Syöminen on kivaa piste

Ello ello my hairy friends! Ajattelin tulla jakamaan kanssanne sen, mitä tulin tänään itse pitkissä punaisissa, kevätauringon kuumottamassa autossa istuskellessa ajatelleeksi, eli ajatuksia siitä, mitä minulle oikeastaan tällä hetkellä oikein kuuluu. Silleen oikiasti. Tai siis noh, oikiastihhan elämääni ei tällähetkellä kuulu yhtään mitään muuta kuin työ, mutta silleen spirituaalisesti, menttaalisesti ja psykofyysisesti, you know. Blogi on ollut pitkään taas pelkkä pölyttyneiden ajatusten romukoppa, joten jos yrittäisi välillä vähän taas ryhdistäytyä. Ja toisekseen, nyt tuntuu että minulla voisi olla itseasiassa jotain kerrottavanani, joten eikös tämä ole vain hyvä asia? Katsotaan mitä nyt enää muistan tuosta päivällisestä hartaushetkestä, voi jäädä lyhyeksikkin tämä tarina...

No hmm, ensinnäkin: 

Eli viimein, noin reilu vuoden mittaisen yrittämisen jälkeen, olen taas päässyt välietappipainotavoitteeseeni! High five everyone! Tänä aamuna puntari näytti tosiaan piiiitkästä pitkästä aikaa lukeman, jota se oli viimeksi viime keväänä, ja tähän lukemaan olen tavoitellut jo melko monta kuukautta, tuloksetta. Laiskuutta, välinpitämöttömyyttä, liian kevyttä syömistä.... milloin mitäkin, ei ole vain paino kivunnut ylös. Puhun välietapista, sillä tästä minulla on matkaa omaan biologiseen painooni vielä noin viitisen kiloa,about. Mutta enää minua ei voi tulkita sairaalloisen alipainoiseksi, mikä on kyllä ihan jees! Rimpulahan tuota olen vielä rungoltani, mutta kyllä nuo pari kiloa mitä olen tämän kevään aikana saanut, tuntuu kyllä jokaikisellä mahdollisella tavalla kuin ne vaan voivat tuntua: energiaa on hintsun verran enemmän, työpäivät eivät uuvuta minua täysin loppuun, ruoka maistuu paremmin nälän kasvettua, ja kroppa tuntuu kaikinpuolin muutoinkin vahvemmalta, alipainosta huolimatta. Vaikka matkaa tavoitteeseeni on siis vielä usemapi kilo, niin nämä kertyneet kilot ja grammat tuntuvat käsissä ja jaloissa sen verta hyviltä, että niistä en tahdo enää luopua! Vaikka jaksaminen on välillä kortilla, ja pitkän työputken jälkeen väsy on välillä melkoinen, niin noita alun (tammikuun) täysuupeloita, univäsypöllyssä vietettyjä vapaa päiviä on nykyään harvemmin, ja energiaa riittää jo muuhunkin touhuiluun. Keho tuntuu (ja näyttää ;D) hyvältä, ja hyvillä mielin olen matkalla kohti painotavoitettani. 

