Keeesääälomalomaloma!!

It's here! Päivä, jona vedettiin jalkaan sukkahousut, ja uutuuttaan säkenöivä leninki, tätä päivää varten ostettu. Kammattiin ja letitettiin tukka, ja viimein suunnattiin kohti koulua, mahassa kipristellen ja jännityksestä muljahdellen. Esitettiin, laulettiin, jaettiin stipendejä. Saatiin todistukset, ja syötiin koulun tarjoamat tuutit kaikessa hiljaisuudessa, kun vanhemmat seisoivat luokkahuoneen reunamilla, ja juttelivat hieman kiusaantuneina niitä näitä keskenään sekä opettajan kanssa. Yläasteelle ja lukioon siirtyessä kukkamekot ja vanhemmat tippuivat kuvioista, mutta sama jännitys, sekä tietynlainein haikeus säilyi, mutta päällimmäisenä tietysti riemu kutkutteli koko kroppaa. Saatiin toditukert, saatiin jäätelöt, ja sitten se alkoi...

Kesäloma!

Vaikka noista vuosista on jo vuosia, kymmeniä vuosia, tuon tunteen, tämä päivän fiiliksen tuntee nahoissaan vielä tänäkin päivänä, ja minulle tämä lauantai merkitsee yhä ja edelleen kesän ja lomien alkua, vaikka vuosiin en ole enää saanutkaan jätsekäjä ja todistuksia, ja kesä"lomatkin" ovat menneet töissä. Milloinhan minulla olisi ollut kesä vapaata? Mutta kyllä, tänään lauletaan kovaa ja korkealta sekä Suvivirttä että Jag trot på sommarenia, ja syödään jäätelöt (kotosalla tai koulussa) kesän alkamisen merkiksi!

Nimittäin (asiaa on kertynyt taas aika paljon varastoon, ja tietoteknisistä syistä (sekä laiskuuttani) en ole saanut niitä tänne asti sepitettyä, mutta nyt sitten ainakin lyhyesti, kun kone soi minulle tämän tilaisuuden toimia! Ehkäpä sekin päätti höllätä hieman tämän päivän kunniaksi...). Mutta siis, Edessäni on ensi viikolla hoitoneuvotelu, jossa käydään läpi menneitä viikkoja, sekä tietysti tulevaa. Saikkuhan minulta loppui 18.5, mutta sitä jatkettiin tällä parilla viikolla tuohon ensi viikkoon asti, jolloin jatkosta istutaan keskustelemaan alas taas isommalla kokoonpanolla. Vaikkakin aika hyvin tiedänkin jo, mitä tulevan pitää. Minullakin olisi nimittäin edessäni ensimmäistä kertaa vuosiin...

Kesäloma! Tai siis "kesäloma". Loma?Sairaskesäloma?Sairaslomakesäloma?! Eikäku! Eli siis kesä ilman töitä, sairaslomalla ollen. Tämä tieto ja ajatus ei tule aivan puskista, mutta olen sitä joutunut melko paljon sulattelemaan, ja se ottaa luonnon päälle. Se herättää paljon kaikennäköisiä pelkoja ja ajatuksia, huolia, ahdituksia ja murheita, mutta toisaalta, enpä minä ole mihinkään aikeitani paranemisista menettänyt, joten ymmärrän tilanteen ja hoitotahojeni näkemykset täysin. Niin, näen, käsitän ja ymmärrän ensimmäistä kertaa koskaan nyt, miksi olisi syytä osata (edelleen) pysähtyä, ja antaa itseleen ja paranemiselle aikaa.

Siispä, sen sijaan että potisin suurta ahdistusta, olen yrittänyt (ja osittain jo melko hyvin onnisutnut) kääntämään ajatusta päässäni näin: tämä voisi olla minun kesäni. Vapaa kesä ilman töitä vuosiin, aivan kuin tuolloin kouluaikoina. ja haluan kyetä nauttimaan tästä vapaudesta. Tästä mahdollisuudesta todella nyt pysähtyä, olla ja nauttia. Saan olla onnellinen ,etten joudu viettämään kesäkuukausiani ostaston seinien suojassa, vaan tällä tuella aion kyetä nauttia kesästä, mutta tehdä kovasti myös töitä, pärjätäkseni kotona! Enkä vain pärjätäkseni, vaan myös edetäkseni tällä polulla! Miksen yrittäisi täysin rinnoin nauttia kaikesta siitä, mitä olen aiempina kesinä jättänyt tekemättä kiireen tai pelkojen varjossa? Tuntuu aivan että rintani pakahtuu ajatellessani tänään seuraavaa: Haluan uida, syödä jäätelöä huoletta niin paljon kuin mieli tekee, saunoa ja vihtoa, paistaa muurikkalettuja mökin nuotiolla, maata pihamaalla viltillä syöden kylmää vesimelonia, pyöräillä torille, lököillä puistoissa, valvoa valoisia kesäöitä ystävien kanssa, käydä roadtripillä, nähdä uusia kaupunkeja, syödä lörtsyn ja kalakukkoa, saada mansikkakuume kotimaisista mansikoista, syödä vähän lisää jäätelö.... olla, nauttia, hiljentää vauhtia mutta silti painaa täysillä. 

Kyllä. Tänään laitan itseni nätiksi kaikkien valmistuneiden ja kesälomalle pääsevien kunniaksi, suuntaan ulos katselemaan ihmisvilinää ja imen itseeni tätä energiaa, mitä vain tässä taianomaisessa päivässä on tarjota! Ja tottakai, laulaa kovaa ja korkealta vähän lisää Suvivirttä ja Jag tror på sommareinia <3

Ihanaa kesää kaikille ystävät, nyt se on virallisesti täällä!!

~ Laura 

Mikä on kun ruoka ei maistu!

Niin, otsakekin sen sanoo. Ei maistu, niin ei maistu!Mutta miksi ei maistu! Olen koitetlu lahjoa itseä viime päivät millä milloinkin: suolaista, makeaa, haasteita ja Tonttu-ruokaa. Ei. Ei niin ei. Jo reilun viikon olen joutunut enemmän tai vähemmän vääntämään kättä ruokailuista: minulla ei tunnu olevan minkään maailman intressiä ruokaa kohtaan what so evör, ja nälkääkin saa hakea ja houkutella kylään. Eipä ole paljoa näkynyt tai kuulunut. Olen samaan aikaan hamstrannut pakkaset täyteen jäätelöä ja pakannut kaapit aina suklaakekseistä irtokarkkeihin täyteen jotta edes satunnainen mieliteko saisi minut syömään jotain energiapitoista, mutta viimeiset pari viikkoa olen lähinnä nautiskellut kaalta. Kaalta sen kaikessa mahdollisessa olomuodossa! Kaalisalaattia kanalla, kaalisalaattia lohella, kaalisalaattia kasviksilla ja kermaviilikastekkeella, tonnikalawokkia kaalella, kaalilaatikkoa... kaalia raakana, kaalia kokattuna... kaalta,kaalta, kaalta! Päälle vielä pepsi maxia ja keinotekoisesti makeutettua kahvia, niin pääsen aivan kohta ihmettelemään airbussien liikennöintiä leijuessani maamme ilmatiloihin, sen verta kaiken tämän seurauksena olen saanut kärsiä megaluokan turvotuksesta ja kaasupatoutumista. Mahani on pallo täynnä ilmaa, ja  olo on aivan kamala ja tukala!

Siinä missä parisen viikkoa takaperin minua lähinnä ahdisti se, etten tiennyt mitä herkkua, einestä, valmisateriaa tai haastetta kävisin milläkin hetkellä valloittamaan seuraavaksi, nyt himoitsen lähinnä vain päärynöitä ja appelsiineja. Herkut ovat jääneet kaappeihin odottelmeaan syöjäänsä. Toisaalta, keho kertoo mitä se tarvitsee, ja koska minua on myös väsyttänyt kovasti viimeiset viikot, ehkä se vaatii itselleen vitamiineja? Vai olisko väsymyksen syy sitten kuitenkin huonontuneessa syönnissä? Reilu viikko on mennyt lähinnä salaatteja ja keittoja syöden, mutta nyt jo pari viimeistä päivää olen tämän lisäksi onnsitunut skippamaan muutamat välipalat ja lämpimät, korvaamalla ne jollain pienellä suolasisella, kuten raejuustolla ha hedelmillä, Leipä on pudonnut lämpimien kyljestä lähes kokonaan, ja maitoa olen juonut.... tai oikeastaan jättänyt juomatta. Yli-makean kahvin kaverina sitä menee. Jota taas seuraa taas tuo ihana turvotus...

