Samalla tarmolla eteenpäin! Puhtia myös teidänkin päiviinne :)
~ Laura
tiistai 31. maaliskuuta 2015
Nytkähdys oikeaan suuntaan
Viimein! Nimittäin askel oikeaan suuntaan, pitkästä pitkästä aikaa. Oli se sitten missä muodossa hyvänsä kehossani, leveän hymyn se sai huulilleni tämän päiväisen klinikkapunnituksen yhteydessä :) Reilu viikko, reilu puoli kiloa. Ei huono alku ollenkaan?
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Aloittelijan Ateriasuunnitelma; Start
Miten sattuikaan, että tämä kyseinen postaus näyttäisi olevan sadannes kirjoitukseni, jonka tänne pieneen blogiini julkaisen! Aivan kuin se olisi odottanut tätä spesiaalia hetkeä tullakseen nähdyksi :D melko sattuma. No mutta siis, tässä tämä nyt olisi: kauan kaipaamani, viimein käsiini saatu Startti ateriasuunnitelmani, merci beaucoup.
Aamupala/Iltapala
1 leipä + levite, liha (siivua)/juusto,kasvikset
150-200 g jogurttia/rahkaa (purkin koosta riippuen, kevyttä 200 g)
1,5 dl maito/mehu
hedelmä
TAI
1,5 dl muroja + 1,5 dl maitoa
tai 1/2 dl mysliä + 150-200 g jogurttia
1 tl siemeniä
hedelmä/125 g piltti
TAI
näkkäri/muro-rahka/jogu/rae-mössö:
2 näkkileipää / 1/2 dl hiutaleita / 1 dl leseitä / 1 dl muroja
200g rahka/rae/jogurtti-MIX
1 tl siemeniä
hedelmä
Lounas/päivällinen
1 iso peruna / 2 pientä tai 1 dl muusia / riisiä / pastaa
3 pyörykkää / 1 pihvi / 4 ohukaista / 1 filee / n. 100 g lihaa/kalaa
1 dl lihakastiketta tai 1/2 dl kermaviilikastiketta
TAI
1,5 dl laatikkoa / kiusausta
plus
1,5 dl maitoa
1/2 lautasta kasviksia / salaattia, kastiketta
puolikas leipä + levite, päälliset
1 dl jäkiruokaa / hedelmä
TAI
2-3 dl keittoa
1 leipä
1,5 dl maito
1 dl jäälkiruokaa / hedelmä
TAI
Salaatti, jossa kaksi proteiinin lähdettä:
1/2 tlk tonnikalaa / 1,5 dl katkarapuja / 1 muna / 100g kanaa / 3 rkl raejuusto
rasva: avocadoa, siemeniä, pähkinöitä, kastiketta
1 leipä + levite, päälliset
1 dl jälkiruokaa / hedelmä
TAI
Evösateria:
1 sämpylä / sandwich tai
2 leipää
kinkkua, juustoa, raejuustoa / kananmuna / hummusta
kasviksia
150 g jogurtti / rahka
1,5 dl mehu/maito
hedelmä
Välipalat (ja jälkkärit)
- Proteiinijuoma/-patukka
- 150 g jogurttia/rahkaa plus hedelmä / 125 g piltti
- jäätelötuutti/-pikari/-puikko
- annos jäätelö
- suklaapatukka
- marjoja, hedelmäsalaattia, mehukeittoa, piltti...
- pulla/leivos/piirakkapala
Tämän mukaan nyt sitten mentäisiin, ainakin siihen asti kunnes toisin sanotaan, tai vatsa muutoksia vaatii. Pieniä sovelluksia ja lisäyksiä omaan listaani tehtiin mm. aamupalojen, jälkiruokien (ne listaani lisäämällä), leivän sekä lämpimien kohdalla. Esimerkiksi, en ole mikään puuron ystävä, joten sain suosiolla jättää pois tuuon 1 dl puuroa + leipä vaihtoehdon, joka alkuperäisessä suunnitelmassa olisi ollut. Tilalle mieluummin rahkaa/jogurttia. Rasvaa tuli lisätä murovaihtoehtoon, joten joukkoon on nakattava siemeniä/pähkinöitä. Rahkamössöstä riittävän tekee, kun joukkoon murskaa pari näkkäriä, tai mukana on muita kuidun lähteitä; pelkkä rahka on siis big no no, ja pelkkänä rahkan/jogurtin latkijana tässäpä onkin opeteltavaa ;)
Lämpimien ruokien kohdalla annoskoot sekä muut yksityiskohdat olivat jokuinkin kunnossa: minun listassani keittoa oli 3 dl, terapeuttini 2 dl. Tonttu riemastui. Hämmennyin. Totesimme, että tuo 2 dl on minimi, ja tajuanhan minä itsekkin ettei tämä kaikki nyt tähän desiin kaadu. Päätin seuraavasti: tehdessäni esimerkiksi lemppariani, pakastepinaattikeittoa, sahaan pakaetin puoliksi, niinkuin tähänkin asti, jolloin keittoa on tuo 2dl. Jos taas lämmitän mikrossa valmiin keittoaterian, joiden koko vuorostaan on 300g, en missään nimessä ala annoksesta kauhomaan desiä pois, vain koska listani toisin sanoo. Pelkkä mielikuva itsestäni nakkelemassa lusikalla juuri mikrosta ottamastani, valmiiksi syötäväksi tarkoitetusta keitosta lientä viemäriin naurettavan vähäinen määrä saa viimeistäänkin koko ajatuksen tuntumaan ihan absurdilta ja naurettavalta! Kun taas kyseessä on omatekoinen keitto, annos tulee varmasti olemaan jotain 2-3 desin väliin, ja tuolloin myös santsikierros on mahdollinen. Jälkirouka minulta puuttui joka aterialta, ja niinkuin jo aikaisemmin mainistsin, ei tämän jälkkärin tarvitse aina olla mikään varsinainen herkku. Sitä se todellakin saa olla, omien mielihalujen mukaan, mutta esimerkiksi desin verran marjoja, hedelmäsalaattia, joku pieni hedelmä, soppa, vanukas, jogurtti, piltti... mitä nätä nyt on. Ei kuulosta pahalta ollenkaan. Välistä on tietysti turhauttanut, kun napa on ratketa liitoksistaan, ja edessä köllii vielä nätti pino vesimelonia: mieli ei edes tekisi, vaan kun on pakko.
No sitten tämä leipä. Olen toki leivän ystävä, silloin kun saan vain taas aikaiseksi syötyä sitä, tai tunnen nälkää. Mutta kun sitä pitää väkisten syödä lämpimän ruoan lisäksi, siitä tulee pakkopullaa. Kenelleppä ei, ja niin moni jolle olen asiasta tuskaillut on hämmästellyt ja naureskellut, että tuntuu jopa hassulta että leipää on pakko syödä: "enhän määkään syö koskaan leipää lämpimällä".... Niinpä. Thanks, ei auttanu yhtään :D Suurinta päänvaivaivaa leipä aiheuttikin jo viime kerralla, ja nyt olin sen jättänyt pois suunnitelmastani lämpien kohdalta kokonaan. Olin varma että tästä seuraisi satikutia (ja voi vielä seuratakkin keskiviikkona...), mutta näin ei käynyt. Pikemminkin suosiolla lähdettiin miettimään millä korvata tuo leipä, mutta loppupeleissä halusinkin ottaa sen mukaan suunnitelmaani, edes sen puolikkaan. Eli tuo naurettavan pieni leipäpala on nököttänyt tunnollisesti tähän asti kaikilla lämpimillä. Keittojen ja salaattien kanssa kuuluu syödä kokonainen leipä, puolikas koskeen vain pottu/riisi/pasta ruokia. Laatikkoruokia osaston listan mukaan olisi ollut vain 1 dl (really? hei oikeasti, se pieni mitta millä mitataan jauhoja kakkutaikinaan, sen verta makaranilaatikkoa? Eihän siitä tule kuin pahamieli, ja pienen pieni keko ruokaa keskellä suuren suurta lautasta saa kieltämättä ainakin minut hieman hymyilemään :D), mutta koska omaan ateriaani ei kuulu kuin tuo puoli leipää, en lähtenyt muuttamaan tuota omaa 1,5 dl määrää mihinkään. Muutoinkin juttelimme seuraavaa: jos leipää ei aterialla mene (pyrin kyllä hyvästi deletoimaan moisen ajattelun ja putkiaivoisesti vain ajattelemaan, että se kuuluu siihen, piste. end of discussion), tulee lämmintä ruokaa ottaa n 1/2 dl enenmmän. Tämän ajattelin ihan vain siksi, että spagettikastike saattaisi maistua melko hyvälle parin vuoden tauon jälkeen, ja sen santsaaminen tuolla puolella desillä voisi olla erittäin mieluisaa, mitä vääntää sitä leipää, jota saa syödä joka päivä. Sitten vielä toisena korvikkeena terapeuttini esitti, että jälkiruoan tulee olla hieman pelkkää hedelmää vahvempi: esim jogurtti myslillä, tai hiutaleilla. Ilmeisesti jotain, millä tulisi korvattua nuo leivän kuidut ja hiilarit. Miksei vaikka välipalakeksi? Mutta en tiedä, jotenkin tuo jogurtti/mysli coctain lämpimän ruoan lisänä tuntuu hieman vieraalta, joten ehkä vain pysyttelen tuossa leivässä, tai puolikkaissa ruokalisäyksissä. Toisaalta, ostin ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen muromysliä (Tonttu jäi parkumaan tuskaansa murohyllyn eteen kun mukaan ei tarttunutkaan se kuivin, kuidukkain, terveellisin ja tylsin myslipussi (joita vihaan!), vaan mukaan tarttui juuri sellainen loota mitä mieli on halunnut, ja pitkään: rapeita, makeita, rouskuvia, sokerisia ja epäterveellisiä, hunajalla ja mantelilla maustettua muromysliä!), joten ei sitä tiedä kuinka rakastun tähän uusimaan aluevaltaukseeni, ja vedän tavaraa hyvinkin mielelläni jälkiruoan maudossa ;) Uuuu, esim uuniomenat ja mysli!! Damn, where that idea came from?! Jäätelöä niskaan.... okei, olen myyty! Tuo muromysli leivän korvikkeena ei kuulostakkaan enää ollenkaan huonolta idealta! ;D
Tätäkin suuremman tasitelun olin valmistautunut käymään jättäessäni leivän hyvästi pois suunnitelmastani välipalojen kohdalla. Leipää lounaalla, leipää välipalalla, leipää päivällisellä... jo riittää! Ei maistu, ei mahdu! Tullessamme välipalakohtaan vedin jo valmiiksi syvään henkeä, valmiina pitämään pitkän ja perustellun puolustuspuheen siitä miksen leipää listaani halua, yllätys olikin melkoinen: tuossa osaston suunnitelmassa ei mainittu mitään leivästä, ei missään sen mahdollisessa olomuodossa! What a relief! Sain siis pitää omat suunnitelmani, ja mieluusti olen syönytkin välkkärinä jäätelöä, juotavia juomia, jogurtteja, sun muita hyväksyttäviä ainieta. Huh, tällä on hyvä jatkaa eteenpäin, eikä kroppakaan mene aivan heti tukkoon. Älkää käsittäkö väärin: leipä on hyvää, ja pidän siitä, enkä minä hiilareita kavahda, onhan niitä kaikissa vaihtoehdoissanikin aivan yhtälailla, mutta tulen leivästä vain erittäin täyteen, ja se pitää minulta nälän loitolla pitkään. Syöppä jäätelö, niin päivällinen masituu jo pikkasen paljon paremmin ;) Hieman mukavampaa, helpompaa ja maistuvampaa yritän tehdä tästä prjoktistani, ainakin näin alkuun.
Mukana myös paljon puhuma eväsateria: ruis-sämpylä tonnikalalla ja pehmeällä raejuustolla grikkin kautta, sekä ruisleipä munalla/samaisella rakeella. Juomana mehukeittoa, hedelmä jäi syömättä. hups. Kalapuikon (tai mikähän classic crisp turskafilee) maistui vuosien mittaisen tauon jälkeen maistui erittäin hyvin, ja osottautui jättimenestykseksi; onneks pakkasesta löytyy vielä kolme lisää ;)
Tätäkin suuremman tasitelun olin valmistautunut käymään jättäessäni leivän hyvästi pois suunnitelmastani välipalojen kohdalla. Leipää lounaalla, leipää välipalalla, leipää päivällisellä... jo riittää! Ei maistu, ei mahdu! Tullessamme välipalakohtaan vedin jo valmiiksi syvään henkeä, valmiina pitämään pitkän ja perustellun puolustuspuheen siitä miksen leipää listaani halua, yllätys olikin melkoinen: tuossa osaston suunnitelmassa ei mainittu mitään leivästä, ei missään sen mahdollisessa olomuodossa! What a relief! Sain siis pitää omat suunnitelmani, ja mieluusti olen syönytkin välkkärinä jäätelöä, juotavia juomia, jogurtteja, sun muita hyväksyttäviä ainieta. Huh, tällä on hyvä jatkaa eteenpäin, eikä kroppakaan mene aivan heti tukkoon. Älkää käsittäkö väärin: leipä on hyvää, ja pidän siitä, enkä minä hiilareita kavahda, onhan niitä kaikissa vaihtoehdoissanikin aivan yhtälailla, mutta tulen leivästä vain erittäin täyteen, ja se pitää minulta nälän loitolla pitkään. Syöppä jäätelö, niin päivällinen masituu jo pikkasen paljon paremmin ;) Hieman mukavampaa, helpompaa ja maistuvampaa yritän tehdä tästä prjoktistani, ainakin näin alkuun.
