänyt minut yksin, ja pitänyt omanaan, näkemättä tai kokematta tarpeeksi. Ehkä viime vuosien hätiköidyt pyrähdykset reissuilleni milloin minnekin ovat olleetkin omia yrityksiäni hyvitellä tätä sanoinkuvailematonta katkeruutta, menetettyä elämää,  aivan kuin yrityksenä pyytää itseltäni anteeksiantoa ja armoa. Minä olenkin siis katkera. Olen ajatellut, että olen jo kyennyt antamaan itselleni anteeksi menneessä tehtyjä virheitä ja erehdyksiä, sekä sen, että olen aikoinani sairastunut, enkä tästä johtuen kyennyt elämään aivan sellaista nuoruutta kuin muut, tai olisin itse halunnut. Mutta ilmeisesti en sitten aivan kokonaan, sillä sisälläni velloo valtava määrä vihaa, katkeruutta, riittämättömyyttä ja turhautuneisuutta omaa itseäni kohtaan. Luulin, ettei minulla olisi enää koskaan mitään syytä katsoa menneeseen, vaan keskittyä ainoastaan tulevaan, mutta ilmeisesti näinkään ei ole.

Möykky pitää sisällään myös valtavat määrät kysymyksiä siitä, kuka minä olen, mitä minun pitäisi olla, missä minun pitäisi olla, ja miksen ole jo siellä. En ole saavuttanut mitään, tehnyt mitään, löytänyt omaa identiteettiäni, omaa polkuani, sitä omaa juttua. Miksi miksi miksi? Tässä nähdään kuulemma sitten luonteeni vaativuus itseäni kohtaan. Vaadin itseltänii kuullemma todella paljon. Oivalsin tänään, että yksi syy tämänhetkiseen levottomuuteni ja pahaan oloon on myös se, että en näe elämääni sairauden jälkeen. Tarkoitan, että en tiedä mitä tuon polun päässä on. Näen selkeästi sen, että tehtväni on nyt marssia tämä kivinen polku normaaliin painoon asti, ja saada itseni kuntoon. Se on selvää. Mutta tuon polut päässä, jonka päähän näen selkeästi, onkin liukuovet, jotka eivät avaudukkaan, joiden taakse en näekkään. Ja sekös minua ahdistaa. En osaa ajatella mitä elämä noiden ovien takana pitää sisällään, ja onko siellä tilaa minulle: opintoja, töitä, matkailua, ihmissuhteita, iloa, naurua, vai surua ja murhetta? En kykenene näkemään ,ja se saaa minut pelkäämään, että käännyt polullani vielä ympäri, ja lähden talsimaan matkaa takaisinpäin. Se on suurin huoleni.

Tänään kuintenkin sain kuulla seuraavaa. Olen sairastanut seitsemän vuotta, ja sairastumiseni on katkaissut minun kehitykseni ja kasvuni, oman identiteettini muodostumisen, ja itsenäistymiseni, jopa lamaannuttanut ne. Siispä se, että koen junnaavani paikallani, pitää paikkaansa, ja siksi minusta välillä saattaa tuntua, että muut menevät minusta edelle kaikissa elämän osa-alueissa, ja jääden jälkeen. En löydä itseäni, en tiedä kuka olen, ja mitä elämääni kuuluu ja mitä siihen haluan, ja miten löytää nämä asiat. Mutta koska olen sairastanut seitsemän vuotta, ei minun ole tarkouituskaan saada vastauksia seitsemässä viikossa. Naurahdin. Ehkä tämä on totta. Miksi en voi käsittää, ettei minulla ole kiire? Kiire löytää vastauksia, taikka kiirettä kyetä näkemääntulevaisuuttani luin lasipallosta. Olen aivan alussa omaa prosessiani, vasta lähtöruudussa kohti terveempää minää, eikä minun siis noiden liukuovien taakse tarvitsekkaan aivan vielä nähdä. Sen sijaan minun täytyisi jaksaa vain uskoa, että siellä on tilaa minullekin, ja tulevaisuutta minuakin varten. Elämä kantaa, on terapeuttini motto, jota hän minulle aina hokee, ja ehkä minun pitäisikin uskaltautua uskomaan, että näin asia todellakin saattaa olla. Pitää vain uskaltaa luottaa ja uskoa.

Itkuni tänään oli siis sekoitus niitä karvaita tunteita, joita syömishäiriöni on pantanut sisällään, joita olen juossut pakoon, ja nyt joutunut kohtaamaan. Tämä surutyö on siis sittenkin aivan yhtä tärkeää mitä itse syöminen; noiden tunteiden läpikäyminen, niiden tutkiskelu, ja niiden hyväksymienen ja niissä oleminen. Se katkeruus, turhamaisuus, viha, ja suru. se ettei riitä, se ettei tunne olevansa riittävä, se ettei tunne saaneensa mitää aikaseksi, olevansa riittämätön, mitä ikinä tekeekään. Tämän lisäksi itkuun mahtui myös helpotusta: oli suorastaan huumaavaa oivaltaa ja tajuta näinkin isoja asioita, ja ymmärtää, että kaikki se, mitä on luullut huonoksi, onkin hyvää. Tämä kaikki kuuluu asiaan, ja on hyvä että olen juurikin nyt tässä pisteessä, että viimein syömishäiriökontrollin alta pääsee karkaamaa niitä todellisia ajatuksia ja tunnetiloja, niin pitkään ne ovat olleet pimeässä piilossa. Olin, ja olen helpottonut. Ehkä en olekkaan vain surullinen ja masentunut koska en koe tekeväni mitään tai olevani hyödyksi, vaan nämä ajatukset ja tunteet ovat peräisin jostain todella syvältä, sieltä asian ytimsestä. Aion antaa itselleni luvan käydä nämä tunteet ja olot läpi, sellaisenaan kun ne tulee, ja hyväksyä ne. Ne eivät olekkaan pahasta, ja ne eivät määrittele minua ihmisenä, tai ne eivät ole pysyviä. Ne vain pitää hyväksyä ja ottaa vastaan,ei suinkaan painaa takaisin juoksemalla riennosta toiseen, vältellen ja kiirehtien. Kriisini siitä, ettei minulla ollut  tekemistä olikin siis ehkä vain viimeisiä tontun hädän huutoja yrittää löytää jotain, millä tukahduttaa näm äepämiellyttävät ajatukset ja karvaat tunteet. Mutta läpi ovt tulleet, ja niiden kanssa nyt rämmitään. Mutta verrattuna eiliseen, tänään katsonkin niitä aivan eri vinkkelistä; hyväksyvästi ja  ymmärtäen, että ne tulevat minusta, ja ne pitää osata käsitellä, ja niiden äärellä olla. Ei paeta,

Eheyttävä masennus. Opin tänään aivan uuden merkityksen masennukselle, Terapeuttini kysyi keskutelut käytyäni, miltä tämä sanana minusta nyt kuulostaa kuulostaa, Sanoin ,että heti paljon luottavaisemmalta. "osa prsosessia", vastasin. Ehkä minulla onkin juuri tuollaine eheyttävä masennus? minun kuuluu käydä läpi näitä vaikeitakin hetkiä, yksinäisyyttä, vetäytyneisyyttä, mielenkiinnottomuutta. Aikani ja energiaini ei ehkä vielä sittenkään riitä vielä kaikille tai kaikelle, vaan kuluu omiin ajatuksiin ja niiden setvimiseen, ja tietysti vielä syönnesitä huolehtimiseen. After all, olen kaikesta tästä yksin vastuussa, ollessani avohoidon puolella. Mutta miksi tästä vetämättömyydestä, tai ylipäätään mistään tästä itseään soimaamaan? Nyt ollaan tässä hetkessä, ja ajatus siitä, että tämä kaikki on ohi menevää, ja osa tätä kivistä taivalta, kantaa minua eteenpäin. Itsensä ruoskimisen, pakottamisen ja syyllistämisen sijaan onkin ehkä opeteltava vain hyväksymään olemaan juuri tällaisena tässä hetkessä mitä juuri nyt on. Ehkä näin teen palveluksen itseni lisäksi myös pitkällä juoksulla myös muille.

