Töissähän minä...

Uhhuh, täällä taas! Suokaa anteeksi tämä liiankin pitkäksi venynyt luova tauko. Tällä kertaa ei kunnon tai voinnin puolesta ole tapahtunut mitään notkahduksia, vaan olen yksinkertaisesti koittanut saada päätä ja kroppaa pysymyään kasassa tasapainoillessa työn, sovittujen (lääkäri)tapaamisten sekä ihmissuhteiden välillä, ja välillä vauhtia ja ohjelmaa on ollut vähän liiaksikkin. On mienannut uupelo iskeä jo muutamaan otteeseen. Koko alkuvuosi on mennyt melko kehnoilla yöunilla, nyt ehkä viimeinen viikko hieman paremmalla menestyksellä, mutta kun lisätään siihen pitkät työputket, aikaiset aamutapaamiset toisella puolen kylänraittia, ja sitten kun vielä pitäisi koittaa pitää yllä niitä harvoja ystävyyssuhteitakin... sitä kahmii itselleen liikaa, eikä kuuntele omaa oloa. Kunnes tuo olo käy liika raskaaksi, ja oivaltaa, että hei, on okei nukkua päikkärit ennen iltavuoroon menoa, tai vaikka halutessaan maata koko aamupäivä siinä sohvalla, kerta kroppa ja aivokoppa huutaa lepoa ja unta. Vietin tuossa synttäritkin viime viikolla, ehkä vanheneminen on viimein tuonut tullessaan tietynlaista viisautta sekä taitoa kuunnella omaa jaksamistaan? :D Ehkäpä, mutta hieman rauhallisemmin olen koittanut ottaa siviilissä, ja nauttinut vapaapäivistä (kuten nyt, kahdeksan päivän työputken jälkeen, kyllä vapaat maistuvat <3) ja säästänyt energiaa työmaalle, jossa on vain pakko jaksaa. Pakkaa on sekoittanut kolmen viikon lista lähes pelkkää iltavuoroa, joka tarkoittaa sitä, että olen nukkumassa viimein n. kahden aikaan, ja ylhäällä 5-8 aikaan, kun ei osaa nukkua (tai katti ei osaa nukkua!!) vaikka kroppa huutaa hoosiannaa jo sängystä noustessa. Jäänyt siis unet vähän lyhyeen, ja olen huomannut kahvin voiman enemmän kuin pakottavaksi viimeisten viikkojen aikana. Voisi sanoa että minusta on tullut suorastaan kahvin ystävä!

Elämässä ei siis ole kerennyt tapahtumaan paljoakaan mitään suurta ja kummallista, oikeastaan vain töissä käyntiä, ja klinikkakäynneillä ravaamista. Noissa tutustumiskäynneillä ollan jo loppu suoralla, ja takana on kaksi lääkärin haastattelukertaa, ravitsemusterapeutin käynti, sekä viikottain jatkuneet psykiatrin haastattelut. Näitä psykiatrin tapaamisia olisi vielä pari kertaa jäljellä, jonka jälkeen minulle on sovittuna hoitotapaaminen, johon tulevat kaikki nuo klinikalla tapaamani ihmiset, sekä äitini ja terapeuttini. Aletaan sitten katselemaan mille tässä aletaan, ja millä suunnitelmalla: iavohoidossa vai osastolla, työn ohella vai työn ulkopuolella. En ole vielä pahemmin jaksanut asiasta hermostua tai stressata, pikemminkin ollut hyvinkin tyytyväinen siihen, että viimein tässä tapahtuu minunkin osaltani jotain. Yllättävän kauan on mennyt tehdä noita suunnitelmia osaltani, kun alkuun puhuttiin vain 2-4 haastattelukerrasta. Nyt olen kuitenkin ravannut klinikalla tammikuusta, ja vielä on käyntejä jäljellä. Mitä lie juonia punovat pääni menoksi ;D Kuulemma hieman haasteellinen tapaus, kun taustalla jo liiankin pitkään jatkunut vakava ja vaikea aliravitsemustila, raskas fyysinen työ, mutta samalla myös tahto ja rohkeus paraneminee, puuttuu vain se itse toiminta (eli painon nosto normilukemiin). Tavoite on melko suuri ja haastava yksin selvitettäväksi, ja sillä kait miettivät että pystynkä haasteeseen yksin. Kotona siis, avohoidon puolella.  Kovasti ovat sanoneet että avohoito on aina "parempi" vaihtoehto (en minä mukavaa oleta tämän missään muodossa olevan, oli se kotona tai osastolla), pitäen potilaan hieman normielämässä kiinni, mahdollisesti työelämässä, sekä omien ystävien ja perheen parissa, mitä irtautua omasta elämästä täysin ja sulkeutua osastolle. To be honest, tässä vaiheessa minulle alkaa olemaan jo ihan sama, mutta samaan aikaan olen myös samaa mieltä: jos hommat saisi vain toimimaan, ja avohoidon kontrolli ja hoito olisi riittävää, kyllä sitä kotona ja mahdollisesti töissäkin käyden haluaisi haasteeseen tarttua, mitä sanoa heipat tyystin omalle nykyiselle elämälle. Mutta sen aika näyttää mitä keksivät, ja minkä katsovat parhaakesni. Hommaa on joka tapauksessa paljon, ja tahdon uskoa niitä jotka kokemuksesta pihuvat; edessä on pitkä ja kivinen tie. Mutta ei minua vielä lannista.

Minä työputken alkuvaiheessa, kun asiakkaat ovat vielä kivoja, ja työnteko maittaa... töissä on jopa...kivaa? 

...kunnes tullaan rupeaman puoleen väliin, kun mono alkaa ja tökkimään, ja hymy hyytymään. Kahvi tekee ihmeitä. Vähän väkinäistä, ei paha ollenkaan. Tiskaaminen omissa oloissa tuntuu yhtäkkiä taas hirveän mukavalta puuhalta.

Kunnes edessä on enää pari viimeistä päivää, ja olo on kuin .... ja pääkopassa ei liiku kuin ilmaa. Kuittia tarjoessa kysyt "saako lämmittää" ja piirakkaa lämmittäessä "otatko jäitä". Perusmeininkia. Pari pannua kahvia tekee ihmeitä. Ehkä. Paskimmatkin vitsit naurattavat (jos niitä edes tajuaa).

Ja niin, nyt kun muitan. Julkinen anteeksipyyntö kaikille niille joille en ole saanut aikaiseksi edes vastata! olen saanut ihan mahtavia, ihania ja kannustavia, pitkiä viestejä, joihin en ole yksinkertaisesti revennyt vastaamaan. Tietäkää, että jokaista kommenttia vaalin ja arvostan suuresti, ja vaikka näin tavastani poiketen tällä kertaa ole saanut kommentteihin (vielä) vastattua, iso lämmin kiitos ja halaus näiden kommenttien jättäjille. Mielipiteenne ja tukenne ovat minulle tärkeitä <3

Ja tartun vielä siihen pieneen seikkaan, mikä tuntui häiritsevän niin monia viime kirjoituksessani: tapani kirjoittaa, ja erityisesti edellisen tekstin rytmittäminen ja jaksottaminen. Sanotaanko näin: ne jotka minut tietävät ja tuntevat elävässä elämässä, ja ovat päässeet (joutuneet) kanssasni kasvotusten keskusteluja käymään, tietävät myös tämän: minä       puhun      paljon. PALJON. Nopeaa, liikaa, epäselkeästi, kiireellä, suu vaahdossa suurella vimmalla. Tekstiä ja tarinaa vain tulee ja tulee, ja monet kerrat mietin jälkikäteen että kannattiko. Olen "se tyttö joka puhuu koko ajan eikä ole koksaan hiljaa", niinkuin entinen opiskelutoverini muinoin minua kauniisti kuvaili. Mutta toisaalta, jokaisella on omat pienet vikansa, ja tämä täytynee olla yksi minun niistä monista. Ja I'm all fine with it. Siispä voisin ajatella, että tapani ja tyylini kirjoittaa täällä pienen novellin mittaisia sepostuksia ja yksitoikkoisia monologeja ilman että vedän edes henkeä väliin, saatika käyttäisin liikaa Enteriä, kuvastaa ehkä enemmän juuri sitä persoonaa, mitä minä olen, ja kuinka minä kommunikoin. Osaan minäkin siististi, järkevästi, oiken tavutettuna, aseteltuna ja jaksotettuna kirjoittaa, sentään muutamat esseet ja opinnäytetyön tehneenä, mutta miksipä sitä turhaan silloin kuin ei ole pakko. Minun tonttini, ja niin makaa kuin petää. Siis ihan vain, että jos tämä on omalle luonteelleni tyypillisempi ja mukavampi tapa kirjoittaa, niin eikö se ole hyvä että saa totetuttaa itseään juurikin niinkuin itse haluaa? :) Viime postaus oli yksi iso kimppu silkkaa selostusta, mutta tämä oli myös tietoinen valinta: edelleen, kyllä minunkin koneestani enter-painike löytyy, en vain tietoisesti halunnut sitä tuossa kirjoituksessa käyttää, sillä tuo ajatus mitä postaukseen tykitin, oli juurikin tuollainen ajatusoksennus päässäni, ja siltä halusin sen näyttävät myös ulospäin: ajatuksen sekämelska, lausetta lausene perään, aivan niin että hengästyy. Silti olen kiitollinen palautteestanne, se on minulle arvokasta, mutta mitään muutoksia en todennäköisesti tule blogin ulkonäköön, tekstien asetteluun, tavutukseen tai mihinkään muuhun ulkonäköseikkaan tekemään, sillä tämä on minulla vain vapaamuotoinen harrastus, jota teen itseäni varten, ehkä aina jaksa kiinnittää liikaa huomiota itselleni pieniin, ei niin olennaisiin seikkoihin. Kunhan saan asiani sanotuksi, ja muut halukkaat sen luetuksi (vaikka tosin hieman työstäen ilmeisesti), niin eikä se ole kaiken a ja o?. Itse olen ehkä moisiin räpätysryöppyihin jo niin tottunut, että en jaksa moisia asioita edes huomata, muuta kuin silloin kun on aivan pakko :D No wonder miksi minun osuuteni yhteisistä kouluesseistä olivat parhaimmillaan kolme kertaa sen mittaisia, mitä opiskelutovereideni... :D

Nyt kiire petiin! Ensi kerralla lisää siitä, mitä tyhmyyksiä menin tekemään synttäreideni kunniaksi... rahaa paloi ja balalaikka soi. Vai sanoisinko shamisen soi ;)

Buenas noches!

~ Laura 

Vielä minussa henki pihisee

Siinä vaiheessa kun ei enää itsekkään muista milloin tai mitä on viimeksi kirjoitellut, on varmasti korkea aika piipahtaa omien tekstien pariin, ja virkistää omaa muistia. Tjaah. Lokakuussa. Hupsista. No hyvää itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta nyt sitten kaikille tasapuolisesti. Täällä sitä edelleen porskutetaan, mutta toki näihin kuukausiin mahtuu vähän kaikenlaisia uutisia, kuulumisia, oloja ja menoja. Eilen lenkkeilessä ihanassa auringonpaisteessa keskellä lumisia pelktoja, seurana vain omat ajatukseni, tuli olo että olisihan tuo taas mukava pitkästä aikaa jakaa näitä ajatuksia mmyös täälläkin. Järkeviä ja vähemmän järkeviä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä, mutta jos nyt edes jotain. Viime viikkojen aikana on tullut jo useampaan otteeseen olo että olisi kiva jakaa jokunen kuva tai tyhmä jutun tynkä, ja tämä tarkoittanee sitä että tauko kirjoittelusta alkaa nyt piisaamaan. Tai eihän kyseessä ole ollut mikään tietoinen valinta, ei ole vain aika ja viitseliäisyys riittänyt.