Vaan muttakun mitä tehdä tai syödä kun mikään ei maita, ja nyt jo tuo kaalikin on alkanut maistumaan lasinaluselta suussa. No joo. A) älä kuuntele, vaan anna mennä, suunnitelmaa noudatten, ja B) toista kohtaa A niin monta kertaa että alkaa maistumaan. Tässä vaiheessa ei ole vielä varaa pelleillä ja kuunnella omia mielitekoja tai nälkäsignaaleja, koska nähtävästi ne saavat ruokailuni vain ojasta allikkoon. Näkihän tuon jo viime viikon nollatuloksessa punnituksessa, ja jos näillä syönneillä on paino päässyt nousemaan huomista punnitusta ajatellen, niin lähden seuraavaksi kokeilemaan vetten päällä kävelyä lähijärvelle, vaatii nimittäin vähintäänkin yhtä suurta ihmettä. Tällä hetkellä minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä syön, kuinka syön, milloin ja onko se suunnitelman mukainen. Kohautan olkiani kun ajatus leivästä käy mielessäni, mutta sivuutan sen samantien: plääh. 

Päätin että huomenna alkaa uusi elämä! Nyt on tultava stoppi tälle lusmuilulle. Tuntuu, että olen keskittynyt viime viikot melko tiiviisti mielen ja ajatusten työstämiseen, ja ruokailut ovat siinä sivussa jääneet aivan liian vähälle huomiolle. ja olen antanut tonttuilulle aivan liikaa tilaa hengittää, ja vallata ajatuksia. Mahan lisäksi mielikin on ollut pinkeä, ja valinnanvaikeus ja ruokajaakailu loputonta. Ja uuvuttavaa. Ruoka pyörii mielessä, mutta siltikään mikään ei tunnu menevän alas kiduksista. Tai menisi, jos sen saisi lapioitua sinne suuhun asti, vaan kun ei innostanut edes pahemmin yrittää. Vika ei ole pelkästään siinä, että en uskaltaisi syödä, vaan kun mieleni ja makunystyräni eivät tunnu halajavan mitään. Koitin yksi ilta syödä noita irttareita joita ostin. Söin puoli fudgea kun tunsin äklötystä jo puolessa välissä kuutiota. Pussi palasi kaappiin vauhdilla. Hyvä yritys. 

Palasin juuri lenkiltä, ja melkein kiljuin riemustas tajutessani jotain: huomasin haaveilevani jostain makeasta! Bujaaah, jo oli aikakin! Mieliteko!! Miten ihanaa, niin pitkästä aikaa tekikin mieli jotain! Koska päivälliseni venyi jälleen naurettavan myöhään, ajattelin antaa itselleni vielä tämän iltaisen tonttuilun anteeksi, ja syödä sitä jotain makeaa iltapalaksi, mitä nyt kaapista löydänkään! Kunhan vain saisi jonkun muunkin kuin purkkiananaksen tai makurahkan maistumaan kielenpäällä joltain!  Mutta huomenna. Aivan pakko palata rytmiin, ja palautella kaikki suunnitelmaan kuuluvat takaisin. Kokemuksesta tiedän kuinka pienet lipsumiset kasvavat pian suuremmiksi, ja nyt jo huomaan syöväni enemmän salaatteja ja proteiinia mitä minun kuuluisi, ja kuuntelevani liikaa kehon olemattomia viestejä jja niitä vieläkin olemattomia "mielitekoja".

So let the food revolution begin! Tai pikemminkin vallankaappaus, jossa tontulta riistetään jälleen ohjat, ja suunnitelma palautetaan takasin omalle istuimelleen. Ehkä vika on vähän siinäkin, että minua kyllästyttää syödä juurikin kaalta, ja olisikin aika lähteä hakemaan taas uusia makuja ja haasteita, ja yrittää innostua ruuasta ja syönnistä, niinkuin aikaisemminkin. Ekaa kertaa tälle saikkua kohtaan tämän asteen ruokaongelman, eikä sitä saa nyt päästää karkaamaan lapasesta.

Jotenka. Antakaapas kuulua  Teidän mielitekojanne, lemppareitanne, sydämenne valittuja, ultimate ruokahalun herättäjiä ja rakkauksia, joilla minä voisin alkaa herättelemään omaa uinuvaa ruokahaluani, ja löytää itseni jälleen haastamästa itseäni! Ideoita, uhkauksia ja haasteita otetaan nyt vastaan, ettei tähän vain jäätäisi paikoilleen junnamaan ;)

Eikä salaatteja! Muutakuin äärimmäisessä hätätilanteessa. Asetan itselleni tulevalle viikolle  Kolmen Koon Kiellon : ei kaalta, ei kahvia, ei kolaa. Tilalle taas nousee aivan uusi Kolmen Koon-dieetti: Karkkia, Kolesterolia ja Kunnon ruokaa! 

Ainakin seuraavilla uutuuksillä olen yrittänyt herätellä mielenkiintoa ruokaa kohtaan, ja jotta syönti ei aivan kaatuisi rahkan ja skyrien varaan, olen yrittänyt sitkeästi haastaa itseäni kevään ihanilla uutuus tuotteilla. Jättimenestykseksi on tähän mennessä osoittautunut ainakin Valion uusi lakkarae (pure love people <3) sekä kreikkalainen uutuus uuniomena! Alpron kookos jogurtti ei oikein sykähdyttänyt, ja puolet sain kumota valtameriin. Kaapissa odottaa vielä toinen mokoma uutuuksia, joita ei auta kuin alkaa apinan raivolla tuhoamaan! 

Näin. Olen puhunut.

 ~ Laura

P.s. Tämän postauksen alkuperäinen tarkoitus oli olla ruokapäiväkirja sepostus kuvineen kaikkineen, mutta jotenkin päädyinkin nillittämään ajatuksista, mitä päässäni on viime päivät pyörinyt, tuloksena tällainen itkuvirsi. No mutta toisaalta, viime päivien syönnit eivät aivan ole yltäneetään sellasiin suorituksiin, että niillä kehtaisi kamalana kerskailla, Saatan ne kuitenkin vaikka tulevalla viikolla tännekin yrittää saada näkyviin, niin näkeepä sitten vähän kontrastia hyvän ja huonon päivän välillä. Mutta aina ei mene niinkuin on suunnitellut, ja tällaista tuli tällä kertaa ;) 

Kun jääkin jalkoihin

Heimoivaankaikille. Vaikka viime postaus olikin tuollain höpötys, niin silti viime päivät ollaan vedetty hieman syvemmissä vesissä. Tai ei nyt aivan umpi uppeluksissa, mutta sanotaanko että kahluusaappaat on olleet tarpeen. Päässä on ryöpynnyt jos jonkinmoista ajatusta, olen saanut motivoida itseäni liikkeelle kun tuntuu että mikään ei innosta, kaikki jää kesken (kuten, huvittavaa kyllä, tämänkin lause jonka palasin korjaamaan  vasta oikolukiessani pahimpia kirjoitusvihreitä...) enkä saa mitään tehdyksi loppuun, tai edes aloitettua. Olen ollut lamaantunut ja levoton samaan aikaan, ja tämä kehä taas aiheuttaa ärtymystä ja ahdistusta. Väsykin meinaa painaa, ja päätöksentekokykyni on aivan hanuristä, puhumattakaan valinnanvaikeudesta, joka sanana ei anna oikeuitta sille todelliselle vaikeuden asteelle mistä nyt puhutaan. Aivan naurettavaa pyörittämistä hetkittäin, ja 110% uuvuttavaa ja turhauttavavaa.