Kävin tänään siis taas lenkillä.  Tuo etelätuuli suorastaan suuteli ihoani, Hymyilin, Mutta tuo hymy ei ehkä sittenkään johtunut tuosta lempeästä puhalluksesta, vaan siitä, että tänään ymmärsin, mitä sallivuus, ymmärrys ja  hyväksyntä omaa itseään kohtaan tarkoittaa. Antaa itselleen lupaa tuntea ja voida juuri niinkuin silloin tuntuu, antaa lupa kohdata kaikki tunteet sellaisenaankuin ne tulee, eikä häveten yrittää hukuttaa niitä mihinkään. Ei pakottaa itseään tekemään tai näkemään ketään tai mitään, jos ei siltä tunnut. Sallia. ymmärtää. hyväksyä. Olla läsnä hyväksyvästi. hyväksyä pysähtyä, ja hyväksyä nähdä tämänhetkinen toellinen tunne, mieli ja ajatus, Ei kiirehtiä, vaan luottaa, että kunhan ensin rauhassa maltan kulkea tätä polkua jokainen sen mutka ja moukku läpikäyden, nuo polun päässä olevat ovet aukeavat myös minulle kun niin on tarkoitettu, ja niiden takaa löytyy jotain myös minulle. Tuolle ovelle ei parane kiirehtiä tai juosta, vaan ajatella niin, että samalla kuin tätä tietä pitkin matkustan, vastaukset ja ratkaisut, tulevaisuuteni muotoutuu samanaikaisesti tuolla piilossa. Ikään kuin suuri ja mahtava taideteos piilossa yleisön silmiltä ennen näyttelyn avajaisiltaa, ja ajan ollessa oikea, näen tuon luomuksen kun niin viimein on tarkoitettu. Ei minun tarvitsee tietää ja nähdä vielä kaikkea. Ei muuta, kuin että saan itseni kuntoon, ja että elämä kantaa, ja tulevassa on tilaa myös minulle, mitä ikinä sillä on minulle sitten  tarjottavanaankaan. Pelottavan ahdistava ajatus, mutta ei auta kuin uskoa, että asiat järjestyvät, jopa minun kohdallani. ja tämä, ystäväni, on ihan mielettömän huojentavaa oivaltaa.

~ Laura

P.s. ainiin, kävinhän minä tänään vissiin puntarillakin.

Tättärää! God damn it, määhän paisun ku pullataikina! "Siltäkö se susta tuntuu?" heti kysäistiin. No ei sentään. mutta kieltämätä hassu olo;  kaveri vetelee osaston startti suunnitlman mukaan, ja paino rullaa melko reippaalla tahdilla eteenpäin. Toki herkkuja mahtuu mukaan enemmän, mutta missä ovat ne valtavat annoskoot, loputkon nälkä ja suuri energiantarve, kysympähän vain! Ilmiesesti kohdallani näin ei  ole.. .tontun ajatuksia, huomautin heti. Mieli kuitenkin heti asettui kuullessani, että tämä reipas kehitys näillä määrillä kertoo ja kielii vain siitä, kuin vähäistä, niukkaa ja epätasaista syömiseni oli ennen tätä sairasloman mekaanista syöntiä. No joo, point taken, totta, makes sense. Ehkä tunsin jopa pientä huojennusta. Rakennettavaa on paljon, joten keho käyttää sen kaiken minkä se vain saa uuden luomiseen ja vahinkojen korjaamiseen. Hyvä juttu siis, herättää vain monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Muttä hyvä juttu tämä on, todella hyvä!

Voiha halavatun hillomunkki!

Jos joskus ottaa pattiin, niin nyt sitten on juurikin tuollainen hetki! pakko päästellä höyryjä, vaikka aihe onkin ihan naurettava.

Päätin nimittäin eilen, ja tunne varmistui vielä tänä aamuna, että this is the day, tänään haastan itseni jollain. Erään ihanan lukijan motivoimana, yllyttämänä ja jalanjäljissä päätin, että aikomisen sijaan on todella ryhdyttävä sanoista tekoihin, ja uskallettava enemmän, ja isompia asioita, ilman suurempaa ressiä ja ajatusta. Senkun vain toimii. Niin oivallisena esimerkkinä hän itse toimi taannoin, että aivan mykistyin, ja havahduin itsekin haluavani juuri tuonlaisia suorituksia ja urotekoja. Kiitos siis tästä Kaisa. Juurikin tästä on mielestäni vertaistuesse kysymys: tuetaan, kannustetaan, tsempataan, mutta tungetaan myös sen verta iholle, ja ollaan valmiita potkimaan hieman vauhtia persuuksiin, ja saamalla tästä kaikesta myös itselle virtaa ja puhtia kohdata haasteita. Autetaan ja tsempataan toisia puolin ja toisin, kiitos siis kaikille ihanille!

Mutta siis. Herkku joka on pyörinyt mielessäni jo pitkään. Varmaan jo viime kesästä asti, mutta aina jäänyt ostamatta...ei nyt tee mieli. No kun kohta on oikia ruoka aika, sitten joskus vielä ostan tuollaisen, oi kato kun on ihanan näköisiä! muttakun, sitten seuraavalla kerralla, noku just söin, ei nyt tee oikeestaan ees mieli.... tekosyiden ja tilanteiden välttely on aivan loputon, ja tuo mieliteko on jäänyt hankkimatta kerta toisensa jälkeen. Lisäksi kun haaste on minulle henkilökohtaisesti punaisten ruokien listalla (tällä tarkoitan ruokien liikennevaloja, joiden avulla lajittelen ruoat punaisiin, keltaisiin ja vihreisiin... tästäpä tulisikin itseasiassa mielenkiintoinen aihe kirjoitella!), enkä siis siksi olekaan aivan helposti saanut tätä haastetta selätettyä. Ainakaan vielä, kunnes tänään päätin että tänään se tapahtuu, ja hankin itselleni pulleimman, mehukkaimman, sokerisimman, tuoreimman, vadelmahillolla varustetun...

Mutta eipä mennyt tälläkään kertaa aivan kuten Strömsössä, ja sokeristen näppieni sijaan jäinkin nuolemaan paljaita sormiani! Ja eikä ollut minusta itsestäni johtuvaa, tällä kertaa. Nimittäin kolme eri kauppaa ja tuoretiskiä, sekä aivan liian montaa turhaa ajettua kilometria ja suuren suurta hiilijalanjälkeä myöhemmin totesin, että koko maailma tuntuu olevan minun ja hillomunkkini välissä! Ei vaan ei, si sitten millään! Oli dallaspullaa, omenakampaa, vanilijaviineria, mustikkapullaa, korvapuustia, karjalanpiirakkaa, croissanttia, kanelikierrettä, rähmäpullaa, kinuskidonitsia, pikkupizzaa, SOKERIMUNKKIA, vaan ei sitä saamarin hillolla olevaa ihanutta, johon olin koko ajatuskeni, voimani ja tahtoni viimein saanut ajettua!! Tulin kotiin pettymyksen ja helpotuksen sekaisin tunnelmin, mutta lähinnä minua ärsytti se, kuinka niinkin yksinkertaisesta hankkeesta saattoikin tulla niin vaikea ja iso juttu. Ja iso ja vaikea siitä kehkeytyi päässänikin, sen sijaan että se olisi ollut enää extempore, kiva juttu. Siitä tuli pakkomielle ja melkoinen urheilusuoritus. Kotiin päädyttyäni ja syötyäni tuo munkki ei vaan ottanut ja lähtenyt mielestäni, vaan jäi hyvin paljon kummittelemaan ja ärsyttämään mieltäni, ja siksi päätin vielä viimeisen kerran nousta vastarintamaan, ja suunnata lähimarkettiin: olin päättänyt tuon munkin saada, ja sen myös tänään söisin, Tuossa vaiheessa minulla ei enää koko munkkia lie enää mieli tehnykkään, sen verta pakko siitä oli päivän aikaa kehkeytynyt. 

Ja yritykseksi jäi tuokin kerta, sillä ei ollut k kauppiallakaan tarjota minulle halamani laista herkkua. Voihan hevon... kakkara. 

Mutta ehkä ihan hyvä näin. Enemmän kuin hienoa että olin päättänyt kohdata suuren haasteen tänään, pisteet siitä, mutta vaikka olisinkin viimiesellä reissulla munkkini saanut, ei se niin hyvältä varmana olisi enää maistunutkaan. Ehkä siis ihan kiva, että tämä haaste jää kertaan, kun minua kävelee kadulla vastaan juuri sellainen munkki, jota olen tänään päivän metsästänyt. Silloin yksinkertaisesti vain tartun tilaisuuteen, enkä jää kahtakertaa miettimään, ei nimittäin olekkaan aivan yksinkertaisin homma, sittenkään. Ja tuolloin harteilta on pois myös turhat paineet ja odotukset, joita tänään tunti tunnilta tuntui kertyvän enemmän ja enemmän. Parempi niis näin. Kyllä.

Parempi metsästysonni seuraavalla kerralla, hittovie!