Painosta päästään melko luontevasti ruokaan. Ja sehän maistuu. Ainakin suurimmaksi osasta aikaa. Tänään erityisen hyvältä tuntui kun kerroin äidilleni tästä aamullisesta punnitusepisodista, ja kun äiti sanoi, että on minusta ylpeä ja tapahtuneesta mielistään, eritoten siitä että olen kuin olenkin saanut painoni pysymään, sekä nousemaan uudesta haastavasta ja hektisestä työstä huolimatta. Tajusin itsekkin, että näin ei ole aiemmin käynyt. Aina, joka kerta, kun olen töihin palannut tai uudessa paikkaa aloittanut, paino on aina alkanut tippumaan, ja milloin edessä on ollut totaali uupelo, tai sairasloma. Ei tällä kertaa. Tajusin tämän itsekkin, ja en ollut ajatuksesta pelkästään hyvillään, vaan tunsin myös tyytyväisyyttä itseeni, mutta myös onnellisuutta siitä, että äidistä näki ja huokui pienen pieni helpotuksen ja onnellisuuden tunne. Kovasti ovat vanhempani olleet huolissaan jaksamiseni ja painoni suhteen juurikin työni vuoksi, ja nyt kun olen oikeasti osoittanut, että olen saanut painoa ylös näinkin haasteellisissa olosuhteissa, en voi muuta kuin olla tyytyväinen ja iloinen. Jotain kai siellä pääkopassa on siis täytynyt tapahtua johonkin suuntaan. Osa kunniasta täytyy antaa tietysti myös saliharrastukselleni. Enpä nimittäin usko, että ilman kuntosalilla ravaamista olisin saanut heräteltyä halua kehittää kroppaani ja saada lihasta, ja tätä kautta lisätä ruokahaluani, ja näinollen painoa. Alkuun sain kuulla siitä monestikkin, kuinka vain väsytän itseni salilla (kävin ehkä kahdesti viikossa........), mutta tänään terotin äidilleni taas aiheesta, että tässä nähdään nyt se "väsyttäminen" ;) Reisiin, käsiin ja (YES!!!) peppuun on tullut yhteensä useita senttejä, ja en voisi olla tulokseen enempää tyytyväinen,, erityisesti tähän jälkimmäiseen. Työ on toki suurella kulutuksellaan hidastanut prosessia (jos vertaa esim viime kevään kehitysvauhtiin), mutta niinkuin jo todettu, ottaen huomioon 6-9 tuntiset täysmaratonipäivät töissä, on tämäkin tahti jo ssuuri ihme itsessään. Eihän taas mennyt kuin vuoden päivät saada vähän motivaatiota ja tahdonvoimaa peliin.