Veisi liikaa aikaa ja vaivaa alkaa tarinoimaan koko alkutalven kulku aina loppu saikusta joulunpyhiin, ja päätinkin etten anna moisen must-massapostauksen tukahduttaa intoani palata pikku blogini pariin. Kuka minua pakottaa moiseen. Ihailen niiden ihmisten reippautta jotka saavat tehtyä postauksia tasaisella tahdilla, kauniine kuvineen ja syvine ajatuksineen kaiken sen muun arkisälän ja kiireen keskellä. Miten nuo superihmiset kykenevät moiseen?! Pidin ennen blogien lukemisesta, nykyään vain ahditun moisesta harrastuksesta koska koen valtavaa itseinhoa ja omantunnon tuskaa omasta laiskuudestani ja aikaansaamattomuudestani :D  Antaa tiedon tihkua sitä mukaa kun on tihkuakseen. Mutta long story short: Olen töissä, 20 tuntia viikossa jatkunee ainakin tammikuun loppuun, jonka jälkeen tiedän yhtä paljon tulevasta kuin tekin. Tämä johtunee myös siitä että kävin tuossa joulukuun alussa OYSissa psykiatrisella haastattelussa, jossa sovimme tammikuulle ajat haastatteluita ja arviokäyntejä varten. Nämä siis taka-ajatuksena osastojaksoa tai avohoitoa varten. Mihin tulokseen päädytään, se ratkeaa vasta minullekin näiden muutamien käyntien jälkeen. Hieman pelko perseessä odotan tulevaa, mutta olen yrittänyt parhaani hämätä itseäni ajattelamaan muita juttuja, ja suunnitellut muuta mukavaa tulevaa vuorra varten. Muuta ajateltavaa on antanut ainakin työ, joka on pitänyt minut riittävän kiireisenä. Koko joulukuu työmaalla oli yhtä suurta sirkusta ja kalapaniikkia, kun asiakkaita tunki ovista ja ikkunoista koko kuukauden aina näihin päiviin asti. Hei hei sain sanoa siis tuolle 20h/viikko tavoitteelle, ja olen tehnytkin pidempää päivää mitä on ollut puhe ja tarkoitus. Välillä ollaan menty jaksamisen äärirajoilla, mutta en valita, sillä ovathan kollegani tehneet vielä enemmän töitä kun minä. Tästä syystä olenkin ollut valmis jäämään apuun, tai tekemään muutaman vuoron loppuun, omani jo loputtua aika tovi sitten. Tietysti tässä on ollut myös omat varjopuolensa. Joko arvata saattaa? Kun meno töissä on ollut kuin missäkin eläintarhassa, nuo ennestäänkin vaikeat ja vähäiset tauot yksinkertaisesti jäivät poissa kokonaan. Kylmää kahvia, limua ja puolikkaita rahkoja on ollut ruokalistalla lähes koko joulukuun. Kiire on ollut suunnaton, oikeastaan käsittämätön, ja jo pelkästään vessassa käynti on ollut jo jonkunmoinen saavutus. Kohdallani tämä on tarkoittanut siis sitä, että nälkä on tahtonut kutistua ja kadota välistä olematotmiin, ja paino on tullut maltillisesti takapakkia. Sinänsä ei syytä mihinkään suureen hätään, mutta luku alkaa olemaan sama mitä saikulle jääedssäni. Vauhtia ja työmotivaatiota vaan taas tuntuu olevan senkin edestä! Elättelen suuria toiveita että tammi-ja helmikuu ovat meilläkin hieman rauhallisempia, ja pääsen korjaamaan omaa tilannettani ja saamaan taas jotain tolkkua tähän touhuun.

Sillä to be honest, syömiseni ovat aivan retuperällä jälleen. Viimeksikkin kun minulla tuli taukoa kirjoitteluun, samalla katosi kykyni ja haluni panostaa myös omaan syömiseeni, sen rytmiin ja laatuun. Trallalaa, työ antoi enemmän kuin oivat työkalut kikkailuun ja ei päästy kuin marraskuunloppuun niin viimeinkin rytmi ja tolkku oli koko touhusta hävinnyt. Enemmänkin vallassa on ollut "mitä vain, milloin vain, ja silloin kuin haluttaa ja tohtii"-rytmi. Liikaa kasviksia, mössöjä ja sömpöttejä, ja aivan liian vähän viljaa, pottua ja pastaa... tai mitään minkä voisi luokitella normaaliksi ruuaksi. Välistä menee useampi päivä putkeen etten ole jaksanut/muistanut/kerennyt tehdä mitään lämpimää ruokaa, vaan salaatit ja rahkat pitävät valtaa. Joulu ja rauhalliset pyhtä toivat tähän pientä muutosta, ja leipää, laatikoita, kinkkua ja muita upposi melkoiset määrät. Myös suklaata, herttinen. Neljä päivää, ja reilu puoli kiloa suklaata yhteen tyttöön. Varmasti enemmänkin, mutta en halua edes ajatella koko asiaa. Hyvältä maistui, mutta pari viimeistä kertaa aiheuttivat jo pienehköt mental breakdownit, jotka ovat saaneet minut kammoksumaan herkkuja nyt hetkeksi. Tai näin luulin, sillä pari päivää myöhemmin mieli on alkant taas halajamaan jotain hyvää ;) Silti mieli pistää tarkasti miettimään mitä sitä ottaisi, vai ottaako ollenkaan. Sama vanha tarina, ei mitään uutta.

Uusi vuosi oli surkea, Vihaan uutta vuotta, Minulle vuosi alkaa yleensä syksystä, enkä jaksa sitä siksi pahemmin juhlia. Se on jollain tapaa masentavaakin. "Uusi vuosi, uuedt kujeet ja mahdollisuudet"....häh, mitenkä niin?Yllättäen en harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta parina edeltävänä vuonna olet asettanut itselleni tavotteita ja päämääriä, ja edellisvuonna askartelemani vision board for 2014 oli ihan kiva juttu, ja moisen voisin kyhätä tänäkin vuonna. Näistä tavotteista varmana joskus toisella kertaa, nyt en jaksa niitä alkaa erittelemään.

Mutta siis. Taas yhtä vuotta lähempänä kuolemaa. Katsotaan mitä tulevat päivät, viikot ja kuukaudet tuovat tullessaan, ja sen sijaan että käyttäisin aikaani julmettomasti stressaamiseen ja tulevan suunnittelun ja siitä hepulointiin, koitan elää enemmän tässä pääivässä, ja löytää enemmän hyvää tästä hetkestä ja tämänhetkisistä asioista. Olla vähemmän pelkäämättä, ajattelematta, stressaamatta ja jossittelematta. Saada enemmän aikaiseksia, uskaltaa ja tohtia, yrittää ja kokeilla, keskittymättä vain varjopuoliin ja epäonnistumisiin. Ei voi tietää jos ei kokeile. Ei voi sanoa epäonnistuneensa jos ei tohdi edes yrittää. En voi nähdä oven taakse ennenkuin edes tartun kahvaan ja avaan tuon oven. Joksus kynnyksen yli on vain uskallettava astua, ja sitten vast pohtia, että oliko kannattavaa vaiko ei. Vaikken ihan tavoitteisiini edellisenä vuonna päässytkään, onnistuin työstämään itseäni, tapojani ja ajatuksiani kuitenkin sen verta, että tästä on hyvä jatkaa tänäkin vuonna. Ei siis mitään mahdottomia tavotteita, lähinnä oppimista, opettelemista ja viisastumista sellaisista asioista, jotka tekevät minusta tällaisen mitä nyt olen, ja uusien tapojen, ajatusten ja käytäntöjen omaksumista nykyisten tilalle ja rinnalle. Näillä mennään

Mutta kuitenkin hyvää, kylläkin jo alkanutta uutta vuotta nyt sitten kaikille <3 

~ Laura 

Round two; saikku numero kaksi.

Elämä risaseksi, ja etukenossa vastatuuleen! Sairaslomaa on nyt sitten lokakuun loppuun asti....... oivoivoivoviovioviovoivoivovioviovioivoivoviovioivovioivoiii.... mitä tästä ajatella?! Ressi ja riemu, Ilo ja ahdistus!

Mutta josko tämä olisi ihan hyvä asia kuitenkin...? 

~ Laura 

Syys sentit

Hello my hairy friends!Päässäni liikkuu jos jonkinmoista ajatusta, mutta koska aikani on tänä aamuna rajallinen, ja toisekseen, minusta tuntuu että puhuisin samat asiat vain toistamiseen eri sanoin (joo, väsyttää, joo, työt ressaa, joo, saikku ois ihan jees, joo, syönnit sujuu mutta vähän takkuillen, välillä paremmin, välillä huonommin jnejnejne....), ajattelin anataa kuvien puhua tänäänn puolestaan.

Mutta kuitenkin voisin sen verta tehdä tästä ihastuttavasta pakkasmaanantaiaamusta vieläkin juhlavamman kertomalla, että näiden viikkojen aikana olen saanut elopainoa liki kahden kilon edestä, ja eilen pelleillessäni mittanauhalla huomasin, että takamukseeni on kertynyt tavaraa jo useamman sentin edestä, samoin ruikula reisiini, sekä käsivarsiini! Niin......siis lyhykäisyydessään: joka paikkaan!! Bujaaah! Kulunut viikko töissä oli melkoisen rasittava, ja tämä näkyi myös viikko punnituksessa nolla tuloksena (eipä ollut kuitenkaan mihinkään tippunut, ei ollut tullut vaan myöskään ylöspäin), mutta tätähän tämä on, välillä mennään vaihdillakin eteenpäin, sitten painoa tuleekin vähän hitaammine jonka jälkeen kirmataan jälleen uuteen nousuun. Eli enpä moista punnitustulosta säikähdä, ensi viikolla varmana puntarissa on jo aivan uudet lukemat. Eli vaikka olen kitissyt syönnin hankaluudesta aina silloin tällöin, on tämä lähinnä mielen hankaluuta, sillä nähtävästi sitä ruokaa kuitenkin uppoaa sopivat määrät. Ja hyvä niin. Huomenna tapaan ensimmäistä kertaa yksityisen liikuntaohjaaja/ravitsemusneuvvojan joka meillä on ollut vakioasiakkaana jo niin kauan kuin muistan, ja nyt hän on luvannut antaa minulle laskelmat ja lukemat, miten tästä tulisi jatkaa, millä määrillä ja millä lisäyksillä, Tai siis tämä on vasta tarjous, menen kuulemaan mitä hänellä on ehdotettavanaan, ja mitä mittauksia (kehon koostumus, aineenvaihdunta, energiankulutus jne jne.) hän haluaa tehdä, ja miten niiden pohjalta lähdettäisiin hommaa rakentamaan. Sekä tietysti hinta. So far mitä ymmärsin, kolmen kuukauden mittainen hoitojakso hänen valvovan silmän alla mittauksineen suunnitelmineen maksaisi melkein yhtä paljon mitä YKSI käynti yksityisellä ravitsemusterapeutilla!! Eli joo... ihan jännityksellä ja todella suurella mielenkiinnolla huomenna häntä kuulemaan, sillä mukavaa on saada jotain henkilökohtaista makua tähän hommaan, sen sijaan että minulle vain printataan sellainen jokamiehen ateriasuunnitelma jostain pittiavaruudesta, eikä omia henkilökohtaisia toiveita oteta huomioon tai vastaan, koska ne ovat vain "sairauden vaatimuksia". Excuse me?! Eli koska minulla on anoreksia, minulla ei saa olla omia mieltymyksiä tai mielipiteitä, jotka millään tavalla liittyisivät ruokaan? Seeeelvä,olkoon sitte niin. Mutta huomenna nähdään hihiih!