~ Laura 

L niinkuin Levoton

Täällä taas. Nyt on mämmit maisteltu, munat löydetty, ehkä lammastakaan onnistunut tänäkään vuonna välttämään. Vaikka yllättävän hyvää tuo tämänvuotinen karitsarulla oli edellisten vuosien kokeiluihin. Suorastaan hyvää kun pisteli reilusti karpalohyytelöä niskaan. Pyhät vierähtivät melko verkkaisissa tunnelmissa, satunnaisesti ulkoillen, elokuvia katsellen, mökkeillen sekä Pandalla ja Jyväsylän keskustassa pyörähtäen. Tulipahan nähtyä Suonejoen torikin. Pääsiäisen pyhiin mahtui mukaan siis sallivaaa syöntiä (makkaraa ekaa kertaa vuosiin, ranskalasia ekaa kertaa vuosiin, sekä kohtuudella suunnitelmassa pysymistä...), herkuttelua (no sitä mämmiä, rahkapiiraakkaa, jäätelöä, lakua, suklaata...), parempia yöunia sekä völläämistä; rentoutumiseksi kuulemma sanotaan. Sekä vajaa 900 km autossa istumista, joten nyt lättänän takaliston lisäki sain myös autoilukiintiöni melko hyvästi täyteen. Hyvinkin perinteinen pääsiäinen siis... senkin suhteen, että se jätti jälkeensä (taas) levottomuuden, syömisen vaikeuden ja pienen ahdistuksen kaupan päälle.

En ymmärrä. Tai toisaalta myös ymmärrän. Tapahtuu nimittäin joka kerta, mutta tänä vuonna nuo kaikki menneestä tutut olot, tunteet ja ahdistukset tulivat kyllä voimakkaampina mitään vähään aikaan. Olen siis tullut kotiin jo maanantaina, mutta levoton mieli ja kroppa on pitänyt minut kaukana koneesta, kaukana paikallaan olosta. En osaa muuta ajatella kuin että useamman päivän sisällä olo, erittäin verkkainen elämänmeno sukulaisten parissa omaan hössötökseen ja ainaiseen juoksuun verrattuna, sekä univelkojen tasaantuminen saivat energiatasoni nousemaan, muttasamaanaikaan hermoni  kiristymään, ja turhautuneisuuden nostamaan päätään. Samaan saumaan Tonttukin heräili horroksestaan. Sunnuntaina tuntui jo kuin olisin lentoon löhdössä, ja maanantaina olo oli jo melko sietämätön, Niin vieras tunne kaiken väsymyksen jälkeen, kun ei tiedäkkään miten päin olla, ja vain ahdistaa,ahdistaa ja ahistaa, ja tekisi mieli juosta vaikka paikallaan jotta ahdistus ja levoton mieli antaisi rauhan. Samalla mielellä ja fiiliksellä mentiin koko alku viikko, vasta eilen olo ei ollut enää niin tukala. Niin tukala, mutta tukala. Tätä auttanut ehkä se että olen lenkkeillyt ja purkanut energiaa ulos melko pitkien lenkkien muodossa joka päivä, ja syöntini on ollut melko tiukkaa. Tai tiukempaa.

Niintosiaan, se ruoka. Pääsiäisen syönnit sukulaisten luona menivät ihan ok, niin ok kun voivat mennä. Paremmin mitä edellisinä vuosina, mutta silti huonommin kuin kotona. positiivista toki se, että huomaa ahdistuvansa siitä, kun ei pystykään noudattamaan suunnitelmaansa, vaan joutuu taas ynnäilemään, miettimään ja jaakaamaan syömisiään. Sitä oli jo tottunut omaan rytmiinsä, ja siihen ajatukseen että sitä on vain syötävä. Eniten harmia toi juurikin rytmin särkyminen, toisen lämpimän ruoan puuttuminen (mikä johti useimpiin välipaloihin, päärynä alkoi tursuamaan puolessa väliä pyhiä korvista!) sekä pienet muutokset sisällössä ja määrissä. Lähinnä loppu viikkoa kohti mentäessä huomasin Tontun olevan enemmän ja enemmän mukana touhuissani, ja löysinkin ottavani mokomasta turvaa kun levottomuuteni sisälläni kasvoi ja kasvoi. Näyttävät kulkevan käsikädessä... Sanotaan, että sunnuntaihin asti meni ihan mallikkaasti, kunnes vedin (tai tontun mielestä ainakin) illasta melkoiset sokeriöverit Potteria katsellessa: Pandan tuliaisista upposi kolme pientä lakupötköä ja puolet 130 g levystä. Sillä hetkellä ajatus tuntui hyvältä, maistui ihanalle, itsellenihän olin juuri nuita herkkuja, päärynä lakua ja crisp suklaata ostellut, mutta euforia loppui heti kun totesin että nyt piisaa. Suuripieni levottomuus + sokeri overdoce viimeisenä iltana = Maailmanluokan megalevottomuus. 

Aivan kamala ahdinko, turhautuneisuus, syyllisyys, paha olo, sekä levoton sielu ja kroppa. pitkästä aikaa kuukausiin/vuosiin. Pitkän aikaa on vierähtänyt että olo todella on noin kamala, se kestää päiviä, eikä siitä olosta tai tunteesta tunnu pääsemään millään! Jopa terapeuttini oli melko yllättynyt tilastani, kun tiistaina kävin hänen luonaan, ja sanoin heti kättelyssä että vanne pään ympärillä on nyt sen verta kireällä, että ekaa kertaa kahteen vuoteen mitä olen hänen tykönään käynyt, en todella olisi halunnut istua alas, vaan kävellä huonetta ympyrää. Liikkua, purkaa pahaa oloa ja turhautuneisuutta. Tonttu on ollut niin läsnä, että olen huomioinut joka ikisen suupalani, jopa purkkaa ottaessani hiilarit ovat nousseet mieleeni. Jössessaatana sentään! Toki mielessä pyörähti käyntiin tuona sunnuntaina myös sellainen kalorilaskuri (silmissä ja mielessä vilisi numeroita, lukuja ja kaavoja sellaisella tahdilla kuin parhaimmallakin pörssimeklarilla ikään ) tuskaa helpoottaakseni, mutta lähinnä tämä paha olo ja tarve olla tekemässä jotain, liikkua, heilua, pysyä tekevänä on tapa sietää levottomuuttaa, ei kuluttaa (ainakaan tietoisesti ei). En muista milloin minulla olisi ollut tällainen olo. Katuminen ja syömisistä ahdistuminen ovat ennen kyllä aiheuttaneet kompensointia, pahaa oloa ja levottomuutta, mutta tämä tämmöinen vielä yhdistettynä kaikkeen edellä mainittuun.... oikeasti, häntäni alla tuntuu olevan suihkumoottori jolla on tarve pitää minut kokoajan liikkeessä ja lennossa, ja joka jättää polttomerkin ahteriin jos sen päällä koittaa hetkenkään istua. Eilen selvisin melkein istua kummatkin Emmerdalet paikoillanim, ennen viimeistä varttia kyselin jo kovasti äidiltäni mihin lähdettäisiin. Ei vain kyennyt olemaan sisällä, aloillaan, tekemättä mitään. 

Olin varautunut siihen, että reissu tuo omat haasteensa erityisesti syönteihin; rytmissä pysymiseen ja monipuolisuuteen, Voin kyllä olla itsestäni kuiteknin ylpeä, sillä paremmin kuin aiemmin, säilytin listan mielessäni, ja söin sen mukaan niin hyvin kuin kykenin, Ja kykeninhän minä, välillä huonommin ja välillä paremmin. Lämpimissä kärs  neniten: talo elää tavallaan ja vieraat käy ajallaan, ja tämän takia esim ei toista lämmintä ruokaa noihin päiviin kuulunut. Aamu- ja iltapalat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sujuivat hyvin, ja söin silloinkin kun muut eivät syöneet. Söin tosiaan myös makkaraa ja ranskalaisia omasta tahdosta ensimmäistä kertaa vuosiin, ja herkutteluni oli sallivaa, ja mieleni tekikin kaikennäköistä, eikä syyllisyys painanut. Vasta sunnuntaina olo alkoi olemaan sen verta levoton, että tämä vastasi jo melkoisesti syömisiin, ja illan sokerifiesta räjäytti jackpotin, ja maanatai meni aivan tonttuillessa. Tonttu ei paljoa koputellut, vaan räjäytti koko oven säleiksi, ja veti minut lekalla kumoon, ja sen jaloissa olenkin kompuroinut nämä viimeiset pari päivää. Suunnitelman vain yksinkertaisesi päätin ottaa takasin käyttööni tiistaina, sen verta ymmärsin että ei tästä muuten mitään hyvää taas tule, ja ei ole muuta tapaa päästä tästä kuin lähteä vastarintaan, mutta niinkuin sanoin, jopa purkan suuhun laittaminen on ollut tukalaa. Olen saanut siis palauteltua rytmin, syönyt suunnitelman mukaisesti taas, mutta samalla liitänyt kuin ajakka, turhautunut ja ollut hyvinkin tietoinen kaikesta mitä tapahtuu, ja mitä ei tapahdu. Sen verran olo on helpottanut, että olen saattanut istua aloillani nyt jo melkien tunnin tätä kirjoitellessani (edit; niin ehkä luulin, piti käydä heittään 11 km lenkki väliin ettei pää hajoa. Kertoo hyvin pitkälti siis siitä, millä voinnilla mennään vielä tänäänkin), ja taas olisi jo kova kiire kartanolle. Ennnn mene. Eli ei voi sanoa että aivan vielä ollaan palattu arkeen, vaan tässä sitä kovasti vielä työstetään.

