Kapuloita rattaisiin

Tämä viikko on ollut pitkästä aikaa kyllä melkoista tervan juontia, kaikinpuolin. Olo on ollut jostain syystä melkoisen levoton, tyytymätön ja ailahteleva: ensin kaikki on ihan hyvin, seuraavalla minuutilla käytökseni on ollut kuin viisivuotiaalla uhmaikäisellä. Olen vietellyt aikaa omissa oloissani, ja näin ollen kiukutellut lähinnä itselleni. Olen tuntenut oloni myös jostain syysta melko yksinäiseksi, vaikka ihmisiäkin olen vaivautunut näkemään. Illat ovat tuntuneet pitkiltä, ja samanaikaisesti ahdistus omasta aikaansaamattomuudestani on seurannut minua kuin riivattu. Olen ollut ihan superväsynyt koko viikon, ja kaikkia mitä olen touhuillut ovat vaatineet ikäänkuin ylimääräisiä ponnisteluja. Toisaalta taas, tämän viikon aurinkoiset päivät ovat kyllä piristäneetkin kummasti, ja kun viimein saan ahterini ulos asunnosta, mieleni piristyy hetkessä. Ei auta kuin jatkaa itsensä ulkoiluttamista väkisin jatkossakin, niin eiköhän tästä päästä. Toivottavasti.

Myös ueammin kuin kerran olen tällä viikolla vääntänyt kättä Tonttnuni kanssa myös syönneistä. Mitään suuria notkahduksia ei ole sattunut, pieniä "laadullisia" lipsahduksia välipaloissa, ja torstaina ateriakertoja kertyi yksi liian vähän. Nöyränä tyttönä olen kuitenkin syönyt sovitut ateriat, enkä ole lipsunut pahempiin vilunkeihin. Kuitenkin neuvottelut omien ja Tontun valintojen välillä ovat olleet tällä viikolla tapetilla, ja useampaan otteeseen olen vain seisonut jääkaapilla ja tuijottanut sen sisältöä pähkäillen mitä sitä suuhunsa pistäisi, vaikka hyvin tiedän mitä sinne kuuluisi milloinkin laittaa. Sellaisia "ottaisinki vai jätänkö ottamatta"-neuvotteluja on tullut harrasteltua useampaan kertaan kuluneen viikon aikana. Vaikka suurimmassa osassa tapauksista olen saanut pidettyä pääni ja toiminut niinkuin minun kuuluukin, on Tonttu saanut myös omat erävoittonsa. Erityisesti tämän aamuinen punnitus toi Tontulle täydellisen tyrmäysvoiton: puntarin-peevelin mukaan painoni olisi noussut TASAN KILON kuluneen viikon aikana! Tällä kertaa en itse ennättänyt paljoa saavutuksestani innostumaan, kuin Tonttu painoi katujyrän lailla päälle mukanaan melkoinen määrä paniikkia ja ahdistusta! Kilo?! Viikossa!? Viime viikon punnitus ei osoittanut muutosta edelliseen, joten tämän viikon saavutus tuli melko puskista! Ahdistuksen aiheutti ehkä juurikin se, että olin mielessäni hieman pelännyt, että etten olisi taaskaan saanut tuloksia aikaiseksi, varsinkin kun en ole saanut tehtyä sovittuja 500 kcal lisäyksiä niin tunnollisesti kuin olisi pitänyt, ja olen syönyt viikon mittaa hitusen heikommin (jättänyt pari leipää aterialta ja sorvannut ne hedelmillä, tai pienentänyt välipaloja...). Ja sitten kun puntari sattuikin näyttämään kyseisen "saavutukseni", oloni oli enemmän kuin ristiriitainen. Minun kuuluisi olla (ja nyt päivänmittaa rauhoituttuani olen ollutkin) tulokseen tyytyväinen, joskin pieni puristus rinnassa tuntuu palailevan jos ajattelen asiaa tarkemmin. Kuitenin saavutus tiivistää kaikista suurimmat pelkoni yhteen: Miten saatoin saada painoa lisää noinkin reippaasti ilman yrittämistä ja lisäyksiä ateriasuunnitelmaan? Alkaako painoni nyt nousemaan sellaista kyytiä että itse tipun kelkan kyydistä? Eihän minun kannata mitään suunnitelmaan mennä lisäilemään jottei painoni lähde tätäkin nopempaan nousuun. Minun tuurillani olen kuitenkin onnistunut saamaan itselleni aikaiseksi kilpirauhasen vajaatoiminnan, ja kohta olen turvonnut kuin pallokala! Enhän minä uskalla/minun ei tarvitse syödä mitään extraa kerta paino näin nousee ilman että edes näen enempää vaivaa, jatkan vain alkuperäisiä suunnitekmiani noudattaen. Olo pääni sisällä on kuin istuisi suljetussa huoneessa sadan mankan kanssa, joista jokainen huudattaa eri kappaletta yhtäaikaisesti vollyymit täysillä. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaa tunsin itseni hieman pyöreäksi ja kömpelöksi, pullataikinaksi. Jopa lihavaksi.