Mutta siis, päiväni kulku kuvina, olkaa hyvät.

After opening my eyes, and feeling like fresh breath of summer and flowers...

...it's time to do my morning routines..

...and head for work (and usually be late)....

After enjoying a cup of boiling hot, fresh and tasty...

...and still feeling nothing...

...it's time to get some more

...and finally, I start to feel more alive again.

At work, I need to be very very very

                                          

...so that the customers are very very very

(or sometimes, what ever you say, what ever you do, it is just NOT enough, and they look like)

And when they start to whine and complain about eeeverything, OR start thinking too highly of themselves after getting abit buzzed, I go...

During the day, and also after my work, i need to to get some proper

 ...or otherwise i WILL feel very much like

Afterwards, if I'm lucky, I meet my loved ones, and enjoy the best company on the planet.

When night comes, it's time to do the magic...

...and enjoy my beauty sleep

...just to wake up to the next morning and start it all over again...

Rattoisaa maanantaipäivää kaikille laavbördeille <3 

~ Laura

Jaksaa, jaksaa!

Edit: kyseisen höpinä kirjoiteltiin jo lauantai iltapäivästä, mutta koska työt, elämä ja laiskuus lankesi tielleni, sain korjattua pilkkuvirheet vasta tänään... suokaa anteeksi vitkutteluni, ja mukavaa maanantaita vaan kaikille!

Voiko ihanammin päivä enää alkaaaaa, kuin jäädä ulos, polttaa ruoka ja kuolla nälkääään.... uusi sanoitukseni vanhaan tuttuun tanhuun, joka hyvin kiteyttää myös eilisen päivän kulun. Eli kyllä, lämäytin ulko-oven kiinni, jääden ulos kahden petityynyn sekä jaloissa olleiden aamutöppösten kanssa, vain kuullakseni kuinka munakello ilmoittaa tonnikalavuokani olevan valmis,mahan huutaessa ruokaa, luonnollisesti. Aaaah, juuri niinkuin suunnittelin! <3 Ei muuta kuin tyynyt kainaloon, naapuri ovikelloa soittelemaan, ja juomaan kuppi kuumaa kahvia odotelessa pelastusyksikön saapuvan vara-avaimen kanssa aina mökiltä asti. No, onni onnittomuudesta, ja vaikka tonnikalapasta otti "vähän" väriä ja rapeaa kuorta, pääsin viimein omaan kotiin kuultuani vajaan tunnin ajan kaiken mahdollisen naapurini lapsenlapsista ja taloyhtiön putkiremontista. Mutta en minä valita, ovat kyllä kultaisia vanhuksia, heti oli puhelin kourassa ja kahvit sekä mustikkapiirakat nenän alla kun olin apua vailla. Naurettiin vain yhdessä, että voisin jäädä pidemmäksikkin aikaa kerta olin ottanut tyynytkin matkaani, ja peittoki kiikkui pyykkinarulla kartanolla ;D No, tekevälle sattuu, ja vaikka päiväsuunnitelmani ja aikataulini meni tämän selkkauksen takia ihan uusiin puihin, toipa se pientä vaihtelua ja piristystä viikkoon.

No mutta. Hmm, tämä viikko... miten meillä on sitten mennyt? Ihan kivasti, kait. Töihin paluu on sujunut ihan mukavissa merkeissä, ja nuo viiden tunnin päivät ovat olleet ihan soppelin mittaisia. Olen saanut syötyä (paitsi perjantaina, jolloin tauko pidettiin seisaaltaan, kylmää ruokaa kitaan ahmien), ja olen syönyt sitä mitä töissä on tarjoiltu. Jos välipalaa ei oteta lukuun, en ole kantanut töihin mitään omia sapuskoja, paitsi nyt perjantaina. Ja tänään yövuoroon pakkaan sen verta evästä, ettei nälkä heittele yöllä, muutenkin tulee olemaan täysi työ pysytellä hereillä. Väsy tässä vai painaa... ilmeisesti en sitten kuitenkaan kerennyt aivan palautua tuossa kahdessa viikossa koko kesän uupelosta, ja hieman olisin salaisesti toivonut että olisin saanut olla vielä kolmannen viikon poissa. Krätä voimia, nukuttua univelkaa (jonka sain takaisin jo kahdessa yössä työt aloitettuani), ja hieman muutoinkin pakettia enemmän kasaan, ennenkuin heitetään kaveri järven syvinpään päähän ja katsotaan miten käy. Perjantaina siinä jo vähän kävi huonostikkin, ja eilen minulla olisikin ensimmäinen tonttuilu päivä sitten kolmen viikon (edit: tonttuilu on valitettavasti jatkunut hieman tähän päivään asti, mutta tästä varmasti piakkoin tuoreempia uutisia uuden postauksen muodossa, jahka tästä edellisestä pääsen eroon). Minulta jäi välipala syömättä, päivälliseni oli liian pieni, ja iltapala oli tontun valitsemaan, ja leipäkin jäi syömättä.... auts. aivan heti kun siihen on vain tilaisuus, niin Tonttu tunkee väliin apinan raivolla, ja tässä on todella saanut musitutella itseään että mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Aamu palkoi myös hiemna höpö höpö aamiaisella, mutta nythän tuota on onneksi massu täysi naminami tonnikala pastaa, ja välipalankin söin jo ennakkoon, jotta saan tungettua kunnon päivällisen ennen iltahukiin lähtöä.

Mutta siis vaikka tämä viikko on syöntien puolesta mennyt aivan oppikirjojen mukaan, ja olen reippaudestani todella ylpeä. Mutta hieman tässä myös joku takkuaa. Tämä väsy, ja ahdistus ja tieto siitä, etten voi enää jäädä pois tösitä, ilman että minut lempattaisiin ulos, tämä on varmaa. Tämä kieltämättä vaikuttaa myös työmotivaatiooni. Toisaalta koitan toppuutella ajatuksiani, sillä enhän tiedä johtuvatko nämä tämmöiset ajatukset juurikin vain siitä, kun väsy ja uupelo vielä painaa harteita samaan tapaan kun saiikulle jäätyäni. Olen varma, että pidän työstäni edelleen, työtoverini ovat niin mahtavia ja asiakkaat ihania, ja olen todella iloinen että saimme tehtyä sopimuksen jolla aan jatkaa marraskuun (minut on nyt kuitenkin laskettu jatkavan normaaliin tahtiin jo joulukuussa, varmasti kiireiden vuoksi, mutta kietlämättä tämä ahdistaa minua myös). Mutta jotta pääsiisn käsiksi taas noihin tunteisiin, tuohon työstäpitämisen fiilikseen ja tekemisen meininkiin, olisi ihana kyetä hengähtämään vielä hetki, ja palata oikeasti sitten kun koen että niin jaksan, Nyt tunnen olevani puun ja kuoren välissä, ja minun on jaksettava ja onnistuttuva koska minun on pakko jaksaa jatkaa, ei mulle anneta vaihtoehtoja. Jos katkoisin jalkani, niin enhän minä sitä kuntoon saisi kahdessa viikossa. Miksi työnantajani olettaa, että saan painoni nousemaan kahdeksalla kilolla kahdessa viikolla, ja "pieni preikki" pyyhkisi minusta kuukausian (vuosien) tohottamisesta ja aliravitsemuksesta johtuvat uupumuksen pois. Voin suoraa sanoa, ettei pomollani ole aavistustakaan mistä tässä kaikessa on oikein kyse! Sen paljasti jo sekin, kun hän potkuilla uhatessaan kysyi minulta että kauan kestää että paranen.... hitostako sitä kukaan tietää!! Mutta nyt olen tuon kaksi viikkoa "levännyt" and it's all new me, ja nyt minun tulisi jaksaa olla tehokas minä.

Vaan kun en ole. Minua väsyttää. Ahdistaa. Pelottaa ja tympäisee. Ja myönnän tämän kaiken, ihan surutta. Jos joskus olen hymyssä suin hammasta purren vain sanonut "kaikki on hyvin, kyllä minä jaksan", niin nytpä en jaksa. Minulla on motiavaatio johonkin aivan muuhun, ja se ei ole työ. Tai voisi olla, hetken kuluttua, mutta kun en saa mahdollisuutta hengähtää jotta tuo motivaatio löytäisi jälleen kotiin. Älkää käsittäkö minua väärin. Ei töissä voi olla aina kivaa, ja kaikilla meillä on hetkemme kun työ/koulu on aivan hanurista, been there done that, mutta nyt olo on jotenkin aivan toisenlainen... No, annan pölyn hieman laskeutua, katson päivän kerrallaan, ja katellaan mihin suuntaan tämä kelkka tästä kääntyy. Jospa se tästä. En halua tehdä mitään hätiköityä, minua vaan ihan todella harmittaa ja ahdistaa paine, mitä koen töistä tällä hetkellä. Nytkun viiimein minä nostan käteni ilmaan ja myönnän väsymykseni ja tahtoni lähteä aukomaan tätä kuminauhaumpparipalloa, niin enpä siihen oikein mahdollisuutta saakkaan, Tai sain, ja se juna meni jo, ja se matka oli liika lyhyt, enkä saanut edes univelkojani (kiitos flunssan <3) nukutuksi tuona aikana. Mutta näillä on nyt mentävä, ja niinkuin sanoin, nyt päivä kerrallaan, ja katsellaan josko mieli ja ajatus tästä vielä muuttuisi ja laantuisi. Selviää vain vielä viimeisestä yöhukista kunnialla.

Ei muuta jorinoita. Aivot ei kykene tuottamaan enää ainuttakaan "järkevää" (??) lausetta, joten annetaan kuvien puhua puolestaan. Eli tässä ruokasatoa kuluneelta viikolta, sekä töistä että kotoa, eri pääivilä nakeltuina.

Kerrankin onnistuin taltioimaan yhden kokonaisen päivän syönnit, joten tässä ensimmäisen työpäivänipäiväni sapuskat aamusta lähtien... 

Aamupakasi kauraleipä voilla, juustolla ja lohalla, kyytipojaksi maitoa sekä jogurtti muroilla; varmistin että nälkä pysyy poissa ja pitkään!