Valintojen lisäksi myös ruokailujenkin suhteen on tullut otettua takkiin viikonlopusta tähänpäivään mennessä kerran jos toisenkin, turhankin useaan ehkäpä. Viimeisimpänä esimerkkinä eilinen yritykseni ostaa karkkia: jo monta päivää olen haaveillut irtokarkeista, mutta joka kerta tämän velvollisuuden jollain verukkeella siirtänyt tulevaan: milloin ei ole ollut "niitä oikanlaisia" karkkeja tarjolla, en ole viitsinyt ajaa makuunin asti niitä ostamaan, tai sitten ei ole tehnytkään juuri sillä hetkellä mieli, vaikka tietää että ne karkit ovat pyörineet mielessä jo päivä kausia. Eilen hermostuin, ja vähää vaille yhdeksän säntäsin kauppaan ostamaan pussia, jonka olin jo ennakkoon päättänyt. No, arvata saattaa. Mukaan lähti herkkuja kisastudioon, mutta ei sitä karkkipussia!! *itto,st'ana, p*erkule ei *umakauta mikä siinä voi olla niin ******** vaikeaa häh?! Jos mieli tekee ja kauan on aikonut, niin kerro mulle! Ees taas hyllyjen väliä, ja vielä kassaltakin takaisin, ja lopputuloksena autoon itkemään. Niitä hetkiä jolloin sairaus lyö päin kasvoja, ja lujaa... Eli muutamat kerrat olen saattanut pikku katkerat tirauttaa niinä epätoivon hetkinä, kun olen varma, etten minä koskaan tästä pääsemään, enkä löydä kyllin rohkeutta tai voimaa parantua, vaan jään ikuisiksi ajoiksi jumiin. Itku puhdistaa, ja olo on kohta jo parempi. Sitten kohta taas mennään.

Mutta hei. Tämä on vissiin sitten sitä askelta taaksepäin? Yhtenä hetkenä tullaan kaksi askelta eteen, toisena askel taakse. Kuuluu ilmeisesti asiaan? Tämän on juurikin sitä sahausta mistä puhuvat? Mieli viime viikon megaoivallusten johdosta on edelleen sallivampi ja kevyempi, vaikkakin vakava ja apaattinen (voisiko niin kuvailla?), mutta levottomuus ja viisi vuotiaan keskittymiskyky poislukien, olo ja ajatukset muutoin ihan ok. Tunteet ja ajatukset tulee sellasiena kun tulevat, ja niiden kanssa opetellaan elämään ja niitä vastaavottamaan ja käsittelemään. Sekin kuuluu asiaan, vai? Tärkeitä juttuja nämäkin, yhtälailla kuin ruokailutkin.

Sanonota "Siipi maassa" sai aivan uuden ulottuvuuden tällä viikkoa...literally. 

No mutta se siitä sitten. Mitäpä muuta. Joo. Eilen oli klinikkakäynti, ja punnitus. Paino oli nyt sama, jopa hieman pakkasenpuolella, miinua 100g, mikä siis nyt lähinnä tarkoittaa että paino on pysynyt viikon samoissa lukemissa. Tämäkin kuulemma kuuluu pakettiin; harvinaista on että paino nousee verkkaisesti tasaisesti, vaan se tapahtuu yleensä pyrähdyksinä. Piirsimme painostani diagrammin. Se alkoi tammikuulta ensimmäisistä punnituksistani klinikalla aina eiliseen käyntiin. Oli kivaa nähdä aivan paperilla sitä mitä kevään aikana on tapahtunut: ensin paino laski tasaiseen, jopa reilulla kahdella kilolla siihen maaliskuun puoliväliin, kun yhtäkkiä käyrä lähti tasaiseen nousuun. Sairaslomalle jäämiseni ja ateriasuunnitelman käyttäänottoni näkyi siis aivan selvästi tuossa kaaviossa, ja olin siihen hyvinkin tyytyväinen. Osastolla ollessani ravitsemustilani korjaantuisi kuulemma vieläkin nopeampaa, sen verran ahkerammin ruokaa siellä syötetään, ja kulutus on aivan minimissään, mutta hyvin oli terapeuttini tyytyväinen tämän sairasloman saavutuksiin, ja siihen kuinka  olen saanut yksin kotona ollessani, avohoidon tukemana tuloksia itsenäiusesti aikaiseksi. Kieltämättä, tunnen tästä ykpeyttä, sillä hänen puheissaan kuulen aina aitoa tyytyväisyyttä, onnellisuutta ja huojennusta saavutetuista kiloistani, puhumattaakaan siitä mielen ja ajatusten työstämisestä, mitä olen tämän kevään aikana tehnyt. Nyt olemme painollisesti siis siinä samassa lukemassa kuin mitä olin tammikuussa klinikalle ensimmäistä kertaa saapuessani, siistä naureskelimmekin että nyt olemme siinä aloitusruudussa, missä oltiin kun ekaa kertaa tavattiin. Ehkäpä hoitajillani oli omat epäilyksensä ja pelkonsa siitä miten kotona suoriudun, monta kohtaloa ovat varmana nähneet ja hoitoon joutuneet pakottamaan, mutta olen ilmeisesti sitten kuitenkin onnistunut osoittamaan, että (ainakin toistaiseksi) olen pärjännyt melko hyvästi omalla tahdonvoimalla ja avohoidon tuella myös kotioloissa. Ovat olleet ehkä positiivisella tapaa myös yllättyneitä ja huojentuneita, ehkäpä? Lähtötilanteeni kuitenkin oli melko haasteellinen, ja useamman kasvoilta paistoi ehkä pienoinen huoli ja epäusko, sillä olihan BMI:ni tuolloin  vain reilu, 12 ja useamman vuoden jatkunut "vakava ja vaikea aliravitsemustila" toivat omat mausteensa siihen soppaan, jota itse halusin kotona alkaa keittelemään. Mutta hei! Vaikeista hetkistä huolimatta, saankai siis olla itsestäni edes hieman ylpeä, aivan niinkuin klinikallakin ollaan oltu? :) Ei jäisi yhteen lukemaan, tai yhteen päivään kiinni, vaan muistasi katsoa asiaa laajemmasta perspektiivistä, kuten vaikka tuollaisen painokäyrän muodossa, niin huomaa, että suunta on kuitenkin ollut aivan oikea ja pidemmän aikaa. Eli ottaisi nyt siten tämän askeleen taaksepäin vain ponnistaakseen taas uuteen kiriin eteenpäin! :) Tiedän mitä se kohdallani juurikin tarkoittaa: desimitta takasin käyttöön maitoa mittaillessa, jämäkkyyttää leivän syöntiin lämpimillä,sekä lämpimien ruokien laatuun, eli enemmän pottua, pastaa sekä riisiä, a.k.a normi ruokaa, eikä tonttuiluja tai perunan/pastan korvaamista leivällä. Olen katsonut näitä lepsuiluja läpi sormien nyt vähän liiaksikkin, oikeastaan sen jälkeen kun kuulin painon nousseen sen vajaan kilon. Se ei ole ahdistusta, vaan pikemminkin ajatusta siitä, että jos paino nousee näinkin helposti pelkällä startti-suunnitelmalla, niin mikän hätä ja hoppu tässä on lisäyksiä tekemään, saatiak vaaraksi jos sieltä silloin tällöin leipä uupuu, tai salaatteja menee kaksi päivässä. No nähtävästi ei parane katsella läpi sormien, vaan oikeasti ravisteltava taas itseään niskavilloista, ja tehtävä kurinpalautus. Ilmeisestikkään lepsuiluun ei vielä ole varaa tai saumaa.

Ruokaa rakkaudella raivolla? Uskollinen, vuosia palvellut soppakauhani tuli tällä viikolla tiensä päähän tonnikalawokkia hämmennellessä ;( :D 

Jäätelö(t) (ja purkka tukassa) piristää harmaatakin päivää sadan prosentin varmuudella <3

Keep on swimming ja silleesti... 

~ Laura 

Huolta, hyväksyntää ja huojennusta

Luvassa on massiivinen oksennus ajatuksia ja oivalluksia viime päiviltä, ja ajatukset päässäni rönsyilivät jo niin pahasti, että tarve kirjoittaa kasvoi niin suureksi, että en tuntunut löytävän enää muuta keinoa purkaa ja tutkia niitä. Hyvä jos edes itse sain aina välillä oman ajatuksen päästä kiinni. Pyydän jo siis etukäteen anteeksi sitä että teksti on pitkä, ilman kuvia ja melko uuvuttavaa puurrettavaa, mutta uuvuttavia ne ovat monesti päässänikin. Sit tight, varatkaa vähän evästä matkaan, ja lyökää pauselle tarpeen niin vaatiessa. Tällä kertaa tosin edes yritin jäsennellä hieman fiksummin :) 

Kävin tänään taas lenkillä. Keväään ensimmäiset puhallukset etelästä suorastaan hyväilivät ihoani, ja muistuttivat kesän olemassaolosta; siitä lämmöstä, valosta ja toivosta. Olo ensimmäitä kertaa viikkoihin oli myös hyvällä tapaa vieras: kevyempi, eheämpi. Oli helpompi hengittää, enkä tuntenut itseäni kohtaa sitä samaa armottomuutta ja kovuutta. Pari viimeistä terapiakäyntiäni kuluneiden parin päivän sisään ovat opettaneet minulle paljon, enemmän kuin aikoihin, Olen oivaltanut ajatuksia, tai ainakin hyvällä vaihdilla matkalla kohti jonkin asteen valaistumista.

