Mutta se Tokio. Oi voi. Aivan varmana luvassa on myös teille kuvia ja tarkempaa infoa reissustani, mutta tuntuu että pitää päästä kirjoittelemaan tuoreemman, hieman akuutimmat uutiset tähän ens alkuun. Kiitos kuitenkin kaikille huolensa ilmaisseille: selvisin reissusta kunnialla, minulla oli ihan mieletön reissu, söin, koin ja näin kaikkea ihanaa, ja palasinpa takasin vielä ehjin nahoin, monta kokemusta rikkaampana. Kyllä matkailu avartaa. Nyt kiireiseisesti suunnittelemaan uutta reissua ;)
Osa kirsikoista kukki <3
Mutta mitä nyt tapahtuu? Missä mennään, ja mitä minulle kuuluu? Hieman huonosti olen saanut päiviteltyä muutoinkin kuulumisiani jo ennen reissua, mutta nyt on tähän kahteen viikkoon mitä kotona olen ollut mahtunut melkoinen määrä taas toimintaa, hyvä että on itse pysytellyt menossa matkassa: se on tiedetty että työ on kysynyt melko määrät kuntoa, ja vointini on ollut melko vaihtelevaa; väsyä ja painon kiikkumista melko alhaisissa lukemissa, poilikäyntejä ja tulosten jännittämistä. No, kunnossa ei ole tapahtunut mitään suuria muutoksia: ehkä sen verta että reissulta palatessa painoni oli sellaisissa lukemissa, että en ole ikinä painanut niin vähän. Itkin. Katkerasti, ja paljon, sillä vaikka tiesin reissun olleen todella kuluttava, en aivan arvannut että tuolla puntarinlukemalla laskettuna painoindeksini olisi jo alle 13. Ja minä kyllä söin reissussa, uskokaa pois! enemmän ja monipuolisemmin mitä kotona viikkojen aikana yhteensä, mutta kulutus oli ilmeisesit melko suurta, kun viettää 10-14 tuntia kaupungilla puostojen, temppelien ja ostoskeskusten perässä ravaten. No mutta töissä ollaan tästähuolimatta sinnitelty, ja kroppaa elvytetty syöttämällä sille mitä ikinä se on vain itselleen vaatinut;sokeria, hiilaareita, protskua, vähän lisää sokeria.... Ja pientä parannusta on tapahtunut, huh. Mutta sitten tullaankin tämänviikon keskiviikkoon, joka mahtoikin olla (näin ainakin toivon) tähän astisen sairaushistoriani käänteentekevin, ratkaisevin ja mullistavin hetki; polikäyntien viimeinen käynti ja yhteinen hoitoneuvottelu.
Viime keskiviikkona istuttiin sitten kolmen eri hoitotahon voimin, sekä vanhempieni kanssa alas juttelemaan kuluneesta keväästä, nykyisestä tilastani, kevään mittaan olleista haastatteluista ja niiden pohjalta tehdyistä lausunnoista ja tuloksista. Sekä tietysti jatkosta. Olen toki pitkin kevättä osannut jo sulatella ja varautua vaikka jos jonkinmoiseen tulokseen ja ehdotuksiin, mutta oli tuo päivä kokonaisuudeessaan siltikin melko rankka, ja tunteet olivat herkässä kaikilla. Tuli ehkä tirauatettua "muutama" (olin kuivempi kuin kalaharin autiomaa iltaan mennessä, väsyitkulle kaikkine tunteineen ei koko päivänä ollut tulla loppua...) kyynelkin, vaikka päällimmäisin tunne oli tottakai tyytyväisyys, helpotus, ja mieli onnekas ja luottavainen. Toiveikas, että tässä todella ollaan isojen asioiden äärellä, ja todella tällä kertaa muutoksia on luvassa, pysyvästi. Minut on nimttäin otettu mukaan nuorten (vaikka yläikäraja on 23, minut haluttiin matkaan?!) syömishäiriöklinikan tehostettuun avohoidon yksikköön, ja viikkoni täyttyvät tästäeteenpäin jos jonkinmoisella polikäynnillä. Jo tälle viikkoa käyntejä kertyy pelkästään "vain" neljä ;) Nykyiset terapiakäyntini tuplataan kahteen kertaan viikossa, jonka lisäki nyt mukaan tulee poliklinikan puolesta toinenkin psykiatri (jonka luona käivn haastattelut, ja koska yhteistyömme sujui niin hyvin, hän koki haluavansa jatkaa kanssani työskentelyä. Olen tästä erittäin kiitollinen ja onnellinen), satunnaiset sairaanhoitajan käynnit, 4-5 viikon välein toistuvat ravitsemusterapeutin käynnit (hieman useammin näitä olisin toivonut, mutta katsoo nyt miten kevät lähtee käyntiin), sekä aivan uutena minulle fysioterapetin käynnit (kehonkuvaharjouituksia ja rentoutumista). Luvassa on siis jos jonkinmoista minulle uutta ja vanhaa, ja olen päästäni aivan pyörällä edelleen siitä, että onko tämä kaikki apu todella tarkoitettu minulle. Niinkuin sanottu, olen todella iloinen ja tyytyväinen, sillä isääni lainaten, olen itsekkin onnellinen ja toiveikas siitän åäätöksestä, että olen päättänyt