Aivan outo, uus(vanha), vieras, pelottava ja ahdistava olotila minulle. Ehkä Tonttu on odottanut sopivaa aikaa iskeä, sen verta mallikkaasti on mennyt nämä pari viikkoa ilman mitään suurempaa hätää, niin käyttipä sitten heikkoa saumaa hyväkseen, ja tuli kylään kyllä sellaisella voimaalla ja rytäkällä, että tämä tyttö otti takkiin kuus-nolla, ja iskuja satelee jatkuvalla syötöllä koko ajan. Odotan vain että tämä loppuisi jo, ja olo tasoittuisi, edes hieman lisää. Pitäisi osata vain sanoa stop. Filmi poikki. Pysähdy, hengitä, rauhoitu. Anna olla, ja katse eteenpäin, uusin kirkkain, sallivin ajatuksin. Ei hätää. 

Milloinkohan moinen mahtaa tapahtua? 

~ Laura 

 

Pettymyksen kautta voittajaksi

Hellurei! Ajattelin tulla purkamaan tämänpäiväiset (edit: eiliset, väsy kaatui päälle seinän tapaan, ja kirjoittelut jäi vähän kesken...) mietteet ja ajatukset koskien aamullista käyntiäni polilla ravitsemusterapeutin tykönä, nytkun on vielä tuoreessa muistissa kaikki.

Kehnosti nukutun yön jälkeen aamuhan nimittäin polkaisi käyntiin melko suurella pettymyksellä, kun sain puhelimeeni viestin ennen yhdeksää, että ravitsemusterateutti jonka luokse minun ja terapeuttini oli tarkoitus mennä yhdessä, olikin yön aikana sairastunut. Voihan kurjuus. Tai eihän sairastumisille todellakaan voi mitään, käsitän sen enemmän kuin hyvin, mutta niinkuin jo eilen kirjoittelin, olen jo muutaman päivän juuri tätä käyntiä melko kärsimättömästi ja innolla odottanut, jotta hommat syöntien puolesta saataisiin viimein kunnolla polkaistua alulle. Hyvää pohjustustyötä olen tehnyt viimeisen viikon ajan, mutta että saisi sen ihan uuden, oman, hyväksytyn, läpikäydyn suunnitelman, jota sitten noudatetaan orjallisesti ja millin tarkkuudella itkusta ja ahdistuksesta huolimatta. Nytkö en tuota saisikaan, ja kuinka kauan joutuisin taas odottelemaan jotta uusi aika löytisi? Tonttuhan kerkesi jo pistää omat reivit pystyyn tuon sekunninsadasosan aikana; vähintään viikko armon aikaa! Lisää päiviä lusmuta, vältellä ja vähän niuhottaa! Syödä kyllä, mutta eipä haittaa vaikka vähän jotain jääkin, tai vähän juksaa... uu las palmas!! Ääni päässä vaikeni hyvinkin pian, sillä tajusin olevani todella harmissani. En halua odotella enää yhtään kauempaa, tai antaa sairaille ajatuksille mahdollisuutta viljellä päähäni moisia ajatuksia lepsuilusta tai vastuun välttelystä. En halua että yksikään päivä saikusta menee hukkaan, vain töitä on alettava tekemään nyt eikä huomenna,saatikka vasta ensi viikolla! Onnekseni terapeuttini itse ehdotti että saan tulla toki häntä tapaamaan, ja esitinkin toiveen, että käynnin teemana olisi ruoka, ja katsoisimme yhdessä tuomani suunnitelman kuntoon, ja tekisimme tarvittavat muutokset, odotellessa oikeaa, varsinaista raten käyntiä. Sen verta monessa ravitsemusterapeutin istunnossa, sekä osastoilla käytössä olevien ateriasuunnitelmien suunnittelussa kysienen nainen on ollut mukana, että voin melkein sanoa, että luotin tämän naisen ammattitaitoon kuin kalliioon.

Ja kyllä kannatti, ja olen ollut tänään(kin) todella hyvillä mielin siitä, että menin polilla käymään. Lyhesti alkuun kävimme vain muutamia työhön koskevia asioita läpi, jonka jälkeen sainkin jo heti tonkia laukustani eilen työvoimatoimiston tulostimella tulostetun ("juuuu, CVtä tässä tulostelen!":D ) suunnitelmani läpi, jonka muokkasin ja räätälöin vanhojeni pohjalta. Olin nimennyt oman suunnitelmani "startiksi", sillä kavensin hieman viimeksi käytössäni olevaa suunnitelmaa, joka tuotti melkoista päänvaivaa viime saikullani kohtuu isoine annoksineen, varsinkin kun otin sen käyttööni tuolloin aivan yhtäkkiä. Nyt siis hieman varovasemmin liikkelle, kiitos. Hieman pelkäsin että mitähän tästä mahdettaisiin sanoa, vaan eipä positiiviseksi yllätykseni sanottu mitään pahaa, vaan terapeuttini penkoi laatikostaan osastolla käytössä olevan Startti suunnitelman. Eli juurikin se samainen suunnitelma millä sitä itsekkin söisi jos sinne tulisi lähtö.Hämmentävä ajatus.

Mutta näitä kahta listaa käytiin kohta kohdalta läpi, vertailtiin, ja keskusteltiin. Listassani oli esimerkiksi kolme eri vaihtoehtoa aamu/iltapalalle, ja jokainen pienikin yksityiskohta käytiin läpi, ja tarvittavista lisäyksistä sain kuulla heti. Mutta täytyy sanoa että melko onnistuneesti olin oman suunnitelmani laatinut, sillä listaan piti tehdä vain ihan muutama hassu lisäys: rasvaa siemenien/pähkinöiden muodossa yhteen aamupalavaihtoehdoista, salaattiaterian proteiinin lähteeseen (niitä oltava kaski yhden sijaan), sekä yksi desi jälkiruokaa jokaisen lämpimän aterian lisäksi olisi lisättävä suunnitelmaani. Tässä kohtaa hieman hämmennyin, sillä miksi minun olisi opeteltava syömään herkkuja joka päivä, vieläpä kaksi kertaa päivässä, jos niitä mieli ei tee? Melkoinen herkkukerttu myönnän olevani, mutta ei se minullakaan aina sokeria mieli tee :D Oivallus ja helpotus oli melkoinen, kun terapeuttini valaisi minua kertomalla, että tässä jälkiruoalla tarkoitetaan esimerkiksi desiä marjoja, pientä hedelmää, pilttiä, kiisseliä soppaa. Toki se saa se suklaapatukkakin olla, mutta ei sen tarvitse aina olla makeapala, kunhan vain jotain, millä päättää ateria, ja energiat eivät jää vajaaksi. Aijjaaaaa!! No sitten, now I get it, eihän tämä sitten paha juttu ole ollenkaan, huh :D Hoituu. Muutamista puolen desin heitoista siellä täällä (esim keiton ja kiusauksen määrissä) keskusteltiin ja sovittiin, ja tärkeintä minun onkin muistaa että tämä on minimi, aina saa ruokaa ottaa lisää, jos vain siltä tuntuu. Tämän kyllä tiedän hyvin, eikä olekaan kyllä tarkoitus pitää itseäni nälässä. Tätä enemmän päänvaivaa tuotti leipä, sillä kokemuksesta tiedän, että erityisesti lämpimän ruoan kanssa nautittava leipä on minulle se vaikein. Aikaisemmilta kerroilta muistan miltei itkun kanssa syötyjä lounaita olleen useampi, sillä perunamuusin tursutessa korvista pöydällä koreili vielä iso ruisleipä. Olin siis jättänyt leivän pois omasta (peruna-ateriasta, keiton ja salaatin kanssa leipä on must), pois kokaan, ja tästä hermoilin eniten. Olin varma että ajatus tyrmätään samantien, mutta näin ei käynyt, vaan korvaavia vaihtoehtoja lähdettiin pohtimaan yhdessä. Kuitenkin kävi niin, että koska tulevissa suunnitelmissani tulee jokatapauksessa olemaan leipää lämpimän kaverina, miksei sitte aloittaa oepttelu jo nyt, pienin askelin? Itse siis ehdotin, että olisiko aivan hullua tai tyhmää, jos vaikka alottaisin ihan vain puolikkaalla leivällä, kokoniasen sijaan, tai sen sijaan, ettei leipää olisi ollenkaan. Tämä kävi oikein hyvin, ja olen myös itse enemmän kuin tyytyväinen, etten tarttunut heti mahdollisuuden jättää jotain epämiellyttävää suunnitelmasta pois, vaan päätin sitten kuitenkin aloittaa edes aivan pienestä muutoksesta. Moinen kompromissi ja päätös oli molempien mieleen, ja minulle itselleni jäi erityisesti tästä päätöksestä todella hyvä mieli, sen verta monet kerrat olen leivän kanssa lounaalla tuskastellut, mutta että tästä huolimatta halusin sen mukaan suunnitelmaan jo nyt.

