Kotoilua ja hajoilua

Viikonloppu tuli ja meni. Näin sunnuntain kunniaksi sitä voisi vaikka....

Harkita sukelluspuvun, kumiveneen, snorkkelien, kahluusaappaiden, räpylöiden, märkäpuvun, pelastuslautan tai jonkin muun vastaavan hankintaa. "Oulu tulvii", sanoi setä uutisissa. Kah, niinpäs tuota näyttää tekevän asuntonikin. Vaakatasossa ikkunaan painepesurin voimalla satanut vesi tuli ennen aamu kahdeksaa jos ei ovista, niin ikkunoista sisään. Joku vika listoissa, kenties?

Harjata koiran. Sesse näytti hyvin tyytyväiseltä koko prosessi ajan, ja ilmankos tuo: lopetettuani urakoinnin, olin karhinnut koirasta valehtelematta muovikassillisen karvaa, koira keveni reippaasti heti viidellä kilolla. Taidan alkaa kerätä tuota villaa talteen,myydä aasiaan luomusuden pohjauntuvana, ja rikastua. Sielläpä saavat sitten niistä sukkia kutoa. 

 Viihdyttää itseään mitä parhaimmalla reality tv-sarjalla. Tätä sarjaa katsellessa oikeasti oppii jotain, sen verta topakka täti tämä Supernanny on. Itse ainakin olen oppinut jotain hyvinkin oleellista: lapset ovat ihania niinkauan kuin ne eivät vain ole omia. Tämä sarja ei petä ikinä, vaan palauttaa hyvinkin äkkiä jalat maan pintalle.

Nautiskella pitkästä aikaa kunnon annos perinteistä kasvishernekeittoa. Kylmänä. Suoraan purkista. Aina edes minä en jaksa panostaa. Tämä herkku on ehkä oudoin mielitekoni mitä tältä istumalta jaksan keksiä.  

Nauraa hekottaa sohvan pohjalta katsellessa parasta kesäsarjaa evö! huoletonta ja aidosti hauskaa <3 

Sekä lopuksi vielä ottaa vaarista vinkki. Teepussiviisautta heti aamutuimaan.... 

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! Jään odottamaan seuraavaa rankkasadekuuroa saavi ja pyyheliina kädessä sekä snorkkelit otsalla...

Ciao!

~ Laura 

Lady in black

Eilen oli taas aika piiiitkästä pitkästä aikaa pukeutua, ei pikku mustaan, vaan koko mustaan, eli työasuun. Mustat sukat, mustat farkut, musta t-paita sekä musta neule, sekä tietysti viime kesän paras ja ehdottomasti kannattavin insevstointi, eli mustat nahkaiset easy tone-lenkkarit. Ne jalassa suorastaan kiidän pitkin työplantaasia! Eivät ehkä komeimmat yhdistettynä farkkuihin, but hey, what ever makes my feet happy. Kyllä olisi ollut amputaatio lähellä jo viime kesän työtuntien jälkeen jos jollain slipsläpslipovereilla olisin kaljakoreja kannellut sen 13 tuntia.

