Luvassa on massiivinen oksennus ajatuksia ja oivalluksia viime päiviltä, ja ajatukset päässäni rönsyilivät jo niin pahasti, että tarve kirjoittaa kasvoi niin suureksi, että en tuntunut löytävän enää muuta keinoa purkaa ja tutkia niitä. Hyvä jos edes itse sain aina välillä oman ajatuksen päästä kiinni. Pyydän jo siis etukäteen anteeksi sitä että teksti on pitkä, ilman kuvia ja melko uuvuttavaa puurrettavaa, mutta uuvuttavia ne ovat monesti päässänikin. Sit tight, varatkaa vähän evästä matkaan, ja lyökää pauselle tarpeen niin vaatiessa. Tällä kertaa tosin edes yritin jäsennellä hieman fiksummin :)
Kävin tänään taas lenkillä. Keväään ensimmäiset puhallukset etelästä suorastaan hyväilivät ihoani, ja muistuttivat kesän olemassaolosta; siitä lämmöstä, valosta ja toivosta. Olo ensimmäitä kertaa viikkoihin oli myös hyvällä tapaa vieras: kevyempi, eheämpi. Oli helpompi hengittää, enkä tuntenut itseäni kohtaa sitä samaa armottomuutta ja kovuutta. Pari viimeistä terapiakäyntiäni kuluneiden parin päivän sisään ovat opettaneet minulle paljon, enemmän kuin aikoihin, Olen oivaltanut ajatuksia, tai ainakin hyvällä vaihdilla matkalla kohti jonkin asteen valaistumista.
Olen pohdiskellut nämä pai viikkoa, miksi minua itkettää? Ahdistaa, on paha olla ja surettaa? Miksi mikään tai kukaan ei innosta tai kiinnosta minua? Niinkuin kävelisin sumussa, enkä kykene näkemään paria askelta pidemmälle. Maailmassa ei ole väriä, ei tunnetta, ei intohimoa.
Himoa. Ei ainakaan sitä. Halua tai tahtoa tehdä mitään, ei energiaa innostua, nauraa tai surra, kokea tai nähdä. Samalla tunnen voimaksta tyhjiömäistä oloa, aivan kun sisälläni ei olisi muuta kuin tuota samaa sankkaa usvaa ja sumua. Kuin istuisin ammeessa, joka on kaulaani myöten täynnä haaleaa vettä. Niin, aivan kuin istuisi haaleassa vedessä.
"Sää työnnät mua pois", sanoi eräs ystäväni taannoin, ja minä siihen mielessäni "
en minä sinua pois työnnä, minua ei vaan myöskään kiinnosta pitää sinua lähellä. Ei ketään, tai mitään". Viimeisimmät viikot sairaslomastani ovat kuluneet kummastellessa tätä outoa matalapainetta. Tätä vierasta, pelottavaa tunnetta siitä, miksi mieli onkin näin maassa, enkä saa itseäni innostumaan mistään tai kenestäkään, tai miksi en saata asettua, niin henkisesti kuin fyysisestikkään. Muistanhan olleeni ennekin maassa, mutta miksi sitten taas.
Minulta kysyttiin tänään mitä masennus minulle sanana merkitsee. Hetken pohdittuani sanoin
"epätoivottua". Niihän se on. Tuskin kukaan haluaa olla masentunut, ja siihen liitetään paljon negatiivisia ajatuksia ja oletuksia. Opin tänään kuitenkin myös paljon jotain sellaista, mitä en ole aikasemmin osannut edes ajatella, tai pysähtyä miettimään. E
heyttävä masennus. Niin, sekä eilinen ja tämän päiväinen terapiakäyntini ovat saaneet minut oivaltamaan muutaman ison asian itsestäni, tämän hetkisestä tilastani, olostani, tunteistani, ja mistä nuo kaikki kumpuaa. Ja miksi.