Olen pohdiskellut nämä pai viikkoa,  miksi minua itkettää? Ahdistaa, on paha olla ja surettaa? Miksi mikään tai kukaan ei innosta tai kiinnosta minua?  Niinkuin kävelisin sumussa, enkä kykene näkemään paria askelta pidemmälle. Maailmassa ei ole väriä, ei tunnetta, ei intohimoa. Himoa. Ei ainakaan sitä. Halua tai tahtoa tehdä mitään, ei energiaa innostua, nauraa tai surra, kokea tai nähdä. Samalla tunnen voimaksta tyhjiömäistä oloa, aivan kun sisälläni ei olisi muuta kuin tuota samaa sankkaa usvaa ja sumua. Kuin istuisin ammeessa, joka on kaulaani myöten täynnä haaleaa vettä. Niin, aivan kuin istuisi haaleassa vedessä.

"Sää työnnät mua pois", sanoi eräs ystäväni taannoin, ja minä siihen mielessäni "en minä sinua pois työnnä, minua ei vaan myöskään kiinnosta pitää sinua lähellä. Ei ketään, tai mitään". Viimeisimmät viikot sairaslomastani ovat kuluneet kummastellessa tätä outoa matalapainetta. Tätä vierasta, pelottavaa tunnetta siitä, miksi mieli onkin näin maassa, enkä saa itseäni innostumaan mistään tai kenestäkään, tai miksi en saata asettua, niin henkisesti kuin fyysisestikkään. Muistanhan olleeni ennekin maassa, mutta miksi sitten taas.

Minulta kysyttiin tänään mitä masennus minulle sanana merkitsee. Hetken pohdittuani sanoin "epätoivottua". Niihän se on. Tuskin kukaan haluaa olla masentunut, ja siihen liitetään paljon negatiivisia ajatuksia ja oletuksia. Opin tänään  kuitenkin myös paljon jotain sellaista, mitä en ole aikasemmin osannut edes ajatella, tai pysähtyä miettimään. Eheyttävä masennus. Niin, sekä eilinen ja tämän päiväinen terapiakäyntini ovat saaneet minut oivaltamaan muutaman ison asian itsestäni, tämän hetkisestä tilastani, olostani, tunteistani, ja mistä nuo kaikki kumpuaa. Ja miksi.

Voisi ajatella että syömishäiriöstä paranemine vaatii vain ravintoa. Niinhän asia toki on, ja suurin muutos, se näkyvin, on ravitsemustilan korjaantuminen: kun laihasta, kuivuneesta ihmisestä tulee taas terveen ja elinvoimaisen näköinen yksilö. Vaatii valtavan paljon energiaa kehon tehdessä korjaustyötä, muodostaen kaikkia niitä lihaksia ja soluja, sekä herätellessä aineenvaihduntaa, hormonitoimintaa, mitä ikinä. Mutta kyse on niin paljon muustakin, sillä onhan syömishäiriö tunnepohjainen, psyykkinen sairaus, mikä vuorostaan tarkoittaa, että ongelman ydin on jossain paljon  paljon syvemmällä. Ikäänkuin kuoren sisällä simpukassa, jota syömishäiriöinen oireilullaan, kontrollillaan ja sarastamisellaan pitää visusti sisällään piilossa, tietämättä ja tunnistamatta niitä syvimpiä saloja itsekkään. Jokin vain pakottaa ja pistää toimimaan itseään vastaan, joku tunne, joku voima, jota itsekkään ei osaa määritellä. Kun syömishäiriöinen viimein saa kehonsa elvytettyä, se ei tarkoita siis ettäkö sairastuneen mieli olisi vielä palautunut tai ehjä. Normaalipaino ei ole yhtäkuin terve.

Olen aina hukuttanut itseni kiireeseen aj tekemiseen. Olen ensin suorittanut koulua, kursseja, ja sittemmin työtä ja ihmissuhteita. Olen paennut todellista oloani, ja peitonnut itseni suorittamiseen ja kiireeseen. Tulin väittäneeksi eilen, että mieleni oli korkeammalla kun olin töissä. Oliko?, kysyin terapeuttini. Tuumattuani oivalsin, että ei ollut: olinhan minä tuolloinkin väsynyt, yksinäinen. surkea ja onneton. Tunneköyhä lahna, joka ei jaksa innostua tai tuntea mitään mitään tai ketään kohtaan. Oloni on nyt ja on ollut jo pitkään aivan kuin lilluisin siellä haaleassa vedessä: kaikki on samantekevää, eikä mikään oikein tunnu miltään. Plaap, niin tai näin, aivan sama. Mutta erona tämänhetkiseen tilanteeseen, tuolloin minulla oli työ. Työ pitämässä minut kiireellisenä, muissa ajatuksissa, poissa ikävien, ahdistavien ja masentavin ajatusten ääreltä. Hautasin itseni tekemiseen, juoksin pakoon pahaa oloani. ja näyttelin elämää.

Käsitin tänään, että minulla on paha olla, koska nyt joudun olemaan ihan kaksin noiden ajatusten, tunteiden ja olojen kanssa. Minut on pysäytetty, ja minulta "viety" ja riistettyse kaikki se sälä, mikä on tähän asti minua hämännyt. Pitänyt "onnellisena", pinnalla. Minut on pysäytetty, ja kaikkein kamalinta, kaikkein vaikeinta tässä sairaslomassa onkin ollut kohdata juurikin tämä olo, juurikin nämä ajatukset, mitä tällä hetkellä koen, tunnen, ja käyn lävitse .Olen ajatellut, että minua masentaa, ahdistaa ja itkettää vain koska elämässäni ei ole mitään, minulla ei ole tekemsitä, enkä koe olevani hyödyksi tai hyödyllinen. Asiahan voi toki osittain olla myös näin, mutta tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Totuus on se, että nyt kuulemani perusteella alamme olemaan niiden tunteiden äärellä, joiden takia minulle on syömishäiriö aikoinani kehkeytynyt. Se piilossa pysytellyt simpukka sisälläni kaikkine niine tunnemöykkyineen ja saloineen onkin nyt pulpahtamassa pintaan, ja tämä onkin se syy, mikä saa minut oireilemaan tavallani niinkuin tällä hetkellä teen. Oli se sitten lamaantumista, pakoilua puuhastelun muodossa, tai itkutihrustusta.

Siispä se, että minua nyt itkettää ja ahdstaa, on kuulemma vain hyvä asia, sillä se tarkoittaa, että nyt verho todellisten asioiden ja ongelmakohtien löytämiselle on vihdoin alkanut rakoilemaan. Kun syöminen on muutettu mekaanikseksi, ja tätä kautta valtaa ja kontrollia syömishäiriö-tontulta viety, jäljelle jää juurikin ne tunteet, jotka taas syömishäiriö on pitänyt takanaan piilossa ja kontorollissa. Juurikin niitä ajatuksia, pelkoja, menetyksiä, ahdistuksia, suruja, mikä kenelläkin, jotka ovat laukaisseet minullakin aikanaan oireilun. Se on möykky, sapake outoa oloa, josta en saa tunnetta tai ajatusta kiinni, mutta se on niin iso ja arvoituksellinen, että se tuntuu suorastaan tukahduttavalta.

Itkin tänään suunnattomasti terapiassa. Siitä ei tullut loppua. Se ei johtunut siitä, että mieleni oli niin maassa. vaan sisältäni vyöryi juurikin sellainen määrä jotain tunnetta, jotain oloa, jota en edes itse käsittänyt. Tähän oltiin taas todella tyytyväisiä, mikä minua taas vuorostani nauratti. Minulta kysyttiin, että mikä se tunne siellä sisällä on, ja mitä ne ajatukset niiden tunteiden takana. Tunnistin lopulta yhden jos toisenkin, minkä seurauksena itkua tuli vielä vain enemmän. Katkeruus. syyllisyyss. soimaus, viha, turhautuneisuus, vaativuus, pettymys itseä kohtaan. Katkeruus itseä kohtaan siitä, että olen aikanani sairastunt, ja sairastanut tällaista hirveää sairautta, joka on vienyt elämästäni ne parhaat kultavuoteni, nuoruuden, ja opiskelijaelämään kuuluneet riennot. Jättänyt minut yksin, ja pitänyt omanaan, näkemättä tai kokematta tarpeeksi. Ehkä viime vuosien hätiköidyt pyrähdykset reissuilleni milloin minnekin ovat olleetkin omia yrityksiäni hyvitellä tätä sanoinkuvailematonta katkeruutta, menetettyä elämää,  aivan kuin yrityksenä pyytää itseltäni anteeksiantoa ja armoa. Minä olenkin siis katkera. Olen ajatellut, että olen jo kyennyt antamaan itselleni anteeksi menneessä tehtyjä virheitä ja erehdyksiä, sekä sen, että olen aikoinani sairastunut, enkä tästä johtuen kyennyt elämään aivan sellaista nuoruutta kuin muut, tai olisin itse halunnut. Mutta ilmeisesti en sitten aivan kokonaan, sillä sisälläni velloo valtava määrä vihaa, katkeruutta, riittämättömyyttä ja turhautuneisuutta omaa itseäni kohtaan. Luulin, ettei minulla olisi enää koskaan mitään syytä katsoa menneeseen, vaan keskittyä ainoastaan tulevaan, mutta ilmeisesti näinkään ei ole.