Muutama aamu/iltapala kuluneilta päiviltä. Leipää on mennyt melkoiset määrät, mutta nyttemmin taas on maistunut pitkästä aikaa murot, ja tuo uusin innovaationi: rahka/jogurtti-mix jonka sekaan pilkottu hedelmä ja pari murusteltua näkkäriä. Oikein näkkärin (esim ruis, hyi, ei passaa), kanssa tämä on kyllä ihan tosi,tosi, tosi....tositositosi hyvää <3
Näkkäri-rahka-aamupalat maistuu <3
Lämpiminä tällä viikkoa on mennyt kyllä melkoinen kirjo mitä tahansa, aina uunilohesta pinaattikeiton kautta Fitwokin wokkiin ja sushiin (kaksikin kertaa!) Ulkona syönti loppuu nyt, nimittäin budjettini on ylittynyt jo pitkän aikaa sitten! Mutta tämä viikko on mennyt niin liitäessä ja kavaereita kahvitellessa, että sen sijaan että syönnit oltaisiin skipattu, on ollut pakko tankata kodin seinien ulkopuolella. Ensi viikko mennään teemalla "halpaa ja hyvää kotiruokaa sinkuille" ;D
Hummus, uusin rakkauteni leivän kanssa <3 <3
Kattokaa nyt tuota pientä leipä-poloa joka näyttää aivan laumastaan eksyneeltä lampaalta :DD mutta tulipahan syötyä ;) bataatti maistui herkulta piiiitkästä aikaa.
Melko kirjo on myös näitä välipaloja ja jälkkäreitäkin, ja vaikka mukaan on mahtunut myös muutama rahka+hedelmä yhdistelmä, niin melko alakynteen ovat jääneet, kaiken nopeamman, helpomman ja herkullisemman viedessä voiton ;)
Tämä oli oieasti eilisen iltapala feilaus: olo oli aivan kuvottavan täysi kolmen tunnin takaisen päivällisen jäljiltä kun olisi pitänyt leivän syöntiä ruveta suunnittelemaan. Tuskalla ja ahdistuksella mietin että mitä ottaisi, kun samalla tiesi mitä olisi kuulunut ottaa. Lähinnä mieleni teki vain sokeria. Ei uponnut siis kuin valion raparperijogurtti kahdella mandariinillä :( Ensimmäinen kompastumiseni... Mutta tältä näyttävät siis välipalanikin: rahkaa/jogurttia ja hedelmää.
...iltapalakriisiä pelastamaan löytyikin eräs hyvinkin maistuva vaihtoehto: Ystävän Amsterdamista tuoma Milka uutuus, ja sitä upposi kaksi riviä leivän korvikkeena. Naureskelin, että tässä minun nutri drinkkini ;) Päivällä taas löysin hulluilta päiviltä ehdottomasti yhden uuden lempijäätelöni: suklaa-kookospähkinä mövenpikin, aivan taivaallista <3
Mutta siis, tältä näyttää ja kuulostaa suunnitelmani. Erittäin suureksi yllätyksekseni niin usea sitä kysyi, että mielelläni halusin sen kanssanne jakaa. Tämä siis minun suunnitelmani, kaikki ymmärtävät sanomattakin ettei peilaaminen tai vertailu ole suotavaa, ja jokainen meistä oma yksilönsä. Tuttu tarina, sanomattakin. Mutta jos vain siitä jotain apua jollekulle on, olen siitä iloinen. On ollut ilo ja riemu kirjoitella näinkin aktiivisesti tänne kuulumisiani ja tuorempia uutisia, ja ei vain siksi, että tällä hetkellä elämässä vain nyt on melkoisen paljon meneillään, ja pääni tupaten täynnä asioita joita tänne on helppo purkaa, mutta on ollut todella ihanaa huomata, kuinka blogissani on kuluneen viikon aikana käynyt ihan kumman paljon väkeä katselemassa ja lueskelemassa höpinöitäni, ja olen saanut ihania kommentteja, tsemppejä ja rohkaisuja. Jopa muutaman uuden lukijankin, sekä kanssasisaren, jotka tuntuvat olevan naurettavankin paljon samassa elämäntilanteessa mitä minä itse tällähetkellä, On suuri ilo ja kunnia saada Teiltä palautetta ja kannustusta, tukea ja vinkkejänne, sekä juurikin ennenakaikkea sitä vertaistukea, ja samaistumisen tunnetta. On lohduttavaa, ihanaa ja hauskaakin ajatella että siellä joku toinenkin Jamppa kamppailee samojen valintojen kanssa ja hikoilee kaupassa valitessaan jogurtteja hyllystä! Minulle henkilökohtaisesti se antaa lisäpotkua, sillä monesti ajattelen jos hekin kykenevät, niin minäkin kykenen, sekä myös haluan ajatella olevani esimerkkinä sille jollekin, joka on vielä askeleen kaksi takanani, ja jolle minulle jo helpoksi käyneet valinnat tuntuvat hänelle vielä vaikeilta tai ylistepääsemättömiltä. Blogillani ei ole monta lukijaa, mutta voin sanoa että jokainen Teistä on merkittävä, jokaisella oma roolinsa, ja jokainen kultaakin kalliimpi, tietäkää tämä.
Aurinkoista (räntäharmaata) sunnuntaita kaikille, ja aurinkoista (sateista, kylmää JA räntäharmaata) alkavaa viikkoa kaikille kullannupuille!
~ Lauta (joka kerta, joka ikinen kerta sormeni osuu ärrän sijaan ällää, ja joudun AINA korjaamaan virheeni. Nyt en enää viitsi tai jaksa, aivan sama. Olkoon Lauta sitten. Ja onhan tuo vielä osittain aivan tottakin ;D Tai siis onkin, ei vain osittain... alan tiedostamaan ja aktiivisesti jälleen korjaamaan tämän valitettavan virheeni sitten vasta kun tähän tilanteeseen on todella saatu muutosta >:D
perjantai 27. maaliskuuta 2015
Pettymyksen kautta voittajaksi
Hellurei! Ajattelin tulla purkamaan tämänpäiväiset (edit: eiliset, väsy kaatui päälle seinän tapaan, ja kirjoittelut jäi vähän kesken...) mietteet ja ajatukset koskien aamullista käyntiäni polilla ravitsemusterapeutin tykönä, nytkun on vielä tuoreessa muistissa kaikki.
Kehnosti nukutun yön jälkeen aamuhan nimittäin polkaisi käyntiin melko suurella pettymyksellä, kun sain puhelimeeni viestin ennen yhdeksää, että ravitsemusterateutti jonka luokse minun ja terapeuttini oli tarkoitus mennä yhdessä, olikin yön aikana sairastunut. Voihan kurjuus. Tai eihän sairastumisille todellakaan voi mitään, käsitän sen enemmän kuin hyvin, mutta niinkuin jo eilen kirjoittelin, olen jo muutaman päivän juuri tätä käyntiä melko kärsimättömästi ja innolla odottanut, jotta hommat syöntien puolesta saataisiin viimein kunnolla polkaistua alulle. Hyvää pohjustustyötä olen tehnyt viimeisen viikon ajan, mutta että saisi sen ihan uuden, oman, hyväksytyn, läpikäydyn suunnitelman, jota sitten noudatetaan orjallisesti ja millin tarkkuudella itkusta ja ahdistuksesta huolimatta. Nytkö en tuota saisikaan, ja kuinka kauan joutuisin taas odottelemaan jotta uusi aika löytisi? Tonttuhan kerkesi jo pistää omat reivit pystyyn tuon sekunninsadasosan aikana; vähintään viikko armon aikaa! Lisää päiviä lusmuta, vältellä ja vähän niuhottaa! Syödä kyllä, mutta eipä haittaa vaikka vähän jotain jääkin, tai vähän juksaa... uu las palmas!! Ääni päässä vaikeni hyvinkin pian, sillä tajusin olevani todella harmissani. En halua odotella enää yhtään kauempaa, tai antaa sairaille ajatuksille mahdollisuutta viljellä päähäni moisia ajatuksia lepsuilusta tai vastuun välttelystä. En halua että yksikään päivä saikusta menee hukkaan, vain töitä on alettava tekemään nyt eikä huomenna,saatikka vasta ensi viikolla! Onnekseni terapeuttini itse ehdotti että saan tulla toki häntä tapaamaan, ja esitinkin toiveen, että käynnin teemana olisi ruoka, ja katsoisimme yhdessä tuomani suunnitelman kuntoon, ja tekisimme tarvittavat muutokset, odotellessa oikeaa, varsinaista raten käyntiä. Sen verta monessa ravitsemusterapeutin istunnossa, sekä osastoilla käytössä olevien ateriasuunnitelmien suunnittelussa kysienen nainen on ollut mukana, että voin melkein sanoa, että luotin tämän naisen ammattitaitoon kuin kalliioon.
Ja kyllä kannatti, ja olen ollut tänään(kin) todella hyvillä mielin siitä, että menin polilla käymään. Lyhesti alkuun kävimme vain muutamia työhön koskevia asioita läpi, jonka jälkeen sainkin jo heti tonkia laukustani eilen työvoimatoimiston tulostimella tulostetun ("juuuu, CVtä tässä tulostelen!":D ) suunnitelmani läpi, jonka muokkasin ja räätälöin vanhojeni pohjalta. Olin nimennyt oman suunnitelmani "startiksi", sillä kavensin hieman viimeksi käytössäni olevaa suunnitelmaa, joka tuotti melkoista päänvaivaa viime saikullani kohtuu isoine annoksineen, varsinkin kun otin sen käyttööni tuolloin aivan yhtäkkiä. Nyt siis hieman varovasemmin liikkelle, kiitos. Hieman pelkäsin että mitähän tästä mahdettaisiin sanoa, vaan eipä positiiviseksi yllätykseni sanottu mitään pahaa, vaan terapeuttini penkoi laatikostaan osastolla käytössä olevan Startti suunnitelman. Eli juurikin se samainen suunnitelma millä sitä itsekkin söisi jos sinne tulisi lähtö.Hämmentävä ajatus.
Mutta näitä kahta listaa käytiin kohta kohdalta läpi, vertailtiin, ja keskusteltiin. Listassani oli esimerkiksi kolme eri vaihtoehtoa aamu/iltapalalle, ja jokainen pienikin yksityiskohta käytiin läpi, ja tarvittavista lisäyksistä sain kuulla heti. Mutta täytyy sanoa että melko onnistuneesti olin oman suunnitelmani laatinut, sillä listaan piti tehdä vain ihan muutama hassu lisäys: rasvaa siemenien/pähkinöiden muodossa yhteen aamupalavaihtoehdoista, salaattiaterian proteiinin lähteeseen (niitä oltava kaski yhden sijaan), sekä yksi desi jälkiruokaa jokaisen lämpimän aterian lisäksi olisi lisättävä suunnitelmaani. Tässä kohtaa hieman hämmennyin, sillä miksi minun olisi opeteltava syömään herkkuja joka päivä, vieläpä kaksi kertaa päivässä, jos niitä mieli ei tee? Melkoinen herkkukerttu myönnän olevani, mutta ei se minullakaan aina sokeria mieli tee :D Oivallus ja helpotus oli melkoinen, kun terapeuttini valaisi minua kertomalla, että tässä jälkiruoalla tarkoitetaan esimerkiksi desiä marjoja, pientä hedelmää, pilttiä, kiisseliä soppaa. Toki se saa se suklaapatukkakin olla, mutta ei sen tarvitse aina olla makeapala, kunhan vain jotain, millä päättää ateria, ja energiat eivät jää vajaaksi. Aijjaaaaa!! No sitten, now I get it, eihän tämä sitten paha juttu ole ollenkaan, huh :D Hoituu. Muutamista puolen desin heitoista siellä täällä (esim keiton ja kiusauksen määrissä) keskusteltiin ja sovittiin, ja tärkeintä minun onkin muistaa että tämä on minimi, aina saa ruokaa ottaa lisää, jos vain siltä tuntuu. Tämän kyllä tiedän hyvin, eikä olekaan kyllä tarkoitus pitää itseäni nälässä. Tätä enemmän päänvaivaa tuotti leipä, sillä kokemuksesta tiedän, että erityisesti lämpimän ruoan kanssa nautittava leipä on minulle se vaikein. Aikaisemmilta kerroilta muistan miltei itkun kanssa syötyjä lounaita olleen useampi, sillä perunamuusin tursutessa korvista pöydällä koreili vielä iso ruisleipä. Olin siis jättänyt leivän pois omasta (peruna-ateriasta, keiton ja salaatin kanssa leipä on must), pois kokaan, ja tästä hermoilin eniten. Olin varma että ajatus tyrmätään samantien, mutta näin ei käynyt, vaan korvaavia vaihtoehtoja lähdettiin pohtimaan yhdessä. Kuitenkin kävi niin, että koska tulevissa suunnitelmissani tulee jokatapauksessa olemaan leipää lämpimän kaverina, miksei sitte aloittaa oepttelu jo nyt, pienin askelin? Itse siis ehdotin, että olisiko aivan hullua tai tyhmää, jos vaikka alottaisin ihan vain puolikkaalla leivällä, kokoniasen sijaan, tai sen sijaan, ettei leipää olisi ollenkaan. Tämä kävi oikein hyvin, ja olen myös itse enemmän kuin tyytyväinen, etten tarttunut heti mahdollisuuden jättää jotain epämiellyttävää suunnitelmasta pois, vaan päätin sitten kuitenkin aloittaa edes aivan pienestä muutoksesta. Moinen kompromissi ja päätös oli molempien mieleen, ja minulle itselleni jäi erityisesti tästä päätöksestä todella hyvä mieli, sen verta monet kerrat olen leivän kanssa lounaalla tuskastellut, mutta että tästä huolimatta halusin sen mukaan suunnitelmaan jo nyt.