Voisi ajatella että syömishäiriöstä paranemine vaatii vain ravintoa. Niinhän asia toki on, ja suurin muutos, se näkyvin, on ravitsemustilan korjaantuminen: kun laihasta, kuivuneesta ihmisestä tulee taas terveen ja elinvoimaisen näköinen yksilö. Vaatii valtavan paljon energiaa kehon tehdessä korjaustyötä, muodostaen kaikkia niitä lihaksia ja soluja, sekä herätellessä aineenvaihduntaa, hormonitoimintaa, mitä ikinä. Mutta kyse on niin paljon muustakin, sillä onhan syömishäiriö tunnepohjainen, psyykkinen sairaus, mikä vuorostaan tarkoittaa, että ongelman ydin on jossain paljon paljon syvemmällä. Ikäänkuin kuoren sisällä simpukassa, jota syömishäiriöinen oireilullaan, kontrollillaan ja sarastamisellaan pitää visusti sisällään piilossa, tietämättä ja tunnistamatta niitä syvimpiä saloja itsekkään.
Jokin vain pakottaa ja pistää toimimaan itseään vastaan, joku tunne, joku voima, jota itsekkään ei osaa määritellä. Kun syömishäiriöinen viimein saa kehonsa elvytettyä, se ei tarkoita siis ettäkö sairastuneen mieli olisi vielä palautunut tai ehjä. Normaalipaino ei ole yhtäkuin terve.
Olen aina hukuttanut itseni kiireeseen aj tekemiseen. Olen ensin suorittanut koulua, kursseja, ja sittemmin työtä ja ihmissuhteita. Olen paennut todellista oloani, ja peitonnut itseni suorittamiseen ja kiireeseen. Tulin väittäneeksi eilen, että mieleni oli korkeammalla kun olin töissä.
Oliko?, kysyin terapeuttini. Tuumattuani oivalsin, että ei ollut: olinhan minä tuolloinkin väsynyt, yksinäinen. surkea ja onneton. T
unneköyhä lahna, joka ei jaksa innostua tai tuntea mitään mitään tai ketään kohtaan. Oloni on nyt ja
on ollut jo pitkään aivan kuin lilluisin siellä haaleassa vedessä: kaikki on samantekevää, eikä mikään oikein tunnu miltään.
Plaap, niin tai näin, aivan sama. Mutta erona tämänhetkiseen tilanteeseen, tuolloin minulla oli työ. Työ pitämässä minut kiireellisenä, muissa ajatuksissa, poissa ikävien, ahdistavien ja masentavin ajatusten ääreltä. Hautasin itseni tekemiseen, juoksin pakoon pahaa oloani. ja näyttelin elämää.
Käsitin tänään, että minulla on paha olla, koska nyt
joudun olemaan ihan kaksin noiden ajatusten, tunteiden ja olojen kanssa. Minut on pysäytetty, ja minulta "viety" ja riistettyse kaikki se sälä, mikä on tähän asti minua hämännyt.
Pitänyt "onnellisena", pinnalla. Minut on pysäytetty, ja kaikkein kamalinta, kaikkein vaikeinta tässä sairaslomassa onkin ollut
kohdata juurikin tämä olo, juurikin nämä ajatukset, mitä tällä hetkellä koen, tunnen, ja käyn lävitse .Olen ajatellut, että minua masentaa, ahdistaa ja itkettää vain koska
elämässäni ei ole mitään, minulla ei ole tekemsitä, enkä koe olevani hyödyksi tai hyödyllinen. Asiahan voi toki osittain olla myös näin, mutta tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Totuus on se, että nyt kuulemani perusteella alamme olemaan niiden tunteiden äärellä, joiden takia minulle on syömishäiriö aikoinani kehkeytynyt. Se piilossa pysytellyt simpukka sisälläni kaikkine niine tunnemöykkyineen ja saloineen onkin nyt pulpahtamassa pintaan, ja
tämä onkin se syy, mikä saa minut oireilemaan tavallani niinkuin tällä hetkellä teen. Oli se sitten lamaantumista, pakoilua puuhastelun muodossa, tai itkutihrustusta.
Siispä se
, että minua nyt itkettää ja ahdstaa, on kuulemma vain hyvä asia, sillä se tarkoittaa, että nyt verho todellisten asioiden ja ongelmakohtien löytämiselle on vihdoin alkanut rakoilemaan. Kun syöminen on muutettu mekaanikseksi, ja tätä kautta valtaa ja kontrollia syömishäiriö-tontulta viety, jäljelle jää juurikin ne
tunteet, jotka taas syömishäiriö on pitänyt takanaan piilossa ja kontorollissa. Juurikin niitä ajatuksia, pelkoja, menetyksiä, ahdistuksia, suruja, mikä kenelläkin, jotka ovat laukaisseet minullakin aikanaan oireilun. Se on möykky,
sapake outoa oloa, josta en saa tunnetta tai ajatusta kiinni, mutta se on niin iso ja arvoituksellinen, että se tuntuu suorastaan tukahduttavalta.