Möykky pitää sisällään myös valtavat määrät kysymyksiä siitä, kuka minä olen, mitä minun pitäisi olla, missä minun pitäisi olla, ja miksen ole jo siellä. En ole saavuttanut mitään, tehnyt mitään, löytänyt omaa identiteettiäni, omaa polkuani, sitä omaa juttua. Miksi miksi miksi? Tässä nähdään kuulemma sitten luonteeni vaativuus itseäni kohtaan. Vaadin itseltänii kuullemma todella paljon. Oivalsin tänään, että yksi syy tämänhetkiseen levottomuuteni ja pahaan oloon on myös se, että en näe elämääni sairauden jälkeen. Tarkoitan, että en tiedä mitä tuon polun päässä on. Näen selkeästi sen, että tehtväni on nyt marssia tämä kivinen polku normaaliin painoon asti, ja saada itseni kuntoon. Se on selvää. Mutta tuon polut päässä, jonka päähän näen selkeästi, onkin liukuovet, jotka eivät avaudukkaan, joiden taakse en näekkään. Ja sekös minua ahdistaa. En osaa ajatella mitä elämä noiden ovien takana pitää sisällään, ja onko siellä tilaa minulle: opintoja, töitä, matkailua, ihmissuhteita, iloa, naurua, vai surua ja murhetta? En kykenene näkemään ,ja se saaa minut pelkäämään, että käännyt polullani vielä ympäri, ja lähden talsimaan matkaa takaisinpäin. Se on suurin huoleni.

Tänään kuintenkin sain kuulla seuraavaa. Olen sairastanut seitsemän vuotta, ja sairastumiseni on katkaissut minun kehitykseni ja kasvuni, oman identiteettini muodostumisen, ja itsenäistymiseni, jopa lamaannuttanut ne. Siispä se, että koen junnaavani paikallani, pitää paikkaansa, ja siksi minusta välillä saattaa tuntua, että muut menevät minusta edelle kaikissa elämän osa-alueissa, ja jääden jälkeen. En löydä itseäni, en tiedä kuka olen, ja mitä elämääni kuuluu ja mitä siihen haluan, ja miten löytää nämä asiat. Mutta koska olen sairastanut seitsemän vuotta, ei minun ole tarkouituskaan saada vastauksia seitsemässä viikossa. Naurahdin. Ehkä tämä on totta. Miksi en voi käsittää, ettei minulla ole kiire? Kiire löytää vastauksia, taikka kiirettä kyetä näkemääntulevaisuuttani luin lasipallosta. Olen aivan alussa omaa prosessiani, vasta lähtöruudussa kohti terveempää minää, eikä minun siis noiden liukuovien taakse tarvitsekkaan aivan vielä nähdä. Sen sijaan minun täytyisi jaksaa vain uskoa, että siellä on tilaa minullekin, ja tulevaisuutta minuakin varten. Elämä kantaa, on terapeuttini motto, jota hän minulle aina hokee, ja ehkä minun pitäisikin uskaltautua uskomaan, että näin asia todellakin saattaa olla. Pitää vain uskaltaa luottaa ja uskoa.

Itkuni tänään oli siis sekoitus niitä karvaita tunteita, joita syömishäiriöni on pantanut sisällään, joita olen juossut pakoon, ja nyt joutunut kohtaamaan. Tämä surutyö on siis sittenkin aivan yhtä tärkeää mitä itse syöminen; noiden tunteiden läpikäyminen, niiden tutkiskelu, ja niiden hyväksymienen ja niissä oleminen. Se katkeruus, turhamaisuus, viha, ja suru. se ettei riitä, se ettei tunne olevansa riittävä, se ettei tunne saaneensa mitää aikaseksi, olevansa riittämätön, mitä ikinä tekeekään. Tämän lisäksi itkuun mahtui myös helpotusta: oli suorastaan huumaavaa oivaltaa ja tajuta näinkin isoja asioita, ja ymmärtää, että kaikki se, mitä on luullut huonoksi, onkin hyvää. Tämä kaikki kuuluu asiaan, ja on hyvä että olen juurikin nyt tässä pisteessä, että viimein syömishäiriökontrollin alta pääsee karkaamaa niitä todellisia ajatuksia ja tunnetiloja, niin pitkään ne ovat olleet pimeässä piilossa. Olin, ja olen helpottonut. Ehkä en olekkaan vain surullinen ja masentunut koska en koe tekeväni mitään tai olevani hyödyksi, vaan nämä ajatukset ja tunteet ovat peräisin jostain todella syvältä, sieltä asian ytimsestä. Aion antaa itselleni luvan käydä nämä tunteet ja olot läpi, sellaisenaan kun ne tulee, ja hyväksyä ne. Ne eivät olekkaan pahasta, ja ne eivät määrittele minua ihmisenä, tai ne eivät ole pysyviä. Ne vain pitää hyväksyä ja ottaa vastaan,ei suinkaan painaa takaisin juoksemalla riennosta toiseen, vältellen ja kiirehtien. Kriisini siitä, ettei minulla ollut  tekemistä olikin siis ehkä vain viimeisiä tontun hädän huutoja yrittää löytää jotain, millä tukahduttaa näm äepämiellyttävät ajatukset ja karvaat tunteet. Mutta läpi ovt tulleet, ja niiden kanssa nyt rämmitään. Mutta verrattuna eiliseen, tänään katsonkin niitä aivan eri vinkkelistä; hyväksyvästi ja  ymmärtäen, että ne tulevat minusta, ja ne pitää osata käsitellä, ja niiden äärellä olla. Ei paeta,

Eheyttävä masennus. Opin tänään aivan uuden merkityksen masennukselle, Terapeuttini kysyi keskutelut käytyäni, miltä tämä sanana minusta nyt kuulostaa kuulostaa, Sanoin ,että heti paljon luottavaisemmalta. "osa prsosessia", vastasin. Ehkä minulla onkin juuri tuollaine eheyttävä masennus? minun kuuluu käydä läpi näitä vaikeitakin hetkiä, yksinäisyyttä, vetäytyneisyyttä, mielenkiinnottomuutta. Aikani ja energiaini ei ehkä vielä sittenkään riitä vielä kaikille tai kaikelle, vaan kuluu omiin ajatuksiin ja niiden setvimiseen, ja tietysti vielä syönnesitä huolehtimiseen. After all, olen kaikesta tästä yksin vastuussa, ollessani avohoidon puolella. Mutta miksi tästä vetämättömyydestä, tai ylipäätään mistään tästä itseään soimaamaan? Nyt ollaan tässä hetkessä, ja ajatus siitä, että tämä kaikki on ohi menevää, ja osa tätä kivistä taivalta, kantaa minua eteenpäin. Itsensä ruoskimisen, pakottamisen ja syyllistämisen sijaan onkin ehkä opeteltava vain hyväksymään olemaan juuri tällaisena tässä hetkessä mitä juuri nyt on. Ehkä näin teen palveluksen itseni lisäksi myös pitkällä juoksulla myös muille.