Suoritin paniikki puhelun äidilleni töihin nähtyäni puntarin lukeman. Tovin hepuloinnin jälkeen olo olikin jo hitusen seesteisempi. Gotta loooove my mom!

Olen kuitenkin jo nuhdellut ja läiskinyt itseäni poskille, ja herätellut itseäni todellisuuteen. Tuloksia ei ole juurikaan tullut nyt pariin viikkoon, joten on kait ihan ymmärrettävää että painoa tulee sitten lopulta; olen kuitenkin syönyt jatkuvalla ja tasaisella syötöllä, joten täytyyhän sen jossakin vaiheessä alkaa myös näkyä numeroina! Lisäksi minua on riivannut (teitä kaikkia kiinnostaa ihan hirmu tosi paljon!) koko kuluneen viikon ajan ihan ääretön turvotus, ja vatsani on tuntunut elävän aivan omaa elämäänsä! Vasta nyt olen saanut tutustua sanan turvotus todelliseen merkitykseen. Olen ihan varma, että jos minut heivattaisiin syvään veteen, nousisin pintaan kuin korkki! Tai vaihtoehtoisesti vajoaisin pohjaan kuin tukki; olo on nimittäin kuin vatsani olisi valettu täyteen betonia, se on kova, turvonnut, kipeä ja epämiellyttävän äänekäs. Näytän valehtelematta siltä kuin olisin kahdeksannella kuulla raskaana! Siksipä olen yrittänyt järkeillä, että tälläkin asialla voisi olla jokin osuus niinkin "suureen" muutokseen painossani. Tiedän varsin hyvin että jokaisen ihmisen paino elää ja heittelee useamman kilon verran jopa viikon sisään, joten minun ei tulisi tarrautua liikaa mihinkään lukemiin. Asia vain tuntui tänä aamuna jostain syystä varsin suurelta ja vaikeasti sulatettavissa olevalta. Syömisiini se ei ole kuitenkaan vaikuttanut, sillä vaikka nyt ahdistaa, tiedän mikä tämän pelin tarkoitus on, ja suuntahan on silloin varsin oikea! Nyt vain täytyisi unohtaa moiset höpönlöpö-ajatukset, ja jättää panikointi Tontun kontolle: itse aion viettää rentouttavan viikonlopun ja jatkaa projektiani niin kuin tähänkin asti, ja parhaani mukaan työstää moiset ahdistuksen aiheet itsestäni ulos!

Ulkoilkaa, rentoutukaa ja nauttikaa!

 Aurinkoista viikonloppua kaikille!  

~ Laura 

P.s Jos jollakulla on jakaa aiheeseen liittyvää viisautta, niin olisin asiasta erityisen kiitollinen. Tuntuu että voisi kaivata omien ajatustensa tueksi hieman muidenkin näkemyksiä asiasta. 

P.p.s Juu, taisin olla osittain oikeassa. Perjantain pahimman turvotuksen laskettua painonikin oli tähän aamuun mennessä "laskenut" sen puolisen kiloa, hah. Ehkä saan siis rauhoitella itseäni ja ajatellla, ettei asiat ole vielä tyystin karanneet lapasesta! Mutta olipahan hepulit.

See the bigger picture!