Sen lisäksi että olin erittäin helpottunut ja yllättynyt siitä, kuinka helposti ja tahdikkaasti saimme suunnitelmasta juuri sellaisen kuin pitääkin, vaadittavat kriteerit, ja riittävästi energiaa (näin alkuun) sisältävän listan, ja vieläpä mielipiteeni huomioon ottaen, oli eräs seikka, jonka kuuleminen hoitotaholta itseltään, oli suunnaton helpotus. Ikäänkuin synninpäästö, jonka jälkeen olo on huojentunut, helpottunut, ja painoa harteilta tipahtaa niin, että tuntee kykenevänsä jälleen hengittämään vapaasti. Niinkuin totesin, käyntini oli hyvä, enkä tarkoita asiaa vain sillä, että sain viimein odottani listan käsiini,ja pääsen sitä toteuttamaan, vaan sitä, kuinka tulin kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä itse oivaltaa ja ymmärtää, ettei itselleen tarvitsekaan olla niin ankara. Vaativa. Pelätä epäonnistumista, ja sitä että tekee "vääriä valintoja". Opin enemmän ravitsemustilan korjaamisesta kuin aikaisemmilla kerroilla yhteensä, ja erityisesti siitä, mistä asioista lähdetään liikenteeseen, ja millä asioilla todella on merkitystä.
Aiheeseen päästiin oikeastaan siten, että kysyin arastellen, saisinko juoda maitoni rasvattomana. Olen juonut sitä 26 vuotta juurikin sellaisena, kylmänä, raikkaana ja vedenohuena. Pidän sen mausta ja tunnusta, ja näin asia vain on. Luomuna, vielä parempi. Kerroin kuinka minun edeltävä rav.terapeuttini vuosia sitten eräällä yksityisellä lääkäriasemalla kielsi minulta totaallisesti kaikki ton/ton-tuotteet, eikä hänen kanssaan keskustelu tullut kyseeseenkään. Ei. Puhdas, kylmä, armoton ei. Välissämme tuntui olevan kuin paksu pleksi seinä, jonka läpi hän ei suostunut kuulemaan minua, ja lopussa minä en enää häntä. Oloni oli kamala, tukala ja itku herkässä: aivan kuin omilla mielipiteilläni ei olisi ollut mitään merkitystä, ja vain koska olin sairas, ei minulla niitä saanutkaan edes olla. Tuo käynti jätti minuun melko karvaan ja katkeran kuvan ravitsemumsterapeuteista, heidän tavastaan vain printata sama lista kaikille, ja määrätä toteuttamaan sitä, ehdoitta, mistään keskustelematta. Tämä muisto pyyhkiytyi kuitenkin eilen pois, kun ymmärsin, että hoitajia, niinkuin muitakin ihmisiä on erillasia; sydämellisiä, ymmärtäväisiä, keskustelevia mutta tarpeeksi jämäkkijä. Sellaisia jotka suostuvat kuulemaan mielipiteesi, keskustelemaan ja löytämään kompromisseja. Olin aivan ymmyrkäisenä siitä, kuinka eilinen terapeuttini hieman hämmästeli edellisen raten mustavalkoisuutta sekä tapaa toimia, ja kertoi minulle että moiset seikat (rasvatonta maitoa vaikko kevyttä) ovat mitättömiä seikkoja, joihin vielä tässä tilanteessa, somaattisen tilan ollessa näin kehnossa jamassa kuin omani (keelamma), ei ole mitään merkitystä. Ne ovat kuin pisaroita valtameressä, ja moisiin yksityiskohtiin ei ole tarvetta vielä puuttua. Minulle selitettiin, mikä todella merkitsee.
Ensmmäisenä tulee rytmi. Kun osastolle tuodaan tyttö, joka on tottunut syömään kerran kahdesti päivässä, tärkeintä on lähteä opettelemaan ja tottutelemaan kroppaa siihen, että ruokaa tulee 3 tunnin välein. Oli tämä sitten leivän, tai vain viiden viinirypäleen muodossa, merkittävintä tässä vaiheessa todella vain on se, että jotain menee alas, oikeaan rytmiin.
Tämän jälkeen tulee määrä. Riittävästi energiaa soluille ja kudoksille, joita on rytmillä herätelty ajatukseen ruoasta, ja jotka sitä alkavat pikku hiljaa itselleen vaatimaan, kun keho heräilee korjaustyötä varten. Itse olen siis juurikin tässä vaiheessa. Olen tähänkin asti syönyt kotona 3-5 päivässä, vain liika yksipuolisesti ja liian vähän. Ensin laaditaan suunnitelma jolla lähdetään liikkeelle (juuri niinkuin oma Starttinikin), jota sitten kasvatetaan ja kasvatetaan energiatarpeen kasvaessa, painon noustessa ja kehon niin vaatiessa. Tässä vaiheessa ei ole myöskään vielä niin suurta merkitystä mitä valintoja tehdään, kunhan toipilas vain syö juuri sen verran mitä suunnitelma pitää sisällään. Edellisen rav.terapeutin tapaamisen johdosta, päähäni on iskostunut eilen vääräksi osottautunut uskomus siitä, että kaikkeen on kyettävä nyt heti kerralla. Eilen ymmärsin, kuinka ankara olen ollut itselleni aikaisemmilla kerroilla toteuttaessani suunnitelmaa (esim, viime syksyn saikulla), sillä olen ollut vahvasti siinä uskossa, että jokainen "sairasvalinta" tarkoittaa epäonnistumista, ja olen potenut todella huonoa omatuntoa, syyllistänyt itseäni, ja tuntenut itseni heikoksi ja hävijäksi valitessani kevyt jogurtin normaalin sijaan, ahdistuksen ollessa liian suuri. Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, etten ole kyennyt enää ottamaan kumpaakaan, pään ollessa jo aivan pökkyrällä itkusta, ahdistuksesa sekä siitä luulosta, että teen ehdottoman väärin jos turvaudun kevyt tuotteeseen. Olenhan silloin heikko, ja huono toipilas. Lähestulkoon itkin eilen onnesta ja helpotuksesta, kun terapeuttini väänsi minulle lähes rautalangasta, että näin ei todellakaan ole, ettei minun todellakaan tarvitse vielä kyetä tekemään kaikkia muutoksia kerralla. Kunhan vain syöt sen mitä listaan on merkitty;se onko se kevyt jogurtti, vaiko normaali, ei todellakaan ratkaise tätä peliä vielä tässä vaiheessa. Sillä ei ole vielä mitään merkitystä. Puhuimme jälleen vuoren valloituksesta: vuorelle ei kavuta yhdessä tai kadessa yössä, vaan huipulle kiivetessä matkanvarrella on satoja etappeja, joihin tullaan askel kerrallaan. Minun ei tarvitse ajatella olevani huono potilas, huono selviytyjä, epäonnistunut, tai tuntea suurta syyllisyyttä, häpeää, ja ahdistusta siitä, jos en joka kerta kykene tekemäänkään sitä valintaa, mihin haluaisin kyetä. Sekin päivä tulee vielä, nyt
mikä todella merkitsee on vain se, että annan keholleni tarvittavan määrän polttoainetta, jotta se pääsee aloittamaan kiireesti korjaustyöt. Olisin melkein hallunnut halata tässä vaiheessa terapeuttiani näistä kaikista sanoista, sillä niin suuri painolasti tipahti harteiltani ja omatunnoltani kuullessani ja ymmärtäessäni tämän kaiken.
Väliin vielä se, että älkää luulko että tämä kaikki sai minut ajattelemaan että huh, nyt saan jatkaa pelkkien kevyt lirujogurttien syöntiä, sillä näin ei todellakaan ole :) Tunne vain siitä, että minun ei tarvitse olla itselleni niin ankara, tai minun ei tarvitsekkaan uskaltaa ja kyetä kääntää valtamerilaivaa silmänräpäyksessä, oli vain niin suuri henkinen helpotus kuulla oman lääkärin suusta, että tämä kaikki pikemminkin antoi minulle melkoisen sallivuuden potkun, sillä nythän minulla todella on kaikki sallitua, niin kevyet kuin normaalitkin tuotteet. Ja mikäs tämän mukavampaa ;) Aivan uudenlainen vapauden tunne, ja nyt onkin jo suuri polte lähteä marketin jogurttihyllylle shoppailemaan, ja tuntea itsensä voittajaksi, oli korissani sitten kolme kevytjogua viidestä, tai päinvastoin. Ylpeyttä saan tuntea siitä, että minä nämä todella myös syön, hävetä saan jos jätän ne syömättä. Helppo hengittää, aivan ihanaa :):)
No mutta takaisin aiheeseen. Eli määrän jälkeen vasta tulee monipuolisuus, jota taas seuraa sallivuus. Eli kun pahin hätä on ohi, ja syönnit oikealla rytmillä sujuvat, määriä aletaan kasvattamaan, aletaan viilaamaan vähän enemmän pilkkua, ja tökkimään tikulla sairautta, ja sietämään ahdistusta vaikeimpien ja haastavampien valintojen muodossa. Haasteruokia, herkkuja, enemmän ja monipuolisemmin. Toki herkkuja saa syödä aivan alusta lähtien, ja omaan suunnitelmaanikin olen sisällyttänyt kyllä melko määrät jäätelöä (kevään ihanat uutuudet <3) sekä suklaapatukoita, ei ainoastaan marjoja ja mandariineja ;) Mutta jos näihin valintoihin ei aivan heti kykene, ei huolta, sillä tähän päästään kun keho ja mieli ovat jo hitusen vahvempia. Itsekin olen sitä mieltä, että loppuun asti ei voi pysytellä omalla mukavuusalueella. Kyllä painon saa nousemaan rahkalla, raejuustolla ja ruisleivällä (itsekin tämän nähneenä ja kokeneena), mutta ainakaan oma mieleni ja ajatusmaailmani eivät olleet yhtään sen sallivampia, tai ajatukseni terveempiä. Ruokaa vain upposi tuolloin määrällisesti enemmän, mutta visusti pysyttelin omassa kuplassani, ehkä uskaltanut todella valita niitä tuotteita, mitä mieleni halusi. Nyt minulla on lupa tehdä päätökseni ja valintani oman voimani ja mielitekojeni mukaan niin hyvin kuin itse tässä tilassa kykenen, ja samalla ymmärtää ja antaa aikaa sekä kärsivällisyyttä omalle etenemiselleni. Kaikkeen muutokseen ei todellakaan tarivtse kyetä aivan nyt heti.
All this makes sense to me. Polilta lähdettyäni hymy oli melko herkissä; kädessäni uusi, hyväksytty lista johon uskon pystyväni ilman aivan kamalaa ahdistusta ja ähkyturvotusta (tätäkin odotellessa <3), tieto kaikesta oppimastani ja kuulemastani, hyvä mieli tultuani kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä tärkeimpänä tieto siitä, että en ole yhtään sen epäonnistuneempi, jos voimani joku ilta eivät riitäkkään nujertamaan Tonttua banaanijogurtin muodossa, vaan tuohon hetkeen ja tilanteeseen istuu paremmin tuttu ja turvallinen valinta. Kunhan vain valitsen syödä, mitä jättää syömättä. Tunnen olevani todella onnekas ja onnellinen siitä, että tällä kertaa tielleni osui terapeuttini kaltainen ihana, ymmärtäväinen ja välittävä ihminen, joka onnistui eilen sanoillaan ja teoillaan aukaisemaan kyllä monet lukot ja solmut päästäni, ja tänään katson maailmaa taas hieman (enemmänkin) sallivammin, avoimemmin ja avarakatseisemmin. Tunnen itseni vahvemmaksi, ja uskon huomiseen taas enemmän kuin aikaisemmin!
Ps. Jahka vaan saan listaani päivitettyä nuo pienen pienet muutokset ja lisäykset mistä eilen keskusteltiin, ja printtaan suunnitelman koristamaan jääkaappimme ovea, voin halutessaan hieman vilauttaa sitä myös täällä, jos tarvetta tai kiinnostusta on?