Mutta siis. Eli eilen starttasi minun tämän kesän työrupiama teatterilla. Ja voisinpa heittää seuraavan kommentin: voihan pas*a. No ei, saan ja pitää olla tyytyväinen että sain kesäksi töitä, niin moni on sitä vailla, ja eihän tuota voi hirveänä kehuskella olleensa työmaalla kuluneen vuoden aikana. Onkos minusta tullut laiska kuusi kuukautta kestäneen sairasloman aikana? Ehkäpä. Tai sitten kyse on jostain aivan muusta, jonka itse tiedän olevan ehkä se oikeampi vastaus kysymykseen. Viime kesä oli rankka. Silleen isolla ärrällä kirjotettuna. Hard. Gibboso. Gravid. Rupjs. Duro. Vaikka kuinka viihdyin hyvin kyseisessä harjoittelupaikassa (joka sittemmin muuttui myös työpaikakseni), ja työkavereista sekä työnantajista, asetti fyysinen työ sekä pitkät tunnit melkoisen haasteen omalle jaksamiselleni. Olin kesäkauden loputtu aivan loppu. Näin jälkikäteen ajateltuna, en oikein jaksa käsittää että millä voimilla minä koko kesän, sekä varsinkin nuo viimeiset viikon vedin? Elopainoni oli tuolloin alhaisempi parilla kilolla mitä tänä päivänä, mutta niin sitä vedettiin 6-13 tunnin työpäivviä parhaimmillaan 12 päiväa putkeen. Kyllä nuorena jaksaa! Vai jaksaako? Ilmeisesti kehoni oli jonkinmoisessa shokkitilassa, ja kävi sellaisella säästöliekillä, että vedettyäni päivän läpi milloin eväänäni salaattia, kevyt jogurttia sekä hedelmää, ei nälkä enää edes tuntunut viimein kotiin tainnoksissa kotisohvalle lösähtäessäni. Ihmeellisesti se ihminen nähtävästi jaksaa kevyt limpparin ja läkerol-pastillien voimalla jos vain tahtoo. Painoni ei kesän aikana enää edes tippunut, niin solmussa kroppani jo oli. Työ oli (ja tulee tänäkin kesänä olemaan) erittäin hektistä, jalkojen päällä olemista ja pitkin isoa pihamaa-aluetta edes takasin kulkiessa ja milloin mitäkin kantaessa, sekä tietysti asiakkaiden hyvinvoinnista huolehtimista, senkin kustannuksella että oma hyvinvointi jäi täysin taka-alalle. Tupakoimattomana ihmisenä taukoja ei tullut pidettyä juuri nimeksikkään, ja yleensä söin seisaaltani, samanaikaisesti juosten. Omenan syöntiin meni puolituntia, kun aina piti hetelmä jollekin pöydänkulmalle jättää odottamaan että saa uuden homman tehtyä . Lopuksi ei ollut enää edes nälkä, ja puoliksi nakerrettu omena lensi biojätteeseen. Huomautukseksi tähän väliin, että minulta ei vaadittu tällaista työtahtia. Ei kukaan muu kuin minä itse. On aivan totta että työ oli erittäin tapahtumarikasta, ja koko ajan sai kyllä olla jotain hommaamassa, mutta olisin varmana kerennyt omenani istaaltaan syödä jos olisin niin vain päättänyt. Mutta eipä antanut luonto periksi, kun koko ajan halusin olla auttamassa ja näyttämässä ja suorittamassa. Tulihan minullakin nälkä työpäivien mittaa, ja usein jotain söinkin (ainakin sen pastillirasian, joka kolisi essuni taskussa), mutta monesti en vain välittänyt vastata kehon viesteihin, vaan jatkoin touhuamista. Alkukesästä kehoni saattoi sanoa jopa suoraan: Ois nälkä, ruoki minut nainen! Nyt! Muutaman viikon jälkeen ääni kellossa oli jo kuitenkin hieman muuttunut: juhuu? hei, ois vähä nälkä, huomaatkos. ois aika vissiin syödä vähä jotain... ai on tiski kesken? no sen jälkeen sitte.. mutta pliis, kohta jookos. Kesän mittaa tuo sävy vain laimeni ja laimeni: hei... viitsisitsä.. ai et?kiire?et kerkee? väliaika alkaa? jahas. no sitte joskus ku kerkeet, nii heitätkö koneistoon jotain. Ai jahas, limpparia, tämä tällä selvä, taas mennään Loppukesästä nuo singaalit loppuivat kokonaan, ja sitä syötiin mitä lystää ja milloin lystää. Good times good times. Töiden loputtua syksyllä olin aina jouluun asti ihnan uupelossa, ja tuolloin painoni myös hieman laski lisäntyneestä syömisestä huolimatta. Nälkävelka oli melkoinen. Oi ja voi, miten aika kultaakaan muistot.