Aikaa on kulunut ainakin jo neljä minuuttia. Ellei jo kahdeksankin? Itsestä tuntuu kuin olisin ollut siinä vasta hetkisen. Kävelen taas hyllyn toiseen laitaan ja katselen iloisen keltaista purkkia. Tuo olisi kyllä hyvää. Tiedän sen olevan, sillä olenhan tykännyt siitä ennenkin. Nostan tuotteen hyllystä, ja silmäni hakeutuvat kuin vanhasta tottumuksesta suoraan purkin kyljessä pienellä printattuun ravintoainetaulukkoon. Hui kauhistus, ei sittenkään tätä. Löytyisiköhän täältä jotain vastaavaa, ehkä kevyempänä? Lasken pikku purkin kädestäni takaisin hyllyyn, ja lähden taas hitaasti vaeltamaan hyllyn sivua sen toiseen päähän. Silmissäni vilisee ja pomppii eri mallisia, kokoisia ja värisiä purkkeja...alkaa jo turruttamaan. Katseeni jää seisomaan kiehtovan näköiseen tuotteeseen, ja katoan muutaman kymmenen sekunnin ajaksi jonnekin muuhun maailmaan. Alan jo unohtamaan mitä minä edes olen hakemassa. Joku vieressäni rykäisee ja herään taas tähän maailmaan. Katsahdan koriini, jossa komeilee vasta yksi purkki. Vielä pitäisi saada kaksi lisää. Mitä tekee oikeasti mieli. Nostan päättäväisesti yhden lempimauistani koriin sen enempää ajattelematta. Niin ikään, hyvä minä, vielä se yksi... ehkäpä joku uutuus maku. Tai jokin mitä et ole tohtinut maistella vuosiin. Joo, jokin sellainen, ihan oman mieltymyksen mukaan vain. Tuntuu kuin sydämeni rinnassa haakkaisi tietään ulos, ja puristava olo kurkussa senkuin kiristää otettaan. Suutakin kuivaa. Hyllyttämässä olleva kauppias varmasti ihmettelee mitä ihmettä minä seilaan, nostan tuotteen ja pistän aina takaisin. Kummajainen, se varmaan ajattelee. Yritän sulkea myyjän pois mielestäni ja rentoutua. En kuule kaupassa soivaa hiljaista musiikkia, sillä pääni sisällä on melkoiset karkelot. Kunnon maailmanlopun-meiningit. Suljen silmäni ihan hetkeksi, vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja parannan ryhtiäni; ahdistus on painanut minua kasaan taas useamman sentin verran. Annan ajan virrata hetken lävitseni, ja kerään todellista minääni hetkisen kasaan. Nyt. Mita vain. Ihan mitä ikinä oikeasti haluttaa. Minulla on lupa, minä saan, ja minun pitää. Anna mennä. Astun lähemmän hyllyä itsevarmempana kuin moneen minuuttiin, nostan hyllystä kauniin värisen purkin jonka kyljessä lukee lakka-omena, ja lasken sen tyynesti koriini. Noin, kolme. Kehoni läpi virtaa ihan suunnaton aalto lämpöä, hyvää mieltä ja voitonriemua, ja tuntuu kuin joku olisi ottanut silmiltäni erittäin likaiset ja harmaaksi kuluneet silmälasit. Näen värit kirkkaammin kuin aiemmin, ja tunnistan taas taustalla soivan kappaleen. Johan kirkastui. Hymy leviää suupieliini, ja katsahdan vielä kerran hyllyttämässä ollutta myyjää, ikäänkuin tarkistaakseni huomasiko hän mitään. Kauppias näyttää ihmettelevän itsekseen hymyilevää outoa tyttöä, mutta vastaa ystävällisesti hymyyn hymyllä.  Minusta taas tuntuu tuplaten hyvältä. Pyörähdän kainnoillani, ja lähden jatkamaan matkaani pää pystyssä ja ryhti suorassa. Kuulen, kuinka paikasta, jonka juuri jätin taakseni, kuuluu musertavaa huutoa, sadattelua ja epätoivoista marinaa, mutta hymyilen vain leveämmin. Jätän Tonttuni rypemään raivoonsa ja repimään pelihousujaan ihan itsekseen. It's 1 - 0 for me. 

Nyt seuraavaksi murot. 