P.p.s. Sain tännään puhelun tuolta sairastuneelta ravitsemusterapeutilta, ja sovimme minulle uuden ajan jo heti ensi viikon keskiviikoksi. Kuulemma hänellä oli kova tarve saada tavata minua, ja häntä oli todella harmittanut kun oli joutunut käyntini peruuttamaan. Lisäki hän kertoi, että joissakin tapauksissa joillekin potilaille ei laadita täysin uutta suunnitelmaa, vaan lähdetään vain tekemään muutoksia ja lisäyksiä vanhoihin tapoihin ja ruokatottumuksiin, mutta minun tapauksessani hän oli päättänyt valita "jämäkämmän" linjan, ja ehdotti että tekisimme minulle aivan oman, uuden suunnitelman. Hän oli todella mielissään kun kerroin, että itseasissa saimme eilen laadittua mminulle jo suunnitelman vanhojeni pohjalta, ja osaston listaan vertaamalla. Tuo lista minun täytyy ottaa mukaan tuota käyntiä varten, sekä lisäksi pitää ruokapäiväkirjaa muutama päivä, sekä kirjata ylös kohtia, jotka koen vaikeiksi ja tuottavat päänvaivaa. Tätä siis odotellessa. So far so good, ja pitkästä aikaa olo todellakin on, että olen hyvissä käsissä!
Kehnosti nukutun yön jälkeen aamuhan nimittäin polkaisi käyntiin melko suurella pettymyksellä, kun sain puhelimeeni viestin ennen yhdeksää, että ravitsemusterateutti jonka luokse minun ja terapeuttini oli tarkoitus mennä yhdessä, olikin yön aikana sairastunut. Voihan kurjuus. Tai eihän sairastumisille todellakaan voi mitään, käsitän sen enemmän kuin hyvin, mutta niinkuin jo eilen kirjoittelin, olen jo muutaman päivän juuri tätä käyntiä melko kärsimättömästi ja innolla odottanut, jotta hommat syöntien puolesta saataisiin viimein kunnolla polkaistua alulle. Hyvää pohjustustyötä olen tehnyt viimeisen viikon ajan, mutta että saisi sen ihan uuden, oman, hyväksytyn, läpikäydyn suunnitelman, jota sitten noudatetaan orjallisesti ja millin tarkkuudella itkusta ja ahdistuksesta huolimatta. Nytkö en tuota saisikaan, ja kuinka kauan joutuisin taas odottelemaan jotta uusi aika löytisi? Tonttuhan kerkesi jo pistää omat reivit pystyyn tuon sekunninsadasosan aikana; vähintään viikko armon aikaa! Lisää päiviä lusmuta, vältellä ja vähän niuhottaa! Syödä kyllä, mutta eipä haittaa vaikka vähän jotain jääkin, tai vähän juksaa... uu las palmas!! Ääni päässä vaikeni hyvinkin pian, sillä tajusin olevani todella harmissani. En halua odotella enää yhtään kauempaa, tai antaa sairaille ajatuksille mahdollisuutta viljellä päähäni moisia ajatuksia lepsuilusta tai vastuun välttelystä. En halua että yksikään päivä saikusta menee hukkaan, vain töitä on alettava tekemään nyt eikä huomenna,saatikka vasta ensi viikolla! Onnekseni terapeuttini itse ehdotti että saan tulla toki häntä tapaamaan, ja esitinkin toiveen, että käynnin teemana olisi ruoka, ja katsoisimme yhdessä tuomani suunnitelman kuntoon, ja tekisimme tarvittavat muutokset, odotellessa oikeaa, varsinaista raten käyntiä. Sen verta monessa ravitsemusterapeutin istunnossa, sekä osastoilla käytössä olevien ateriasuunnitelmien suunnittelussa kysienen nainen on ollut mukana, että voin melkein sanoa, että luotin tämän naisen ammattitaitoon kuin kalliioon.
Ja kyllä kannatti, ja olen ollut tänään(kin) todella hyvillä mielin siitä, että menin polilla käymään. Lyhesti alkuun kävimme vain muutamia työhön koskevia asioita läpi, jonka jälkeen sainkin jo heti tonkia laukustani eilen työvoimatoimiston tulostimella tulostetun ("juuuu, CVtä tässä tulostelen!":D ) suunnitelmani läpi, jonka muokkasin ja räätälöin vanhojeni pohjalta. Olin nimennyt oman suunnitelmani "startiksi", sillä kavensin hieman viimeksi käytössäni olevaa suunnitelmaa, joka tuotti melkoista päänvaivaa viime saikullani kohtuu isoine annoksineen, varsinkin kun otin sen käyttööni tuolloin aivan yhtäkkiä. Nyt siis hieman varovasemmin liikkelle, kiitos. Hieman pelkäsin että mitähän tästä mahdettaisiin sanoa, vaan eipä positiiviseksi yllätykseni sanottu mitään pahaa, vaan terapeuttini penkoi laatikostaan osastolla käytössä olevan Startti suunnitelman. Eli juurikin se samainen suunnitelma millä sitä itsekkin söisi jos sinne tulisi lähtö.Hämmentävä ajatus.
Mutta näitä kahta listaa käytiin kohta kohdalta läpi, vertailtiin, ja keskusteltiin. Listassani oli esimerkiksi kolme eri vaihtoehtoa aamu/iltapalalle, ja jokainen pienikin yksityiskohta käytiin läpi, ja tarvittavista lisäyksistä sain kuulla heti. Mutta täytyy sanoa että melko onnistuneesti olin oman suunnitelmani laatinut, sillä listaan piti tehdä vain ihan muutama hassu lisäys: rasvaa siemenien/pähkinöiden muodossa yhteen aamupalavaihtoehdoista, salaattiaterian proteiinin lähteeseen (niitä oltava kaski yhden sijaan), sekä yksi desi jälkiruokaa jokaisen lämpimän aterian lisäksi olisi lisättävä suunnitelmaani. Tässä kohtaa hieman hämmennyin, sillä miksi minun olisi opeteltava syömään herkkuja joka päivä, vieläpä kaksi kertaa päivässä, jos niitä mieli ei tee? Melkoinen herkkukerttu myönnän olevani, mutta ei se minullakaan aina sokeria mieli tee :D Oivallus ja helpotus oli melkoinen, kun terapeuttini valaisi minua kertomalla, että tässä jälkiruoalla tarkoitetaan esimerkiksi desiä marjoja, pientä hedelmää, pilttiä, kiisseliä soppaa. Toki se saa se suklaapatukkakin olla, mutta ei sen tarvitse aina olla makeapala, kunhan vain jotain, millä päättää ateria, ja energiat eivät jää vajaaksi. Aijjaaaaa!! No sitten, now I get it, eihän tämä sitten paha juttu ole ollenkaan, huh :D Hoituu. Muutamista puolen desin heitoista siellä täällä (esim keiton ja kiusauksen määrissä) keskusteltiin ja sovittiin, ja tärkeintä minun onkin muistaa että tämä on minimi, aina saa ruokaa ottaa lisää, jos vain siltä tuntuu. Tämän kyllä tiedän hyvin, eikä olekaan kyllä tarkoitus pitää itseäni nälässä. Tätä enemmän päänvaivaa tuotti leipä, sillä kokemuksesta tiedän, että erityisesti lämpimän ruoan kanssa nautittava leipä on minulle se vaikein. Aikaisemmilta kerroilta muistan miltei itkun kanssa syötyjä lounaita olleen useampi, sillä perunamuusin tursutessa korvista pöydällä koreili vielä iso ruisleipä. Olin siis jättänyt leivän pois omasta (peruna-ateriasta, keiton ja salaatin kanssa leipä on must), pois kokaan, ja tästä hermoilin eniten. Olin varma että ajatus tyrmätään samantien, mutta näin ei käynyt, vaan korvaavia vaihtoehtoja lähdettiin pohtimaan yhdessä. Kuitenkin kävi niin, että koska tulevissa suunnitelmissani tulee jokatapauksessa olemaan leipää lämpimän kaverina, miksei sitte aloittaa oepttelu jo nyt, pienin askelin? Itse siis ehdotin, että olisiko aivan hullua tai tyhmää, jos vaikka alottaisin ihan vain puolikkaalla leivällä, kokoniasen sijaan, tai sen sijaan, ettei leipää olisi ollenkaan. Tämä kävi oikein hyvin, ja olen myös itse enemmän kuin tyytyväinen, etten tarttunut heti mahdollisuuden jättää jotain epämiellyttävää suunnitelmasta pois, vaan päätin sitten kuitenkin aloittaa edes aivan pienestä muutoksesta. Moinen kompromissi ja päätös oli molempien mieleen, ja minulle itselleni jäi erityisesti tästä päätöksestä todella hyvä mieli, sen verta monet kerrat olen leivän kanssa lounaalla tuskastellut, mutta että tästä huolimatta halusin sen mukaan suunnitelmaan jo nyt.
Sen lisäksi että olin erittäin helpottunut ja yllättynyt siitä, kuinka helposti ja tahdikkaasti saimme suunnitelmasta juuri sellaisen kuin pitääkin, vaadittavat kriteerit, ja riittävästi energiaa (näin alkuun) sisältävän listan, ja vieläpä mielipiteeni huomioon ottaen, oli eräs seikka, jonka kuuleminen hoitotaholta itseltään, oli suunnaton helpotus. Ikäänkuin synninpäästö, jonka jälkeen olo on huojentunut, helpottunut, ja painoa harteilta tipahtaa niin, että tuntee kykenevänsä jälleen hengittämään vapaasti. Niinkuin totesin, käyntini oli hyvä, enkä tarkoita asiaa vain sillä, että sain viimein odottani listan käsiini,ja pääsen sitä toteuttamaan, vaan sitä, kuinka tulin kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä itse oivaltaa ja ymmärtää, ettei itselleen tarvitsekaan olla niin ankara. Vaativa. Pelätä epäonnistumista, ja sitä että tekee "vääriä valintoja". Opin enemmän ravitsemustilan korjaamisesta kuin aikaisemmilla kerroilla yhteensä, ja erityisesti siitä, mistä asioista lähdetään liikenteeseen, ja millä asioilla todella on merkitystä.
Aiheeseen päästiin oikeastaan siten, että kysyin arastellen, saisinko juoda maitoni rasvattomana. Olen juonut sitä 26 vuotta juurikin sellaisena, kylmänä, raikkaana ja vedenohuena. Pidän sen mausta ja tunnusta, ja näin asia vain on. Luomuna, vielä parempi. Kerroin kuinka minun edeltävä rav.terapeuttini vuosia sitten eräällä yksityisellä lääkäriasemalla kielsi minulta totaallisesti kaikki ton/ton-tuotteet, eikä hänen kanssaan keskustelu tullut kyseeseenkään. Ei. Puhdas, kylmä, armoton ei. Välissämme tuntui olevan kuin paksu pleksi seinä, jonka läpi hän ei suostunut kuulemaan minua, ja lopussa minä en enää häntä. Oloni oli kamala, tukala ja itku herkässä: aivan kuin omilla mielipiteilläni ei olisi ollut mitään merkitystä, ja vain koska olin sairas, ei minulla niitä saanutkaan edes olla. Tuo käynti jätti minuun melko karvaan ja katkeran kuvan ravitsemumsterapeuteista, heidän tavastaan vain printata sama lista kaikille, ja määrätä toteuttamaan sitä, ehdoitta, mistään keskustelematta. Tämä muisto pyyhkiytyi kuitenkin eilen pois, kun ymmärsin, että hoitajia, niinkuin muitakin ihmisiä on erillasia; sydämellisiä, ymmärtäväisiä, keskustelevia mutta tarpeeksi jämäkkijä. Sellaisia jotka suostuvat kuulemaan mielipiteesi, keskustelemaan ja löytämään kompromisseja. Olin aivan ymmyrkäisenä siitä, kuinka eilinen terapeuttini hieman hämmästeli edellisen raten mustavalkoisuutta sekä tapaa toimia, ja kertoi minulle että moiset seikat (rasvatonta maitoa vaikko kevyttä) ovat mitättömiä seikkoja, joihin vielä tässä tilanteessa, somaattisen tilan ollessa näin kehnossa jamassa kuin omani (keelamma), ei ole mitään merkitystä. Ne ovat kuin pisaroita valtameressä, ja moisiin yksityiskohtiin ei ole tarvetta vielä puuttua. Minulle selitettiin, mikä todella merkitsee.
Ensmmäisenä tulee rytmi. Kun osastolle tuodaan tyttö, joka on tottunut syömään kerran kahdesti päivässä, tärkeintä on lähteä opettelemaan ja tottutelemaan kroppaa siihen, että ruokaa tulee 3 tunnin välein. Oli tämä sitten leivän, tai vain viiden viinirypäleen muodossa, merkittävintä tässä vaiheessa todella vain on se, että jotain menee alas, oikeaan rytmiin.