Mutta niin se ruoka. Mitä minä syön, ja mikä maistuu? Tänään huvituin todella eräästä ajatuksesta. Nimittäin tämänhetkinen tilanteeni voisi olla aika lailla tietyllätapaa verrattavissa raskausaikaan (vastaus on ei, en ole....). Heräilevä hormonitoiminta saa mielen välillä vähän ailahtelemaan suuntaan jos toiseen, painoni kehitys on enemmän tai vähemmän syynissä, unenlaatu vaihtelee surkeista täydelliseen tietämättömyyteen sekä se olennaisin, nimittäin food cravings! Kyllä, ihan selkeästi sellaisia on havaittavissa! Siis mulla on ollut muun ruan lisäksi melko mielenkiintoisia pakkomielteitä tiettyihin ruoka-aineisiin, joita syön sitten melko paljon....... koko ajan. Pakko. Himottaa vaan niin järkyttävästi!! Jos en saa jotain näistä sinä päivänä, niin ruoka pyörii mielessä nonstoppina siihen hetkeen että pääsen kauppaan tätä kyseistä einestä hamstraamaan! :D Tää on oikiasti melko mielenkiintosta, enkä tiiä yhtään mistä tää kielii, ja miten tähän on päädytty. Yks ehdoton, jo viikkoja kestänyt pakkomielteen kohde, auttamatta tämänhetkinen Number one must have-ruoka on kikherneet. Kyllä. Ne Pirkan. Jösses, en tiiä kuinka monta kiloa oon vetäny hattuun niitä viime kuun sisällä! Ihan järkyttävää! Mulla vaan tekee niitä mieli koko ajan! Kaikessa niiden mahdollisessa muodossa, kaikkeen sekotettuna, siltään tai uunissa kärvennettynä. Se on max kaks päivää, ja sit on jo sellaset tärinät päällä, että on taas käytävä kaupasta pari purkkia hamstraamassa jotta päästään vieroitusoireista eroon! En tiiä..... ennen en ees välittäny niistä, niin nyt sitten. Ihan pakko saada. En oo tänäänkään onneksi syöny ku aamupalalla (muun lisäksi siis), lounaalla, ja pari siltään välipalalla. Huh-huh. Muttaku ne on vaan niin hyviä! Olisitte nähneet sen päivän kun olinkin tyhjentänyt  edeltävänä päivänä sen purkin, jonka luulin odottavan mua töistä paluuta.......... ei ollu lasten silmille se, ei. Sitten, toinen, appelsiinit. Kaiken muun lisäksi siis, jälleen kerran. Tänääkään en oo syöny ku.... neljä? Plus pari lisää, mutta niitä ei lasketa, eihän? Siis ihan järkyttävää! Oon itte kohta naamasta ja käsistä yhtä oranssi ku appelsiini itse,  mun....urea.... pitää sisällään enemmän c-vitamiinia kun joku monivitamiini-hivenainevalmiste, ja odotan päivää, kun mun iho ratkiaa halki liika kuivuudesta, ja että muutun appelsiiniksi itse kokonaan. Syön niitä aivan liikaa, aivan varmasti. Kaupassa oikein valikoin (Pirkka on parasta tälläki kertaa!) sellasia tumman oransseja, vähän jo nuhjusia ja pehmeitä yksilöitä, jotka sitten kuitenkin on niitä kaikkein mehukkaimpia ja makeimpia. Ihan hirveetä tämmönen! Mango. Muttä tämä on jo vähän lievempi ilmiö mitä nuo kaksi edeltäjää. Näitä mulla vaan tekee mieli koko ajan, ja voisi elää pelkästään mangoilla. Voi aikoja, kun Balilla ollessa sain kassillisen parilla eurolla, ja sain niitä lepolassissa sisuksiini kiskoa, huoh. Nyt saan tyytyä pirkan syönti kypsiin yksilöihin, jotka maksaa sen pari euroa kipale.... mutta hyviä ovat, ja kohta olen varmana kiskonut taas näitäkin liikaa. 