Kyllä, jogurttipurkin osto voi joskus olla näinkin vaikeaa. Ei onneksi ehkä ihan joka kerta, ja nykyään myös harvemmin. Riippuu päivästä, kellonajasta, edellisestä ruokailusta, väsymystilastani, Kreikan talouskriisistä, mahdollisesta El Niñosta, planeettojen asennosta, sekä kaikesta muusta mahdollisesta mitä maa päällään kantaa.... Mutta maitohyllyä edestakaisin seilatessa, sykkeen ollessa vähintäänkin 180 ja kuivatessa  takin liepeisiin tuskanhiesta kostuneita kämmeniä, sitä joskus pääsee mielestä unohtumaan miksi minä tätä epämukavuutta siedän. Silloin on ihan hyvä muistutella ja herätellä itseään todellisuuteen, ja nähdä asiat hieman isommassa skaalassa. Tässäpä siis pientä listan poikasta asioista, joilla minä potkin itseäni luiseen ahteriini, ja motivaation puuskassa saan haluamani jogurtin hyllystä kassan kautta kotiin asti.

My motivation list:

1. Perhe ja muut läheiset kummajaiset. Sanomattakin selvää. Se tuskan, epätoivon, pelon, vihan, kauhun,epävarmuuden sekä surun määrä, mitä olen nähnyt perheenjäsenieni kasvoilla viime aikoina on jotain, minkä vuoksi on erittäin vaikeaa olla vihaamatta itseään. Olen aiheuttanut niin paljon surua ja murhetta, huolta, ahdistusta, pahaa oloa sekä lukemattomia kyyneleitä itseni lisäksi myös vanhemmilleni, että sitä tekee pahaa edes ajatella. Ja sen anteeksi antaminen itselleen on erittäin vaikeaa. Miksi minun edes pitäisi? Sairaus on tehnyt minusta itsekkään, ilkeän, ruman ja piittaamattoman ihmisen muita kohtaan. Ihmisiä, jotka ovat vain halunneet minulle hyvää ja yrittäneet ajatella parastani. Alkuun sainkin enemmän itsestäni irti ajattelemalla, että teen tämän kaiken heidän vuokseen, en itseni, vaan kaikkien ympärillä olevien rakkaiden takia. Tunnen aidosti ylpeyttä ja tyytyväisyyttä itseäni kohtaan kun saan syötyä annoksen, joka on minulle haasteellinen, mutta varsinaisen palkkion saan vasta kun nostan katseeni tyhjästä lautasesta,ja näen äitini kasvot: sitä ylitsepursuavaa onnea, riemua, ylpeyttä, helpotusta ja toivoa, jota äitini koko olemus huokuu. Se on arvokkain kiitos yrittämisestäni, ja tämän näkeminen tuo minulle suunnatonta helpotuksen ja hyvän mielen tunnetta, ja se saa minut haluamaan tätä aidosti. En voi ikinä korvata tai paikata murhetta ja huolta jota olen jo vuosien mittaa aihuettanut, joten tämä on vähäisintä, mitä pystyn heidän vuokseen tekemään. Haluan itseni takaisin, jotta he saavat tyttärensä takaisin. 

 2. Ystävät. Vuoden Trolli palkinto. Vuoden johtolanka palkinto. Vuoden keksijä palkinto. Veteraani palkinto. Vuoden urheilija. Vuoden hääkuva. Vuoden nuorisokuoro. Erilaisia palkintoja, pystejä sekä tunnustuksia ja kunnianosoituksia jaetaan aina Nobelin palkinnosta hippohiihtojen halppis-pokaaleihin, mutta jos minulta kysytään, kaikki nuo pystit ja niiden mukanaan tuoma kunnia kuuluisivat niille kaikkein tärkeimmille maailmassa; nimittäin ystäville. Omani ainakin sellaisen ansaitsisivat, vähintäänkin. Läpi näiden vuosien mukanani on kulkenut niin vanhoja kuin uusiakin ystäviä, joita ilman olisin hukassa. Tuttuja tulee ja menee, mutta osa on tullut jäädäkseen (ja sitkeimmät heistä ovat roikkuneet mukana kuin täi tervassa jo kohta useamman vuosikymmenen ajan!). Kuitenkin, erityisesti viime vuosi on ollut melkoinen koettelemus ystäviä, tovereita sekä ystävyyssuhteitani ajatellen. Olen ollut eristäytynyt, liian väsynyt, välinpitämätön ja huolimaton. Olen hakeutunut omiin oloihini, ja kääntänyt selän kättä ojentaville. En ole vain jaksanut. Olen halunnut ja tarvitsenut aikaa itselleni, ystävyyssuhteideni kustannuksella. Liian monta kertaa olen sanonut ei, ei tälläkertaa, joskus toiste, huomenna, ensi viikolla... tämä saa puolestani loppua mahdollisimman pian. Olen ystävilleni suunnattoman kiitollinen heidän uskollisuudestaan, avustaan, tuestaan ja, ennen kaikkea, lehmän hermoistaan, joiden avuilla he ovat jaksaneet ymmärtää minua ja sairauttani kaikki nämä vuodet, erityisesti viime ajat. He ovat olleet tukenani aina kun olen ollut sitä vailla, ja mikään maailmassa ei korvaa heidän minulle tuomaansa tukea, turvaa ja lohtua. Te olette elämäni suola.