Sen lisäksi että olin erittäin helpottunut ja yllättynyt siitä, kuinka helposti ja tahdikkaasti saimme suunnitelmasta juuri sellaisen kuin pitääkin, vaadittavat kriteerit, ja riittävästi energiaa (näin alkuun) sisältävän listan, ja vieläpä mielipiteeni huomioon ottaen, oli eräs seikka, jonka kuuleminen hoitotaholta itseltään, oli suunnaton helpotus. Ikäänkuin synninpäästö, jonka jälkeen olo on huojentunut, helpottunut, ja painoa harteilta tipahtaa niin, että tuntee kykenevänsä jälleen hengittämään vapaasti. Niinkuin totesin, käyntini oli hyvä, enkä tarkoita asiaa vain sillä, että sain viimein odottani listan käsiini,ja pääsen sitä toteuttamaan, vaan sitä, kuinka tulin kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä itse oivaltaa ja ymmärtää, ettei itselleen tarvitsekaan olla niin ankara. Vaativa. Pelätä epäonnistumista, ja sitä että tekee "vääriä valintoja". Opin enemmän ravitsemustilan korjaamisesta kuin aikaisemmilla kerroilla yhteensä, ja erityisesti siitä, mistä asioista lähdetään liikenteeseen, ja millä asioilla todella on merkitystä. 

Aiheeseen päästiin oikeastaan siten, että kysyin arastellen, saisinko juoda maitoni rasvattomana. Olen juonut sitä 26 vuotta juurikin sellaisena, kylmänä, raikkaana ja vedenohuena. Pidän sen mausta ja tunnusta, ja näin asia vain on. Luomuna, vielä parempi. Kerroin kuinka minun edeltävä rav.terapeuttini vuosia sitten eräällä yksityisellä lääkäriasemalla kielsi minulta totaallisesti kaikki ton/ton-tuotteet, eikä hänen kanssaan keskustelu tullut kyseeseenkään. Ei. Puhdas, kylmä, armoton ei. Välissämme tuntui olevan kuin paksu pleksi seinä, jonka läpi hän ei suostunut kuulemaan minua, ja lopussa minä en enää häntä. Oloni oli kamala, tukala ja itku herkässä: aivan kuin omilla mielipiteilläni ei olisi ollut mitään merkitystä, ja vain koska olin sairas, ei minulla niitä saanutkaan edes olla. Tuo käynti jätti minuun melko karvaan ja katkeran kuvan ravitsemumsterapeuteista, heidän tavastaan vain printata sama lista kaikille, ja määrätä toteuttamaan sitä, ehdoitta, mistään keskustelematta. Tämä muisto pyyhkiytyi kuitenkin eilen pois, kun ymmärsin, että hoitajia, niinkuin muitakin ihmisiä on erillasia; sydämellisiä, ymmärtäväisiä, keskustelevia mutta tarpeeksi jämäkkijä. Sellaisia jotka suostuvat kuulemaan mielipiteesi, keskustelemaan ja löytämään kompromisseja. Olin aivan ymmyrkäisenä siitä, kuinka eilinen terapeuttini hieman hämmästeli edellisen raten mustavalkoisuutta sekä tapaa toimia, ja kertoi minulle että moiset seikat (rasvatonta maitoa vaikko kevyttä) ovat mitättömiä seikkoja, joihin vielä tässä tilanteessa, somaattisen tilan ollessa näin kehnossa jamassa kuin omani (keelamma), ei ole mitään merkitystä. Ne ovat kuin pisaroita valtameressä, ja moisiin yksityiskohtiin ei ole tarvetta vielä puuttua. Minulle selitettiin, mikä todella merkitsee.

Ensmmäisenä tulee rytmi. Kun osastolle tuodaan tyttö, joka on tottunut syömään kerran kahdesti päivässä, tärkeintä on lähteä opettelemaan ja tottutelemaan kroppaa siihen, että ruokaa tulee 3 tunnin välein. Oli tämä sitten leivän, tai vain viiden viinirypäleen muodossa, merkittävintä tässä vaiheessa todella vain on se, että jotain menee alas, oikeaan rytmiin.

Tämän jälkeen tulee määrä. Riittävästi energiaa soluille ja kudoksille, joita on rytmillä herätelty ajatukseen ruoasta, ja jotka sitä alkavat pikku hiljaa itselleen vaatimaan, kun keho heräilee korjaustyötä varten. Itse olen siis juurikin tässä vaiheessa. Olen tähänkin asti syönyt kotona 3-5 päivässä, vain liika yksipuolisesti ja liian vähän. Ensin laaditaan suunnitelma jolla lähdetään liikkeelle (juuri niinkuin oma Starttinikin), jota sitten kasvatetaan ja kasvatetaan energiatarpeen kasvaessa, painon noustessa ja kehon niin vaatiessa. Tässä vaiheessa ei ole myöskään vielä niin suurta merkitystä mitä valintoja tehdään, kunhan toipilas vain syö juuri sen verran mitä suunnitelma pitää sisällään. Edellisen rav.terapeutin tapaamisen johdosta, päähäni on iskostunut eilen vääräksi osottautunut uskomus siitä, että kaikkeen on kyettävä nyt heti kerralla. Eilen ymmärsin, kuinka ankara olen ollut itselleni aikaisemmilla kerroilla toteuttaessani suunnitelmaa (esim, viime syksyn saikulla), sillä olen ollut vahvasti siinä uskossa, että jokainen "sairasvalinta" tarkoittaa epäonnistumista, ja olen potenut todella huonoa omatuntoa, syyllistänyt itseäni, ja tuntenut itseni heikoksi ja hävijäksi valitessani kevyt jogurtin normaalin sijaan, ahdistuksen ollessa liian suuri. Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, etten ole kyennyt enää ottamaan kumpaakaan, pään ollessa jo aivan pökkyrällä itkusta, ahdistuksesa sekä siitä luulosta, että teen ehdottoman väärin jos turvaudun kevyt tuotteeseen. Olenhan silloin heikko, ja huono toipilas. Lähestulkoon itkin eilen onnesta ja helpotuksesta, kun terapeuttini väänsi minulle lähes rautalangasta, että näin ei todellakaan ole, ettei minun todellakaan tarvitse vielä kyetä tekemään kaikkia muutoksia kerralla. Kunhan vain syöt sen mitä listaan on merkitty;se onko se kevyt jogurtti, vaiko normaali, ei todellakaan ratkaise tätä peliä vielä tässä vaiheessa. Sillä ei ole vielä mitään merkitystä. Puhuimme jälleen vuoren valloituksesta: vuorelle ei kavuta yhdessä tai kadessa yössä, vaan huipulle kiivetessä matkanvarrella on satoja etappeja, joihin tullaan askel kerrallaan. Minun ei tarvitse ajatella olevani huono potilas, huono selviytyjä, epäonnistunut, tai tuntea suurta syyllisyyttä, häpeää, ja ahdistusta siitä, jos en joka kerta kykene tekemäänkään sitä valintaa, mihin haluaisin kyetä. Sekin päivä tulee vielä, nyt 
mikä todella merkitsee on vain se, että annan keholleni tarvittavan määrän polttoainetta, jotta se pääsee aloittamaan kiireesti korjaustyöt. Olisin melkein hallunnut halata tässä vaiheessa terapeuttiani näistä kaikista sanoista, sillä niin suuri painolasti tipahti harteiltani ja omatunnoltani kuullessani ja ymmärtäessäni tämän kaiken.