Kävin tänään siis taas lenkillä.  Tuo etelätuuli suorastaan suuteli ihoani, Hymyilin, Mutta tuo hymy ei ehkä sittenkään johtunut tuosta lempeästä puhalluksesta, vaan siitä, että tänään ymmärsin, mitä sallivuus, ymmärrys ja  hyväksyntä omaa itseään kohtaan tarkoittaa. Antaa itselleen lupaa tuntea ja voida juuri niinkuin silloin tuntuu, antaa lupa kohdata kaikki tunteet sellaisenaankuin ne tulee, eikä häveten yrittää hukuttaa niitä mihinkään. Ei pakottaa itseään tekemään tai näkemään ketään tai mitään, jos ei siltä tunnut. Sallia. ymmärtää. hyväksyä. Olla läsnä hyväksyvästi. hyväksyä pysähtyä, ja hyväksyä nähdä tämänhetkinen toellinen tunne, mieli ja ajatus, Ei kiirehtiä, vaan luottaa, että kunhan ensin rauhassa maltan kulkea tätä polkua jokainen sen mutka ja moukku läpikäyden, nuo polun päässä olevat ovet aukeavat myös minulle kun niin on tarkoitettu, ja niiden takaa löytyy jotain myös minulle. Tuolle ovelle ei parane kiirehtiä tai juosta, vaan ajatella niin, että samalla kuin tätä tietä pitkin matkustan, vastaukset ja ratkaisut, tulevaisuuteni muotoutuu samanaikaisesti tuolla piilossa. Ikään kuin suuri ja mahtava taideteos piilossa yleisön silmiltä ennen näyttelyn avajaisiltaa, ja ajan ollessa oikea, näen tuon luomuksen kun niin viimein on tarkoitettu. Ei minun tarvitsee tietää ja nähdä vielä kaikkea. Ei muuta, kuin että saan itseni kuntoon, ja että elämä kantaa, ja tulevassa on tilaa myös minulle, mitä ikinä sillä on minulle sitten  tarjottavanaankaan. Pelottavan ahdistava ajatus, mutta ei auta kuin uskoa, että asiat järjestyvät, jopa minun kohdallani. ja tämä, ystäväni, on ihan mielettömän huojentavaa oivaltaa.

~ Laura

P.s. ainiin, kävinhän minä tänään vissiin puntarillakin.

Tättärää! God damn it, määhän paisun ku pullataikina! "Siltäkö se susta tuntuu?" heti kysäistiin. No ei sentään. mutta kieltämätä hassu olo;  kaveri vetelee osaston startti suunnitlman mukaan, ja paino rullaa melko reippaalla tahdilla eteenpäin. Toki herkkuja mahtuu mukaan enemmän, mutta missä ovat ne valtavat annoskoot, loputkon nälkä ja suuri energiantarve, kysympähän vain! Ilmiesesti kohdallani näin ei  ole.. .tontun ajatuksia, huomautin heti. Mieli kuitenkin heti asettui kuullessani, että tämä reipas kehitys näillä määrillä kertoo ja kielii vain siitä, kuin vähäistä, niukkaa ja epätasaista syömiseni oli ennen tätä sairasloman mekaanista syöntiä. No joo, point taken, totta, makes sense. Ehkä tunsin jopa pientä huojennusta. Rakennettavaa on paljon, joten keho käyttää sen kaiken minkä se vain saa uuden luomiseen ja vahinkojen korjaamiseen. Hyvä juttu siis, herättää vain monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Muttä hyvä juttu tämä on, todella hyvä!

Suupielet hymyssä, sokerisessa!

Hauskaa työväenjuhlaa kaikille! Varatkaahan pilkkihaalarit ja karvalakit matkaan jos kylillä liikutte, ei anneta takatalven yllättää!Vappu, niinkuin muutkin juhlapyhät  yleensä tähän asti ovat vierähtäneet osaltani lähes aina juhlakansaa juottamalla töiden merkeissä, mutta nyt sitten vapaiden merkeissä. Itsehän aion pukea ehkä ylioppilaslakin päähäni, ja suunnata kaupungille vappupäivänä karkeloita katselemaan ja syömään perinteikkäästi kesän ensimmäisen (toisen) pallojäätelön <3 Siinä minun juhlintani. Tänään pääsin sitten viimein myös munkkikiusauksestani herkutellessani mamman tekemillä, vastapasitetuilla vappumunkeilla. Sussiunaa, kannatti odottaa näihin omatekemiin, suussa sulaviin yksilöihin mitä ostaa kaupasta, sen verta eriherkkua sain syödäkseni <3 Upposi yksi, upposi toinenkin, ja mitään en kadu ;)

Siman, serpenttiinin ja sokerimunkkien täyteistä vappua kaikille!

~ Laura 

-Ruokapäiväkirja- Viikonlopun evästys

Tässäpä hieman takautuvasti viikonlopun ruokailuja. Sinänsä ei mitään kummempaa, mutta koska pääsin itseäni myös sunnuntaina hieman haastamaan, niin pitää siitäkin vähästä saada hieman iloita ;) Kyseessä siis lauantai ja sunnuntai, kun päivät kuluivat porukoiden luona pihatöitä tehden, sekä kaupoilla kierrellen.

Lauantai

Aamupala 8.30. Perinteinen jogurtti/rahka coctail, mutta tällä kertaa en osannut päättää ottaisinko näkkärillä vai uusilla, ostamillani muroilla, joita ei vielä ihan kamalana ole tullut syötyä, joten molempia sitten. 1 siivu näkkäriä ja vajaa desi muroja. Hyvää oli!

Aaamupalalta sitten kaupoille kiertelemään, ja hieman ahdistusta ja vaikeuksia sain tuolla reissulla kohdata: lounasajan lähestyessä minulla ei ollut yhtäääään nälkä, ei sitten ollenkaan, ja vatsaani ja kurkkuani kiristi ja puristi ihan mielettömästi. uskon että tuolla katupölyllä on minuun jonkin sortin vaikutus, ja kurkkuni tuntui eritääin ahtaalta, itseasiassa koko kroppa tuntui aivan tukkoiselta ja ahtaalta. Siksipä yritin lähteä herättelemään ruokahalua kesän uutuus pehmismaulla, päärynällä, ja vaikka tuo pehmis hyvää olikin, ei se maistunut ollenkaan, ja tuo "nautintohetki" oli kaikkea muuta kun nautinnollinen, kun jouduin syömään aivan väkisin, kun nälkää ei ollut pätkääkään! 

Välipala klo 12. 

...Lisää kaupoilla kiertelyä. Ja sama kiristävä puristava olo jatkui koko päivän, niin kurkussa kuin mahassakin. Vasta noin viiden aikaan, kun ruoka-aikanani oli jo mennyt ohi, olo alkoi helpottamaan kun tajusin kokeilla allergialääkettä. Lääkeen vaikutus, sekä kesän ensimmäiset tuoksut pallogrillistä onnistuivat viimein herättelemään ruokahaluani! ruokailuni viivästyi parilla tunnilla, mutta sitten nälkä olikin melkoinen, ja nuo kanan grillileikkeleet ensimmäistä kertaa tälle keväälle miastuivat aivan taivallisille <3 Päivällinen klo 17(ish).

Iltapalalla ei myöhästyneestä ruokailusta johtuen aivan kamala nälkä ollut, joten jotain makeaa sitten... Ostin kaupasta uusia Alpro-jogurtteja, joissa aivan ihant maut: punainen omena-herukka, sekä vanha suosikkini, mansikka-raparperi. Yksi tällainen, rahkaa ja päärynä sekä näkkäri, tällä pärjäsi aamuun asti aivan loistavasti! Iltapala 22.15.

Sunnuntai

Aamupala 8.20. Hieman vaikeuksia päättää mitä ottaisi, ja melkoinen soppa siitä sitten syntyikin :D Kuvassa tuon sopan ainekset: loput skyrin vanilijasta, arki raetta, täyteläistä rahkaa, ja loput, noin puolikas piltti sekoitettuna kaneliin, päärynään ja pariin siivua wasan näkkäriä (juurikin tuo paketti on lempparini, ja ekaa kertaa varmaan vuosiin sain jonkun paketin todella syötyä loppuun asti, sen sijaan että olisi vanhentunut kaappiin, mahtava fiilis ;D). "Vellistä" tuli niin jämäkkää, että siihen jäi lusikka pystyyn, ja sen nieleminen kävi kyllä työstä, sen verta kuivaa pöperöä noista elementeistä tuli, että muistin jälleen miksi on ratkaisevaa pistää joukkoon jotain hieman juoksevampaa, kuten vaikka jogurttia, mitä pelkkiä rahkoja ja rakeita :D no, tuli nieleskeltyä, ja hyvää oli, kaikesta huolimatta. Siperia opettaa ;) 