lähteä tälle polulle nyt viimein omasta vapaasta tahdostani, ja istuimme tuona keskiviikkona yhdessä tuossa huoneessa koska minä olen niin halunnutnut. Oli palkitsevaa nähdä helpotus, huojennus ja se kaikki toiveikkuus myös vanhempieni kasvoilla, ja ymmärrän että valintani rythyä viimein työstämään sairautta koskettaa ympärilläni olevia ihmisiä ehkä enemmän kuin arvaankaan. Niin pitkään olen ollut "tällainen", etten enää edes näe itseäni sairaaksi, vaikka rakkaat ympärillä niin tekevät, ja ovat jo vuosia sivusta (luovuttaneina?) seuranneet mitä huominen tuo tullessaan. Minulta vei pitkän aikaa kerätä tarmoa ja rohkeutta herätä tuohon aamuun, että totean etten pysty, eikä minun tarvitse pystyä tähän yksin. Apua saa kun sitä vain uskaltaa lähteä pyytämään, Ja minä uskalsin. Viime kesänä jokin napsahti päässäni tuolla mustikanpoimintareissulla, ja jo syksyn saikuille jäämiset sun muut voivimma ja tsemppipuuskat ovat olleen jo ehkä pohjustusta ja orastavaa alkua tälle seikkailulle, jolle olen nyt viimein enemmän kuin valmiina ja halukkaana ryhtymässä.
No entäs se osasto sitten, joku ehkä miettii. Ja työt? Tähän astiset painon nosto yritykset töissä ravatessa ovat nouseneet ja laskeneet ahkerammin kuin eduskuntatalon hissi, ja se mitä ollaan aikaisemmilla saikuilla saavutettu, ollaan miinuskilojen kanssa menetetty. Olen kirjaimellisesti repinyt energiaa perslihaksistani, joita minulla ei nyt sitten ole jäljellä enää ollenkaan. Olen pohjalla, kehollisesti, näin olen nyt päättänyt. Brikka on alkanut painamaan töissä yhä enemmän ja enemmän, ja ruokalautasia menee enää kaksi kerrallaan salin puolelle. Mieleni ja henkinen vointini on jatkuvaa univelkavajetta lukuunottamatta hyvä ja korkealla, mutta kun otan illalla paidan pois päältäni mennäkseni suihkuun, näen koko rumuuden. Se on hyvä. Olen nimittäin tänä keväänä herännyt erittäin voimakkaasti omaan kehon kuvaani (taisinkin tästä jotain jossain edellisessä postauksessa kirjoitellakin...), ja reagoinut siihen. Ottanut valokuvia, punninnut ja mittaillut. Oivaltanut ja käsittänyt sen, että näytän kamalalta. Sairaalta. En ollenkaan terveeltä tai elinvoipaiselta. En halua näyttää tältä. Valokuvat ovat olleet suurena apuna näkemään itseni aivan uudessa valossa, ja olen tietoisesti päättänyt, että tämän alemmas ei vajota; tämä on minu pohjani. Minä en vaadi osalleni nenämahaletkua herätäkseni todellisuuteen, en pakkolähetettä suljetulle, tai kuukausien mittaista pakkolomaa osastolle. Riittää, että minä tiedän kuinka pahalta minusta on tuntunut, kuinka pahalta kehoni on näyttänyt, kuinka paljon liikaa olen sitä repinyt jaksamisen äärirajoille juoksemalla töissä ilman taukoja, kuuntelematta kehoni viestejä väsymyksestä tai nälästä. Minulle saa riittää se, että eilen laskettu bmi:ni todella näyttää alle 13, painoni on sama mitä viimeksi alaasteella, ja muotoni, lihakseni, ja koko olemukseni on hävinnyt ja kuihtunut olemattomiin. Jossain vaiheessa sairautta olin vielä täysin varma siitä, että tarvitsen päälleni sairaalan valkeat, ravintolisät ja nenämahaletkun kyetäkseni toteamaan, että nyt olen kyllin sairas, nyt minäkin olen hyvä anorektikko, ja vasta nyt saan luvan lähteä kulkemaan kohti parampaa. Mutta enhän minä tätä todellakaan halua, ja mikä ihmeen sairauden mittari kyseinen ajattelutapa edes on?! Eikö riitä, että olen tätä mitä tällä hetkellä olen, ja yritättänyt vieläpä viimeiseen asti pysytellä normaalin elämän raameissa käymällä töissä, näkemällä ystäviäni ja juoksemalla jos jonkinmoisen riennon perässä? Tuo arjensankaruus saa nyt loppua, sillä jos tästä suosta meinaan itseni nostaa, on tuon kaksoinelämän loputtava, ja minun osattava keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen: omaan itseeni, lepäämisen, rauhoittumiseen, ja ennenkaikkea syömiseen, ja sitä kautta kroppani elvyttämiseen, ja jo vuosia jatkuneen vaikean aliravitsemustilan korjaamiseen. Nyt on korkea aika ruveta kunnioittamaan omaa itseä ja kehoa, ja laittamaan omat tarpeet muiden edelle; nyt pitää opetella olemaan hieman itsekäs, ja tätä kautta kuuntelemaan ja rakastamaan itseään taas hieman enemmän.