3. Matkustus ja vapaa-aika. Elän tällä hetkellä melkoisessa puutteessa. Likaisimmat teistä pyyhkikööt virneet naamoiltaan, sillä minua riivaa reissupuute. Aivan suunnaton reissukuume! En ole käynyt maan rajojen ulkopuolella kohta liki kahteen vuoteen, ja se alkaa näkyä puheideni lisäksi kohta koko habituksessani. Mieleni ja kehoni huutaa aurinkorasvan tuoksua iholla ja vaatteissa, palaneita olkapäitä, hiertymiä sandaaleista, nestehukkaa, kaskas-sirkan siritystä yö myöhällä, englantia kehnosti solkkaavia paikallisia, vasta puristettua appelsiinimehua, puhetta, jota en ymmärrä, kaoottista liikennettä, kauniita rakennuksia, tukahduttavaa hellettä, lentokenttä kuulutuksia, paikallisbusseja, ruskettunutta ihoa, katedraaleja ja museoita..... lista on loputon. Rinkalla tai ilman, rannalla tai kaupungissa, kaukana tai lähellä, töissä tai turistina, ihan sama kunhan vain pääsen jonnekin ennen kuin halkean! Olen aina haaveillut, että saatuani opintoni päätökseen, lähden ulkomaille töihin tai toteuttamaan jonkin yhden suurista matkahaaveistani. Tähän elämäntilanteeseen moinen ajatus ei tule vielä kuuloonkaan, mutta paine päästä katselemaan maailmaa toimii erittäin tehokkaana motivaattorina.

Matkakuume! Otoksia menneiden vuosien matkoiltani...

Ei minun tarvitse sentään ulkomaille asti paeta saadakseni elämääni jotain sisältöä. Noin vuoden mittainen eristäytyminen monista sosiaalisista tapahtumista, illanistujaisista, reissuista tai ihan vaikka yksinkertaisista leffailloista alkaa myöskin pikku hiljaa keljuttamaan. En halua, jaksa tai tahdo enää eristäytyä; haluan nauraa, kokea, näkeä, hullutella, elää ja iloita niinkuin ennen. haluan jaksaaa osallistua yhteisiin reissuihin, baarikierroksiin, saunailtoihin, illanistujaisiin ja muihin vastaaviin. Haluan nähdä kavereitani ja jaksaa. Nykyään jo parin tunnin mittainen vierailu ystävän luona juhlissa vaatii melko puserruksen energiaa ja herpaamatonta keskittymistä, jonka jälkeen vuorostani olen ihan kuitti. Perjantai-illan baareilusta toipumiseen vuorostaan vaaditaan koko viikonloppu, vaikka jännittävin juoma koko illalle olisi ollut laimennettu Mehukatti. On ärsyttävää olla näin väsynyt koko ajan, pienetkin asiat vaativat aiempaa enemmän ponnisteluja, enkä jaksa olla menevä energinen itseni niinkuin olen normaalisti. Haluan harrastaa, matkustaa, tavata ystäviä, kuntoilla, tulla ja mennä miten haluttaa, en maata sohvan pohjalla viltin mutkassa koomassa vain haaveillen tästä kaikessa. Pientä edistystä on jo tapahtunut, mutta vielä on matkaa maaliin. 