Tarjolla lounaalla oli kermaista ahvenkeittoa, joten sitä sitten. Kera omatekemän saaristolaisleivän! Vaikka nälkä ei puol 12 ollut kummoinen, minulla oli tuolloin loistava rilaisuus syödä, joten ääntä kohti vain, ja kaikkihan se upposi.

Pukkariin vaihtamaan vaatetta ja välipalaksi suklainen versio raakapatukasta. Nämä raw bitet ovat kyllä todella hyviä, ja olen syönyt nyt näitä todella paljon. Erityisen positiivisesti yllättynyt olen tämän kookosversiosta, ei niin suurena kookoksen ystävänä.

Vaikka yritin vetää tiukkaa "en osta mitään"-linjaa punnitse&säästään töistä päästessäni käydessä, mukaan tartuui silti nätti korillinen tavaraa: couscousta, bulguria, tummaa riisiä, evöspatukka, sekä alenurkasta kaksi tölkillistä erilaisia kikherne/papu mixejä eri kastikkeissa. Kotona päivälliseksi sitten keittelinkin bulguria, ja tuota tuilisempaa versiota kikhernehässäkästä. Vaikka normaalisti en oikein tykkää mistään missä on tomaattimurskaa/pyrettä/salsaa, mutta tämä oli enemmän kuin syötävää!

Iltapalaksi tuorepuuro kuivatuilla hedelmillä (viikunaa, rusinaa, taatelia, ananasta, jotka tarttuivat muuten myös päivällisellä kauppareissulla...) sekä piltillä. Nälkä ei hellittänyt, joten päälle vielä omaa saaristolaisleipää raejuustolla ja lihalla, nam :) 

Mikään missä on viikunaa ei VOI olla pahaa! Tai näin olen ainakin tähän päivään asti ajatellut, mutta oh boy,i was wrong! Riemusta kiljuen ostin Yosan uutukaisen, viikuna-uuniomenakauravälipalahässäkän viime prisman reissullani, ja nälkäisenä purkkia ryhdyin yhden työpäivän päätteeksi rääpimään. Mutta jösses, mitä..... mitä...räkää!!! Siis kirjaimellisesti, niin väriltään kuin koostumukseltaankin, mutta räkä vain maistuu paremmalle (hei jokainen meistä on vetänyt pentuna räkäetanoita ulkona ohjanpohjia rymytessään!!). Tämä ei kyllä maistunut niin yhtään millekkään, ja hetken aikaa hyllyvää liejua, jossa lusikka seisoi pystyssä katsellessani heitin purkin surutta roskiin. EPIC FAIL! Ja marssin...

...minnekkäs muualle kuin P&S:ään, ja ostin ensimmäisen eväspatukan mitä käsiini sain! Tässä vaiheessa nälkä oli jo niin valtava, että valinnan vaikeus meinasi iskeä, mutta päädyin lopulta uusimpaan lemppariini, maapähkinävoieväspatukkaan :) 

Perjantai taas oli niin kiire päivä töissä, että taukoa ei paljoa pidelty.... takahuoneessa kitaan siis kylmää kana-kikhernekastiketta edelliseltä päivältä, kera raa'aksi jääneen riisin, avot! 

Kaunis välipala: raparperijogurttia, muromylsiä (menneiden vuosien herkku jota olen taas halunnut alkaa opettelemaan syömään <3) kera kuivattujen ananasten.

Toisena päivänä töissä oli tarjolla kaalilaatikkoa, eli sitä siis.... 

Ja kotona, eeppinen, palanut tonnikalavuoka, jonka ahmin sellasita kyytiä viimein sisälle päästessäni että en paljoa kerennyt maistelemaan... kyllä se taisi ihan hyvää olla ;) Ja toinen puolikas meni pakkaseen ensi viikon ruokailuja ajatellen. 

Tästä näin mainoksen uusimmassa Valion lehdessä töissä, ja jo tuolloin päätin että TÄTÄ on pakko saada!! Markettiin mars mars, ja yhden hutireissun jälkeen löysinkin tätä mannaa toisesta marketista. 24 tunnin sisään ensimmäinen purkki on jo lähes tyhjä, joten ihan "ok" soppaa tämä uutukainen siis on ;) Taaaivaaallliista!! sitä päivää odotellessa että vedän soppaöverit, enkä saata edes koko purkkia nähdä! Mutta aivan heti on kyllä toinen purkki saatava!! 

Vielä tämän illan työhuki edessä, ja siiten saa huomisen hengähtää, ja ensimmäinen työviikko olisi takana päin. Nyt kauppaan evästä ostamaan, ettö saan pakata sellaiset eväät töihin matkaan, etten joudu nälkääni syömään julmettua korvapuustia, niinkuin kävi viime yönä :D 

Leppoisaa sunnuntaita (eipäs kun maanantaita!) kaikille! Take it easy :) 

~ Laura 

Huojentunut

Olo meinaan. Eilen viimein koko viikonlopun kestänyt stressipelkoahdistus-kierre loppui, kun pidimme yhdessä terapeuttini sekä pomoni kanssa palaverin. Kieltämättä tilanne oli melko mielnkiintoinen, surkuhupaisa sekä, en sanoisi kiusallinen, mutta melko outo. Vai kuka teistä on viimeksi istunut terapiahuoneessa bossin kanssa, kun terapeutti tenttaa vuoron perään sinulta sekä johtajalta kysymyksiä maan ja taivaan väliltä... :D no mutta kyllä minua jännitti! Pelotti, itketti, oksetti! En tiennyt miten tuo käynti tulisi menemään, ja saisinko jatkaa työssäni. En yksinkertaisesti osannut odottaa enää yhtään mitään, pelkäsin vain niin paljon.

Mutta tunnin mittaisen istunnon jälkeen kykenin viimein huokaisemaan, tai pikemminkin itkemään, helpotukseni ulos: saan pitää työni, ja löysimme ratkaisun, joka tuntuu palvelevan molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavalla. Sairasloman jälkeen minä jatkan työssäni tekemällä puolikasta tuntimäärää nykyisestä, minkä tarkoituksena on rauhoittaa tahtiani, jättää aikaa palautumiselle sekä ennenkaikkea, antaa aikaa keskittyä omaan tervehtymiseen ja painon nostamiseen. Silti saamalla työskennellä 4-5 päivää viikossa viiden tunnin päiviä arjen rytmi ei katoa minulta tyystin, ja päivissäni on sisältöä ja hommaa. Toki tämä kirpaisee supersuorittajana sydäntäni, mutta toisaalta ymmärrän, mmikä mahdollisuus minulle on annettu: vielä viime viikolla minulla ei ollu tiietoakaan sairaslomasta, ja ajatus "aloittamisesta" tuntui vielä sumealta, ja kaikki suunnitelmat, ja mahdolliset jatkosuunitelmat, ja miten kaikki asiat saataisin soviteltua yhteen olivat varsin sekavia. Nyt, yks kask yllättäen, asiat ovat menneen vauhdilla eteenpäin, ja omasta motivaatiosta sekä vahvasta uskosta huolimatta olen kieltämättä myös pöllämystynyt ja hämilläni: yhtäkkiä löydän itseni palaverihuoneesta, jossa käsitellään minun tulevaisuuttani, minun terveyttäni, vakavissaan ja päättäväisesti. Olen sairaslomalla, jonka jälkeen palaan töihin, mutta sen sijaan että palaisin jatkamaan samaa työtahtia, teenkin minimituntia ja tärkein tehtäväni onkin keskittyä itseeni, suorittamisen sijaan. Herrajumala, missä vaiheessa tämä kaikki tapahtui!? :D Itsehhän minä laitoin asiat liikkeelle, mutta jossain vaiheessa nuo asiat vyöryivät ylitseni ja menivät edelle, jolloin minun ei auttanut kuin pysyä kyydissä. Ja ohhoh. Nyt sitä sitten vissiin ollaan ihana tosissaan. Potkimassa Tonttua kartanolle meinaan. Nimittäin puitteet tähän ovat nyt melko otolliset, ja olen erittäin onnekas, että minun kohdalleni on langetettu näinkin paljon tuuria ja ymmärrystä eri osapuolten osalta. Olin suunnitellut että olen tämän hetken saikulla, jonka jälkeen yritän vain selviytyä ja parhaani mukaan saada hommat toimimaan töissä ja kotona, mutta nyt asiat ovatkin aivan toisin: loppu  vuosi mennään huomattavasti rauhallisemmalla tahdilla, tavoitteet on asetettu ja lupauksia puolin ja toisin tehty. Että nytten sitten ollaan melko tosissaan toverit. Huiiii. Hiihihihihi..... hmmmm. Herättää todella monenlaisia ajatuksia ja tunteita, mutta päällimmäisneä on edelleen kova kiitos ja tsemppi, sillä tätähän minä halusin, ja haluan edelleen. Olin onnekas. Ja tästähyvästä minun on näytettävä nyt sekä itselleni kuin muillekin kuinka tosissani olen. Sillä tällä kertaa palaset tuntuivat vain loksatavan paikoilleen, ja tämä tilaisuus minun on vain osattava käytettää hyväkseni. Nyt minulla ei ole saumaa keksiä yhtään enempää tekosyitä, hukuttaa itseäni kiireen ja touhun alle, ja "unohtaa" miksi tähän kaikkeen ryhdyttiin. Nyt on aika keskittyä olennaiseen, eli itseeni. Paraneemiseen, tervehtymiseen, painon nostoon sekä palautumiseen. It's all about me ;) Me me me me!

Huhhuh. Ihan hirvittää kuinka vakavissaan tässä ollaan. Suorastaan pelottaa. Ensimmäistä kertaa pitkäääään aikaan tuntuu kuin olisin ottamassa todella vastuuta tekemisistäni, sekä olisin suuntaamassa kohti suurta tuntematonta, jonka määränpäätä en tiedä, ja lopputulema on vielä hämärän peitossa. Hirvittää, mutta hyvällä tapaa. Mahassa tuntuu kutina. Pelko vanhoista turvallisista tavoista luopumisesta pistää vatsan kipristelemään, mutta samaan aikaan huulille muodostuu hymy. Voihan vitsit, really? Silti en halua alkaa asettamaan itselleni turhia odotuksia, haavekuvia ja maalailla kauniita mielikuvia tulevaisuudesta, vaan pikemminkin keskittyä tähän hetkeen, tähän päivään, ja jokaiseen suupalaan. Ei se määräänpää, vaan se matka.... Tyydyn elämään päivä kerrallaan, ottamaan haasteen vastaan yksi haaste kerrallaan ja varautumaan lisäksi myös takapakkeihin ja iskuihin nivusiin. Ensimmäinen tavoitteeni on selviyytä tästä syksystä, ja täyttää lupaukseni niin itselleni kuin muillekin, yksi päivä, yksi ateria kerrallaan.