Tai sitten ei. Nimittäin eilen iski kyllä karu totuus märän rätin lailla vasten kasvoja, ja lujaa.  Eiiii, tätäkö tämä oli?! Miiiksi miks miiiks?! Miks mä oon täällä? Mähän vihaan tätä hommaa! Eilen tiskejä laitellessani koneeseen, meinasi minulta päästä ihan itku. En ala, en halua, onko pakko?! Itseäni siellä pimeässä tiskinurkkausksessa jututellessani, oivalsin, että vaikken tämän alan työstä suoranaisesti nautikkaan,ei työssä itsessään ole kuitenkaan mitään suurta vikaa: se on hektistä, hommaa riittää ja erittäin asiakaspalvelu lähtöistä. Se pitää sisällään siis monia asoita joista minä työnteossa tykkään. Työnantajat, ja työkaverit olivat loistavia, heitä saankin syyttää siitä, miksi työmaalla niin hyvin viihdyinkin. Mutta ongelmakohdaksi osottautui huonot muistot,ja fiilikset vuoden takaa. Ne palasivat eilen mieleeni erittäin voimakkaina. Nuo tutut myyntipisteet, hajut, tilat, ihan kaikki, oikein huokuivat viime kesän niin hyviä, mutta valitettavasti erityisesti niitä pahoja fiiliksiä. Vaikken sitä itselleni alkuun edes myöntänyt, olin ihan naatti, enkä jaksanut tuona kesänä mitään muuta kuin työtä työtä ja työtä. Voimani eivät riittäneet yksinkertaisesti mihinkään muuhun. Enkä yksinkertaisesti halua samanlaista kesää, en vain jaksa.

Nyt palkollisena tiedän, ettei työtuntini ihan viimekesän kaltaisia tule olemaan,eivät sitten millään. Lisäksi olen saanut pitkän listan uusia työkavereita, joihin kyllä mielenkiinnolla käyn tutustelemaan. Muutenkin teatterilla puhaltaa uudet tuulet, ja moni asia on muutettu ja vaihdettu, joten tästä kesästä saattaa tulla homman toimivuuden näkökulmasta katsottuna parempi mitä edellinen. Mutta sitten, se tärkein. Oma jaksamiseni. Siitä on yksinkertaisesti pidettävä kynsin hampain kiinni! Tiesin jo keväällä, että pääsen töihin samaiseen paikkaan, joten asetin itselleni tavoitteeksi parantaa fyysistä kuntoani huomattavasti. Painoa olisi saatava lisää, jotta jasksaisin töissä paremmin, ja ennenkaikkea, jaksaisin muutakin kuin töitä.