Tämän jälkeen tulee määrä. Riittävästi energiaa soluille ja kudoksille, joita on rytmillä herätelty ajatukseen ruoasta, ja jotka sitä alkavat pikku hiljaa itselleen vaatimaan, kun keho heräilee korjaustyötä varten. Itse olen siis juurikin tässä vaiheessa. Olen tähänkin asti syönyt kotona 3-5 päivässä, vain liika yksipuolisesti ja liian vähän. Ensin laaditaan suunnitelma jolla lähdetään liikkeelle (juuri niinkuin oma Starttinikin), jota sitten kasvatetaan ja kasvatetaan energiatarpeen kasvaessa, painon noustessa ja kehon niin vaatiessa. Tässä vaiheessa ei ole myöskään vielä niin suurta merkitystä mitä valintoja tehdään, kunhan toipilas vain syö juuri sen verran mitä suunnitelma pitää sisällään. Edellisen rav.terapeutin tapaamisen johdosta, päähäni on iskostunut eilen vääräksi osottautunut uskomus siitä, että kaikkeen on kyettävä nyt heti kerralla. Eilen ymmärsin, kuinka ankara olen ollut itselleni aikaisemmilla kerroilla toteuttaessani suunnitelmaa (esim, viime syksyn saikulla), sillä olen ollut vahvasti siinä uskossa, että jokainen "sairasvalinta" tarkoittaa epäonnistumista, ja olen potenut todella huonoa omatuntoa, syyllistänyt itseäni, ja tuntenut itseni heikoksi ja hävijäksi valitessani kevyt jogurtin normaalin sijaan, ahdistuksen ollessa liian suuri. Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, etten ole kyennyt enää ottamaan kumpaakaan, pään ollessa jo aivan pökkyrällä itkusta, ahdistuksesa sekä siitä luulosta, että teen ehdottoman väärin jos turvaudun kevyt tuotteeseen. Olenhan silloin heikko, ja huono toipilas. Lähestulkoon itkin eilen onnesta ja helpotuksesta, kun terapeuttini väänsi minulle lähes rautalangasta, että näin ei todellakaan ole, ettei minun todellakaan tarvitse vielä kyetä tekemään kaikkia muutoksia kerralla. Kunhan vain syöt sen mitä listaan on merkitty;se onko se kevyt jogurtti, vaiko normaali, ei todellakaan ratkaise tätä peliä vielä tässä vaiheessa. Sillä ei ole vielä mitään merkitystä. Puhuimme jälleen vuoren valloituksesta: vuorelle ei kavuta yhdessä tai kadessa yössä, vaan huipulle kiivetessä matkanvarrella on satoja etappeja, joihin tullaan askel kerrallaan. Minun ei tarvitse ajatella olevani huono potilas, huono selviytyjä, epäonnistunut, tai tuntea suurta syyllisyyttä, häpeää, ja ahdistusta siitä, jos en joka kerta kykene tekemäänkään sitä valintaa, mihin haluaisin kyetä. Sekin päivä tulee vielä, nyt
mikä todella merkitsee on vain se, että annan keholleni tarvittavan määrän polttoainetta, jotta se pääsee aloittamaan kiireesti korjaustyöt. Olisin melkein hallunnut halata tässä vaiheessa terapeuttiani näistä kaikista sanoista, sillä niin suuri painolasti tipahti harteiltani ja omatunnoltani kuullessani ja ymmärtäessäni tämän kaiken.
Väliin vielä se, että älkää luulko että tämä kaikki sai minut ajattelemaan että huh, nyt saan jatkaa pelkkien kevyt lirujogurttien syöntiä, sillä näin ei todellakaan ole :) Tunne vain siitä, että minun ei tarvitse olla itselleni niin ankara, tai minun ei tarvitsekkaan uskaltaa ja kyetä kääntää valtamerilaivaa silmänräpäyksessä, oli vain niin suuri henkinen helpotus kuulla oman lääkärin suusta, että tämä kaikki pikemminkin antoi minulle melkoisen sallivuuden potkun, sillä nythän minulla todella on kaikki sallitua, niin kevyet kuin normaalitkin tuotteet. Ja mikäs tämän mukavampaa ;) Aivan uudenlainen vapauden tunne, ja nyt onkin jo suuri polte lähteä marketin jogurttihyllylle shoppailemaan, ja tuntea itsensä voittajaksi, oli korissani sitten kolme kevytjogua viidestä, tai päinvastoin. Ylpeyttä saan tuntea siitä, että minä nämä todella myös syön, hävetä saan jos jätän ne syömättä. Helppo hengittää, aivan ihanaa :):)
No mutta takaisin aiheeseen. Eli määrän jälkeen vasta tulee monipuolisuus, jota taas seuraa sallivuus. Eli kun pahin hätä on ohi, ja syönnit oikealla rytmillä sujuvat, määriä aletaan kasvattamaan, aletaan viilaamaan vähän enemmän pilkkua, ja tökkimään tikulla sairautta, ja sietämään ahdistusta vaikeimpien ja haastavampien valintojen muodossa. Haasteruokia, herkkuja, enemmän ja monipuolisemmin. Toki herkkuja saa syödä aivan alusta lähtien, ja omaan suunnitelmaanikin olen sisällyttänyt kyllä melko määrät jäätelöä (kevään ihanat uutuudet <3) sekä suklaapatukoita, ei ainoastaan marjoja ja mandariineja ;) Mutta jos näihin valintoihin ei aivan heti kykene, ei huolta, sillä tähän päästään kun keho ja mieli ovat jo hitusen vahvempia. Itsekin olen sitä mieltä, että loppuun asti ei voi pysytellä omalla mukavuusalueella. Kyllä painon saa nousemaan rahkalla, raejuustolla ja ruisleivällä (itsekin tämän nähneenä ja kokeneena), mutta ainakaan oma mieleni ja ajatusmaailmani eivät olleet yhtään sen sallivampia, tai ajatukseni terveempiä. Ruokaa vain upposi tuolloin määrällisesti enemmän, mutta visusti pysyttelin omassa kuplassani, ehkä uskaltanut todella valita niitä tuotteita, mitä mieleni halusi. Nyt minulla on lupa tehdä päätökseni ja valintani oman voimani ja mielitekojeni mukaan niin hyvin kuin itse tässä tilassa kykenen, ja samalla ymmärtää ja antaa aikaa sekä kärsivällisyyttä omalle etenemiselleni. Kaikkeen muutokseen ei todellakaan tarivtse kyetä aivan nyt heti.
All this makes sense to me. Polilta lähdettyäni hymy oli melko herkissä; kädessäni uusi, hyväksytty lista johon uskon pystyväni ilman aivan kamalaa ahdistusta ja ähkyturvotusta (tätäkin odotellessa <3), tieto kaikesta oppimastani ja kuulemastani, hyvä mieli tultuani kuulluksi ja ymmärretyksi, sekä tärkeimpänä tieto siitä, että en ole yhtään sen epäonnistuneempi, jos voimani joku ilta eivät riitäkkään nujertamaan Tonttua banaanijogurtin muodossa, vaan tuohon hetkeen ja tilanteeseen istuu paremmin tuttu ja turvallinen valinta. Kunhan vain valitsen syödä, mitä jättää syömättä. Tunnen olevani todella onnekas ja onnellinen siitä, että tällä kertaa tielleni osui terapeuttini kaltainen ihana, ymmärtäväinen ja välittävä ihminen, joka onnistui eilen sanoillaan ja teoillaan aukaisemaan kyllä monet lukot ja solmut päästäni, ja tänään katson maailmaa taas hieman (enemmänkin) sallivammin, avoimemmin ja avarakatseisemmin. Tunnen itseni vahvemmaksi, ja uskon huomiseen taas enemmän kuin aikaisemmin!
~Laura
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Ps. Jahka vaan saan listaani päivitettyä nuo pienen pienet muutokset ja lisäykset mistä eilen keskusteltiin, ja printtaan suunnitelman koristamaan jääkaappimme ovea, voin halutessaan hieman vilauttaa sitä myös täällä, jos tarvetta tai kiinnostusta on?
P.p.s. Sain tännään puhelun tuolta sairastuneelta ravitsemusterapeutilta, ja sovimme minulle uuden ajan jo heti ensi viikon keskiviikoksi. Kuulemma hänellä oli kova tarve saada tavata minua, ja häntä oli todella harmittanut kun oli joutunut käyntini peruuttamaan. Lisäki hän kertoi, että joissakin tapauksissa joillekin potilaille ei laadita täysin uutta suunnitelmaa, vaan lähdetään vain tekemään muutoksia ja lisäyksiä vanhoihin tapoihin ja ruokatottumuksiin, mutta minun tapauksessani hän oli päättänyt valita "jämäkämmän" linjan, ja ehdotti että tekisimme minulle aivan oman, uuden suunnitelman. Hän oli todella mielissään kun kerroin, että itseasissa saimme eilen laadittua mminulle jo suunnitelman vanhojeni pohjalta, ja osaston listaan vertaamalla. Tuo lista minun täytyy ottaa mukaan tuota käyntiä varten, sekä lisäksi pitää ruokapäiväkirjaa muutama päivä, sekä kirjata ylös kohtia, jotka koen vaikeiksi ja tuottavat päänvaivaa. Tätä siis odotellessa. So far so good, ja pitkästä aikaa olo todellakin on, että olen hyvissä käsissä!
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Lääkitys kohdilleen!
Huomenna se alkaa! Nimittäin se perkuleen ruokasota tuota pahaistaTonttu-poloa vastaan! Poloista ihan sen vuoksi, että päällimmäisenä tarkoituksenani olisi nuijia tuo rajoittava ääni päässäni syvälle maan rakoon, ja haluta, syödä ja nauttia juuri niitä kaikkia ihanuuksia mitä mieleni vain halajaa! Ja pysytellä suunnitelmassa tottakai. Ja olla fuskaamatta. Ja muistaa se rytmin tärkeys. Ja olla hepuloimatta; hengittää syvään, laskea viiteen ja ottaa time out tarvittaessa. Sallia, nauttia ja uskaltaa. Nyt on aika, ja vähän pakkokin, varsinkin jos meinaa kotosalla haluta pysytellä.
Pelon ja riemun sekavin tuntemuksin odotan huomista ravitsemusterapeutin käyntiäni, jonka tarkoituksena on tarkistaa/päivittää/laatia aivan uusi (startti) suunnitelman vanhojen suunnitelmieni pohjalta. Nykyiset, piironginlaatikon pohjalta löyttyneet listat tuntuvat ja ovat melko isoja ja tukalia heti näin alkuun pitkään kestäneen epäsäännöllisen ja liika vähäisen syöntiuran jäälkeen, joten tarkoituksenani olis esittää toive hitusen pienemmästä, jolla lähdetään liikkeelle, totutetaan kroppa taas oikeaan, kunnon ruokaan, jota tulee tasaisin väliajoin. Sitten vaikka viikon päästä leipä kaksi lisää, ja isompi vaihde silmään. En minä aivan tuohon torstaihin ole jäänyt kuitenkaan odttelemaan, vaan jo viikonlopusta lähtien olen petrannut ja kiinnitätnyt huomiota ennenkaikkea ruokarytmiin, lämpimiin, ja leivän määrään aamu/iltapaloilla. Alkuun kroppa ihmetteli, mutta en tiedä johtuuko väsymyksestä vai mistä, on se alkanut jo hieman puhumaan minulle entistä vaativampaan sävyyn: Anna lisää. Missä toinen? Hei, jäi nälkä. Joko se loppui? Milloin syödään taas? Yöh, nyt on ähky... ai eipä olekaan enää, ruokaa kiitos! Wakey wakey, weher's my food?? .....aivan kummaa hommaa, ja olen ollut hieman hölmistynyt siitä, kuinka näinkin lyhyessä ajassa olen onnistunut herättelemään näläntunnetta ilman, että kunnon suunnitelma on edes vielä käytössä :D Toisaalta olen tähän todella tyytyväinen, sillä eipä tule aivan shokkihoitona ja pystymetsästä kun huomenna potti räjähtää upouuden suunnitelman muodossa. Kjihihihihih..... naamalle kirpoaa virne. Ihanaa saada alkaa taas syömään, ja oikein luvan kanssa >:D Onhan minulla jo pitkään ollut lupa syömiseen, olen vain tehnyt sitä väärin, huolettomasti ja siltikin sairauden sanelemana. Nyt ei paljoa Tontulta kysellä syödäänkö vai ei, sillä se on vähän pakko nyt. Ja oikein luvan kanssa! Olen saikulla juurikin tätä missiota varten. Jos on kipeä, ihminen tarvitsee lääkettä, eikös vain? Ja ruoka on minun lääkkeeni? Eikä lääkkeitä saa jättää ottamatta, tai jättää kuuria kesken, muuton ei parane, tai tauti uusiutuu? Näin olen ainakin oppinut.
No, minulle kirjoitetaan huomenna sellainen "resepti", että eiköhän tässä ala kohta, pikku hiljaa sekä kroppa ja mieli tokenemaan. Hui apua, hihihi kamalaa. Ihanaa. Ihan totta? Kyllä! Tuleekohan tästä mi.. kyllä tulee! Nyt höpinät, pelko, epäluulo, niuhoitus, ahdistus, rajoitukset ja vastuun välttely ikkunasta kartanolle! Nyt on aika nauttia, uskoa ja uskaltaa!