Ps. tänään olo on ollut melko nuutunut... liekkö kun monen päivän jännitys viimein purkautuu? Päivä on kulunut miltei kokonaan kotosalla mukavissa vaatteissa sohvan nurkassa lueskellen ja koneella aikaa kuluttaen. Ja silti ruokaa on uponnut sellaisella ruokahalulla että ihan naurattaa!Liekkö tämä joka väsy vaatii omat energiansa jotta pysyn ylipäätään hereillä, vaikko kroppa alkaa vaatimaan enemmän ja enemmän ravintoa... Mutta tänään on kyllä ruoka maistunt, mikä on ollut todella kiva juttu. Aamulla tuorepuuroa, jonka jälkeen lounaaksi iso lautasellinen rössypottuja, kestosuosikkiani kera juustoruisleivän, välkkäpalaksi toffeetuutti, jonka jälkeen mahakurnien odottelin jo päivällistä, eli tonnikalataco pizzaa, jonka kruunasi iso kulho hedelmäsalaattia. Ja arvatkaas. Kello ei ole vielä iltapalan, ja minulla on nälkä!! Tänään ruokaa on uponnut, ja tämäkös vasta on hupaisaa. Joten uskoa veljet, jos minuunkin mahtuu ruokaa tällä tahdilla näitä määriä niinkuin vielä paripäivää takaperin toisin aavistelin, niin miksei uppoisi myös teihin, jotka vielä epäilette ja tyydytte "kuolailuun ja haaveiluun"? ;) Make it happen, ja uskaltakaa heittäytä!

Oli ihan pakko...

~ Laura 

Syöminen on kivaa piste

Ello ello my hairy friends! Ajattelin tulla jakamaan kanssanne sen, mitä tulin tänään itse pitkissä punaisissa, kevätauringon kuumottamassa autossa istuskellessa ajatelleeksi, eli ajatuksia siitä, mitä minulle oikeastaan tällä hetkellä oikein kuuluu. Silleen oikiasti. Tai siis noh, oikiastihhan elämääni ei tällähetkellä kuulu yhtään mitään muuta kuin työ, mutta silleen spirituaalisesti, menttaalisesti ja psykofyysisesti, you know. Blogi on ollut pitkään taas pelkkä pölyttyneiden ajatusten romukoppa, joten jos yrittäisi välillä vähän taas ryhdistäytyä. Ja toisekseen, nyt tuntuu että minulla voisi olla itseasiassa jotain kerrottavanani, joten eikös tämä ole vain hyvä asia? Katsotaan mitä nyt enää muistan tuosta päivällisestä hartaushetkestä, voi jäädä lyhyeksikkin tämä tarina...

No hmm, ensinnäkin: 

Eli viimein, noin reilu vuoden mittaisen yrittämisen jälkeen, olen taas päässyt välietappipainotavoitteeseeni! High five everyone! Tänä aamuna puntari näytti tosiaan piiiitkästä pitkästä aikaa lukeman, jota se oli viimeksi viime keväänä, ja tähän lukemaan olen tavoitellut jo melko monta kuukautta, tuloksetta. Laiskuutta, välinpitämöttömyyttä, liian kevyttä syömistä.... milloin mitäkin, ei ole vain paino kivunnut ylös. Puhun välietapista, sillä tästä minulla on matkaa omaan biologiseen painooni vielä noin viitisen kiloa,about. Mutta enää minua ei voi tulkita sairaalloisen alipainoiseksi, mikä on kyllä ihan jees! Rimpulahan tuota olen vielä rungoltani, mutta kyllä nuo pari kiloa mitä olen tämän kevään aikana saanut, tuntuu kyllä jokaikisellä mahdollisella tavalla kuin ne vaan voivat tuntua: energiaa on hintsun verran enemmän, työpäivät eivät uuvuta minua täysin loppuun, ruoka maistuu paremmin nälän kasvettua, ja kroppa tuntuu kaikinpuolin muutoinkin vahvemmalta, alipainosta huolimatta. Vaikka matkaa tavoitteeseeni on siis vielä usemapi kilo, niin nämä kertyneet kilot ja grammat tuntuvat käsissä ja jaloissa sen verta hyviltä, että niistä en tahdo enää luopua! Vaikka jaksaminen on välillä kortilla, ja pitkän työputken jälkeen väsy on välillä melkoinen, niin noita alun (tammikuun) täysuupeloita, univäsypöllyssä vietettyjä vapaa päiviä on nykyään harvemmin, ja energiaa riittää jo muuhunkin touhuiluun. Keho tuntuu (ja näyttää ;D) hyvältä, ja hyvillä mielin olen matkalla kohti painotavoitettani. 

Painosta päästään melko luontevasti ruokaan. Ja sehän maistuu. Ainakin suurimmaksi osasta aikaa. Tänään erityisen hyvältä tuntui kun kerroin äidilleni tästä aamullisesta punnitusepisodista, ja kun äiti sanoi, että on minusta ylpeä ja tapahtuneesta mielistään, eritoten siitä että olen kuin olenkin saanut painoni pysymään, sekä nousemaan uudesta haastavasta ja hektisestä työstä huolimatta. Tajusin itsekkin, että näin ei ole aiemmin käynyt. Aina, joka kerta, kun olen töihin palannut tai uudessa paikkaa aloittanut, paino on aina alkanut tippumaan, ja milloin edessä on ollut totaali uupelo, tai sairasloma. Ei tällä kertaa. Tajusin tämän itsekkin, ja en ollut ajatuksesta pelkästään hyvillään, vaan tunsin myös tyytyväisyyttä itseeni, mutta myös onnellisuutta siitä, että äidistä näki ja huokui pienen pieni helpotuksen ja onnellisuuden tunne. Kovasti ovat vanhempani olleet huolissaan jaksamiseni ja painoni suhteen juurikin työni vuoksi, ja nyt kun olen oikeasti osoittanut, että olen saanut painoa ylös näinkin haasteellisissa olosuhteissa, en voi muuta kuin olla tyytyväinen ja iloinen. Jotain kai siellä pääkopassa on siis täytynyt tapahtua johonkin suuntaan. Osa kunniasta täytyy antaa tietysti myös saliharrastukselleni. Enpä nimittäin usko, että ilman kuntosalilla ravaamista olisin saanut heräteltyä halua kehittää kroppaani ja saada lihasta, ja tätä kautta lisätä ruokahaluani, ja näinollen painoa. Alkuun sain kuulla siitä monestikkin, kuinka vain väsytän itseni salilla (kävin ehkä kahdesti viikossa........), mutta tänään terotin äidilleni taas aiheesta, että tässä nähdään nyt se "väsyttäminen" ;) Reisiin, käsiin ja (YES!!!) peppuun on tullut yhteensä useita senttejä, ja en voisi olla tulokseen enempää tyytyväinen,, erityisesti tähän jälkimmäiseen. Työ on toki suurella kulutuksellaan hidastanut prosessia (jos vertaa esim viime kevään kehitysvauhtiin), mutta niinkuin jo todettu, ottaen huomioon 6-9 tuntiset täysmaratonipäivät töissä, on tämäkin tahti jo ssuuri ihme itsessään. Eihän taas mennyt kuin vuoden päivät saada vähän motivaatiota ja tahdonvoimaa peliin.

Mutta niin se ruoka. Mitä minä syön, ja mikä maistuu? Tänään huvituin todella eräästä ajatuksesta. Nimittäin tämänhetkinen tilanteeni voisi olla aika lailla tietyllätapaa verrattavissa raskausaikaan (vastaus on ei, en ole....). Heräilevä hormonitoiminta saa mielen välillä vähän ailahtelemaan suuntaan jos toiseen, painoni kehitys on enemmän tai vähemmän syynissä, unenlaatu vaihtelee surkeista täydelliseen tietämättömyyteen sekä se olennaisin, nimittäin food cravings! Kyllä, ihan selkeästi sellaisia on havaittavissa! Siis mulla on ollut muun ruan lisäksi melko mielenkiintoisia pakkomielteitä tiettyihin ruoka-aineisiin, joita syön sitten melko paljon....... koko ajan. Pakko. Himottaa vaan niin järkyttävästi!! Jos en saa jotain näistä sinä päivänä, niin ruoka pyörii mielessä nonstoppina siihen hetkeen että pääsen kauppaan tätä kyseistä einestä hamstraamaan! :D Tää on oikiasti melko mielenkiintosta, enkä tiiä yhtään mistä tää kielii, ja miten tähän on päädytty. Yks ehdoton, jo viikkoja kestänyt pakkomielteen kohde, auttamatta tämänhetkinen Number one must have-ruoka on kikherneet. Kyllä. Ne Pirkan. Jösses, en tiiä kuinka monta kiloa oon vetäny hattuun niitä viime kuun sisällä! Ihan järkyttävää! Mulla vaan tekee niitä mieli koko ajan! Kaikessa niiden mahdollisessa muodossa, kaikkeen sekotettuna, siltään tai uunissa kärvennettynä. Se on max kaks päivää, ja sit on jo sellaset tärinät päällä, että on taas käytävä kaupasta pari purkkia hamstraamassa jotta päästään vieroitusoireista eroon! En tiiä..... ennen en ees välittäny niistä, niin nyt sitten. Ihan pakko saada. En oo tänäänkään onneksi syöny ku aamupalalla (muun lisäksi siis), lounaalla, ja pari siltään välipalalla. Huh-huh. Muttaku ne on vaan niin hyviä! Olisitte nähneet sen päivän kun olinkin tyhjentänyt  edeltävänä päivänä sen purkin, jonka luulin odottavan mua töistä paluuta.......... ei ollu lasten silmille se, ei. Sitten, toinen, appelsiinit. Kaiken muun lisäksi siis, jälleen kerran. Tänääkään en oo syöny ku.... neljä? Plus pari lisää, mutta niitä ei lasketa, eihän? Siis ihan järkyttävää! Oon itte kohta naamasta ja käsistä yhtä oranssi ku appelsiini itse,  mun....urea.... pitää sisällään enemmän c-vitamiinia kun joku monivitamiini-hivenainevalmiste, ja odotan päivää, kun mun iho ratkiaa halki liika kuivuudesta, ja että muutun appelsiiniksi itse kokonaan. Syön niitä aivan liikaa, aivan varmasti. Kaupassa oikein valikoin (Pirkka on parasta tälläki kertaa!) sellasia tumman oransseja, vähän jo nuhjusia ja pehmeitä yksilöitä, jotka sitten kuitenkin on niitä kaikkein mehukkaimpia ja makeimpia. Ihan hirveetä tämmönen! Mango. Muttä tämä on jo vähän lievempi ilmiö mitä nuo kaksi edeltäjää. Näitä mulla vaan tekee mieli koko ajan, ja voisi elää pelkästään mangoilla. Voi aikoja, kun Balilla ollessa sain kassillisen parilla eurolla, ja sain niitä lepolassissa sisuksiini kiskoa, huoh. Nyt saan tyytyä pirkan syönti kypsiin yksilöihin, jotka maksaa sen pari euroa kipale.... mutta hyviä ovat, ja kohta olen varmana kiskonut taas näitäkin liikaa. 