No ja ensimmäinen pitkä miinus on se, että en saanut toteutettua asettamaani painotavoitetta kevään aikana. Pikemminkin päinvastoin. Vaikka painoni on siis muutamaa kiloa korkeampi mitä viime kesänä, saisi se olla vieläkin useampaa kiloa isompi.. Kevään aikana sain painoa saliharrastuksen myötä lupaavasti, ja painoni kävi korkeammalla mitä pitkään aikaan, mutta saleilun jäätyä, ja reissujen ja helteiden tultua jäi niin saleilu sekä tasainen ateriarytmi kuin-suunnitelmakin, niinkuin viime tekstissä jo vähän mainsitisin. Pientä laskua, ei todellakaan mitään dramaattista, mutta jo tuo pieneikin lasku on varsin ärsyttävä ottaen huomioon tulevan kesän työt. Haluan jaksaa paremmin, sillä en halua enää yhtää negatiivista ajatusta liitettynä tuohon työhän. Viime kesänä minulla ei ollut mitään halua tai motivaatiota kiinnittää syömisiini huomiota, enkä suhteuttanut syömisiäni kulutukseeni, ja se nähtiin mihin se touhu johti. Sairaslomalle. Ja tänä kesänä en halua saman tapahtuvan! Vaikka ruokailuni ovat nyt kesän aikana hieman lipsuneet huolimattomuuteen, ei minun tarvitse tehdä kenellekkään mitään lupauksia siitä, että parannan tapani. Sillä minä itse yksinkertaisesti haluan jaksaa ja voida paremmin, mikä taas yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että töissä on syötävä jotain muutakin kuin omenoita, limpparia ja buffetin salaatin rippeitä.  Varsinkin jos tässä on tarkoitus vielä nostaa painoa, eikä vain ylläpitää sitä. Eväät minun on suunniteltava ja valmistettava ennakkoon, jottein tule näitä "ei ole mitään, otanpa vain omenan ja jogun matkaan"-tilanteita. Otan vaikka äitini kaveriksi, ja yhdessä laadimme kunnon sotasuunnitelman työpäivien varalle. Lisäksi minun on itse opittava pitämään huoli siitä, että myös syön evääni töissä, enkä kanna niitä vain matkassa, enkä kiireeltä kerkeä niitä syömään. Minun on otettava kello kaveriksi, ja yksinkertaisesti järjestettävä itselleni se 5-10 minuuttia aikaa joka kolmas tunti, jotta saan syötyä ruokani. Vaikka pidänkin työni luonteesta, en halua ajatella sitä hyvänä energioideni kuluttajana, vaan pikemminkin mukavana sisältönä elämääni. On mukava höpöttää niin asiakkaiden kun työkavereiden kanssa, mitä jatkuvasti ajatella syömisiäni ja mahdollista päiväni kulutusta. En halua painon laskevan yhtään alemmas työn takia, ja siitäpä ajatuksesta haluan pitää kiinni koko kesän! Tämä mielessäni lähden siis laatimaan suunnitelmaa, jolla onnistun myös toteuttamaan lupauksen itselleni.

Vai miltäs kuulostaa? Olisko teillä muuten mitään hyviä vinkkejä nopeista ja maistuvista eväistä, joilla jaksaisi paahtaa työpäivän läpi ilman uupeloa? Ideoita otetaan mielellään vastaan!

Mukavaa viikonloppua kaikille! Muistakaa syödä mansikoita ja jätskiä niin että navat paukkuu 

 

 ~ Laura

Kammpäkki Vol.2

Noniih. Nyt taitaa olla pienoisen anteeksipyynnön paikka. Olen viime päivät ( a.k.a viikot... kuukaudet...?!) ollut oikea laiskuuden perikuva, aikaansaamattomuuden multihuipentuma, velvollisuuksien välttelyn johtava maailman mestari, välttelyn valioyksilö, velttoilun ja völläilyn sanansaattaja, itse Mss Mähöttäjä, oikea patalaiskuuden ruumiillistuma, kaiken edellämainitun pahan alku ja juuri. Nyt siis lakki kourassa nöyränä poikana anteeksipyyntöä sopertamaan Teiltä, jotka lorvailustani huolimatta olette sitkeästi postailujeni perään kyselleet. Teidän ansioista päätin tänään viimein ryhdistäytyä, nostaa pääni pensaasta, tarttua härkää jälleen sarvista ja kasvattaa itselleni selkärangan, ja ilmoittaa jälleen olemassaolostani. Enemmän kuin positiivisesti yllättynyt olen kyselyistä tekstieni perään, joilla en ole ajatellut olleen minkäänlaista merkitystä muille kuin itselleni. Kaunis kiitos siis painostamisesta ja sitä kautta kannustamisesta jatkaa raapustelua, vaikkei minulla yleensä niin yhtään mitään sanottavaa olekkaan. Eipä nytkään, mutta ajattelin ilmoittaa olevani vielä eleävien kirjoissa!