 4. Työ ja koulu.  Vaikka sainkin juuri paperit ulos koulusta, en edelleenkään tiedä miksi haluan isona. Pelkkä restonomi ei kuitenkaan riitä, sillä en koe, että se on juuri sitä mitä todella haluan. Hukkaan opinnot eivät todellakaan ole menneet, mutta tiedän vain että tulen hakeutumaan vielä johonkin muualle opintoihin. Minne ja mitä, on vielä vähän työn alla, mutta yksi asia on varma: en halua tulevista opiskeluvuosista samankaltaisia mitä kolme  viime vuotta olivat. En muuta kuin paahtanut täysillä kurssi kurssin perään, käyttäen kaiken ylimääräisen ajan koulutöitä tehden tai syömisiäni murehtien. Liika harvoin otin osaa opiskelijarientoihin, enkä pystynyt rentoutumaan tai nauttimaan yhteisistä illoista. Syömiseni rajoitti ihan suunnattomasti tuota aikaa elämästäni, enkä halua sen tekevän sitä enää toista kertaa opsikellessani. Haluan pukeutua haalareihini ja kokea sellaista opiskelijanuoren elämää, jota en vielä täysin ole nähnyt. 

Ja jotta pääsen toteuttamaan haaveitani, tarvitsen rahaa. Ja jotta saisin rahaa, tarvitsen töitä. Ja jotta jaksaisin olla töissä ja ansaista rahaa jotta pääsen kiertämää maailmaa ja harrastamaan lajeja joista nyt vain haaveilen, tarvitsen lihaa luideni ympärille. Siksi tarvitsen ruokaa. Kotona sairaslomalla oleminen on nyt aiheellista ja menettelee, mutta tiedän,että kun painoa on kertynyt riittävästi ja mieli tästä avartuu, alan hyppimään seinille tekemisen puutteen vuoksi. Minua ei ole luotu "völläämään", ja siksipä joskus perunamuusi menee alas pelkästä ajatuksesta siitä, että tähän tilaan en halua jumittua ikuisiksi ajoiksi. I've seen enough. 

Kuulinpa radiosta autolla ajellessa seuraavan kipaleen. Tämä on niitä kappaleita joita haluaa pysähtyä kuuntelemaan ja ne pistävät miettimään. Löysin kappaleesta nimittäin palan itseani.

 

P.s. Tajusin tänään jotain tehdessäni itselleni (pahaa) jauhelihakeittoa lounaaksi: kuorin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni perunoita omassa kodissani. Hullua! Olen asunut omillani vuodesta 2009, ja tänään kuorin ensimmäisen perunani... hmm, kerta se on ensimmäinenkin. (Pitänee kenties tarkentaa sen vertaa, että kyllä sitä on tullut perunoita kuorittua, ja nykyään myös syötyä, mutta ei itselleen tai yksin ollessa asunnollani.)

Aurinkoista viikkoa kaikille! Leikkikää kiltisti, elkääkä syökö keltaista lunta!

~ Laura

Liikaa aikaa?

Plat du jour: 

Omelette aux épinards.

Bon Appetit!

Tarvitset vain pöydällä lojuvat tussit, munia, reilusti ylimääräistä aikaa ja ripaus mielikuvitusta... and voilá!

~Laura

Let's talk about foooood!

Ensinnäkin:

 

Yes! That is one small step for a man, a giant leap for me.

Lisäksi olen saanut vahviketta käsivarsiini sekä reisiini; molempiin on tullut noin sentti samassa ajassa!