Kasvaneesta ruokahalusta huolimatta, ei se syönti siltikään aina suju kuin tanssi. Erityisesti noottia itselleni annan siitä samasta kuin yleensäkkin, eli ruoan yksipuolisuudesta. Ehkä tarkalleen ottaen lämpimien ruokien laadusta. Leipää lämpimällä ei mene juuri koskaan (nykyään leipää onneksi taas menee! on jaksoja jolloin vierähtää viikko kaksi ilman minkäänmaailman leipäpalasta...), ja pasta/riisi/pottu tahtovat niin monesti lauatselta uupua. Töihin teen paljon evääksi wokkeja kasviksista ja lihasta/pavuista, mutta tämä hiilaripuoli jääkin monesti vähän retuperälle. Töihin teen siis eväät, vaikka syödä meillä saa töissäkin, mutta olen katsonut helpommaksi tuoda omaa sapuskaa jääkaappiin, jotta aikaa ja energiaa ei kulu sen pähkäilemiseen, mitä tohdin ottaa ja kuinka paljon, saatika käyttää aikaa jälkipuintiin. Yleensäkkin juuri näitä kasviswokkimössöjä raejuustolla, sekä välipalaksi rahkaa/reajusutoa/jogurttia miksattuna jonkinsortin etelän hetelmään. Tarvittaessa protuskupatukoita, kuivattuja hedelmiä, tai jotain juomia. Vähän olen jumahtanut samoihin kaavoihin, ja olen koittanut uudistaa hieman omaa lounaslistaani. Mutta missä siis vika? Noku ärrrrsyttäää. Hienoa on että olen saanut painoa ylös työstä huolimatta. Keho tuntuu vahvemmalta, ja siinä on hyvä elellä. Mutta millä kustannuksella? Huomaan nimittäin, että hieman meinaan taas pilkkua viilata ruoan terveellisyyden kanssa, ja ehkä taitaa vanha ortoreksiä nostella päätään. Nyt salilla käynnin myötä olen halunnut pitää huolen riittävästä ravinnosta, sekä luonnollisesti kiinnittää huomiota myös ruoan laatuun, erityisesti salipäivinä, mutta tästä helittäminen on ollut välillä vähän vaikeaa. Kun jotain hyvää tekisi mieli, niin tahtoo olla melko tahtojen taisto että mitä sitä itselleen sallisi ja kuinka paljon. Hullua miten asiat voivat muuttua niinkin lyessä ajassa. Vielä pari kuukautta sitten minulla oli vaihe, että söin kaikkea mitä mieli halusi, en tuntenut itseäni mitenkään sen kummemmin isommaksi, pikemminkin paino ei noussut yhtään. Mutta nyt välistä huomaan ajattelevan vähän liiankin tarkoin että tohtisiko sitä vai ei..... Totta on kyllä myös se, että kun herkkuja syö vähemmän, niin eipä niitä kamalana edes mieli tee. Esimerkiksi töissä suuhun ei uppoa muuta kuin maistipaloja ja lusikallisia piirakasta tai toisesta, sillä en näe noita leivonnaisia, joita pyöritän päivät pitkät enää edes herkkuina, ne ovat vain jotain mitä kauppaan päivät pitkät. Tämä myös hieman ärsyttää. Nyt olisi enemmän kuin mahtava tilaisuus hieman herkutella ja hemmotellla kaikilla ihanilla mauilla ja herkuilla, ja ottaa takaisin vuosien panttaus, muttakun se hernepyreen väriseen vihreään naamion ja hulmuviittaan naaamioitunut terveys-Tonttu tahtoo pistää vähän kapuloita rattaisiin. Tottahan minun on siis täytynyt jotain syödä koska piano on noussut, mutta että millä ruoalla, niin se hieman ärsyttää. Tavallista, monipuolista ruokaa, vaihtelevasti proteiinia, viljatuotteita ja paljon kasviksia ja hedelmiä, mutta tietynlainen rentous puuttuu. Uskotelen että syön hyvin (ja niinhän minä osaltaan teenkin), mutta silti en ole totaallisen tyytyväinen, koska tienytlainen rentous siitä puuttuu. Yhä helpommin se suklaakeksi tiensä suuhun löytää, ja santsaan ruokaa tarvittaessa, mutta hyvin tietoinen olen syömisistäni yleensä, ja melkoisen työnalla on kaikki poikkeava. Joku töissä tarjoaa palaa brownieta, niin tovin joudun päässä käymään depattia ennen maistipalan ottoa. Yhtään kokonaista piirakan palaa töissä en ole saanut vielä alas ja tämäkös hieman ehkä nyppii. Kamalan ristiriitainen olo! Toisaalta olen tyytyväinen saavutuksiini, mutta sitten toisaalta taas hieman keljuttaa että en siltikään tee asioita oikein, vaan kaikesta huolimatta kuuntelen liiaksi valepukuista Tonttu-ystävää. Minulla on vain voimakas olo siitä, että en halua "pilata" aikaansaannoksiani turhilla makeilla, sillä pelkään myös lopputulosta sekä omaa reaktiotani. Tähän asti kuin painonnousi ei ole ollut kuin hyvä asia, eikä ole ahdistanut yhtään. Pelkään että rennommalla otteella joku mielessä tai kehossa menee vikaan, ja alan oireilemaan huonoa oloa, sekä kikkailemalla taas ruoalla, jolloin kaikki työ menee viimeistään hukkaan. En halua menettää mun kovalla työllä ja hiellä hankkimiani pakaroita! En vain selvästi osaa löytää kultaista keskitietä, vaan vedän äärirajoilla, hyvässä ja huonossa. Tämä ressaa eniten, sillä haluaisin olla itseeni ja syömisiini enemmän tyytyväinen, ilman ihan kamalan pahaa henkistä ja fyysistä oloa. Kaiken lisäksi huomaan nyt olevani tilanteessa, jossa minun tulisi alkaa lisäämään hieman ruan määrää, jotta paino jatkaisi nousua ja lihakset kasvua, eikä paino jumisi taas yhdeksi puoleksi vuodeksi paikalleen. Ja pitäähän noita lihaksia nyt ylläpitääkkin, etteivät vaan pääse kuutistuun huomaamatta olemattomiin. Tähän asiaan olen koittanut kiinnittää viime viikkoina huomiota, ja kaikki mikä hieman mietityttää, olen ajatellut menevän vain hyvään tarkoitukseen.

Töistä voisin vielä mainita sen verran kerran kun nyt vauhtiin pääsin, että työkavereista tilanteestani tietää oikeastaan kunnolla vain kolme: yksi kollega salin puolelta, sekä molemmat työnantajani. Jälkimmäiset luonnollisesti siitä syystä, että olen joutunut säätämään terapieaikojani työaikojeni lomaan, sekä pyytämään välillä hieman lyhyempää työpäivää jaksamiseni kustannuksella. Salin puolella vuorostaan sattui yksi surullinen sunnuntai pikku insidentti heti toisella viikolla, että itse päätin työpäivän päätteeksi tälle kollegalleni tilanteeni lyhykäisesti selittää, jotta kummallekaan meistä ei jäisi outo mieli. Tämä helpotti sen hetkistä oloa huomattavasti, sekä on helpottanut oloa nykyäänkin. Minun ei tarvitse nykyään kuin enää katsoa kesken kiireen kyseistä kollegaani, niin hän jo tietää että minulla on tarve päästä tauolle, tai kohta kopsahtaa. Olen siis tyytyväinen että uskalsin antaa palan itsestäni vieraille ihmisille, sillä tämä on ollu ihan valtavan suuri ja helpottava tekijä erityisesti kiireisinä päivinä, kun tauoille pääsy on todella vaikeaa.

No mutta siinä missä tällä hetkellä ruoka maistuu, niin elämä sitten itsessään ei ehkä niinkään. Tai siis hmm, miten tämän muotoilisi oikein... Vaikka elämä tällä hetkellä on ihan mallillaan, olen itseeni ja syömisiini kohtuu tyytyväinen, olen saanut tämänhetkisen elämän- ja terveydentilanteeni melko hyvin soviteltua haastavaan työtilanteeseeni, ja tuloksia näkyy ja tuntuu, niin kropassa kuin mielessäkin. Mutta siitä huolimatta välillä sylttää. Henkisesti. Tällä tarkoitan lähinnä oloa, mikä minua on jo pitkään vaivannut. Levottomuus. En tarkoita sellaista "pakko mennä ja singota joka paikkaan kuin sähkö jänis"- levottomuutta, vaan mielen levottomuutta. Voisikohan tästä syyttää lisääntynyttä auringon valoa ja orastavaa kevätttä?! Haha, no ei sentään ihan sellaistakaan levottomuutta (ainakaan pelkästään, köh.), vaan tietynlaista tyytymättömyyttä tämänhetkisen elämäntilanteeseeni, valintoihini, valintoihin joita taas en ole tehnyt, tulevaisuuteen, sekä tapaani elää ja olla. Viime postauksen alussa lyhykäisesti vain mainitsin että minua riivaa ääretön matkakuume, mutta tämä on vain kesy totuus siitä, että mielessä pyörii taas pakottava tarve ja halu pakata laukut ja lähteä. Vähän kauemmas, ja vähän pidemmäksi aikaa. Mielessä on pyörinyt ajatukset jopa mahdollisesta muutosta maan rajojen ulkopuolelle. Vahvitunut kroppa on osaltaan vain lisännyt löylyä kiukaaseen, sillä vaikka tiedän että olen projektissa vielä puolitiessä, niin väkisinkin tulee sellainen olo "mä jaksan, mä pystyn, mä kykenen"..... Vaikka uusi työ ja sitä kautta uudet tuttavuudet ovat tuoneet elämään sisältöä, tunnun kaipaavan elämääni kipeästi sitä jotain. Jotain sisältöä, jotain säpinää, jotain jännitystä!! Perhana, mun elämä tällä hetkellä on niin tylsää, että en enää edes näe kuinka totaallisen tylsää, harmaata ja mitään sanomatonta se on! :D Homman juju tässä on ehkä nyt se, että olen herännyt tämän huomaamaan, ja ois vähä tarve alkaa tekeen asialle jotain! Muut elää, kokeilee, nauttii, uskaltaa ja rohkenee, ja mää vaan.....oon. Kumman kaa ihania naisia lainaten "nyt äkkiä jotain sutinaa", kiitos! ;D Ei mutta ihan totta. Kyse ei siis tällä kertaa ole mistään ahdistuksesta, niinkuin alkuvuodesta oli tämä "mitä mä teen, mihin mä kuulun, mitä mä haluun"-kriisi (juu on mulla tämä vieläkin mutta olen väliaikaisesti haudannut ajatukset jonnekkin hyvin syvälle mieleni perukoille), vaan kyse on ihan uudenlaisesta levottomuudesta, ja tahdosta tehdä asoille jotain. Kaipaan jotain uutta, jotain jännää, joka saa mut ajattelemaan ja tuntemaan, oli se sitten vaikka pelkoa, jännitystä, rakkautta, huolta.... mitä vaan, kuhan tuntisin, ja saisin vähä elää tätä elämää. Ei! Sillähän on oma sanansa! Draamaa! Skip the drama! Hell no, drama is very much welcome, yes indeed!! Eli tällainen elämisen ja tuntemisen kaipuu, johon liittyy siis tämä päätään nosteleva kaukokaipuu, ja nyt jo melko (vähän liiaksikkin) voimistunut elukka kuume. Sekin vielä. Yksi rotukillin pentu on ollut tuossa tähtäimessä jo marraskuusta, ja nyt haviin on jäänyt yksi koiran kasvattajakin.Sussiunakkoon, mihinkähän tässä ittensä kanssa vielä joutuu... Ehkäpä tämä kaikki on seurausta juurikin siitä, että kun elämä ei enää niiiiiiiiin paljoa pyöri pelkän ruoan ja syömisen ympärillä, ja usko omaan kehoon ja mieleen on vahvistunut, niin halu ja tahto elää sitä oman näköistään elämää on viimein herännyt. Ja niinhän sitä sanotaan, nälkä kasvaa syödessä. Nyt vain pitäisi oppia elämään sitä elämää, jota on niin monet vuodet sairauden takia laiminlyönyt ja jättänyt näkemättä ja kokematta. Löytyisköhän tähän jotain valmennuskurssia? Huh, kuin ahdistaa. Mutta siltikin jollain oudolla tapaa hyvällä tavalla....weird. Aivan kuin tässä alkaisi pikku hiljaa valkenemaan itsellekin, että on sitä elämää sairauden ulkopuolellakin, ja että minullakin on siihen elämiseen lupa. Hassua. Ota ote elämästä, kehoitti eräs Disney hahmokin....