Pelon ja riemun sekavin tuntemuksin odotan huomista ravitsemusterapeutin käyntiäni, jonka tarkoituksena on tarkistaa/päivittää/laatia aivan uusi (startti) suunnitelman vanhojen suunnitelmieni pohjalta. Nykyiset, piironginlaatikon pohjalta löyttyneet listat tuntuvat ja ovat melko isoja ja tukalia heti näin alkuun pitkään kestäneen epäsäännöllisen ja liika vähäisen syöntiuran jäälkeen, joten tarkoituksenani olis esittää toive hitusen pienemmästä, jolla lähdetään liikkeelle, totutetaan kroppa taas oikeaan, kunnon ruokaan, jota tulee tasaisin väliajoin. Sitten vaikka viikon päästä leipä kaksi lisää, ja isompi vaihde silmään. En minä aivan tuohon torstaihin ole jäänyt kuitenkaan odttelemaan, vaan jo viikonlopusta lähtien olen petrannut ja kiinnitätnyt huomiota ennenkaikkea ruokarytmiin, lämpimiin, ja leivän määrään aamu/iltapaloilla. Alkuun kroppa ihmetteli, mutta en tiedä johtuuko väsymyksestä vai mistä, on se alkanut jo hieman puhumaan minulle entistä vaativampaan sävyyn: Anna lisää. Missä toinen? Hei, jäi nälkä. Joko se loppui? Milloin syödään taas? Yöh, nyt on ähky... ai eipä olekaan enää, ruokaa kiitos! Wakey wakey, weher's my food?? .....aivan kummaa hommaa, ja olen ollut hieman hölmistynyt siitä, kuinka näinkin lyhyessä ajassa olen onnistunut herättelemään näläntunnetta ilman, että kunnon suunnitelma on edes vielä käytössä :D Toisaalta olen tähän todella tyytyväinen, sillä eipä tule aivan shokkihoitona ja pystymetsästä kun huomenna potti räjähtää upouuden suunnitelman muodossa. Kjihihihihih..... naamalle kirpoaa virne. Ihanaa saada alkaa taas syömään, ja oikein luvan kanssa >:D Onhan minulla jo pitkään ollut lupa syömiseen, olen vain tehnyt sitä väärin, huolettomasti ja siltikin sairauden sanelemana. Nyt ei paljoa Tontulta kysellä syödäänkö vai ei, sillä se on vähän pakko nyt. Ja oikein luvan kanssa! Olen saikulla juurikin tätä missiota varten. Jos on kipeä, ihminen tarvitsee lääkettä, eikös vain? Ja ruoka on minun lääkkeeni? Eikä lääkkeitä saa jättää ottamatta, tai jättää kuuria kesken, muuton ei parane, tai tauti uusiutuu? Näin olen ainakin oppinut.
No, minulle kirjoitetaan huomenna sellainen "resepti", että eiköhän tässä ala kohta, pikku hiljaa sekä kroppa ja mieli tokenemaan. Hui apua, hihihi kamalaa. Ihanaa. Ihan totta? Kyllä! Tuleekohan tästä mi.. kyllä tulee! Nyt höpinät, pelko, epäluulo, niuhoitus, ahdistus, rajoitukset ja vastuun välttely ikkunasta kartanolle! Nyt on aika nauttia, uskoa ja uskaltaa!
Tämän aamun projekti :D Heräsin "vasta" kuudelta, joten aikaa riitti. Löytiyhän niitä muutama laatikon pohjalta, vuosien varrelta. Suunnitelmia meinaan. Niitä vertaamalla , yhdistelemällä ja muokkaamalla laadin uuden mallin, jonka kiikutan huomenna matkassani oys:iin. Terapeuttini siis pyysi tuomaan matkassani suunnitelman, en minä oleta että sinne marssitaan oma lista kourassa ja sanotaan että no näin ajattelin syödä :D Lähinnä vähensin leivän sieltä täältä välttääkseni pahimman shokin, ja toin mukaan omia toiveita (rahka/rae mössöt, mutta tällä kertaa murojen, leseiden ja hiutaleiden kera, niin että ne ovat hyväksyttäviä ja riittäviä aamu- ja iltapaloja). Katsotaan mikä on tuomio. Jo sillä saisi edes aloittaa, ja sitten katsottaisiin jo valmiiksi viikon parin päähän vaikka joku näistä vanhoista. Jännittää. Mutta hyvällä tapaa :)
May the force (and food. And brains) be with me.
~ Laura
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Very much alive!
Hengissä ollaan!...... näin ainakin oletan :D Paluu Japanin maalta on tapahtunut jo parisen viikkoa takaperin, mutta kotiutuminen, rutiineihin paluu ja uni-ja ruokarytmin kääntäminen taas tähän aikavyöhykkeeseen sopivaksi on vienyt kyllä melkoisesti aikaa, sekä energiaa. Palasin reissulta viime viikon maanantaita vasten yöllä, ja löysin itseni töistä heti tiistai aamuna. Koko viikko meni töissä, ja voin sanoa että koin pientä kulttuurishokkia siirtyessäni vuorokauden sisään Tokion Shinykusta Oulun pölyisille, harmaille kaduille, töihin tuota loskapaskaa lattioista luutuamaan. Viikko apinanraivolla töissä, viikonloppu huilia,ja tämä edesmennyt viikko jo hieman paremmalla menestyksellä, vaikka unenlaatu on mitä on: eko-kello Ilva on asettanut itsensä herättämään myös minut nousevan auringon tahtiin. eli siinä viiden pintaan.... j o k a i k i n e n a a m u. Eikä tämä kello vaikene, tai tunne torkkuominaisuuta, vaan on tyytyväinen työnsä tulokseen vasta kun saa minut ylös ruokkimaan itsensä, tai vaan ihan sohvalle istumaan, pöhöttyneenä, pää univajeesta tokkurassa, jo aamu kuuden aikaan helottava kevätaurinko sarveiskalvojani syövyttäen. Kissa on tyytyväinen ja palaa omiin hommiinsa. Jätte kiva sanon minä.
Mutta se Tokio. Oi voi. Aivan varmana luvassa on myös teille kuvia ja tarkempaa infoa reissustani, mutta tuntuu että pitää päästä kirjoittelemaan tuoreemman, hieman akuutimmat uutiset tähän ens alkuun. Kiitos kuitenkin kaikille huolensa ilmaisseille: selvisin reissusta kunnialla, minulla oli ihan mieletön reissu, söin, koin ja näin kaikkea ihanaa, ja palasinpa takasin vielä ehjin nahoin, monta kokemusta rikkaampana. Kyllä matkailu avartaa. Nyt kiireiseisesti suunnittelemaan uutta reissua ;)
Mutta mitä nyt tapahtuu? Missä mennään, ja mitä minulle kuuluu? Hieman huonosti olen saanut päiviteltyä muutoinkin kuulumisiani jo ennen reissua, mutta nyt on tähän kahteen viikkoon mitä kotona olen ollut mahtunut melkoinen määrä taas toimintaa, hyvä että on itse pysytellyt menossa matkassa: se on tiedetty että työ on kysynyt melko määrät kuntoa, ja vointini on ollut melko vaihtelevaa; väsyä ja painon kiikkumista melko alhaisissa lukemissa, poilikäyntejä ja tulosten jännittämistä. No, kunnossa ei ole tapahtunut mitään suuria muutoksia: ehkä sen verta että reissulta palatessa painoni oli sellaisissa lukemissa, että en ole ikinä painanut niin vähän. Itkin. Katkerasti, ja paljon, sillä vaikka tiesin reissun olleen todella kuluttava, en aivan arvannut että tuolla puntarinlukemalla laskettuna painoindeksini olisi jo alle 13. Ja minä kyllä söin reissussa, uskokaa pois! enemmän ja monipuolisemmin mitä kotona viikkojen aikana yhteensä, mutta kulutus oli ilmeisesit melko suurta, kun viettää 10-14 tuntia kaupungilla puostojen, temppelien ja ostoskeskusten perässä ravaten. No mutta töissä ollaan tästähuolimatta sinnitelty, ja kroppaa elvytetty syöttämällä sille mitä ikinä se on vain itselleen vaatinut;sokeria, hiilaareita, protskua, vähän lisää sokeria.... Ja pientä parannusta on tapahtunut, huh. Mutta sitten tullaankin tämänviikon keskiviikkoon, joka mahtoikin olla (näin ainakin toivon) tähän astisen sairaushistoriani käänteentekevin, ratkaisevin ja mullistavin hetki; polikäyntien viimeinen käynti ja yhteinen hoitoneuvottelu.
Viime keskiviikkona istuttiin sitten kolmen eri hoitotahon voimin, sekä vanhempieni kanssa alas juttelemaan kuluneesta keväästä, nykyisestä tilastani, kevään mittaan olleista haastatteluista ja niiden pohjalta tehdyistä lausunnoista ja tuloksista. Sekä tietysti jatkosta. Olen toki pitkin kevättä osannut jo sulatella ja varautua vaikka jos jonkinmoiseen tulokseen ja ehdotuksiin, mutta oli tuo päivä kokonaisuudeessaan siltikin melko rankka, ja tunteet olivat herkässä kaikilla. Tuli ehkä tirauatettua "muutama" (olin kuivempi kuin kalaharin autiomaa iltaan mennessä, väsyitkulle kaikkine tunteineen ei koko päivänä ollut tulla loppua...) kyynelkin, vaikka päällimmäisin tunne oli tottakai tyytyväisyys, helpotus, ja mieli onnekas ja luottavainen. Toiveikas, että tässä todella ollaan isojen asioiden äärellä, ja todella tällä kertaa muutoksia on luvassa, pysyvästi. Minut on nimttäin otettu mukaan nuorten (vaikka yläikäraja on 23, minut haluttiin matkaan?!) syömishäiriöklinikan tehostettuun avohoidon yksikköön, ja viikkoni täyttyvät tästäeteenpäin jos jonkinmoisella polikäynnillä. Jo tälle viikkoa käyntejä kertyy pelkästään "vain" neljä ;) Nykyiset terapiakäyntini tuplataan kahteen kertaan viikossa, jonka lisäki nyt mukaan tulee poliklinikan puolesta toinenkin psykiatri (jonka luona käivn haastattelut, ja koska yhteistyömme sujui niin hyvin, hän koki haluavansa jatkaa kanssani työskentelyä. Olen tästä erittäin kiitollinen ja onnellinen), satunnaiset sairaanhoitajan käynnit, 4-5 viikon välein toistuvat ravitsemusterapeutin käynnit (hieman useammin näitä olisin toivonut, mutta katsoo nyt miten kevät lähtee käyntiin), sekä aivan uutena minulle fysioterapetin käynnit (kehonkuvaharjouituksia ja rentoutumista). Luvassa on siis jos jonkinmoista minulle uutta ja vanhaa, ja olen päästäni aivan pyörällä edelleen siitä, että onko tämä kaikki apu todella tarkoitettu minulle. Niinkuin sanottu, olen todella iloinen ja tyytyväinen, sillä isääni lainaten, olen itsekkin onnellinen ja toiveikas siitän åäätöksestä, että olen päättänyt lähteä tälle polulle nyt viimein omasta vapaasta tahdostani, ja istuimme tuona keskiviikkona yhdessä tuossa huoneessa koska minä olen niin halunnutnut. Oli palkitsevaa nähdä helpotus, huojennus ja se kaikki toiveikkuus myös vanhempieni kasvoilla, ja ymmärrän että valintani rythyä viimein työstämään sairautta koskettaa ympärilläni olevia ihmisiä ehkä enemmän kuin arvaankaan. Niin pitkään olen ollut "tällainen", etten enää edes näe itseäni sairaaksi, vaikka rakkaat ympärillä niin tekevät, ja ovat jo vuosia sivusta (luovuttaneina?) seuranneet mitä huominen tuo tullessaan. Minulta vei pitkän aikaa kerätä tarmoa ja rohkeutta herätä tuohon aamuun, että totean etten pysty, eikä minun tarvitse pystyä tähän yksin. Apua saa kun sitä vain uskaltaa lähteä pyytämään, Ja minä uskalsin. Viime kesänä jokin napsahti päässäni tuolla mustikanpoimintareissulla, ja jo syksyn saikuille jäämiset sun muut voivimma ja tsemppipuuskat ovat olleen jo ehkä pohjustusta ja orastavaa alkua tälle seikkailulle, jolle olen nyt viimein enemmän kuin valmiina ja halukkaana ryhtymässä.