Tässä vaiheessa joku voisi ajatella että no joo, olihan uutinen, mutta minulle tämä on iso juttu.  Vaikka kyse on vain vajaasta parista kilosta, olen saavutuksestani aidosti iloinen ja ylpeä, ja se saa minut hymyilemään. Tämä nimittäin tarkoittaa että olen onnistunut! Olen oikeasti saanut jotain aikaiseksi, ja pitkään sisälläni velloneet jatkuva epäonnistumisen tunne sekä turhautuminen aikaansaamattomuuteeni saivat väistyä vahingonilon ja "I'll kick your ass"-tyyppisen riemun tieltä. Tyydytystä lisää ehkäpä sekin, että se mitä olen saanut aikaiseksi (kiloissa) nyt reilussa parissa viikossa, on tapahtunut aiemmin reilussa vuodessa. Saavuttamani grammat ja sentit ovat vain osoitusta ja palkkiota minulle, että tekemäni työ (eli sitkeästi syöminen oikealla rytmillä ja oikeaa ruokaa) todella tuottavat nyt tulosta. Olen sietänyt vatsakipuja, ähkyä, ummetusta ja ahdistusta, kuin myös kiljuvaa nälkää, unettomuutta, kiukunpuuskia ja ärsytystä koko touhua vastaan. Hih, on kannattanut! Yritykseni ja panostukseni palkitaan, ja on oikeasti mahtavaa huomata että pystyn nostamaan painoani "hieman" ripämmässä tahdissa mitä olen tähän mennessä "yrittänyt" (siis jaksanut ja muistanut yrittää viimeisen vuoden aikana), ja vieläpä kotioloissa.  On siis jatkettava sitkeästi vain samaa rataa!

Mutta jos jotain hyvää niin sitten tietenkin jotain pahaakin. No ei nyt suoranaisesti mitään pahaa, mutta jotta en saa tätä kaikkea kuulostamaan ihan aivan kamalan helpolta, pitää vähän purnatakin. Ensimmäinen viikko syömisten kanssa meni todella mallikaasti (jos ei oteta huomioon parin päivän mittaista sukulointireissua Haaparantaan, missä rytmit ja syönnit menivät enemmän tai vähemmän sekaisin... MUTTA toisaalta tällä kertaa sain syötä muutakin kuin hedelmiä, salaatteja ja kevyt jogurttia niinkuin edellisellä käynnillämme, joten jotain edistystä sentään!), ja suurin osa painosta taisi tullakin juurikin ensimmäisen viikon aikana. Ei tarvittu kuin oikeaa ruokaa oikeaan aikaan niin johan alkoi tapahtua. Toisen viikon aikana kiusauksia lipsua oli tulla (ja myönnettäköön että tulikin) useammankin kerran, mutta mitään suurta harmia tai takapakkeja ei päässyt juuri tapahtumaan. Nyt kolmas viikko käynnistyi edellistään enemmän tai vähemmän mallikkaammin. Painokaan ei ollut juuri noussut vaikka odottelin jo kiva kutina mahan pohjassa, että mitä olen saanut aikaiseksi tällä kertaa. Iso plussa kuitenkin ettei ollut tippunut (ei näillä ruoilla). Motivaatiossakaan ei ole tapahtunut muutoksia, edelleen olen sotapolulla Tonttuani vastaan, pikemminkin minut valtaa aina aika-ajoin tuo ennestäänkin tuttu laiskuus ja huolimattomuus. Tosin, ei niin "pahana" mitä aiemmin: nyt minuun iskee Tonttu-kiihkoilun lisäksi myös huono omatunto siitä jos jätänkin jotain sovittua syömättä! Just to make it even more complicated!

Lack of motivation? Ateriasuunnitelma näytti vielä tänäkin aamuna tältä, kun normaalisti olen suunnitellut ateriat monta päivää etukäteen.