Huh. Nyt tuli ähky. Ja toisaalta pää lyökin jo täysin tyhjää. Eli my job here is done. Tämmöistä kuuluu kaiken kiireen keskelle, ja oli puhdistavaa saada kirjoittaa kaikki ulos koneistosta, selkeytti hieman omiakin ajatuksia. Nyt, toivotan teille mukavaa viikon jatkoa, ja aurinkoisia kevät kelejä!

Kevään muuttolintuja odotellessa...Moromoi!

~ Laura 

Töttöröö!Tässäpä yhteenveto kuluneelta viikolta kaikessa lyhykäisyydessään, olkaa hyvät:

- herätys kello 4.50, silmät ristissä keittiön ja kylppärin kautta toppavaatteisiin, ja pyörä alle, pakkasta; liikaa.

- 8 tuntia juoksua, tiskiä, sämpylän valmistusta, tarjoilua, hymyilyä, erikoiskahvien vääntöä, lisää tiskiä, lisää juoksua, ehkä viiden minuutin tauko (samalla tiskaten, tottakai...) sekä liikaa kahvia

- ylitöiden jälkeen kotiin sohvalle koomaamaan ja syömään jääkaappi tyhjäksi, ja silti nälkä valvottaa  yöllä

- petiin 20-21 ja lights out, taju pois ennen kuin ehtii kissaa sanoa

- silmät auki kahta minuuttia ennen kellon soittoa (aina!!! spooky!), kello soi 4.50, ja taas mennään....

Viikon saldo; 50 tuntia töitä, pari onnistunutta cappuccinoa ja pari sataa vähemmän onnistunutta yksilöä, tunnottomat pottuvarpaat sekä hyvin muotoutuneet työkengät, Mr. Haavisto sekä Tidjân Ba, naurua, itkua ja hampaiden kiristystä, sekä hyvin epäsosiaalista elämää.

Huh.

Mutta jotta postaus ei jäisi näinkin turhan lyhyeksi ja ytimekkääksi, koitan parhaani mukaan sepitää, pitkittää ja keksiä jännittäviä juonikäänteitä tämänkin kertaiseen tarinaan...

Mutta siis. Hejdå alla! Kuinka Teillä on kulunut viikko vierähtänyt? Jos edeltävää postaustani edeltänyt viikko oli hullunmyllyä, niin oh boy,  I was so wrong, sillä se oli vasta esimakua tulevasta. Olin töissä maanantaista sunnuntaihin (torstai taisi olla vapaa....? en enää muista) ja tuntejakin kertyi sen mukaisesti. Alku viikko vierähti aamuvuoroja tehdessä, kun taas loppu viikosta vuoroon astuivat päivätuurit, eli hädin tuskin hengissä selviämistä kaikkien viikonloppu kahvittelijoiden keskellä, ja töistä kaiken antaneena kotiin sohvanpohjalle eväiden kanssa makamaan ja odottamaan seuraavaaa työpäivää. Minkäänlaista sosiaalista elämää or what so ever ei ole kuulunut ja näkynyt koko viikkona, ja salilla olen päässyt käymään ehkä kahdesti. Töitä halusin, ja töitä myös sain, ei voi valittaa :D Vai voiko? Keskiviikkona meinasi virta loppua totaallisesti, mutta onneksi minulle oli suotu yksi lepopäivä väliin, jona aikana sain uudelleen käynnistää koneistoa ja vetää hieman henkeä. Sama olo oli eilen illalla liki 9 tunnin juoksun jälkeen, mutta nyt minulla on edessä ruhtinaalliset kolme vapaapäivää (Edit: kaksi, olin lasika enkä saanut tätä tulos maanantaina...)!! Aaahh! Tämän päivän (maanantai) olen käyttänyt tehokkaasti asunnon siivoamiseen, pyykkäämiseen, laskujen maksamiseen sekä kaupassa käymiseen, koiran ulkouluttamiseen ja shoppailuun, sekä muihin pikku juokseviin asioihin, mitä en ole menneellä viikolla edes kerennyt ajattelemaan, saatika edes tehdä. Vaikka viikko oli pitkä, niin yllättävän hyvin tuota jaksoi, ja nyt on ihana hengähtää hetki: huomenna (eli tänään...) pääsen 7 viikon odottamisen jälkeen viimein kampaajalle, sekä to aamuna ennen töitä minulla on vielä hieroja, oh. Keskiviikkona ohjelmistosta löytyy taasen terapia, joten hyvin tehokkaasti olisi tarkoitus käyttää nämä vapaatkin ;) Jos vaikka salillakin kerkeäisi nokkaansa näyttämään, uusi reeni paita innoittajana... Mutta ehkä nämä pitkät päivät palkitaan sitten viimeistään palkkapäivänä, vai kuinka? Ja eivät kaikki viikkoni sentään aivan näin pitkiä ole, viime viikkoinen oli ilmeisesti joku poikkeus, ja tällä viikolla tunteja on jo huomattavasti vähemmän, 31.

Mutta mitä minulle kuuluu kaiken kiireen keskellä?

Niinkuin jo ohi mennen mainitsin, niin yllättävän hyvin olen jaksanut töissä pitkistä ja kuluttavista päivistä huolimatta. Tähän syynä ehkäpä riittävät yöunet, sekä tankkaus, josta olen koittanut pitää huolen. Työnkuva on jatkuvaa seisaallan oloa sekä kävelyä ja nostelua, joten ruoalla en ole tahtonut alkaa leikkimään tässä työpaikassa. Olen pyrkinyt pitämään kiinni rytmistä, vaikka toki välillä tämä ei olekkaan täysin mahdollista. Erityisesti maanatai sekä koko viikonloppu olivat tosi haasteellisia syöntien puolesta, kun kiire oli kova, asiakkaita ja tekemistä paljon ja jokaisella työntekijällä kädet täynnä töitä....silloin aikaa nautinnolliselle ruokatauolle ei vain ole, ja aikaa syömiselle ei tahdo jäädä, ja kun sellainen rako löytyy, tauko kestää lähinnä neljä minuuttia. Tai sitten vika on vain minussa? Kollegani nauroi minulle lauantaina etten kuulema oikein osaa istua alas ja pitää taukoja.... you think? :D Ehkä paikka on vielä niin uusi, etten osaa vielä vaatia minulle kuuluvaa aikaa syömiselle, kun töitä on tosiaan paljon. Asia, jota täytynee hieman harjoitella. Mutta vaikka rytmitys ei ole ehkä ollut aivan joka päivä kohdallaan, ja nälkä on päässyt välillä liika suureksi tai olen saanut rahkamössöni alas ainoastaan samalla tiskaten ja ruoka-annoksia juoksuttaen, pääasia on, että olen saanut kaikki mukanaan kantamani evääni päivän mittaa syötyä ainoastaan yyhtä päivää lukuunottamatta. Tämä ala taukoineen ja työkuvineen on mitä on, ja toisaalta nautin siitä omalla tapaa, mutta oman tilanteeni huomioonottaen seikka tuo vain pientä haastetta yrittäessä nostaa painoa. Olen itsestäni ylpeä, sillä verraten omaan toimintaani kahdessa edellisessä työpaikassani, tällä kertaa minua todella kiinnostaa oma jaksamiseni, ja sen sijaan että laiminlöisin taukoni ja syömiseni, nyt olen saanut pidettyä niistä niin hyvin kiinni kuin tilanteet ovat vain sallineet, ja syönyt kaiken mukanani tuoman, ja välistä enemmänkin. Kuusi tuntia tuntuu olevan kropalleni jonkinmoinen kipuraja, ja tämän jälkeen tahti rupeaa monesti hidastumaan, mutta riittävällä tankkakausella olen kuitenkin työvuoroistani selvinnyt. 

Se mikä minua hieman harmittaa, on se, miten tämä työ vaikuttaa juurikin tähän painon nosto-hankkeeseeni. Jos mennään ajassa vuosi taaksepäin, niin tuolloin aloittaessani kuntosalilla käynnin, lihaksia putkahteli minuun kuin sieniä sateella. Painoa lihaksina tuli parissa kuukaudessa useampi kilo, ja näytin ja tunsin itseni vahvemmaksi. Nyt neljän viikon jälkeen olen saanut millejä lisää reisiini ja käsivarsiini, ja voima juurikin reisissä ja käsissä on taas parantunut, ja ryhti selkä-ja vatsaharjoitusten myötä parantunut, mutta tahti on vain ollut huomattavasti rattoisampaa mitä vuosi sitten, ja luku puntarissa ei edelleenkään ole päätähuimaava, puhumattakaan tyydyttävästä. Tästä syytän työtäni. Monesti sanotaan, että kun tavoitteena on hankkia lisää lihasmassaa, olisi syytä olla harrastamatta liikaa mitään airobista, jotta keho ei vain ottaisi energiaansa omista lihaksistaan. En ole aikaisemmin asiaa oikein ajatellut, kunnes vasta nyt. Noh. Niin. 50 tuntia juokua, kävelyä, portaita, nostoja, niiailua, kantoa ja kurottellua..... Ei tarvitse pitkään miettiä miksi kehitystä ei tapahdu ihan niin nopeasti kuin olisin toivonut. Omaa vikaani osittain varmastikkin siinä mielessä, että en edelleenkään tajua kuinka hiton paljon minun tulisi ruokaa vetää suhteutettuna kulutukseeni (erityisesti työpäivinä), jotta A) painoni pysyttelisi näissä lukemissa eikä lähtisi missään nimessä tippumaan, B) lähtisi tasaiseen nousuun, ja C) kasvattaisi vielä lihasta saliharjoittelun yhteydessä. Hmm. Food, more food! Punttiksella olen saanut lisätä painoja, ja toistot jaksan paremmin, mikä siis kertoo että  jotain on täytynyt orastavissa pienissä hauiksissani tapahtua :D Jotta pääsisin viime vuoden kaltaisiin tuloksiin, on vain yritettävä tankata enemmän! löytää aikaa, ja viitsiä, sekä sietää jatkuvaa kylläisyyden tunnetta. Yksinkertaista matematiikkaa, ei mitään avaruustiedettä siis.