Väliin vielä se, että älkää luulko että tämä kaikki sai minut ajattelemaan että huh, nyt saan jatkaa pelkkien kevyt lirujogurttien syöntiä, sillä näin ei todellakaan ole :) Tunne vain siitä, että minun ei tarvitse olla itselleni niin ankara, tai minun ei tarvitsekkaan uskaltaa ja kyetä kääntää valtamerilaivaa silmänräpäyksessä, oli vain niin suuri henkinen helpotus kuulla oman lääkärin suusta, että tämä kaikki pikemminkin antoi minulle melkoisen sallivuuden potkun, sillä nythän minulla todella on kaikki sallitua, niin kevyet kuin normaalitkin tuotteet. Ja mikäs tämän mukavampaa ;) Aivan uudenlainen vapauden tunne, ja nyt onkin jo suuri polte lähteä marketin jogurttihyllylle shoppailemaan, ja tuntea itsensä voittajaksi, oli korissani sitten kolme kevytjogua viidestä,  tai päinvastoin. Ylpeyttä saan tuntea siitä, että minä nämä todella myös syön, hävetä saan jos jätän ne syömättä. Helppo hengittää, aivan ihanaa :):)

No mutta takaisin aiheeseen. Eli määrän jälkeen vasta tulee  monipuolisuus,  jota taas seuraa sallivuus. Eli kun pahin hätä on ohi, ja syönnit oikealla rytmillä sujuvat, määriä aletaan kasvattamaan, aletaan viilaamaan vähän enemmän pilkkua, ja tökkimään tikulla sairautta, ja sietämään ahdistusta vaikeimpien ja haastavampien valintojen muodossa. Haasteruokia, herkkuja, enemmän ja monipuolisemmin. Toki herkkuja saa syödä aivan alusta lähtien, ja omaan suunnitelmaanikin olen sisällyttänyt kyllä melko määrät jäätelöä (kevään ihanat uutuudet <3) sekä suklaapatukoita, ei ainoastaan marjoja ja mandariineja ;) Mutta jos näihin valintoihin ei aivan heti kykene, ei huolta, sillä tähän päästään kun keho ja mieli ovat jo hitusen vahvempia. Itsekin olen sitä mieltä, että loppuun asti ei voi pysytellä omalla mukavuusalueella. Kyllä painon saa nousemaan rahkalla, raejuustolla ja ruisleivällä (itsekin tämän nähneenä ja kokeneena), mutta ainakaan oma mieleni ja ajatusmaailmani eivät olleet yhtään sen sallivampia, tai ajatukseni terveempiä. Ruokaa vain upposi tuolloin määrällisesti enemmän, mutta visusti pysyttelin omassa kuplassani, ehkä uskaltanut todella valita niitä tuotteita, mitä mieleni halusi. Nyt minulla on lupa tehdä päätökseni ja valintani oman voimani ja mielitekojeni mukaan niin hyvin kuin itse tässä tilassa kykenen, ja samalla ymmärtää ja antaa aikaa sekä kärsivällisyyttä omalle etenemiselleni. Kaikkeen muutokseen ei todellakaan tarivtse kyetä aivan nyt heti.

All this makes sense to me. Polilta lähdettyäni hymy oli melko herkissä; kädessäni uusi, hyväksytty lista johon uskon pystyväni ilman aivan kamalaa ahdistusta ja ähkyturvotusta (tätäkin odotellessa <3), tieto kaikesta oppimastani ja kuulemastani, hyvä mieli tultuani kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä tärkeimpänä tieto siitä, että en ole yhtään sen epäonnistuneempi, jos voimani joku ilta eivät riitäkkään nujertamaan Tonttua banaanijogurtin muodossa, vaan tuohon hetkeen ja tilanteeseen istuu paremmin tuttu ja turvallinen valinta. Kunhan vain valitsen syödä, mitä jättää syömättä. Tunnen olevani todella onnekas ja onnellinen siitä, että tällä kertaa tielleni osui terapeuttini kaltainen ihana, ymmärtäväinen ja välittävä ihminen, joka onnistui eilen sanoillaan ja teoillaan aukaisemaan kyllä monet lukot ja solmut päästäni, ja tänään katson maailmaa taas hieman (enemmänkin) sallivammin, avoimemmin ja avarakatseisemmin. Tunnen itseni vahvemmaksi, ja uskon huomiseen taas enemmän kuin aikaisemmin!

~Laura

Ihanaa viikonloppua kaikille! 

Ps. Jahka vaan saan listaani päivitettyä nuo pienen pienet muutokset ja lisäykset mistä eilen keskusteltiin, ja printtaan suunnitelman koristamaan jääkaappimme ovea, voin halutessaan hieman vilauttaa sitä myös täällä, jos tarvetta tai kiinnostusta on?

P.p.s. Sain tännään puhelun tuolta sairastuneelta ravitsemusterapeutilta, ja sovimme minulle uuden ajan jo heti ensi viikon keskiviikoksi. Kuulemma hänellä oli kova tarve saada tavata minua, ja häntä oli todella harmittanut kun oli joutunut käyntini peruuttamaan. Lisäki hän kertoi, että joissakin tapauksissa  joillekin potilaille ei laadita täysin uutta suunnitelmaa, vaan lähdetään vain tekemään muutoksia ja lisäyksiä vanhoihin tapoihin ja ruokatottumuksiin, mutta minun tapauksessani hän oli päättänyt valita "jämäkämmän" linjan, ja ehdotti että tekisimme minulle aivan oman, uuden suunnitelman. Hän oli todella mielissään kun kerroin, että itseasissa saimme eilen laadittua mminulle jo suunnitelman vanhojeni pohjalta, ja osaston listaan vertaamalla. Tuo lista minun täytyy ottaa mukaan tuota käyntiä varten, sekä lisäksi pitää ruokapäiväkirjaa muutama päivä, sekä kirjata ylös kohtia, jotka koen vaikeiksi ja tuottavat päänvaivaa. Tätä siis odotellessa. So far so good, ja pitkästä aikaa olo todellakin on, että olen hyvissä käsissä!

Very much alive!

Hengissä ollaan!...... näin ainakin oletan :D Paluu Japanin maalta on tapahtunut jo parisen viikkoa takaperin, mutta kotiutuminen, rutiineihin paluu ja uni-ja ruokarytmin kääntäminen taas tähän aikavyöhykkeeseen sopivaksi on vienyt kyllä melkoisesti aikaa, sekä energiaa. Palasin reissulta viime viikon maanantaita vasten yöllä, ja löysin itseni töistä heti tiistai aamuna. Koko viikko meni töissä, ja voin sanoa että koin pientä kulttuurishokkia siirtyessäni vuorokauden sisään Tokion Shinykusta Oulun pölyisille, harmaille kaduille, töihin tuota loskapaskaa lattioista luutuamaan. Viikko apinanraivolla töissä, viikonloppu huilia,ja tämä edesmennyt viikko jo hieman paremmalla menestyksellä, vaikka unenlaatu on mitä on: eko-kello Ilva on asettanut itsensä herättämään myös minut nousevan auringon tahtiin. eli siinä viiden pintaan.... j o k a    i k i n e n    a a m u. Eikä tämä kello vaikene, tai tunne torkkuominaisuuta, vaan on tyytyväinen työnsä tulokseen vasta kun saa minut ylös ruokkimaan itsensä, tai vaan ihan sohvalle istumaan, pöhöttyneenä, pää univajeesta tokkurassa, jo aamu kuuden aikaan helottava kevätaurinko sarveiskalvojani syövyttäen. Kissa on tyytyväinen ja palaa omiin hommiinsa. Jätte kiva sanon minä.