Jostain syystä olen kärsinyt pienoisesta inpiraation puutteesta, ja sitä kautta ahdistunut suuresti jo pelkästään ajatellessani postaavani jotain kun pääni on lyönyt täysin tyhjää. Ja koska tunnen ettei minulla ole mitään järellistä sanottavaa, olen päättänyt pysytellä mieluummin vaiti. Tästä johtuen olen toteuttanut ahkerasti erittäin tehokkaaksi toteamaani toimintaperiaatetta nimeltään"poissa silmistä, poissa mielestä", mikä lyhykäisyydessään on tarkoittanut kohdallani sitä, etten ole muun muassa edes vilkaissut sähköpostissani roikkuviin huhuiluihin ja kommentti-ilmoituksiin, lukenut muiden kirjoituksia saatika harkinnut istuvani alas kirjoittamaan itse jotain. Jossain vaiheessa ärsyynnyin jo pelkästä Gmail-logon näkemisestä, koska tiesin noiden viestien olevan taas minua vastassa, jolloin rupeaisin taas potemaan vain huonoa omatuntoa aikaansaamattomuudestani, sekä rästissä olevista blogiteksteistä. En kuitenkaan ole halunnut luovuttaa koko touhua, sillä olen varma, että kun illat jälleen syksyä myöten pimenevät, löydän taas kummasti aikaa ja mielenkiintoa istua sisällä naputellen mitä lenkkillä kylmässä vesi- ja räntäsateessa juosten. Eli vaikka olenkin viettänyt alkukesän aina maakuntamatkailun, sukuloinnin, mökkeilyn sekä erilaisia merkkipäiviä ja valmistujaisia juhlistaen, ei kiire ihan yksin kata selittämään hiljaiseloani. Kumma kammotus ja kirjoitusressi on painanut harteita läjään, mutta nythän tuo tuntuu ehkä jo hieman hellittäneen, siispä jospa tästä vielä päästäisiin uuteen nousuun. First thing first, itseäni vartenhan minä tekstejäni naputtelen, siispä teen sitä aina silloin kun se hyvältä tuntuu, ilman paineita ja ressiä... kuulostaisiko reilulta? Ihan joka päivälle en postausta saa aikaiseksi kirjoiteltua, mutta jos nyt kuitenkin jonkinmoisen parannuksen nykyiseen verrattuna koitan saada aikaiseksi.

Mitä olen siis touhunnut nämä viime viikot? Enpäs ala kaikkea yksityiskohtaisesti selvittämään, vaan ajattelin ilahduttaa teitä tällaisella lyhykäisellä referaatilla, joka pitää sisällään kuluneen alkukesään tähtihetket. Siispä minä olen...

...Nähnyt minulle erittäin rakkaan henkilön ensiasunnon. Leikannut nurmen vapaaehtoisesti. Polttanut olkani (Suomessa! ainutkertaista minulle). Syönyt normaalista kahdesta eri irtojäätelömausta poiketen jo seittemää eri sorttia. Nielaissut sääsken pelatessani sulkapalloa. Käynyt kampaajalla. Saanut uuden hellan ihanaan keittiööni. Hakannut itseäni vihtalla. Löytänyt banaani Skyrin ja rakastunut korviani myöten. Epiloinut sääreni (kaikki kunnia naisille jotka kykenevät tekemään saman kainaloilleen... kipämpää ei voi tehdä muu kuin synnyttäminen). Rakentanut kasvimaalaatikon. Ladannut WhatsAppin. Koukuttanut itseni A song of ice and fire-sarjan ensimmäiseen osaan. Viettänyt piknikkiä Kokkolan rautatieaseman nurmella. Syönyt liikaa savusiikaa. Kärsinyt (ja kärsin yhä!) eroahdistuksesta serkkuani kohtaan. Poistanut punkin käsivarresta (en omasta!). Nähnyt Tampereen ja menettänyt palan sydäntä. Syönyt maistiaisia Pandan tehtaanmyymälässä. Nukkunut matolaatikossa. Keittänyt ja syönyt juhannusjuustoa. Pakannut ja purkanut rinkkaa. Onnitellut serkkua, vaaria, mummoa ja isää. Leiponut kakkuja. Tappanut hyttysiä. Itkenyt asioita, mutta myös oppinut ja oivaltanut itsestäni. Tehnyt suunnitelmia syksyä/talvea varten. Opettanut koiralle uuden tempun. Syönyt possua. Ostanut vesimelonin (tai kaksi...). Kylvänyt taimia... 