Itkin tänään suunnattomasti terapiassa. Siitä ei tullut loppua. Se ei johtunut siitä, että mieleni oli niin maassa. vaan sisältäni vyöryi juurikin sellainen määrä jotain tunnetta, jotain oloa, jota en edes itse käsittänyt. Tähän oltiin taas todella tyytyväisiä, mikä minua taas vuorostani nauratti. Minulta kysyttiin, että mikä se tunne siellä sisällä on, ja mitä ne ajatukset niiden tunteiden takana. Tunnistin lopulta yhden jos toisenkin, minkä seurauksena itkua tuli vielä vain enemmän.
Katkeruus. syyllisyyss. soimaus, viha, turhautuneisuus, vaativuus, pettymys itseä kohtaan. Katkeruus itseä kohtaan siitä, että olen aikanani sairastunt, ja sairastanut tällaista hirveää sairautta, joka on vienyt elämästäni ne parhaat kultavuoteni, nuoruuden, ja opiskelijaelämään kuuluneet riennot. Jättänyt minut yksin, ja pitänyt omanaan, näkemättä tai kokematta tarpeeksi. Ehkä viime vuosien hätiköidyt pyrähdykset reissuilleni milloin minnekin ovat olleetkin omia yrityksiäni hyvitellä tätä sanoinkuvailematonta katkeruutta, menetettyä elämää, aivan kuin yrityksenä pyytää itseltäni anteeksiantoa ja armoa. M
inä olenkin siis katkera. Olen ajatellut, että olen jo kyennyt antamaan itselleni anteeksi menneessä tehtyjä virheitä ja erehdyksiä, sekä sen, että olen aikoinani sairastunut, enkä tästä johtuen kyennyt elämään aivan sellaista nuoruutta kuin muut, tai olisin itse halunnut. Mutta ilmeisesti en sitten aivan kokonaan, sillä sisälläni velloo valtava määrä vihaa, katkeruutta, riittämättömyyttä ja turhautuneisuutta omaa itseäni kohtaan. Luulin, ettei minulla olisi enää koskaan mitään syytä katsoa menneeseen, vaan keskittyä ainoastaan tulevaan, mutta ilmeisesti näinkään ei ole.
Möykky pitää sisällään myös valtavat määrät kysymyksiä siitä, kuka minä olen, mitä minun pitäisi olla, missä minun pitäisi olla, ja miksen ole jo siellä. En ole saavuttanut mitään, tehnyt mitään, löytänyt omaa identiteettiäni, omaa polkuani, sitä omaa juttua.
Miksi miksi miksi? Tässä nähdään kuulemma sitten luonteeni vaativuus itseäni kohtaan. V
aadin itseltänii kuullemma todella paljon. Oivalsin tänään, että yksi syy tämänhetkiseen levottomuuteni ja pahaan oloon on myös se, että en näe elämääni sairauden jälkeen. Tarkoitan, että en tiedä mitä tuon polun päässä on. Näen selkeästi sen, että tehtväni on nyt marssia tämä kivinen polku normaaliin painoon asti, ja saada itseni kuntoon.
Se on selvää. Mutta tuon polut päässä, jonka päähän näen selkeästi, onkin liukuovet, jotka eivät avaudukkaan, joiden taakse en näekkään.
Ja sekös minua ahdistaa. En osaa ajatella mitä elämä noiden ovien takana pitää sisällään, ja onko siellä tilaa minulle: opintoja, töitä, matkailua, ihmissuhteita, iloa, naurua, vai surua ja murhetta? En kykenene näkemään ,ja se saaa minut pelkäämään, että käännyt polullani vielä ympäri, ja lähden talsimaan matkaa takaisinpäin. Se on suurin huoleni.
Tänään kuintenkin sain kuulla seuraavaa.