No se osasto sitten. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja, and let me tell you; this is war. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että omasta valinnastani hyväksyin myös ehdotuksen lähettää hakemukset osastolle. Oulun osastolle on tällä ketkellä vähintään kuukauden mittainen jono, joten tuossa 4-6 viikossa kerkeän jo hyvästi näkemään, miten pitkälle minulla riittää voimat, rohkeus ja kantti kohdata haasteet, ahdistus ja ähky yksin kotioloissa. Sillä tällä kertaa en halua kaatua maahan rähmälleni edes ennen alkuun pääsyä, saatikka sitten kalkkiviivoille. Nyt otetaan kaikki konstit käyttöön, ja vaikka osasto on edelleen minulle todella iso paikka ja kynnys, olen valmis tuohonkin konstiin turvautumaan, jos tässä ei todella muu auta. Sillä tällä kertaa en halua saavuttaa ainoastaan muutamaa kiloa, tuntevani oloni "jo aivan eriksi", ja kirmaavani taas villinä ja vapaana, unohtaen pitkän tähtäimen tavoitteet. En jaksaisi enää loputtomiin jojoilla painoni kanssa, vaan haluan nyt hyvän ja varman pohjan tulevalle pitkälle ja kiviselle taipaleelle, ja haluan selvityä koko pitkän matkaa pienin mutta varmoin askelin aina siihen asti, kunnes punainen koski kohisee jälleen (aka tavoitan biologisen painoni ja menkkani tekevät paluun..............jee *pelon, katkeruuden ja murheen sekavia kyyneleitä*). Jos näyttää, että avohoito riittää osaltani, niin sitten tuon lähetepaperin voi vaikka polttaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki oljenkorret on nyt otettu käyttöön, ja on vain minusta itsestäni kiinni, millä voimalla saan kiskottua ruokaa kiduksiini, ja missä haluan viettää tulevat, ihanan kevätauringon täyttämät kuukaudet; kotioloissa koiran kanssa ulkoillen ja kotiruokaa nautiskellen, vaikko osaston seinien sisällä. Niin makaa kuin petää, ja minulle annettiin vielä toistaiseksi varaa valita ja päättää omasta kohtalostani.
Ja työt sitten? (sit tight, loppu häämöttää jo;D) Työasioista en tänne pahemmin halua raportoida mitään sen kummempia, mutta jo vuoden vaihtuessa olen miettinyt enemmän ja vähemmän jatkoa nykyisessä työpaikassani. En pelkstään sen fyysisen haastavuuden vuoksi suhteutettuna omaan kuntooni ja tähän pieneen "kesäkuntoon plus 10 kiloa-kampajaani", vaan mukaan mahtuu kaikkea muuta pientä mukavaa, mikä nyt vain on saanut minut ajattelaan asioita toisin. Joten kun minulle viime keksiviikkona lätkäistiin näin alkuun kahden kuukauden saikkupaperi, en ollut asiasta niin moksiskaan: tiesin tämän tapahtuvan, olin tähän varautunut, ja jotenkin tällä kertaa en pelännyt enää työni puolesta. Tämä jos jokin on ehkä luonnollinen tapa päästää pikku hiljaa työpaikastani irti, totutella ajatukseen ilman kyseistä työympäristöä- ja tovereitani, ja uudelleen harkita tilannetta ja tilaani tuon kahden kuukauden jälkeen. Toisaalta käsitän tällä hetkellä enemmän kuin hyvin, ettei valtamerilaivaa käännetä aivan hetkessä, ja mihin tuo kaksi kuukautta kohdallani todella riittää? Se riittää useampaan kiloon, mutta niinkuin jo toisen työnantajani kanssa keskustelin, mitä sen jälkeen? Hänkin totesi kerrottuani rehellisesti ja perusteellisesti tilastani ja kunnostani, sekä siitä kuinka olen lähtenyt hakemaan apua, ja sitä nyt viimein saanut, ettei halua minun rikkovan itseäni yhtään enempää tällä työllä; katsoa vierestä kuinka saavutan nuo muutamat kilot, ja juoksen ne taas miinuskilojen kanssa työmaalla pois. To be honest, minua suuresti kosketti työnantajani huoli, ymmärtäväisyys, ja herääminen