No entäs se osasto sitten, joku ehkä miettii. Ja työt? Tähän astiset painon nosto yritykset töissä ravatessa ovat nouseneet ja laskeneet ahkerammin kuin eduskuntatalon hissi, ja se mitä ollaan aikaisemmilla saikuilla saavutettu, ollaan miinuskilojen kanssa menetetty. Olen kirjaimellisesti repinyt energiaa perslihaksistani, joita minulla ei nyt sitten ole jäljellä enää ollenkaan. Olen pohjalla, kehollisesti, näin olen nyt päättänyt. Brikka on alkanut painamaan töissä yhä enemmän ja enemmän, ja ruokalautasia menee enää kaksi kerrallaan salin puolelle. Mieleni ja henkinen vointini on jatkuvaa univelkavajetta lukuunottamatta hyvä ja korkealla, mutta kun otan illalla paidan pois päältäni mennäkseni suihkuun, näen koko rumuuden. Se on hyvä. Olen nimittäin tänä keväänä herännyt erittäin voimakkaasti omaan kehon kuvaani (taisinkin tästä jotain jossain edellisessä postauksessa kirjoitellakin...), ja reagoinut siihen. Ottanut valokuvia, punninnut ja mittaillut. Oivaltanut ja käsittänyt sen, että näytän kamalalta. Sairaalta. En ollenkaan terveeltä tai elinvoipaiselta. En halua näyttää tältä. Valokuvat ovat olleet suurena apuna näkemään itseni aivan uudessa valossa, ja olen tietoisesti päättänyt, että tämän alemmas ei vajota; tämä on minu pohjani. Minä en vaadi osalleni nenämahaletkua herätäkseni todellisuuteen, en pakkolähetettä suljetulle, tai kuukausien mittaista pakkolomaa osastolle. Riittää, että minä tiedän kuinka pahalta minusta on tuntunut, kuinka pahalta kehoni on näyttänyt, kuinka paljon liikaa olen sitä repinyt jaksamisen äärirajoille juoksemalla töissä ilman taukoja, kuuntelematta kehoni viestejä väsymyksestä tai nälästä. Minulle saa riittää se, että eilen laskettu bmi:ni todella näyttää alle 13, painoni on sama mitä viimeksi alaasteella, ja muotoni, lihakseni, ja koko olemukseni on hävinnyt ja kuihtunut olemattomiin. Jossain vaiheessa sairautta olin vielä täysin varma siitä, että tarvitsen päälleni sairaalan valkeat, ravintolisät ja nenämahaletkun kyetäkseni toteamaan, että nyt olen kyllin sairas, nyt minäkin olen hyvä anorektikko, ja vasta nyt saan luvan lähteä kulkemaan kohti parampaa. Mutta enhän minä tätä todellakaan halua, ja mikä ihmeen sairauden mittari kyseinen ajattelutapa edes on?! Eikö riitä, että olen tätä mitä tällä hetkellä olen, ja yritättänyt vieläpä viimeiseen asti pysytellä normaalin elämän raameissa käymällä töissä, näkemällä ystäviäni ja juoksemalla jos jonkinmoisen riennon perässä? Tuo arjensankaruus saa nyt loppua, sillä jos tästä suosta meinaan itseni nostaa, on tuon kaksoinelämän loputtava, ja minun osattava keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen: omaan itseeni, lepäämisen, rauhoittumiseen, ja ennenkaikkea syömiseen, ja sitä kautta kroppani elvyttämiseen, ja jo vuosia jatkuneen vaikean aliravitsemustilan korjaamiseen. Nyt on korkea aika ruveta kunnioittamaan omaa itseä ja kehoa, ja laittamaan omat tarpeet muiden edelle; nyt pitää opetella olemaan hieman itsekäs, ja tätä kautta kuuntelemaan ja rakastamaan itseään taas hieman enemmän.
No se osasto sitten. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja, and let me tell you; this is war. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että omasta valinnastani hyväksyin myös ehdotuksen lähettää hakemukset osastolle. Oulun osastolle on tällä ketkellä vähintään kuukauden mittainen jono, joten tuossa 4-6 viikossa kerkeän jo hyvästi näkemään, miten pitkälle minulla riittää voimat, rohkeus ja kantti kohdata haasteet, ahdistus ja ähky yksin kotioloissa. Sillä tällä kertaa en halua kaatua maahan rähmälleni edes ennen alkuun pääsyä, saatikka sitten kalkkiviivoille. Nyt otetaan kaikki konstit käyttöön, ja vaikka osasto on edelleen minulle todella iso paikka ja kynnys, olen valmis tuohonkin konstiin turvautumaan, jos tässä ei todella muu auta. Sillä tällä kertaa en halua saavuttaa ainoastaan muutamaa kiloa, tuntevani oloni "jo aivan eriksi", ja kirmaavani taas villinä ja vapaana, unohtaen pitkän tähtäimen tavoitteet. En jaksaisi enää loputtomiin jojoilla painoni kanssa, vaan haluan nyt hyvän ja varman pohjan tulevalle pitkälle ja kiviselle taipaleelle, ja haluan selvityä koko pitkän matkaa pienin mutta varmoin askelin aina siihen asti, kunnes punainen koski kohisee jälleen (aka tavoitan biologisen painoni ja menkkani tekevät paluun..............jee *pelon, katkeruuden ja murheen sekavia kyyneleitä*). Jos näyttää, että avohoito riittää osaltani, niin sitten tuon lähetepaperin voi vaikka polttaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki oljenkorret on nyt otettu käyttöön, ja on vain minusta itsestäni kiinni, millä voimalla saan kiskottua ruokaa kiduksiini, ja missä haluan viettää tulevat, ihanan kevätauringon täyttämät kuukaudet; kotioloissa koiran kanssa ulkoillen ja kotiruokaa nautiskellen, vaikko osaston seinien sisällä. Niin makaa kuin petää, ja minulle annettiin vielä toistaiseksi varaa valita ja päättää omasta kohtalostani.
Ja työt sitten? (sit tight, loppu häämöttää jo;D) Työasioista en tänne pahemmin halua raportoida mitään sen kummempia, mutta jo vuoden vaihtuessa olen miettinyt enemmän ja vähemmän jatkoa nykyisessä työpaikassani. En pelkstään sen fyysisen haastavuuden vuoksi suhteutettuna omaan kuntooni ja tähän pieneen "kesäkuntoon plus 10 kiloa-kampajaani", vaan mukaan mahtuu kaikkea muuta pientä mukavaa, mikä nyt vain on saanut minut ajattelaan asioita toisin. Joten kun minulle viime keksiviikkona lätkäistiin näin alkuun kahden kuukauden saikkupaperi, en ollut asiasta niin moksiskaan: tiesin tämän tapahtuvan, olin tähän varautunut, ja jotenkin tällä kertaa en pelännyt enää työni puolesta. Tämä jos jokin on ehkä luonnollinen tapa päästää pikku hiljaa työpaikastani irti, totutella ajatukseen ilman kyseistä työympäristöä- ja tovereitani, ja uudelleen harkita tilannetta ja tilaani tuon kahden kuukauden jälkeen. Toisaalta käsitän tällä hetkellä enemmän kuin hyvin, ettei valtamerilaivaa käännetä aivan hetkessä, ja mihin tuo kaksi kuukautta kohdallani todella riittää? Se riittää useampaan kiloon, mutta niinkuin jo toisen työnantajani kanssa keskustelin, mitä sen jälkeen? Hänkin totesi kerrottuani rehellisesti ja perusteellisesti tilastani ja kunnostani, sekä siitä kuinka olen lähtenyt hakemaan apua, ja sitä nyt viimein saanut, ettei halua minun rikkovan itseäni yhtään enempää tällä työllä; katsoa vierestä kuinka saavutan nuo muutamat kilot, ja juoksen ne taas miinuskilojen kanssa työmaalla pois. To be honest, minua suuresti kosketti työnantajani huoli, ymmärtäväisyys, ja herääminen tilanteeseeni, ja se kuinka hän itse suoraan totesi minulle, ettei halua että särjen itseni henkisesti tai fyyisesti vain työn takia, hänen tarjoaman työn takia. Hän vakuutti minut ihailullaan siitä, kuinka rohkea olen, kuinka olen osannut valita nyt viisaasti, ja oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan omaa kehoani ja tarpeitani, ja tunnollisena työntekijänä toteamaan, että nyt on minun vuoroni. Jännitin keskustelua ennakkoon ihan valtavasti, mutta jälkikäteen tunsin vain suurta kiitollisuutta ja helpotusta siitä, että uskalsin avata suuni, ja kertoa ajan kanssa siitä, kuinka tähän hetkeen ollaan päädytty: että en jää saikulle vain siksi että minua vähän väsyttää, että keksin idean viikko sitten, tai minut sille pakosta määrätään (tai no määrättiinhän minut but you know what i mean), vaan tässä tilanteessa ollaan koska itse sitä nyt haluan, ja olen ottamassa apua vastaan kun sitä viimein olen uskaltanut lähteä hakemaan. Sain mielenrauhan, ja vaikka minun pitää tehdä vielä muutama puhelu työmaalle varmistaakseni ja kuullakseni työnantajieni kahdenkeskiset mietteet, ja mahdolliset ajatukset jatkosta pidemmällä aikavälillä, oloni on helpottunut ,sees ja mieli tyyni. Jonkinmoinen ymmärrys ja käsitys ja herääminen tähän hetkeen on turruttanut koko pääni, ja olo on kumman hyväksyvä, tuli sieltä sitten niskaan tällä kertaa minkälaista lausuntoa tahansa. Asiat järjestyvät, näin on tarkoitettu. Aivan uudenlainen ja outo oivaltamisen ja ymmärryksen olotila minulle. aivan hymyilyttää, kun kerraankin ei stressaa tai ahdista.
Eli tässä sitä nyt ollaan: ilman töitä, vailla tietoa huomisesta, kalenteri buukattuna täyteen käyntiä käynnin perään, kädessäni upo uusi ateriasuunnitelma (ok,saan vasta torstaina), tarkoituksenani vain syödä, levähtä ja kasvaa isoksi tytöksi, otti se sitten osakseen niin paljon aikaa, jäätelöä, käyntejä tai osastoa kuin se vain vaatii. Olo luottavainen, onnekas, päättäväinen. Nyt tästä on todella tultava jotain. Loputtomiin ei voi vain yrittää, vaan joskus on vain myös uskallettava onnistua. Rukoilkaa mulle pitkää pinnaa ja lehmän hermoja, että käsitän ettei mikään tapahdu kehdessa yössä, että jaksan tällä kertaa loppuun asti, kuuntelen viisaampia, saavutan tuloksia, ja ennekaikkea, en jätä leikkiä kesken. Nyt mennään sitten jos meinataan, eikä jäädä paskaan rypemään. Soromnoo, mitä tässä on muka enää hävittävää? Onhan tässä otettu takkiin jo vuosia, eikö nyt olisi viimein takaisinmaksun aika, korkojen kera?
Mutta se Tokio. Oi voi. Aivan varmana luvassa on myös teille kuvia ja tarkempaa infoa reissustani, mutta tuntuu että pitää päästä kirjoittelemaan tuoreemman, hieman akuutimmat uutiset tähän ens alkuun. Kiitos kuitenkin kaikille huolensa ilmaisseille: selvisin reissusta kunnialla, minulla oli ihan mieletön reissu, söin, koin ja näin kaikkea ihanaa, ja palasinpa takasin vielä ehjin nahoin, monta kokemusta rikkaampana. Kyllä matkailu avartaa. Nyt kiireiseisesti suunnittelemaan uutta reissua ;)
Osa kirsikoista kukki <3
Mutta mitä nyt tapahtuu? Missä mennään, ja mitä minulle kuuluu? Hieman huonosti olen saanut päiviteltyä muutoinkin kuulumisiani jo ennen reissua, mutta nyt on tähän kahteen viikkoon mitä kotona olen ollut mahtunut melkoinen määrä taas toimintaa, hyvä että on itse pysytellyt menossa matkassa: se on tiedetty että työ on kysynyt melko määrät kuntoa, ja vointini on ollut melko vaihtelevaa; väsyä ja painon kiikkumista melko alhaisissa lukemissa, poilikäyntejä ja tulosten jännittämistä. No, kunnossa ei ole tapahtunut mitään suuria muutoksia: ehkä sen verta että reissulta palatessa painoni oli sellaisissa lukemissa, että en ole ikinä painanut niin vähän. Itkin. Katkerasti, ja paljon, sillä vaikka tiesin reissun olleen todella kuluttava, en aivan arvannut että tuolla puntarinlukemalla laskettuna painoindeksini olisi jo alle 13. Ja minä kyllä söin reissussa, uskokaa pois! enemmän ja monipuolisemmin mitä kotona viikkojen aikana yhteensä, mutta kulutus oli ilmeisesit melko suurta, kun viettää 10-14 tuntia kaupungilla puostojen, temppelien ja ostoskeskusten perässä ravaten. No mutta töissä ollaan tästähuolimatta sinnitelty, ja kroppaa elvytetty syöttämällä sille mitä ikinä se on vain itselleen vaatinut;sokeria, hiilaareita, protskua, vähän lisää sokeria.... Ja pientä parannusta on tapahtunut, huh. Mutta sitten tullaankin tämänviikon keskiviikkoon, joka mahtoikin olla (näin ainakin toivon) tähän astisen sairaushistoriani käänteentekevin, ratkaisevin ja mullistavin hetki; polikäyntien viimeinen käynti ja yhteinen hoitoneuvottelu.