Olen sairastanut seitsemän vuotta, ja sairastumiseni on katkaissut minun kehitykseni ja kasvuni, oman identiteettini muodostumisen, ja itsenäistymiseni, jopa lamaannuttanut ne. Siispä se, että koen junnaavani paikallani, pitää paikkaansa, ja siksi minusta välillä saattaa tuntua, että muut menevät minusta edelle kaikissa elämän osa-alueissa, ja jääden jälkeen. En löydä itseäni, en tiedä kuka olen, ja mitä elämääni kuuluu ja mitä siihen haluan, ja
miten löytää nämä asiat. Mutta koska olen sairastanut seitsemän vuotta, ei minun ole tarkouituskaan saada vastauksia seitsemässä viikossa. Naurahdin. Ehkä tämä on totta. Miksi en voi käsittää, ettei minulla ole kiire? Kiire löytää vastauksia, taikka kiirettä kyetä näkemääntulevaisuuttani luin lasipallosta. Olen aivan alussa omaa prosessiani, vasta lähtöruudussa kohti terveempää minää, eikä minun siis noiden liukuovien taakse tarvitsekkaan aivan vielä nähdä. Sen sijaan minun täytyisi jaksaa vain uskoa, että siellä
on tilaa
minullekin, ja tulevaisuutta minuakin varten. E
lämä kantaa, on terapeuttini motto, jota hän minulle aina hokee, ja ehkä minun pitäisikin uskaltautua uskomaan, että näin asia todellakin saattaa olla. Pitää vain uskaltaa luottaa ja uskoa.
Itkuni tänään oli siis sekoitus niitä karvaita tunteita, joita syömishäiriöni on pantanut sisällään, joita olen juossut pakoon, ja nyt joutunut kohtaamaan. Tämä surutyö on siis sittenkin aivan yhtä tärkeää mitä itse syöminen; noiden tunteiden läpikäyminen, niiden tutkiskelu, ja niiden hyväksymienen ja niissä oleminen.
Se katkeruus, turhamaisuus, viha, ja suru. se ettei riitä, se ettei tunne olevansa riittävä, se ettei tunne saaneensa mitää aikaseksi, olevansa riittämätön, mitä ikinä tekeekään. Tämän lisäksi itkuun mahtui myös helpotusta: oli suorastaan huumaavaa oivaltaa ja tajuta näinkin isoja asioita, ja ymmärtää, että kaikki se, mitä on luullut huonoksi, onkin hyvää. Tämä kaikki kuuluu asiaan, ja on hyvä että olen juurikin nyt tässä pisteessä, että viimein syömishäiriökontrollin alta pääsee karkaamaa niitä todellisia ajatuksia ja tunnetiloja, niin pitkään ne ovat olleet pimeässä piilossa.
Olin, ja olen helpottonut. Ehkä en olekkaan vain surullinen ja masentunut koska en koe tekeväni mitään tai olevani hyödyksi, vaan nämä ajatukset ja tunteet ovat peräisin jostain todella syvältä, sieltä asian ytimsestä. Aion antaa itselleni luvan käydä nämä tunteet ja olot läpi, sellaisenaan kun ne tulee, ja hyväksyä ne. Ne eivät olekkaan pahasta, ja ne eivät määrittele minua ihmisenä, tai ne eivät ole pysyviä. Ne vain pitää hyväksyä ja ottaa vastaan,ei suinkaan painaa takaisin juoksemalla riennosta toiseen, vältellen ja kiirehtien. Kriisini siitä, ettei minulla ollut tekemistä olikin siis ehkä vain viimeisiä tontun hädän huutoja yrittää löytää jotain, millä tukahduttaa näm äepämiellyttävät ajatukset ja karvaat tunteet. Mutta läpi ovt tulleet, ja niiden kanssa nyt rämmitään. Mutta verrattuna eiliseen, tänään katsonkin niitä aivan eri vinkkelistä; hyväksyvästi ja ymmärtäen, että ne tulevat minusta, ja ne pitää osata käsitellä, ja niiden äärellä olla. Ei paeta,
Eheyttävä masennus. Opin tänään aivan uuden merkityksen masennukselle, Terapeuttini kysyi keskutelut käytyäni, miltä tämä sanana minusta nyt kuulostaa kuulostaa, Sanoin ,että heti paljon luottavaisemmalta. "
osa prsosessia", vastasin. Ehkä minulla onkin juuri tuollaine eheyttävä masennus? minun kuuluu käydä läpi näitä vaikeitakin hetkiä, yksinäisyyttä, vetäytyneisyyttä, mielenkiinnottomuutta. Aikani ja energiaini ei ehkä vielä sittenkään riitä vielä kaikille tai kaikelle, vaan kuluu omiin ajatuksiin ja niiden setvimiseen, ja tietysti vielä syönnesitä huolehtimiseen. After all, olen kaikesta tästä yksin vastuussa, ollessani avohoidon puolella. Mutta miksi tästä vetämättömyydestä, tai ylipäätään mistään tästä itseään soimaamaan? Nyt ollaan tässä hetkessä, ja ajatus siitä, että tämä kaikki on ohi menevää, ja osa tätä kivistä taivalta, kantaa minua eteenpäin. Itsensä ruoskimisen, pakottamisen ja syyllistämisen sijaan onkin ehkä opeteltava vain hyväksymään olemaan juuri tällaisena tässä hetkessä mitä juuri nyt on. Ehkä näin teen palveluksen itseni lisäksi myös pitkällä juoksulla myös muille.