Sitten itse haasteeseen. Nimittäin ulkona ruokailu. Olenhan minä ulkona syönyt, ja se onnistuu melko hyvästi, jos paikka on oikea,tai tuttu. Mutta varsinaiset ravintolat kuuluvat vielä haasteellisimpiin kuvioihin. Aikoinani kävin todella paljon syömässä ystäväni kanssa ulkona, tuolloin sairaudessani oli joku ihme vaihe, että minulla oli aivan yyper salliva olo, joka meni välillä ylikin; saatoin syödä monta jäätelö putkeen, syödä ulkona joka päivä, ja nyt jälkikäteen ajateltuna, kaikki oli kyllä melko kaaottista. Paino nousi, ja ahdistus sen mukana. Varsinaista taipumista ahmismiseen ei ollut, mutta jotain noina aikoina oli kyllä meneillään, ja loppu peleissä se ei ollut yhtään mukavaa, eikä sallivaakaan, sillä aina noiden hetkien jälkeen koitti myös katumus ja kompensointi. Noh, ravintolat ovat jäänet siis moneksi vuodeksi, ellei reissuja oteta huomioon, mutta täällä kotosuomessa. Ja niin moensti listalta valikoituu salaatti. Sunnuntaina kuitenkin, minun omasta ehdotuksestani, kävimme perheineni syömässä Rossossa, koska moinen haaste mielessäni on pyrönyt jo viikkoja. Siskoni ollessa yön työssä, ruokailu sijoittui melko myöhään, mikä eka meinasi aiheuttaa hermoilua, mutta juuri kun olin tonkimassa jääkaapista puolenpäivän aikaan välipalaa (enhän millään jaksanut odottaa aamu kasista klo kahteen ruokaa! tai olisin, mutta se ei ole luvallista..), kävikin ilmi että pääsemme lähtemään hieman aikaisemmin. Huh. Ammupala ei pitänyt nälkää loitolla kovin pitkään, ja Rossoon päästessä minulla olikin jo melko nälkä. Hyvä näin, sillä väkisin syönti ei olisi ollut niin kamalan kiva vaihtoehto, ja lauantain aamupäivän pakkosyönti kummitteli vielä mielessäni. Nyt ei tarvinnut mihinkään pakottaa ;) Olin päättänyt, että otan listalta mitä vaan. Mitä vaan muuta kuin salaattia! Siispä itselleni valikoitui bruchetta leipä-annos, jonka välissä broilerin rintafileetä, fetaa, minttujogurttikastiketta, salsaa ja tomaattista majoneesia. Majoneesia?! Eka kauhishtuin, olihan annoksessa jo fetaakin, mutta paskat. halusin kyetä syömään annoksen juuri sellaisena kun se listalla oli, joten mitään epäröimättä kerroin tarjoilijalle tilauskeni. Minua huvitti äitini, joka oli nopeaan vailintaani hyvinkin yllättynyt: normaalisti minulta menee sata vuotta päättää ja jaakailla, ja siinä vaiheessa kun isäni kysyi että ollaanko valmiita, huikkasin jo tietäväni mitä haluan. Äitini aivan tyrmistyi, ja rupesi itse kiireellä katselemaan listaa mitä itse haluaisi :D kerrankin minä olin muita nopeampi! ;) Helppoa, kun seurasi vapaasti mielitekoja, eikä jäänyt kuuntelemaan Tontun puheita, vaan sulki ne yksinkertaisesti poissa mielestä. Ja niin hyvää tuo annos kyllä oli, että lautanen oli kaikkine majoneeseineen ja fetoineen lopetettu viimeistä murua myöten! Ihana kokemus, ja tunsin itseni voittajaksi! :) Lounas 13.30.

Ja itseasissa minulle jäi jopa hiemna nälkä tuon käynnin jälkeen :DD oli nimittäin pitkä aika odottaa seuraavaa ruokaa :D välipala jäi väliin, ja klo 17 siirryin jo päivälliseen, ja tuo pinaattikeitto muna-raetahnalla päällystetyn ruisleivän kera upposi sellaista kyytiä että ;D En olisi uskonut nälän riittävän, ja olin varautunut että olisin ähkyssä koko päivän mutta ei.  Jälkkäriksi vielä Play-kaakao. 

Iltapala n.22. Nälkää riitti vielä illallakin, siistä ruisleipä ja iso annos rahkaa/jogurttuia marjoilla. En osannut valita kumpaa haluaisin, juustoa vain kinkkua (syön aina jomman kumman, mielestäni jusuto ei maistu jos siinä on kinkku alla :D) joten leipä on fifty-fifty mallia! ;) Kunnon kermajuustoa, ai nami! 

Siinäpäs ne. Rosso käynti rohkaisi kyllä harrastamaan ulkoruokintaa enemmänkin, sekä tartumaan enemmänkin vaikeimpiin haasteisiin. Tosin, vielä on tuoreessa muistissa tuo munkki-episodi ;D Onneksi sain eilen kuitenkin helpotettua makeannälkää syömällä taas yhden kesän uutuusjäätelöistä; Ingmannin Mud Caken, aaaai herttileijjaa <3

Maistuvaa viikon jatkoa kaikille! Annetaan mielitekojen viedä mukanaan :) 

~ Laura 

Tuloksia!

Onnellinen. Tyytyväinen. Hämmentynyt mutta samanaikaisesti suopea. Ei moksiskaan. Peloton. Varma. Luottavainen. Ihmeissään. Tohkeissaan. Kummastunut. Hieman yllättynyt. Mutta sitten taas: hyvin, hyvin tyytyväinen.

Näitä kaikkia olin eilen, kun minulla oli takanani pidemmän kahden viikon tauon jälkeen vierailu klininkalla terapeuttini luona. Päiviä viime tapaamisesta oli ehtinyt vierähtämään sen verta, että olin jo kerennyt unohtamaan, millä rituaalilla käynti aina polkaistaan käyntiin. Punnitus. Ainiin! Olin aivan kerrassaan unohtanut, enkäpä siksi ollut osannut jännittää tai ennakoida tuloksia mitenkään. Tutun puntarin nähedssäni pikemminkin riemastuin, ja kasvoilleni lankesi pahankurinen virne, päänisisäinen minäni myhäillen... noniiiiin, katsotaas nyt Tonttu mites ollaan pärjäilty, kumpi vie tämän erän voiton...!

Pääsiäisen haasteista huolimatta, ja sitä seuranneesta takkuisesta viikosta ja lisääntyneestä liikunnasta huolimatta, vaa'an luku osoitti kaikkea muuta kuin tappiota, päinvastoin! Tässä ajassa olinkin saanut oikein mukavati tuloksia, ja siksipä tunsin sekä hämmennystä että huojennusta: ehkä pelkäsin huonompaa tulosta, tai paikoillaan junnaamista, mikä muuttuikin ihmettelyn jälkeen helpotuksesi, ja hyväksi mieleksi. Näin sen kuuluukin olla, ja tapahtua. Tämä tarkoittaan ,että olen onnistunut tekemään jotain oikein, antanut keholleni riittävästi polttoainetta, ja projektia ollaan saatu oikein hyvälle alulle, ja suunta on juurikin oikea. Muuttunt luku ei myöskään ahditanut tai aiheuttanut vääränlaisia ajatuksia, päinvastoin olen ollut tiedosta onnellinen, ja lähes välinpitämätön, Hyvä niin. Terapeuttini oli aidosti iloinen ja tyytyväinen, ja minua aivan hämmästytti hänen riemunsa, ja kuinka hän minua halasi; ehkä hän oli sittenkin ollut minusta huolissaan kuinka olen kotona pärjännyt, osasto  vaihtoehto kun on kuitenkin koko ajan ollut kaikkien huulilla, ja taustalla minua ottamssa "vastaan" jos en urakkaan kykenekkään kotona, sen kun vain sanon niin. Ehkä eilinen osoitti siis myös itseni lisäksi myös hoitotahoilleni, kuinka tosissani olen laittanut itseäni likoon, motivoitunt ja valmis muutoksiin, Ja ennenkaikkea, halukas niihin. Muutos tuntui hyvältä, mutta samalla ei miltään: hyväksyntä ja ymmärrys ovat ilmeisesti sitten melkoisen kohdillaan :)