Viime keskiviikkona istuttiin sitten kolmen eri hoitotahon voimin, sekä vanhempieni kanssa alas juttelemaan kuluneesta keväästä, nykyisestä tilastani, kevään mittaan olleista haastatteluista ja niiden pohjalta tehdyistä lausunnoista ja tuloksista. Sekä tietysti jatkosta. Olen toki pitkin kevättä osannut jo sulatella ja varautua vaikka jos jonkinmoiseen tulokseen ja ehdotuksiin, mutta oli tuo päivä kokonaisuudeessaan siltikin melko rankka, ja tunteet olivat herkässä kaikilla. Tuli ehkä tirauatettua "muutama" (olin kuivempi kuin kalaharin autiomaa iltaan mennessä, väsyitkulle kaikkine tunteineen ei koko päivänä ollut tulla loppua...) kyynelkin, vaikka päällimmäisin tunne oli tottakai tyytyväisyys, helpotus, ja mieli onnekas ja luottavainen. Toiveikas, että tässä todella ollaan isojen asioiden äärellä, ja todella tällä kertaa muutoksia on luvassa, pysyvästi. Minut on nimttäin otettu mukaan nuorten (vaikka yläikäraja on 23, minut haluttiin matkaan?!) syömishäiriöklinikan tehostettuun avohoidon yksikköön, ja viikkoni täyttyvät tästäeteenpäin jos jonkinmoisella polikäynnillä. Jo tälle viikkoa käyntejä kertyy pelkästään "vain" neljä ;) Nykyiset terapiakäyntini tuplataan kahteen kertaan viikossa, jonka lisäki nyt mukaan tulee poliklinikan puolesta toinenkin psykiatri (jonka luona käivn haastattelut, ja koska yhteistyömme sujui niin hyvin, hän koki haluavansa jatkaa kanssani työskentelyä. Olen tästä erittäin kiitollinen ja onnellinen), satunnaiset sairaanhoitajan käynnit, 4-5 viikon välein toistuvat ravitsemusterapeutin käynnit (hieman useammin näitä olisin toivonut, mutta katsoo nyt miten kevät lähtee käyntiin), sekä aivan uutena minulle fysioterapetin käynnit (kehonkuvaharjouituksia ja rentoutumista). Luvassa on siis jos jonkinmoista minulle uutta ja vanhaa, ja olen päästäni aivan pyörällä edelleen siitä, että onko tämä kaikki apu todella tarkoitettu minulle. Niinkuin sanottu, olen todella iloinen ja tyytyväinen, sillä isääni lainaten, olen itsekkin onnellinen ja toiveikas siitän åäätöksestä, että olen päättänyt lähteä tälle polulle nyt viimein omasta vapaasta tahdostani, ja istuimme tuona keskiviikkona yhdessä tuossa huoneessa koska minä olen niin halunnutnut. Oli palkitsevaa nähdä helpotus, huojennus ja se kaikki toiveikkuus myös vanhempieni kasvoilla, ja ymmärrän että valintani rythyä viimein työstämään sairautta koskettaa ympärilläni olevia ihmisiä ehkä enemmän kuin arvaankaan. Niin pitkään olen ollut "tällainen", etten enää edes näe itseäni sairaaksi, vaikka rakkaat ympärillä niin tekevät, ja ovat jo vuosia sivusta (luovuttaneina?) seuranneet mitä huominen tuo tullessaan. Minulta vei pitkän aikaa kerätä tarmoa ja rohkeutta herätä tuohon aamuun, että totean etten pysty, eikä minun tarvitse pystyä tähän yksin. Apua saa kun sitä vain uskaltaa lähteä pyytämään, Ja minä uskalsin. Viime kesänä jokin napsahti päässäni tuolla mustikanpoimintareissulla, ja jo syksyn saikuille jäämiset sun muut voivimma ja tsemppipuuskat ovat olleen jo ehkä pohjustusta ja orastavaa alkua tälle seikkailulle, jolle olen nyt viimein enemmän kuin valmiina ja halukkaana ryhtymässä.
No entäs se osasto sitten, joku ehkä miettii. Ja työt? Tähän astiset painon nosto yritykset töissä ravatessa ovat nouseneet ja laskeneet ahkerammin kuin eduskuntatalon hissi, ja se mitä ollaan aikaisemmilla saikuilla saavutettu, ollaan miinuskilojen kanssa menetetty. Olen kirjaimellisesti repinyt energiaa perslihaksistani, joita minulla ei nyt sitten ole jäljellä enää ollenkaan. Olen pohjalla, kehollisesti, näin olen nyt päättänyt. Brikka on alkanut painamaan töissä yhä enemmän ja enemmän, ja ruokalautasia menee enää kaksi kerrallaan salin puolelle. Mieleni ja henkinen vointini on jatkuvaa univelkavajetta lukuunottamatta hyvä ja korkealla, mutta kun otan illalla paidan pois päältäni mennäkseni suihkuun, näen koko rumuuden. Se on hyvä. Olen nimittäin tänä keväänä herännyt erittäin voimakkaasti omaan kehon kuvaani (taisinkin tästä jotain jossain edellisessä postauksessa kirjoitellakin...), ja reagoinut siihen. Ottanut valokuvia, punninnut ja mittaillut. Oivaltanut ja käsittänyt sen, että näytän kamalalta. Sairaalta. En ollenkaan terveeltä tai elinvoipaiselta. En halua näyttää tältä. Valokuvat ovat olleet suurena apuna näkemään itseni aivan uudessa valossa, ja olen tietoisesti päättänyt, että tämän alemmas ei vajota; tämä on minu pohjani. Minä en vaadi osalleni nenämahaletkua herätäkseni todellisuuteen, en pakkolähetettä suljetulle, tai kuukausien mittaista pakkolomaa osastolle. Riittää, että minä tiedän kuinka pahalta minusta on tuntunut, kuinka pahalta kehoni on näyttänyt, kuinka paljon liikaa olen sitä repinyt jaksamisen äärirajoille juoksemalla töissä ilman taukoja, kuuntelematta kehoni viestejä väsymyksestä tai nälästä. Minulle saa riittää se, että eilen laskettu bmi:ni todella näyttää alle 13, painoni on sama mitä viimeksi alaasteella, ja muotoni, lihakseni, ja koko olemukseni on hävinnyt ja kuihtunut olemattomiin. Jossain vaiheessa sairautta olin vielä täysin varma siitä, että tarvitsen päälleni sairaalan valkeat, ravintolisät ja nenämahaletkun kyetäkseni toteamaan, että nyt olen kyllin sairas, nyt minäkin olen hyvä anorektikko, ja vasta nyt saan luvan lähteä kulkemaan kohti parampaa. Mutta enhän minä tätä todellakaan halua, ja mikä ihmeen sairauden mittari kyseinen ajattelutapa edes on?! Eikö riitä, että olen tätä mitä tällä hetkellä olen, ja yritättänyt vieläpä viimeiseen asti pysytellä normaalin elämän raameissa käymällä töissä, näkemällä ystäviäni ja juoksemalla jos jonkinmoisen riennon perässä? Tuo arjensankaruus saa nyt loppua, sillä jos tästä suosta meinaan itseni nostaa, on tuon kaksoinelämän loputtava, ja minun osattava keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen: omaan itseeni, lepäämisen, rauhoittumiseen, ja ennenkaikkea syömiseen, ja sitä kautta kroppani elvyttämiseen, ja jo vuosia jatkuneen vaikean aliravitsemustilan korjaamiseen. Nyt on korkea aika ruveta kunnioittamaan omaa itseä ja kehoa, ja laittamaan omat tarpeet muiden edelle; nyt pitää opetella olemaan hieman itsekäs, ja tätä kautta kuuntelemaan ja rakastamaan itseään taas hieman enemmän.
No se osasto sitten. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja, and let me tell you; this is war. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että omasta valinnastani hyväksyin myös ehdotuksen lähettää hakemukset osastolle. Oulun osastolle on tällä ketkellä vähintään kuukauden mittainen jono, joten tuossa 4-6 viikossa kerkeän jo hyvästi näkemään, miten pitkälle minulla riittää voimat, rohkeus ja kantti kohdata haasteet, ahdistus ja ähky yksin kotioloissa. Sillä tällä kertaa en halua kaatua maahan rähmälleni edes ennen alkuun pääsyä, saatikka sitten kalkkiviivoille. Nyt otetaan kaikki konstit käyttöön, ja vaikka osasto on edelleen minulle todella iso paikka ja kynnys, olen valmis tuohonkin konstiin turvautumaan, jos tässä ei todella muu auta. Sillä tällä kertaa en halua saavuttaa ainoastaan muutamaa kiloa, tuntevani oloni "jo aivan eriksi", ja kirmaavani taas villinä ja vapaana, unohtaen pitkän tähtäimen tavoitteet. En jaksaisi enää loputtomiin jojoilla painoni kanssa, vaan haluan nyt hyvän ja varman pohjan tulevalle pitkälle ja kiviselle taipaleelle, ja haluan selvityä koko pitkän matkaa pienin mutta varmoin askelin aina siihen asti, kunnes punainen koski kohisee jälleen (aka tavoitan biologisen painoni ja menkkani tekevät paluun..............jee *pelon, katkeruuden ja murheen sekavia kyyneleitä*). Jos näyttää, että avohoito riittää osaltani, niin sitten tuon lähetepaperin voi vaikka polttaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki oljenkorret on nyt otettu käyttöön, ja on vain minusta itsestäni kiinni, millä voimalla saan kiskottua ruokaa kiduksiini, ja missä haluan viettää tulevat, ihanan kevätauringon täyttämät kuukaudet; kotioloissa koiran kanssa ulkoillen ja kotiruokaa nautiskellen, vaikko osaston seinien sisällä. Niin makaa kuin petää, ja minulle annettiin vielä toistaiseksi varaa valita ja päättää omasta kohtalostani.
Ja työt sitten? (sit tight, loppu häämöttää jo;D) Työasioista en tänne pahemmin halua raportoida mitään sen kummempia, mutta jo vuoden vaihtuessa olen miettinyt enemmän ja vähemmän jatkoa nykyisessä työpaikassani. En pelkstään sen fyysisen haastavuuden vuoksi suhteutettuna omaan kuntooni ja tähän pieneen "kesäkuntoon plus 10 kiloa-kampajaani", vaan mukaan mahtuu kaikkea muuta pientä mukavaa, mikä nyt vain on saanut minut ajattelaan asioita toisin. Joten kun minulle viime keksiviikkona lätkäistiin näin alkuun kahden kuukauden saikkupaperi, en ollut asiasta niin moksiskaan: tiesin tämän tapahtuvan, olin tähän varautunut, ja jotenkin tällä kertaa en pelännyt enää työni puolesta. Tämä jos jokin on ehkä luonnollinen tapa päästää pikku hiljaa työpaikastani irti, totutella ajatukseen ilman kyseistä työympäristöä- ja tovereitani, ja uudelleen harkita tilannetta ja tilaani tuon kahden kuukauden jälkeen. Toisaalta käsitän tällä hetkellä enemmän kuin hyvin, ettei valtamerilaivaa käännetä aivan hetkessä, ja mihin tuo kaksi kuukautta kohdallani todella riittää? Se riittää useampaan kiloon, mutta niinkuin jo toisen työnantajani kanssa keskustelin, mitä sen jälkeen? Hänkin totesi kerrottuani rehellisesti ja perusteellisesti tilastani ja kunnostani, sekä siitä kuinka olen lähtenyt hakemaan apua, ja sitä nyt viimein saanut, ettei halua minun rikkovan itseäni yhtään enempää tällä työllä; katsoa vierestä kuinka saavutan nuo muutamat kilot, ja juoksen ne taas miinuskilojen kanssa työmaalla pois. To be honest, minua suuresti kosketti työnantajani huoli, ymmärtäväisyys, ja herääminen tilanteeseeni, ja se kuinka hän itse suoraan totesi minulle, ettei halua että särjen itseni henkisesti tai fyyisesti vain työn takia, hänen tarjoaman työn takia. Hän vakuutti minut ihailullaan siitä, kuinka rohkea olen, kuinka olen osannut valita nyt viisaasti, ja oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan omaa kehoani ja tarpeitani, ja tunnollisena työntekijänä toteamaan, että nyt on minun vuoroni. Jännitin keskustelua ennakkoon ihan valtavasti, mutta jälkikäteen tunsin vain suurta kiitollisuutta ja helpotusta siitä, että uskalsin avata suuni, ja kertoa ajan kanssa siitä, kuinka tähän hetkeen ollaan päädytty: että en jää saikulle vain siksi että minua vähän väsyttää, että keksin idean viikko sitten, tai minut sille pakosta määrätään (tai no määrättiinhän minut but you know what i mean), vaan tässä tilanteessa ollaan koska itse sitä nyt haluan, ja olen ottamassa apua vastaan kun sitä viimein olen uskaltanut lähteä hakemaan. Sain mielenrauhan, ja vaikka minun pitää tehdä vielä muutama puhelu työmaalle varmistaakseni ja kuullakseni työnantajieni kahdenkeskiset mietteet, ja mahdolliset ajatukset jatkosta pidemmällä aikavälillä, oloni on helpottunut ,sees ja mieli tyyni. Jonkinmoinen ymmärrys ja käsitys ja herääminen tähän hetkeen on turruttanut koko pääni, ja olo on kumman hyväksyvä, tuli sieltä sitten niskaan tällä kertaa minkälaista lausuntoa tahansa. Asiat järjestyvät, näin on tarkoitettu. Aivan uudenlainen ja outo oivaltamisen ja ymmärryksen olotila minulle. aivan hymyilyttää, kun kerraankin ei stressaa tai ahdista.
Eli tässä sitä nyt ollaan: ilman töitä, vailla tietoa huomisesta, kalenteri buukattuna täyteen käyntiä käynnin perään, kädessäni upo uusi ateriasuunnitelma (ok,saan vasta torstaina), tarkoituksenani vain syödä, levähtä ja kasvaa isoksi tytöksi, otti se sitten osakseen niin paljon aikaa, jäätelöä, käyntejä tai osastoa kuin se vain vaatii. Olo luottavainen, onnekas, päättäväinen. Nyt tästä on todella tultava jotain. Loputtomiin ei voi vain yrittää, vaan joskus on vain myös uskallettava onnistua. Rukoilkaa mulle pitkää pinnaa ja lehmän hermoja, että käsitän ettei mikään tapahdu kehdessa yössä, että jaksan tällä kertaa loppuun asti, kuuntelen viisaampia, saavutan tuloksia, ja ennekaikkea, en jätä leikkiä kesken. Nyt mennään sitten jos meinataan, eikä jäädä paskaan rypemään. Soromnoo, mitä tässä on muka enää hävittävää? Onhan tässä otettu takkiin jo vuosia, eikö nyt olisi viimein takaisinmaksun aika, korkojen kera?
Eipäs mulle muuta kuulu, tämän kummempaa ;D
~ Laura
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)