Lista voisi olla loputon, sillä niin vaihdikkaasti eri maisemat ovat vaihdelleet milloin junalla, bussilla, henkilöautolla, lautalla, Vespalla, pyörällä tai hevosella matkustaessa: ensin ollaan oltu isolla kirkolla, seuraaksi keskellä idyllistä maalaismaisemaa keskellä Hailuotoa. Alkukesä on siis sujunut melko vaihdikkaasti vielä jäljellä olevista lomapäivistä nautiskellen. Perjantaina sitten starttaa työrupeama, jolle ei vielä ole loppua tiedossa. Nyt siis vielä muutamasta vapaapäivästä ilo irti!  

Ja sitten vielä yksi oleellinen kysymys ennen yöpuvulle painumista: mitäs Tontulle kuuluu? Både och. Pekkaa lainatakseni sanoisin tänään hieman vaihtelevaa, huomenna lähestulkoon selkeää koko maassa, ylihuomenna ajottaisia matalapaineita saapuu koillisesta. Hiljaiseloni ei suinkaan ole johtunut siitä, että tilanteeni olisi suuresti muuttunut suuntaan jos toiseenkaan. En ole saanut siis itseäni mitenkään niin huonoon jamaan ettenkö olisi kyennyt tänne mitään riimittelemään. Keväällä aloittamani punttisaliharrastus, ja sitä seurannut kyltymätön nälkä takasivat kyllä mukavasti sen, että painoni lähti melko äkkiä tehokkaaseen nousuun, ja senttejä reisiin ja käsivarsiin alkoi sadella melko nopeudella. Harmikseni tulos oli myös käänteinen, sillä nyt kesän myötä kun harrastus on jäänyt huomattavasti vähemmälle, on tämä näkynyt myös kropassa ja ruokahalussani: muutama sentti mahti reisistäni on hävinnyt kuin mummo sumuun, ja nälkä tulee kun on tullakseen. Kulutukseni on vähäisempää nyt ilman salia, mutta en pöllö tajunnut että niiden lihasten ylläpitämiseenkin vaaditaan aivan yhtä lailla polttoainetta........ja nyt nyppii. Oikeastaan palattueamme Kreikan reissultamme jouduin "pahan kierteeseen", jolla tarkoitan reilua nesteytystä, kevyttä päiväsyöntiä ja vain yhtä lämmintä ateriaa päivässä. Kesän helteet sekä ihanant kesäherkut, kuten vesimeloni ja mansikat, sekä värikkäät kasvikset ja kylmät vissyt ja limut ovat ehdottomasti paheeni, joihin olen taas hieman turhankin terhakkaasti jäänyt kiinni. Tunnistan siis missä vika, mutta taas on hieman motivaatio ongelmia tarttua ongelmaan. Toisaalta, siinä missä tämänhetkinen vika on ruoan määrässä (ja osittain laadussa)  sekä mahdollisesti myös ajoituksessa (pärsheellään koko homma siis, jälleen, myönnettäköön!), on mieli ollut melkoisen vapautunut ja salliva. Mutta ei parane kehuskella ja "puolustella" kun pohja on taas sen verta retuperällä. Ei vain jaksaisi pottu ja sylttysoppa kiinnostaa kun tarjolla on kaikkia ihania kesänherkkuja vaikka kuin! Tarkoittanee siis vain sitä että tarttis alkaa mahan tilavuutta kasvattelemaan ja ateriasuunnitelmaa laatikon perukoilta tonkimaan. 

Mutta näin. Tällainen hätäpäissään laadittu pikainen pintaraapaisu menneestä kesästä ja lupaus paremmasta tulevasta. Syvällisempää ja perusteellsempaa pohdiskelua elämästä ja olemisesta suoritamme sitten kuin päässä liikkuu muutakin kuin ilmaa. Eli ehkä jo hyvvin pian. Nyt. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, näkemiin. Kiitokset vielä sitkeimmille seuraajille! 

Nauttikaa helteistä! 

~ Laura