Sitten muihin juttuihin. Tottahan toki kun rahaakin olisi ilmeisesti luvassa tässä lähipäivinä, niin pitihän sitä päästä jo ennakkoon tuhlaamaan!Muahahah, Internetin ihmeellinen maailma, here I come! Nimittäin menin sitten ja tilasin ihan aaamerikasta asti uutta protskujauhetta treeniherkuksi. Tunnetusti en osaa tehdä nopeita päätöksiä, joten oli suorastaan ihme, että minulta meni vain muutama päivä löytää uusi pulveri nykyisen tilalleni.Vieläpä sellainen tarpeeksi laadukas jonka koen riittävän hyväksi (kyllä, jaksan niuhottaa näissä asioissa äärimmäisyyksiin. Vaikka paljon paskaa kehoon tulee yhä edelleen sullottua, tarkoittaen lähinnä kevyt tuotteita tai keinotekoisesti makeutettuja juomia, niin näiden asioiden äärellä jaksan olla ärsyttävä pikku snobi. Haluan vain olla varma tuotteiden laadusta ja toimivuudesta, thats all ;)). Siinä missä edeltävä pussi oli heraproteiinia, nyt siis metsästin käsiini aineen, jota sanotaan markkinoiden laadukkaimmaksi proteiininiksi, ilman heraa. Merkkinä Sunwarrior, ja sorttina Classic Protein, raw vegan, The ultimate super food protein, makuna suklaa, totta kai. Että tällaisen sitten. Kuumentamatonta, ihanteellisesti imeytyvää, luonnollista ja raakaa, kaikkine loistavine aminohappoketjuineen ja vitamiineineen jne jne jne...... kyllä, nuo kaksi päivää kulutin lähinnä lukien kaiken mahdollisen tekstin mitä hakukoneeltani löysin koskien kyseistä tuotetta, ja ainakaan vielä ei iHerbistä tehty tilaus kaduta. Nyt jännityksellä odottelen pulverin saapumista, ja testikäyttöä tottakait! Tietoa etsiessäni törmäsin juttuun, jossa kävi ilmi, että jopa maailman kauneimmaksi naiseksi tituleerattu Victoria's Secret malli Miranda Kerr käyttää kyseistä pulveria päivittäisessä ruokavaliossaan.... nyt siis vähintäänkin odotan, että minusta kuoriutuu Mirandan veroinen kaunotar, ja pulveri kasvattaa kuppikokoani ainakin kolmella pykällä. Tätä odotellessa...

Ja koska olin päässyt tässä vaiheessa lähinnä vasta nettishoppailun  makuun, päätin samaan konkurssiin tilata myös yhden paketillisen proteiinipatukoita, Questeja tietysti. Entisestä erästä minulla on syömättä enää kolme patukkaa, mutta koska olen huomannut nämä patukat enemmän kuin käteviksi eväiksi töissä, päätin tilata niitä lisää jo hieman etukäteen. Ja vaikka maistamatta on vielä vanilla almond, lemon creampie sekä banana nut muffin (reissussa tosin taisin jo maistella tämän maun, mutta en muista kokemuksesta yhtään mitään joten otetaanpa uusiksi...), tiesin jo heti alkuun mitä sorttia nuo 12 patukkaa tulisi olla: Double chocolate chunk. Kyllä se on kuulkaas vain niin, etteivät ihmiset tuolla isossa maailmassa näistä turhaan huutele, sen verta eri hyviä maultaan, koostumukseltaan ja sisällöltään nämä patukat ovat verrattuna, no, meidän marketeista löytyviin karkkipatukoihin,anteeksi vain. Muutaman olen niitäkin maistellut, työpaikan takatiloissa nälissäni kiduksiini olen vetänyt muun muassa Leaderin tuplasuklaan sekä Fasting naturally high minttusuklaan.... no. Nälkääni söin, ei siitä sen enempää. Kerran kun totuttaa itsensä parempaan, niin ei ole muuhun paluuta, niin se vain menee. Fitnesstukusta tilailin patukat tällä erää, kappalehinnaksi tuli jotain vajaa kolme eurua, mutta näistä ihanuuksista olen valmis tuon hinnan maksamaan. Josko vaikka jo tällä viikolla posti-Pate minulle paketin toisi, nams!!

Hmm, mitä muuta.... joo. Minulla on riippuvuus. Tai ainakin yksi lisää :D Nimittäin uskottuna teenjuojana, olen tehnyt melkoisen käännytyksen. Olen nimittäin oppinut juomaan kahvia!No, kahvilassa kun töissä on, kuinka yllättävää. Ihan ei vielä olla siinä pisteessä, etteikö aamu lähtisi käyntiin ilman kupposta mustaa sumppia, mutta koska muutaman epäonnistuneet cappuccinon olen "joutunut" hattuun huikkaamaan, on kupin tai juomisesta tullut miltei jo tapa.... ohhoh, en olisi arvannut. Ehkä punaisen maidon kermaisella maulla on jotain osuutta asiaan. Tähän ollaan tultu, ja huomasin tilanteen vakavuuen vasta viime viikon lopusta, kun huomasin pystyväni kunnolla keskittyväni työntekoon vasta  kun olin saanut my daily dose of coffee käsiini ja kurkusta alas. Nyt ei mene hyvin ei...

Hmm, entäpä sitten... Joo! Sen verta reipastuin tiistaina, että raahsin ahterini pakon edessä paikalliseen markettiin, ja olin seota onnesta kylmähyllyllä! Nimittäin taas on se aika vuodesta, kun kauppojen hyllyille ilmestyy uutuuksia, hihii! Tarkoituksenani oli ostaa töihin evästä, rahkaa ja reatta ja sitä rataa, kunnes bongasin monen monta uutta jogurttia, että loppupeleissä kori oli täynnä uutuuksia vanhan tutun rahkan sijaan! Mukaan tarttui kaikista mielenkiintoisimmat, eli muun muassa mangolla terästettyä Gefilus piimää, rahkaisaa aprikoosi jogurttia, profeelin sirtuuna rahka, ingmannin protskurahkat puolukka sekä vadelma-ruusunmarja, profeel juoma mango jaaa... mitähän muuta, en muista. Vielä jäi muutama odottamaan hylylle toista kierrosta, koska tajusin että olin pyörällä liikenteessä, höh. Hassua, kun normaalisti,erityisesti jogurtti hyllyllä Tonttu istuu visusti olkani päällä ja antaa ajo-ohjeita valintoja tehdessäni, niin uutuuksien ilmestyessä Tonttu kierähtää kyydistä kuin itse Lilleri Lalleri aidalta kirmatessani innoissani uutuus purkkien perässä, ja lapan matkaani kaikki mitä mieli halajaa. Näin on käynyt monesti, ja uutuudet maisteltuani Tonttu tekee paluun omalle paikalleen, ja valinnan vaikeus palaa takaisin... hullua. Mistähän moinen johtunee.. No mutta kaikki olen saanut maisteltua ja syötyä, ja täytyy sanoa että kaikki muut paitsi Ingmannin rahkat tuottivat pettymyksen. Profeelit, hyi ja tupla hyi. Piimä.... nälkäänsä joi, mutta ei kovin nautinnollinen kokemus. Tuunattuna parempaa. Rahkaisa jogurtti, odotukset olivat liika korkealla sillä pettymys oli melko suuri. Tuota mangoa tuntuu nyt olevan joka maussa ja mahdollisessa muodossa, enkä oikein jaksa siitä ilahtua, Mango mangona kitoooos.

Hmm, ja sitten...... no nyt ei kyllä tule enää mitään tähdellistä kerrottavaa mieleen. Pitäisikö tähän vaikka vielä joku ruokapäiväkirja repäistä kuluneelta viikonlopulta? Vaikka sunnuntai...antaa vähän osviittaa sellaiselta päivältä, kun syönnit menevät.... no, perseelleen. Here it comes.

- aamupala, vissiin joskus 9 aikaan,ehkä vähä ennen...

taisi olla jopa leipä, reissumies, avocadolla, pehmeällä raejuustolla sekä kinkulla. Eväitä tehdessä taisi mennä pari palaa päärynää, ja ehkä noin desin verran mango piimää kans. Vettä join, Söinkö vielä jotain? ku en muista ennää...

- Töissä, lounas? ehkä jotain puoli kolme.

Nälkä oli kova, mutta niin myös kiire. Vetäsin hattuun pikapikaa toisen eväistäni, eli the Laura's traditional mössö: päärynä + raetta (varmaa joku vajaa pari desii) ja oisko tässä ollut sitä piimää, piltin korvikkeena. Piltti pelittää paremmin, piimä ei oikein niinkään. Tämä mössö soppakauhalla alas alle kahdessa minuutissa, ja takaisin töihin. 

- Välipala... tai siis tämän piti olla se lounas, oisko ollu jotain klo 17 kieppeillä

kaksi itse valmistamaani lihapihviä, joihin olin ajatellut valmistaa salaatin kylkeen. No salaatti jäi vähän laihaksi kun kiire painoi päälle. Taisi siinä vähän vihreää olla, ja pari kurkkusiivua ristissä. pihvit kerkesin sentään mikrossa lämmittää. Vettä join... tauko, ehkä 7 minuuttia? 

- kolme satunniasta kahavia, milloin täysmaitoon, ravattomaan luomuun tai mantelimaitoon tehtynä, ja hyvin jaksaa... tai sitten ei.

- kotona, kaupan kautta kotiin rättipoikki puhki 9 h päivän jälkeen. kello puol 9.

puolikas pinaattikeitto. Loput kikherneistä sekoitettuna reajuustoon, ehkä jotain reilu desi kaikenkaikkiaan. Mango päälle, ai nami. Vajaan tunnin päästä otin vielä pari haukkua protskupatukasta ja appelsiini. 

Nukkumaan! 

Laiskan, yksinasuvan sinkkunaisen lounas valmiina tarjoiltavaksi, olkaa hyvä! Ohje: pilko omena. Kumoa se lautaselle. Kaada päälle jogurttia ja vaikka rahkaakin. Jos jaksat vaivautua, lisää kanelia. Syö, ja pode huonoa omatuntoa laiskuudestasi, sillä YOU SHOULD KNOW BETTER! Tällaisilla eväillä eilen, kun ei vain viitsinyt vaivautua....

Lauantai taisi olla vielä hieman kehnompi päivä, kun aikaa oli vielä vähemmän ja ruokailujen välit vielä pidempiä. Tietääpähän nyt mitä nämä viikonloput ovat, joten evääksi kaikkea helposti purtavaa ja nieltävää, mahdollisesti nestemäisiä evästä. Muutoin syönnit ovat sujuneet töissä viikolla ihan mallikkaasti ja vointi on ollut ihan ok, nyt pääsi käymään vain pikku lepsus, ja iltaisin olokin oli sen mukainen. Eli pitänee petrata, ja pysyä tarkkana! 

Nyt loppu, ja lähden Arnoldsiin ostamaan jogurttijäätelöä, haluttaa sitä niin maan vietävästi! Nyt on uusi tukkaksin, niin kehtaa taas kylillä liikkua ilman että pipo roikkuu silmillä! Seuraavaan kertaan! Ilmoittelen kun patukat/pulverit saapuvat, niin päästään maistelemaan niitä yhdessä. Tai no, patukat on jo maisteltu, mutta tuo mystinen ihm aina, jonka ansiosta saan upean uuman ja pulleat purjeet! Hmm, pitäiskö vähän laskea odotuksia, ettei käy samalla tapaa kuin mango piimän kanssa.......

Mukavaa helmikuun alkua kaikille! Sunnuntaina podetaan yhdessä ikäkriisiäni, kun vissiin pitäisi vuosiakin täyttää, höh! 

~ Laura