Ja ärsyttävintä tässä kaikessa on se, että KYLLÄ MINÄ TIEDÄN! Tiedän tasan miten minun kuuluisi syödä milloin ja missäkin tilanteessa. Listani jo pelkästään kertovat minulle sen! Järjen ääni kehottaa ottamaan sovitun rahkan, mutta kun maha natisee liitoksistaan ja ruokaa tursuaa korvistakin, on niin paljon mukavampi kuunnella Tontun ohjeita ja kehoituksia. Ota vain omena. Älä ota nyt leipää, voit syödä sen sitten illalla...tai joskus. Kaksi appelisiiniahan on melkein yhtä hyvä kuin kulhollinen rahkaa ja marjoja. Ja näihin kehoituksiin on niiiiin helppo ja houkutteleva tarttua kun sille päälle sattuu! Tänään esimerkiksi sitten olikin juuri sellainen hetki, ja Pro Feel-rahkan sijaan söinkin vain greipin ja appelsiinin. Shame on me! Pystyn parempaan, ja haluankin pystyä! Ennen ruoskiminen alkoi kun söin jotain, nyt se alkaa jättäessäni syömättä jotain! Itselleen ei saisi olla kait liian ankara, ei edes tässä asiassa, mutta kun haluttaa tehdä asiat oikein ja kunnolla, ja sitten tulee tällaisia lipsumisia..... kyllä syö miestä (hahaha! Literally! saipa tämäkin sananparsi ihan uuden merkityksensä!). Mutta tämä ei ollut ensimmäinen eikä varmastikaan vielä viimeinen kerta, joten yritän ajatella hieman suopeammin. Siinä missä ennen skippailin surutta aterioita ja kahdeksan tuntinen mennä hurahti huomaamattaan ilman ruokaa, nyt sentään pidän huolen siitä, että nielen alas edes jotain, oli se sitten pelkkää hedelmää välipalana. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä, right?

Ei ei, tarkoitus ei ole siis missään mielessä antaa periksi. Ei nyt, kerta olen vasta päässyt "Kesäkuntoon 2013"- projektissani hyvään vauhtiin. Lipsahduksista on hyvä aina hakea pientä vauhtia ja ponnetta uuteen nousuun ja motivaatiopuuskaan. Vastoin odotuksiani, syöminen on sujunutkin yllättävän hyvin pieniä lipsahduksia (lähinnä välipaloissa sekä päivällisessa) huolimatta. Tasaista porskutusta ja pureskelua, mutta nyt pitää siitä huolimatta hieman ryhdistäytyä! Tämän illan projekti on saada ateriasuunnitelmani tehtyä, ja viikkoprojektina on pysytellä näissä suunnitelmissa. Olen nimittäin hieman suunnitelmistani jäljessä: ravitsemusterapeuttini kehoitti minua suunnittelemaan ja nostamaan ateriasuunnitelmaani viikonlopun aikana noin 500 kcal/päivä, mutta koska en ole saanut toteutettua täysin tämänhetkisiäni suunnitelmiani, lisääminen tuntui vielä hiukan haasteelliselta. Haluan pitää suunnitelmani realistisina, tarkoittaen sitä, että ennen kuin edelliseen suunnitelmaan tehdään lisäyksiä, minun on kyettävä toteuttamaan sen hetkistä suunnitelmaani. I'm not there yet, mut suunta on oikea! Puhuimme aiheesta samaisen lääkärin kanssa ollessani siellä viime kerralla, joten vaikka koen pientä (ja vähän suurempaakin) pettymystä omaan toimintaani ja saavutuksiini (ja ennen kaikkea kaikkeen siihen mitä en ole saavuttanut), tiedän että minua ei tuomita täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi. Se vain tunutuu välillä siltä, kun ei saa tehtyä asioita niin hyvin kuin itse haluaisi, tai muut odottavat sinun tekevän. Tai ehkä tämä kaikki vaativuus on edelleen vain oman pääni sisällä. Siitä pitäisi päästä jollain tapaa eroon, se on nimittäin välillä melko latistavaa. Lainatakseni lääkäriäni: "tässa asiassa ei ole oikeaa tapaa onnistua tai epäonnistua, itseltään ei pidä eikä tarvitse vaatia täydellisyyttä".

Oli miten oli, tässä viikon saldoa ruoista, joilla ollaan potkittu Tonttua persuuksiin: 

Aamu alkaa puurolla, leivillä, tuorepuurolla, muroilla taikka myslillä...

Lounaaksi ja päivälliseksi mahdollisimman värikästä ja monipuolista, omien mieltymysten mukaan...

¨

Ilta- ja välipalojen aatelioita...

Lisää ruoka-aiheisia postauksia on luvassa joskus lähitulevaisuudessa, jahka saan kasaan jotain kertomisen arvoista... Olen ajatellut muun muassa ateriasuunnitelmani kerotmisesta tarkemmin, tekemistäni uusista lisäyksistä siihen, sekä "pelokki"-postausta... katsotaan mitä keksin ensimmäisenä. Toiveet otetaan myöskin aina huomioon!

Mutkatonta viikon jatkoa kaikille!

~ Laura