tilanteeseeni, ja se kuinka hän itse suoraan totesi minulle, ettei halua että särjen itseni henkisesti tai fyyisesti vain työn takia, hänen tarjoaman työn takia. Hän vakuutti minut ihailullaan siitä, kuinka rohkea olen, kuinka olen osannut valita nyt viisaasti, ja oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan omaa kehoani ja tarpeitani, ja tunnollisena työntekijänä toteamaan, että nyt on minun vuoroni. Jännitin keskustelua ennakkoon ihan valtavasti, mutta jälkikäteen tunsin vain suurta kiitollisuutta ja helpotusta siitä, että uskalsin avata suuni, ja kertoa ajan kanssa siitä, kuinka tähän hetkeen ollaan päädytty: että en jää saikulle vain siksi että minua vähän väsyttää, että keksin idean viikko sitten, tai minut sille pakosta määrätään (tai no määrättiinhän minut but you know what i mean), vaan tässä tilanteessa ollaan koska itse sitä nyt haluan, ja olen ottamassa apua vastaan kun sitä viimein olen uskaltanut lähteä hakemaan. Sain mielenrauhan, ja vaikka minun pitää tehdä vielä muutama puhelu työmaalle varmistaakseni ja kuullakseni työnantajieni kahdenkeskiset mietteet, ja mahdolliset ajatukset jatkosta pidemmällä aikavälillä, oloni on helpottunut ,sees ja mieli tyyni. Jonkinmoinen ymmärrys ja käsitys ja herääminen tähän hetkeen on turruttanut koko pääni, ja olo on kumman hyväksyvä, tuli sieltä sitten niskaan tällä kertaa minkälaista lausuntoa tahansa. Asiat järjestyvät, näin on tarkoitettu. Aivan uudenlainen ja outo oivaltamisen ja ymmärryksen olotila minulle. aivan hymyilyttää, kun kerraankin ei stressaa tai ahdista.
Eli tässä sitä nyt ollaan: ilman töitä, vailla tietoa huomisesta, kalenteri buukattuna täyteen käyntiä käynnin perään, kädessäni upo uusi ateriasuunnitelma (ok,saan vasta torstaina), tarkoituksenani vain syödä, levähtä ja kasvaa isoksi tytöksi, otti se sitten osakseen niin paljon aikaa, jäätelöä, käyntejä tai osastoa kuin se vain vaatii. Olo luottavainen, onnekas, päättäväinen. Nyt tästä on todella tultava jotain. Loputtomiin ei voi vain yrittää, vaan joskus on vain myös uskallettava onnistua. Rukoilkaa mulle pitkää pinnaa ja lehmän hermoja, että käsitän ettei mikään tapahdu kehdessa yössä, että jaksan tällä kertaa loppuun asti, kuuntelen viisaampia, saavutan tuloksia, ja ennekaikkea, en jätä leikkiä kesken. Nyt mennään sitten jos meinataan, eikä jäädä paskaan rypemään. Soromnoo, mitä tässä on muka enää hävittävää? Onhan tässä otettu takkiin jo vuosia, eikö nyt olisi viimein takaisinmaksun aika, korkojen kera?
Eipäs mulle muuta kuulu, tämän kummempaa ;D
~ Laura
Voi että ihailen sun asennetta :) Mutta tosi vakavalta kuulostaa sun terveydentila, joten asennetta kyllä nyt tarvitaan. Vaikutat vahvalta tytöltä, susta on siihen! Hirmusti tsemppiä, ja olisi kiva kuulla kuinka parantuminen alkaa sujua. T. uusi lukija :)
VastaaPoistamoi vaan :) Ja kiitokset kommentistasi, mukavaa saada sinut seuraamaan projekitia, sekä vaihtamaan ajatuksia puolin ja toisin ^^ Nyt kun tätä aikaa luulisi töistä pos jäädessä löytyvän hieman enemmän, niin uskonpa että kuulumisia tulee kertoiltua hieman ahkerammin myös täällä blogin puolella ;)
PoistaKiitoksia tsempistäsi :):) kaikki tsemppi otetaan nyt vastaan, sillä käsitän toki itsekkin että somaattinen tilani tällä hetkellä on melko vakava, ja painon ei kärsi laskea enää yhtään, muuten tulee sairaalareissu minulta asiaa kysymättä! joten apinan raivolla eteenpäin ja ruokaa sisuksiin, ei tästä ole muuta kuin suuntä ylöspäin, hymyssä suin :)
Mukavaa keskiviikkoa sinne ^^
Laura