Mutta se Tokio. Oi voi. Aivan varmana luvassa on myös teille kuvia ja tarkempaa infoa reissustani, mutta tuntuu että pitää päästä kirjoittelemaan tuoreemman, hieman akuutimmat uutiset tähän ens alkuun. Kiitos kuitenkin kaikille huolensa ilmaisseille: selvisin reissusta kunnialla, minulla oli ihan mieletön reissu, söin, koin ja näin kaikkea ihanaa, ja palasinpa takasin vielä ehjin nahoin, monta kokemusta rikkaampana. Kyllä matkailu avartaa. Nyt kiireiseisesti suunnittelemaan uutta reissua ;)

Osa kirsikoista kukki <3 

Mutta mitä nyt tapahtuu? Missä mennään, ja mitä minulle kuuluu? Hieman huonosti olen saanut päiviteltyä muutoinkin kuulumisiani jo ennen reissua, mutta nyt on tähän kahteen viikkoon mitä kotona olen ollut mahtunut melkoinen määrä taas toimintaa, hyvä että on itse pysytellyt menossa matkassa: se on tiedetty että työ on kysynyt melko määrät kuntoa, ja vointini on ollut melko vaihtelevaa; väsyä ja painon kiikkumista melko alhaisissa lukemissa, poilikäyntejä ja tulosten jännittämistä. No, kunnossa ei ole tapahtunut mitään suuria muutoksia: ehkä sen verta että reissulta palatessa painoni oli sellaisissa lukemissa, että en ole ikinä painanut niin vähän. Itkin. Katkerasti, ja paljon, sillä vaikka tiesin reissun olleen todella kuluttava, en aivan arvannut että tuolla puntarinlukemalla laskettuna painoindeksini olisi jo alle 13. Ja minä kyllä söin reissussa, uskokaa pois! enemmän ja monipuolisemmin mitä kotona viikkojen aikana yhteensä, mutta kulutus oli ilmeisesit melko suurta, kun viettää 10-14 tuntia kaupungilla puostojen, temppelien ja ostoskeskusten perässä ravaten. No mutta töissä ollaan tästähuolimatta sinnitelty, ja kroppaa elvytetty syöttämällä sille mitä ikinä se on vain itselleen vaatinut;sokeria, hiilaareita, protskua, vähän lisää sokeria.... Ja pientä parannusta on tapahtunut, huh. Mutta sitten tullaankin tämänviikon keskiviikkoon, joka mahtoikin olla (näin ainakin toivon) tähän astisen sairaushistoriani käänteentekevin, ratkaisevin ja mullistavin hetki; polikäyntien viimeinen käynti ja yhteinen hoitoneuvottelu.

Viime keskiviikkona istuttiin sitten kolmen eri hoitotahon voimin, sekä vanhempieni kanssa alas juttelemaan kuluneesta keväästä, nykyisestä tilastani, kevään mittaan olleista haastatteluista ja niiden pohjalta tehdyistä lausunnoista ja tuloksista. Sekä tietysti jatkosta. Olen toki pitkin kevättä osannut jo sulatella ja varautua vaikka jos jonkinmoiseen tulokseen ja ehdotuksiin, mutta oli tuo päivä kokonaisuudeessaan siltikin melko rankka, ja tunteet olivat herkässä kaikilla. Tuli ehkä tirauatettua "muutama" (olin kuivempi kuin kalaharin autiomaa iltaan mennessä, väsyitkulle kaikkine tunteineen ei koko päivänä ollut tulla loppua...) kyynelkin, vaikka päällimmäisin tunne oli tottakai tyytyväisyys, helpotus, ja mieli onnekas ja luottavainen. Toiveikas, että tässä todella ollaan isojen asioiden äärellä, ja todella tällä kertaa muutoksia on luvassa, pysyvästi. Minut on nimttäin otettu mukaan nuorten (vaikka yläikäraja on 23, minut haluttiin matkaan?!) syömishäiriöklinikan tehostettuun avohoidon yksikköön, ja viikkoni täyttyvät tästäeteenpäin jos jonkinmoisella polikäynnillä. Jo tälle viikkoa käyntejä kertyy pelkästään "vain" neljä ;) Nykyiset terapiakäyntini tuplataan kahteen kertaan viikossa, jonka lisäki nyt mukaan tulee poliklinikan puolesta toinenkin psykiatri (jonka luona käivn haastattelut, ja koska yhteistyömme sujui niin hyvin, hän koki haluavansa jatkaa kanssani työskentelyä. Olen tästä erittäin kiitollinen ja onnellinen), satunnaiset sairaanhoitajan käynnit, 4-5 viikon välein toistuvat ravitsemusterapeutin käynnit (hieman useammin näitä olisin toivonut, mutta katsoo nyt miten kevät lähtee käyntiin), sekä aivan uutena minulle fysioterapetin käynnit (kehonkuvaharjouituksia ja rentoutumista). Luvassa on siis jos jonkinmoista minulle uutta ja vanhaa, ja olen päästäni aivan pyörällä edelleen siitä, että onko tämä kaikki apu todella tarkoitettu minulle. Niinkuin sanottu, olen todella iloinen ja tyytyväinen, sillä isääni lainaten, olen itsekkin onnellinen ja toiveikas siitän åäätöksestä, että olen päättänyt lähteä tälle polulle nyt viimein omasta vapaasta tahdostani, ja istuimme tuona keskiviikkona yhdessä tuossa huoneessa koska minä olen niin halunnutnut. Oli palkitsevaa nähdä helpotus, huojennus ja se kaikki toiveikkuus myös vanhempieni kasvoilla, ja ymmärrän että valintani rythyä viimein työstämään sairautta koskettaa ympärilläni olevia ihmisiä ehkä enemmän kuin arvaankaan. Niin pitkään olen ollut "tällainen", etten enää edes näe itseäni sairaaksi, vaikka rakkaat ympärillä niin tekevät, ja ovat jo vuosia sivusta (luovuttaneina?) seuranneet mitä huominen tuo tullessaan. Minulta vei pitkän aikaa kerätä tarmoa ja rohkeutta herätä tuohon aamuun, että totean etten pysty, eikä minun tarvitse pystyä tähän yksin. Apua saa kun sitä vain uskaltaa lähteä pyytämään, Ja minä uskalsin. Viime kesänä jokin napsahti päässäni tuolla mustikanpoimintareissulla, ja jo syksyn saikuille jäämiset sun muut voivimma ja tsemppipuuskat ovat olleen jo ehkä pohjustusta ja orastavaa alkua tälle seikkailulle, jolle olen nyt viimein enemmän kuin valmiina ja halukkaana ryhtymässä.

No entäs se osasto sitten, joku ehkä miettii. Ja työt? Tähän astiset painon nosto yritykset töissä ravatessa ovat nouseneet ja laskeneet ahkerammin kuin eduskuntatalon hissi, ja se mitä ollaan aikaisemmilla saikuilla saavutettu, ollaan miinuskilojen kanssa menetetty. Olen kirjaimellisesti repinyt energiaa perslihaksistani, joita minulla ei nyt sitten ole jäljellä enää ollenkaan. Olen pohjalla, kehollisesti, näin olen nyt päättänyt. Brikka on alkanut painamaan töissä yhä enemmän ja enemmän, ja ruokalautasia menee enää kaksi kerrallaan salin puolelle. Mieleni ja henkinen vointini on jatkuvaa univelkavajetta lukuunottamatta hyvä ja korkealla, mutta kun otan illalla paidan pois päältäni mennäkseni suihkuun, näen koko rumuuden. Se on hyvä. Olen nimittäin tänä keväänä herännyt erittäin voimakkaasti omaan kehon kuvaani (taisinkin tästä jotain jossain edellisessä postauksessa kirjoitellakin...), ja reagoinut siihen. Ottanut valokuvia, punninnut ja mittaillut. Oivaltanut ja käsittänyt sen, että näytän kamalalta. Sairaalta. En ollenkaan terveeltä tai elinvoipaiselta. En halua näyttää tältä. Valokuvat ovat olleet suurena apuna näkemään itseni aivan uudessa valossa, ja olen tietoisesti päättänyt, että tämän alemmas ei vajota; tämä on minu pohjani. Minä en vaadi osalleni nenämahaletkua herätäkseni todellisuuteen, en pakkolähetettä suljetulle, tai kuukausien mittaista pakkolomaa osastolle. Riittää, että minä tiedän kuinka pahalta minusta on tuntunut, kuinka pahalta kehoni on näyttänyt, kuinka paljon liikaa olen sitä repinyt jaksamisen äärirajoille juoksemalla töissä ilman taukoja, kuuntelematta kehoni viestejä väsymyksestä tai nälästä. Minulle saa riittää se, että eilen laskettu bmi:ni todella näyttää alle 13, painoni on sama mitä viimeksi alaasteella, ja muotoni, lihakseni, ja koko olemukseni on hävinnyt ja kuihtunut olemattomiin. Jossain vaiheessa sairautta olin vielä täysin varma siitä, että tarvitsen päälleni sairaalan valkeat, ravintolisät ja nenämahaletkun kyetäkseni toteamaan, että nyt olen kyllin sairas, nyt minäkin olen hyvä anorektikko, ja vasta nyt saan luvan lähteä kulkemaan kohti parampaa. Mutta enhän minä tätä todellakaan halua, ja mikä ihmeen sairauden mittari kyseinen ajattelutapa edes on?! Eikö riitä, että olen tätä mitä tällä hetkellä olen, ja yritättänyt vieläpä viimeiseen asti pysytellä normaalin elämän raameissa käymällä töissä, näkemällä ystäviäni ja juoksemalla jos jonkinmoisen riennon perässä? Tuo arjensankaruus saa nyt loppua, sillä jos tästä suosta meinaan itseni nostaa, on tuon kaksoinelämän loputtava, ja minun osattava keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen: omaan itseeni, lepäämisen, rauhoittumiseen, ja ennenkaikkea syömiseen, ja sitä kautta kroppani elvyttämiseen, ja jo vuosia jatkuneen vaikean aliravitsemustilan korjaamiseen. Nyt on korkea aika ruveta kunnioittamaan omaa itseä ja kehoa, ja laittamaan omat tarpeet muiden edelle; nyt pitää opetella olemaan hieman itsekäs, ja tätä kautta kuuntelemaan ja rakastamaan itseään taas hieman enemmän.