Kävin tänään siis taas lenkillä. Tuo etelätuuli suorastaan suuteli ihoani, Hymyilin, Mutta tuo hymy ei ehkä sittenkään johtunut tuosta lempeästä puhalluksesta, vaan siitä, että tänään ymmärsin, mitä sallivuus, ymmärrys ja hyväksyntä omaa itseään kohtaan tarkoittaa. Antaa itselleen lupaa tuntea ja voida juuri niinkuin silloin tuntuu, antaa lupa kohdata kaikki tunteet sellaisenaankuin ne tulee, eikä häveten yrittää hukuttaa niitä mihinkään. Ei pakottaa itseään tekemään tai näkemään ketään tai mitään, jos ei siltä tunnut.
Sallia. ymmärtää. hyväksyä. Olla läsnä hyväksyvästi. hyväksyä pysähtyä, ja hyväksyä nähdä tämänhetkinen toellinen tunne, mieli ja ajatus, Ei kiirehtiä, vaan luottaa, että kunhan ensin rauhassa maltan kulkea tätä polkua jokainen sen mutka ja moukku läpikäyden, nuo polun päässä olevat ovet aukeavat myös minulle kun niin on tarkoitettu, ja niiden takaa löytyy jotain myös minulle. Tuolle ovelle ei parane kiirehtiä tai juosta, vaan ajatella niin, että samalla kuin tätä tietä pitkin matkustan, vastaukset ja ratkaisut,
tulevaisuuteni muotoutuu samanaikaisesti tuolla piilossa. Ikään kuin suuri ja mahtava taideteos piilossa yleisön silmiltä ennen näyttelyn avajaisiltaa, ja ajan ollessa oikea, näen tuon luomuksen kun niin viimein on tarkoitettu. Ei minun tarvitsee tietää ja nähdä vielä kaikkea. Ei muuta, kuin että saan itseni kuntoon, ja että elämä kantaa, ja tulevassa on tilaa myös minulle, mitä ikinä sillä on minulle sitten tarjottavanaankaan. Pelottavan ahdistava ajatus, mutta ei auta kuin uskoa, että asiat järjestyvät, jopa minun kohdallani. ja
tämä, ystäväni, on ihan mielettömän huojentavaa oivaltaa.
~ Laura
P.s. ainiin, kävinhän minä tänään vissiin puntarillakin.
Tättärää! God damn it, määhän paisun ku pullataikina! "
Siltäkö se susta tuntuu?" heti kysäistiin. No ei sentään. mutta kieltämätä hassu olo; kaveri vetelee osaston startti suunnitlman mukaan, ja paino rullaa melko reippaalla tahdilla eteenpäin. Toki herkkuja mahtuu mukaan enemmän, mutta missä ovat ne valtavat annoskoot, loputkon nälkä ja suuri energiantarve, kysympähän vain! Ilmiesesti kohdallani näin ei ole.. .tontun ajatuksia, huomautin heti. Mieli kuitenkin heti asettui kuullessani, että tämä reipas kehitys näillä määrillä kertoo ja kielii vain siitä, kuin vähäistä, niukkaa ja epätasaista syömiseni oli ennen tätä sairasloman mekaanista syöntiä. No joo, point taken, totta, makes sense. Ehkä tunsin jopa pientä huojennusta. Rakennettavaa on paljon, joten keho käyttää sen kaiken minkä se vain saa uuden luomiseen ja vahinkojen korjaamiseen. Hyvä juttu siis, herättää vain monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Muttä hyvä juttu tämä on, todella hyvä!