Kasvaneesta ruokahalusta huolimatta, ei se syönti siltikään aina suju kuin tanssi. Erityisesti noottia itselleni annan siitä samasta kuin yleensäkkin, eli ruoan yksipuolisuudesta. Ehkä tarkalleen ottaen lämpimien ruokien laadusta. Leipää lämpimällä ei mene juuri koskaan (nykyään leipää onneksi taas menee! on jaksoja jolloin vierähtää viikko kaksi ilman minkäänmaailman leipäpalasta...), ja pasta/riisi/pottu tahtovat niin monesti lauatselta uupua. Töihin teen paljon evääksi wokkeja kasviksista ja lihasta/pavuista, mutta tämä hiilaripuoli jääkin monesti vähän retuperälle. Töihin teen siis eväät, vaikka syödä meillä saa töissäkin, mutta olen katsonut helpommaksi tuoda omaa sapuskaa jääkaappiin, jotta aikaa ja energiaa ei kulu sen pähkäilemiseen, mitä tohdin ottaa ja kuinka paljon, saatika käyttää aikaa jälkipuintiin. Yleensäkkin juuri näitä kasviswokkimössöjä raejuustolla, sekä välipalaksi rahkaa/reajusutoa/jogurttia miksattuna jonkinsortin etelän hetelmään. Tarvittaessa protuskupatukoita, kuivattuja hedelmiä, tai jotain juomia. Vähän olen jumahtanut samoihin kaavoihin, ja olen koittanut uudistaa hieman omaa lounaslistaani. Mutta missä siis vika? Noku ärrrrsyttäää. Hienoa on että olen saanut painoa ylös työstä huolimatta. Keho tuntuu vahvemmalta, ja siinä on hyvä elellä. Mutta millä kustannuksella? Huomaan nimittäin, että hieman meinaan taas pilkkua viilata ruoan terveellisyyden kanssa, ja ehkä taitaa vanha ortoreksiä nostella päätään. Nyt salilla käynnin myötä olen halunnut pitää huolen riittävästä ravinnosta, sekä luonnollisesti kiinnittää huomiota myös ruoan laatuun, erityisesti salipäivinä, mutta tästä helittäminen on ollut välillä vähän vaikeaa. Kun jotain hyvää tekisi mieli, niin tahtoo olla melko tahtojen taisto että mitä sitä itselleen sallisi ja kuinka paljon. Hullua miten asiat voivat muuttua niinkin lyessä ajassa. Vielä pari kuukautta sitten minulla oli vaihe, että söin kaikkea mitä mieli halusi, en tuntenut itseäni mitenkään sen kummemmin isommaksi, pikemminkin paino ei noussut yhtään. Mutta nyt välistä huomaan ajattelevan vähän liiankin tarkoin että tohtisiko sitä vai ei..... Totta on kyllä myös se, että kun herkkuja syö vähemmän, niin eipä niitä kamalana edes mieli tee. Esimerkiksi töissä suuhun ei uppoa muuta kuin maistipaloja ja lusikallisia piirakasta tai toisesta, sillä en näe noita leivonnaisia, joita pyöritän päivät pitkät enää edes herkkuina, ne ovat vain jotain mitä kauppaan päivät pitkät. Tämä myös hieman ärsyttää. Nyt olisi enemmän kuin mahtava tilaisuus hieman herkutella ja hemmotellla kaikilla ihanilla mauilla ja herkuilla, ja ottaa takaisin vuosien panttaus, muttakun se hernepyreen väriseen vihreään naamion ja hulmuviittaan naaamioitunut terveys-Tonttu tahtoo pistää vähän kapuloita rattaisiin. Tottahan minun on siis täytynyt jotain syödä koska piano on noussut, mutta että millä ruoalla, niin se hieman ärsyttää. Tavallista, monipuolista ruokaa, vaihtelevasti proteiinia, viljatuotteita ja paljon kasviksia ja hedelmiä, mutta tietynlainen rentous puuttuu. Uskotelen että syön hyvin (ja niinhän minä osaltaan teenkin), mutta silti en ole totaallisen tyytyväinen, koska tienytlainen rentous siitä puuttuu. Yhä helpommin se suklaakeksi tiensä suuhun löytää, ja santsaan ruokaa tarvittaessa, mutta hyvin tietoinen olen syömisistäni yleensä, ja melkoisen työnalla on kaikki poikkeava. Joku töissä tarjoaa palaa brownieta, niin tovin joudun päässä käymään depattia ennen maistipalan ottoa. Yhtään kokonaista piirakan palaa töissä en ole saanut vielä alas ja tämäkös hieman ehkä nyppii. Kamalan ristiriitainen olo! Toisaalta olen tyytyväinen saavutuksiini, mutta sitten toisaalta taas hieman keljuttaa että en siltikään tee asioita oikein, vaan kaikesta huolimatta kuuntelen liiaksi valepukuista Tonttu-ystävää. Minulla on vain voimakas olo siitä, että en halua "pilata" aikaansaannoksiani turhilla makeilla, sillä pelkään myös lopputulosta sekä omaa reaktiotani. Tähän asti kuin painonnousi ei ole ollut kuin hyvä asia, eikä ole ahdistanut yhtään. Pelkään että rennommalla otteella joku mielessä tai kehossa menee vikaan, ja alan oireilemaan huonoa oloa, sekä kikkailemalla taas ruoalla, jolloin kaikki työ menee viimeistään hukkaan. En halua menettää mun kovalla työllä ja hiellä hankkimiani pakaroita! En vain selvästi osaa löytää kultaista keskitietä, vaan vedän äärirajoilla, hyvässä ja huonossa. Tämä ressaa eniten, sillä haluaisin olla itseeni ja syömisiini enemmän tyytyväinen, ilman ihan kamalan pahaa henkistä ja fyysistä oloa. Kaiken lisäksi huomaan nyt olevani tilanteessa, jossa minun tulisi alkaa lisäämään hieman ruan määrää, jotta paino jatkaisi nousua ja lihakset kasvua, eikä paino jumisi taas yhdeksi puoleksi vuodeksi paikalleen. Ja pitäähän noita lihaksia nyt ylläpitääkkin, etteivät vaan pääse kuutistuun huomaamatta olemattomiin. Tähän asiaan olen koittanut kiinnittää viime viikkoina huomiota, ja kaikki mikä hieman mietityttää, olen ajatellut menevän vain hyvään tarkoitukseen.