  

No se osasto sitten. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja, and let me tell you; this is war. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että omasta valinnastani hyväksyin myös ehdotuksen lähettää hakemukset osastolle. Oulun osastolle on tällä ketkellä vähintään kuukauden mittainen jono, joten tuossa 4-6 viikossa kerkeän jo hyvästi näkemään, miten pitkälle minulla riittää voimat, rohkeus ja kantti kohdata haasteet, ahdistus ja ähky yksin kotioloissa. Sillä tällä kertaa en halua kaatua maahan rähmälleni edes ennen alkuun pääsyä, saatikka sitten kalkkiviivoille. Nyt otetaan kaikki konstit käyttöön, ja vaikka osasto on edelleen minulle todella iso paikka ja kynnys, olen valmis tuohonkin konstiin turvautumaan, jos tässä ei todella muu auta. Sillä tällä kertaa en halua saavuttaa ainoastaan muutamaa kiloa, tuntevani oloni "jo aivan eriksi", ja kirmaavani taas villinä ja vapaana, unohtaen pitkän tähtäimen tavoitteet. En jaksaisi enää loputtomiin jojoilla painoni kanssa, vaan haluan nyt hyvän ja varman pohjan tulevalle pitkälle ja kiviselle taipaleelle, ja haluan selvityä koko pitkän matkaa pienin mutta varmoin askelin aina siihen asti, kunnes punainen koski kohisee jälleen (aka tavoitan biologisen painoni ja menkkani tekevät paluun..............jee *pelon, katkeruuden ja murheen sekavia kyyneleitä*). Jos näyttää, että avohoito riittää osaltani, niin sitten tuon lähetepaperin voi vaikka polttaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki oljenkorret on nyt otettu käyttöön, ja on vain minusta itsestäni kiinni, millä voimalla saan kiskottua ruokaa kiduksiini, ja missä haluan viettää tulevat, ihanan kevätauringon täyttämät kuukaudet; kotioloissa koiran kanssa ulkoillen ja kotiruokaa nautiskellen, vaikko osaston seinien sisällä. Niin makaa kuin petää, ja minulle annettiin vielä toistaiseksi varaa valita ja päättää omasta kohtalostani.

Ja työt sitten? (sit tight, loppu häämöttää jo;D) Työasioista en tänne pahemmin halua raportoida mitään sen kummempia, mutta jo vuoden vaihtuessa olen miettinyt enemmän ja vähemmän jatkoa nykyisessä työpaikassani. En pelkstään sen fyysisen haastavuuden vuoksi suhteutettuna omaan kuntooni ja tähän pieneen "kesäkuntoon plus 10 kiloa-kampajaani", vaan mukaan mahtuu kaikkea muuta pientä mukavaa, mikä nyt vain on saanut minut ajattelaan asioita toisin. Joten kun minulle viime keksiviikkona lätkäistiin näin alkuun kahden kuukauden saikkupaperi, en ollut asiasta niin moksiskaan: tiesin tämän tapahtuvan, olin tähän varautunut, ja jotenkin tällä kertaa en pelännyt enää työni puolesta. Tämä jos jokin on ehkä luonnollinen tapa päästää pikku hiljaa työpaikastani irti, totutella ajatukseen ilman kyseistä työympäristöä- ja tovereitani, ja uudelleen harkita tilannetta ja tilaani tuon kahden kuukauden jälkeen. Toisaalta käsitän tällä hetkellä enemmän kuin hyvin, ettei valtamerilaivaa käännetä aivan hetkessä, ja mihin tuo kaksi kuukautta kohdallani todella riittää? Se riittää useampaan kiloon, mutta niinkuin jo toisen työnantajani kanssa keskustelin, mitä sen jälkeen? Hänkin totesi kerrottuani rehellisesti ja perusteellisesti tilastani ja kunnostani, sekä siitä kuinka olen lähtenyt hakemaan apua, ja sitä nyt viimein saanut, ettei halua minun rikkovan itseäni yhtään enempää tällä työllä; katsoa vierestä kuinka saavutan nuo muutamat kilot, ja juoksen ne taas miinuskilojen kanssa työmaalla pois. To be honest, minua suuresti kosketti työnantajani huoli, ymmärtäväisyys, ja herääminen tilanteeseeni, ja se kuinka hän itse suoraan totesi minulle, ettei halua että särjen itseni henkisesti tai fyyisesti vain työn takia, hänen tarjoaman työn takia. Hän vakuutti minut ihailullaan siitä, kuinka rohkea olen, kuinka olen osannut valita nyt viisaasti, ja oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan omaa kehoani ja tarpeitani, ja tunnollisena työntekijänä toteamaan, että nyt on minun vuoroni. Jännitin keskustelua ennakkoon ihan valtavasti, mutta jälkikäteen tunsin vain suurta kiitollisuutta ja helpotusta siitä, että uskalsin avata suuni, ja kertoa ajan kanssa siitä, kuinka tähän hetkeen ollaan päädytty: että en jää saikulle vain siksi että minua vähän väsyttää, että keksin idean viikko sitten, tai minut sille pakosta määrätään (tai no määrättiinhän minut but you know what i mean), vaan tässä tilanteessa ollaan koska itse sitä nyt haluan, ja olen ottamassa apua vastaan kun sitä viimein olen uskaltanut lähteä hakemaan. Sain mielenrauhan, ja vaikka minun pitää tehdä vielä muutama puhelu työmaalle varmistaakseni ja kuullakseni työnantajieni kahdenkeskiset mietteet, ja mahdolliset ajatukset jatkosta pidemmällä aikavälillä, oloni on helpottunut ,sees ja mieli tyyni. Jonkinmoinen ymmärrys ja käsitys ja herääminen tähän hetkeen on turruttanut koko pääni, ja olo on kumman hyväksyvä, tuli sieltä sitten niskaan tällä kertaa minkälaista lausuntoa tahansa. Asiat järjestyvät, näin on tarkoitettu. Aivan uudenlainen ja outo oivaltamisen ja ymmärryksen olotila minulle. aivan hymyilyttää, kun kerraankin ei stressaa tai ahdista.

Eli tässä sitä nyt ollaan: ilman töitä, vailla tietoa huomisesta, kalenteri buukattuna täyteen käyntiä käynnin perään, kädessäni upo uusi ateriasuunnitelma (ok,saan vasta torstaina), tarkoituksenani vain syödä, levähtä ja kasvaa isoksi tytöksi, otti se sitten osakseen niin paljon aikaa, jäätelöä, käyntejä tai osastoa kuin se vain vaatii. Olo luottavainen, onnekas, päättäväinen. Nyt tästä on todella tultava jotain. Loputtomiin ei voi vain yrittää, vaan joskus on vain myös uskallettava onnistua. Rukoilkaa mulle pitkää pinnaa ja lehmän hermoja, että käsitän ettei mikään tapahdu kehdessa yössä, että jaksan tällä kertaa loppuun asti, kuuntelen viisaampia, saavutan tuloksia, ja ennekaikkea, en jätä leikkiä kesken. Nyt mennään sitten jos meinataan, eikä jäädä paskaan rypemään. Soromnoo, mitä tässä on muka enää hävittävää? Onhan tässä otettu takkiin jo vuosia, eikö nyt olisi viimein takaisinmaksun aika, korkojen kera?

 Eipäs mulle muuta kuulu, tämän kummempaa ;D 

~ Laura