Töistä voisin vielä mainita sen verran kerran kun nyt vauhtiin pääsin, että työkavereista tilanteestani tietää oikeastaan kunnolla vain kolme: yksi kollega salin puolelta, sekä molemmat työnantajani. Jälkimmäiset luonnollisesti siitä syystä, että olen joutunut säätämään terapieaikojani työaikojeni lomaan, sekä pyytämään välillä hieman lyhyempää työpäivää jaksamiseni kustannuksella. Salin puolella vuorostaan sattui yksi surullinen sunnuntai pikku insidentti heti toisella viikolla, että itse päätin työpäivän päätteeksi tälle kollegalleni tilanteeni lyhykäisesti selittää, jotta kummallekaan meistä ei jäisi outo mieli. Tämä helpotti sen hetkistä oloa huomattavasti, sekä on helpottanut oloa nykyäänkin. Minun ei tarvitse nykyään kuin enää katsoa kesken kiireen kyseistä kollegaani, niin hän jo tietää että minulla on tarve päästä tauolle, tai kohta kopsahtaa. Olen siis tyytyväinen että uskalsin antaa palan itsestäni vieraille ihmisille, sillä tämä on ollu ihan valtavan suuri ja helpottava tekijä erityisesti kiireisinä päivinä, kun tauoille pääsy on todella vaikeaa.

No mutta siinä missä tällä hetkellä ruoka maistuu, niin elämä sitten itsessään ei ehkä niinkään. Tai siis hmm, miten tämän muotoilisi oikein... Vaikka elämä tällä hetkellä on ihan mallillaan, olen itseeni ja syömisiini kohtuu tyytyväinen, olen saanut tämänhetkisen elämän- ja terveydentilanteeni melko hyvin soviteltua haastavaan työtilanteeseeni, ja tuloksia näkyy ja tuntuu, niin kropassa kuin mielessäkin. Mutta siitä huolimatta välillä sylttää. Henkisesti. Tällä tarkoitan lähinnä oloa, mikä minua on jo pitkään vaivannut. Levottomuus. En tarkoita sellaista "pakko mennä ja singota joka paikkaan kuin sähkö jänis"- levottomuutta, vaan mielen levottomuutta. Voisikohan tästä syyttää lisääntynyttä auringon valoa ja orastavaa kevätttä?! Haha, no ei sentään ihan sellaistakaan levottomuutta (ainakaan pelkästään, köh.), vaan tietynlaista tyytymättömyyttä tämänhetkisen elämäntilanteeseeni, valintoihini, valintoihin joita taas en ole tehnyt, tulevaisuuteen, sekä tapaani elää ja olla. Viime postauksen alussa lyhykäisesti vain mainitsin että minua riivaa ääretön matkakuume, mutta tämä on vain kesy totuus siitä, että mielessä pyörii taas pakottava tarve ja halu pakata laukut ja lähteä. Vähän kauemmas, ja vähän pidemmäksi aikaa. Mielessä on pyörinyt ajatukset jopa mahdollisesta muutosta maan rajojen ulkopuolelle. Vahvitunut kroppa on osaltaan vain lisännyt löylyä kiukaaseen, sillä vaikka tiedän että olen projektissa vielä puolitiessä, niin väkisinkin tulee sellainen olo "mä jaksan, mä pystyn, mä kykenen"..... Vaikka uusi työ ja sitä kautta uudet tuttavuudet ovat tuoneet elämään sisältöä, tunnun kaipaavan elämääni kipeästi sitä jotain. Jotain sisältöä, jotain säpinää, jotain jännitystä!! Perhana, mun elämä tällä hetkellä on niin tylsää, että en enää edes näe kuinka totaallisen tylsää, harmaata ja mitään sanomatonta se on! :D Homman juju tässä on ehkä nyt se, että olen herännyt tämän huomaamaan, ja ois vähä tarve alkaa tekeen asialle jotain! Muut elää, kokeilee, nauttii, uskaltaa ja rohkenee, ja mää vaan.....oon. Kumman kaa ihania naisia lainaten "nyt äkkiä jotain sutinaa", kiitos! ;D Ei mutta ihan totta. Kyse ei siis tällä kertaa ole mistään ahdistuksesta, niinkuin alkuvuodesta oli tämä "mitä mä teen, mihin mä kuulun, mitä mä haluun"-kriisi (juu on mulla tämä vieläkin mutta olen väliaikaisesti haudannut ajatukset jonnekkin hyvin syvälle mieleni perukoille), vaan kyse on ihan uudenlaisesta levottomuudesta, ja tahdosta tehdä asoille jotain. Kaipaan jotain uutta, jotain jännää, joka saa mut ajattelemaan ja tuntemaan, oli se sitten vaikka pelkoa, jännitystä, rakkautta, huolta.... mitä vaan, kuhan tuntisin, ja saisin vähä elää tätä elämää. Ei! Sillähän on oma sanansa! Draamaa! Skip the drama! Hell no, drama is very much welcome, yes indeed!! Eli tällainen elämisen ja tuntemisen kaipuu, johon liittyy siis tämä päätään nosteleva kaukokaipuu, ja nyt jo melko (vähän liiaksikkin) voimistunut elukka kuume. Sekin vielä. Yksi rotukillin pentu on ollut tuossa tähtäimessä jo marraskuusta, ja nyt haviin on jäänyt yksi koiran kasvattajakin.Sussiunakkoon, mihinkähän tässä ittensä kanssa vielä joutuu... Ehkäpä tämä kaikki on seurausta juurikin siitä, että kun elämä ei enää niiiiiiiiin paljoa pyöri pelkän ruoan ja syömisen ympärillä, ja usko omaan kehoon ja mieleen on vahvistunut, niin halu ja tahto elää sitä oman näköistään elämää on viimein herännyt. Ja niinhän sitä sanotaan, nälkä kasvaa syödessä. Nyt vain pitäisi oppia elämään sitä elämää, jota on niin monet vuodet sairauden takia laiminlyönyt ja jättänyt näkemättä ja kokematta. Löytyisköhän tähän jotain valmennuskurssia? Huh, kuin ahdistaa. Mutta siltikin jollain oudolla tapaa hyvällä tavalla....weird. Aivan kuin tässä alkaisi pikku hiljaa valkenemaan itsellekin, että on sitä elämää sairauden ulkopuolellakin, ja että minullakin on siihen elämiseen lupa. Hassua. Ota ote elämästä, kehoitti eräs Disney hahmokin....

Huh. Nyt tuli ähky. Ja toisaalta pää lyökin jo täysin tyhjää. Eli my job here is done. Tämmöistä kuuluu kaiken kiireen keskelle, ja oli puhdistavaa saada kirjoittaa kaikki ulos koneistosta, selkeytti hieman omiakin ajatuksia. Nyt, toivotan teille mukavaa viikon jatkoa, ja aurinkoisia kevät kelejä!

Kevään muuttolintuja odotellessa...Moromoi!

~ Laura