Neljä viikkoa saikkua takana, ja 600g + 800g saavutettuja tuloksia sen myötä. Olen tyytyväinen, hyvin :) Että olen kyennyt tähän kotona, perheen ja ystävien tuella, vertaistuella sekä hoidon nojalla, mutta ennenkaikkea omalla tahdonvoimalla, motivaatiolla, rohkeudella ja sinnikkyydellä. Vaikka välillä kompastuu omaan yrittämiseen, kaatuu rähmälleen vaatiessaan liikoja, sortuu ahdistukseen ja lipsumisiin, kokee huonoa mieltä syönnistä, joka ei aivan onnistukkaan kuin pitäisi, tai kun se leipä jää pois aterialta navan ratketessa liitoksistaan, on minun täytynyt kokonaisuudessaan pärjätä melkiosen hyvin! Alan enemmän ja enemmän uskomaan siihen, että ei se yksi ruokailu, vaan se kokonaisuus; yhteen epäonnistumiseen ei pidä juuttua, vaan jokainen päivä, jokainen ruokailu on uusi tilaisuus näyttää ja onnistua paremmin. Unohtaa ja antaa anteeksi, aivan kuin myös uskaltaa ja sallia haastaa itsensä ja sairautensa joka kerta uudelleen ja uudelleen, eikä tyytyä vain yhteen voittoon. Turhia murehtimatta, turhia stressaamatta, yrittäen nauttia tästä hetkestä. Itse haluan uskaltaa vieläkin enemmän, kyetä vieläkin suurempiin haasteisiin, kohdata vieläkin vaikeampia maistuvampia ruokailuja, ja lähteä tavoittelemaan entistä murskaavampia erävoittoja. Minulla on pitkä loputon listä pääni sisällä kaikista niistä ihanista haasteherkuista joita lähteä maistelemaan ja itseäni niillä haastamaan, mutta joihin rahkeeni eivät ole vielä riittäneet. Jos ne muutkin, niin kyllä nyt piru vie minäkin! Nyt vain täytyy jostain tuo suurempi vaihde löytää silmään, ja siirtyä sanoista tekoihin!! 

Näin niitä tuloksia nähtävästi saadaan aikaiseksi :):) 

~ Laura 

Keveimmin mielin (ja muutama ruokakuvakin)

Halloo halloo kummajaiset! Viimein tuntuu että on aikaa, intressiä, voimaa ja mielenrauhaa kirjoitella hieman kuulumisia. Viimeisestä on vierähtänytkin jo päivä kaksi, ja tuolloin paha olo, levottomuus, ahdistus ja hyvin tietoinen syöminen velloivat aivoissani melkoisen voimakkaana. En voi sanoa että kirjoittamiselle ei olisi aikaa löytynyt, vaan kyse on ollut ehkä pikemminkin juuri kärsivällisyydestä, ja sittemmin väsystä. Viime viikko kului tuota levottomuutta työstäen: kävin luvattamon paljon ulkoilemassa, yrittäen saada levottoman kropan hieman väsähtämään ja pääkoppani tuulettumaan, ja sitkeästi suunnitelmassani pysytellessä, yrittäen jankata että kaikki on sallittua, kaikkea kuuluu, saa ja pitää syödä. Syönnit sujuivat, onneksi, ja pikku hiljaa, loppu viikkoa kohden myös olo muutoinkin alkoi päivä kerrallaan jo hellittämään, ja levoton olo tasaantui, hitaasti, mutta päivä kerrallaan. Paluu "omaan unirytmiini" (minähän olen siis reissusta paluustani asti, pääsiäistä lukuunottamatta heräillyt 4.30-7 väliin joka aamu, väsystä huolimatta, uni vain karkaa ja mieli hyrskyttää...) sekä koheltaminen ja itsensä kiireellisenä pitäminen tekivät oman osuutensa, eli palauttivat sen "tutun ja turvallisen" väsyneen olon, jolloin myös pysähtyminen ja lepo ovat sallittua. Tämä viikko on alkanut siis jo aivan melko normaaleissa tunnelmissa, lenkille ei ole ollut kaipuuta ja syönnit ovat sujuneet, ja mieli herkkujen/haasteellisten ruokien suhteen taas sallivampi. Aika parantaa, niin ne näyttävät, ja tässäkin tapauksessa aika ainakin näytti lieventävän tuskaa. Huh, helpotusta.

Viime viikolla minulla ei ollut kuin pari käyntiä terapeuttini luona, jonka kanssa muuten sovinne että suunnitelmani ruokamääriä nostetaan jo menneen lauantain sijasta joko tulevana, tai sitä tulevana lauantaina. Hän moista ehdotti, vaikka itsekkin ajatutsa päässäni pyöritin; sen hyvin syönnit menivät sekaisin pääsiäisen aikaan, ja sitten  päälle vielä tuo The Most Worst Anxiety Ever-episodi, niin muutosten mukaan tuominen listaan joka jo itsessään tuolla viikolla tuotti vaivaa ja haastetta päätettiin jättää suosiolla siihen hetkeen, kun nykyisen listan sujuu pilkulleen taas oikein. Kuten nyt. Joten varmasti nuo raten luona sovitut lisäykset otetaan matkaan jo aivan kohta.

Tällä viikolla minulla taas riittää käyntejä, maanantaina kävin ensimmäistä kertaa fysioterapeutin pakeilla. Aika meni jutustellessa ja tutustellessa, ja yksi narutehtävä kerettiin tekemään, muuten sain taas vain porista samat vanhat tarinat kuinkahan monennen kerran (huono puoli aina uuden ihmisen tullessa mukaan kuvioihin, alkaa jo oma ääni kyllästyttämään). Mutta varmasti ihan mielenkiintoista, täysin uutta minulle, ja jo ensi maanantaina olisi luvassa uusi käynti.

Tämän lisäksi viikkoon kuuluu pari terapiaa, klinikkakäynti sekä perjantaina parturi, aaa ihanaaa! En vain osaa päättää, pitääkkö tämä pitkä otsarevohka, jonka olen saanut kasvatettua jo melko mittoihin (yltänee jo miltei korvan taakse, ja pysyykin siellä jos katsoo ylöspäin, eikä liiku tai hengitä. Muutoin se on aina vain pinnillä päälaelle lintattuna, vaikka ajatuksena oli letittää, punoa ja palmikoida sitä kun vain on mittaa. No, nyt on mittaa, mutta eipä nuo palmikot tulleet mitan mukana itsestään, vaan niitä pitäisi viitsiä ja osata tehdä muka itse!?). Vaihtoehtona onkin siis leikata takaisin lyhyempi otsatukka, joka kyllä on osottaunut aiemminkin todella kivaksi ja sopivaksi kasvojani kehystämään, mutta sitten jää ne letit ja palmikot. Höh. jotenkin kuvittelen että no kesällä sitten, sitten kun pipokausi on ohi, sitten aloitan letityksen... mahtaakohan tapahtua??Mitä sitä itselleen valehtelemaan :D  Eli kyllä se saattaa olla niin, että tämä naamalla roikkuva ryijy lyhenee perjantaina! Tai sitten... en tiedä! aaargh!

Tällaista... 

...vaiko sitten tämmöistä...? Molemmissa omat puolensa, molemmat niin ihania, mutta kumpaakin ei voi saada, miksei, miksei, miksei?! Enkä osaa päättää!

Kuvat: Pinterest

Päättämisen vaikeus!! Aiheeseen päästiin näinkin sujuvasti!  Siitä pitääkin kirjoittaa ihan oma lukunsa... oma jaakaamiseni, päättäminen, tai oikeastaan sen vaikeus on välillä ihan sietämätöntä, ja kysyy hermoja ja kärsivällisyyttä niin minulta itseltäni kuin muiltakin. Välillä enemmän, välillä vähän vähemmän, mutta voi jee kyllä sitä välillä ihan raivostuu itselleen, kun seisoo hyllyn reunalla viisi minuttia, käsissään kaksi hammasharjaa, ja koittaa mietiiä kummalla ois kivempi pestä, kumpi ois mukavampi... Like, who cares! Se on vaan hammasharja, ota se ja lets go!! Sattuisko muilla olemaan vähän samantyypisiä vinkeitä? :D Sanoo Hep! hän joka kokee edes pientä samaistumisen tunnetta..

Sitten vähän ruokaa. Pitäisi toteuttaa sellainen päiväni ateriat kuvina-tyyppinen postaus, päiväkirjatyyppiin, ei niinkään tällaisia sillisalaatteja, mutta koska näitä kuvia on nyt puhelimeen niin paljon kuluneelta viikolta kertynyt, oksennan ne nyt tännekkin, niin saan ne puhelimestani hävittää. Muut kuvailee kukkia, luontoa tai itseään, minä ruokaa, joka ei ole edes esteettisesti mitenkään kaunista, tai sievästi aseteltua. No, huvinsa kullakin :D Minun tehtäväni on taltioida todistusaineistoa ystävälleni ja äidilleni, että varmasti tulee myös yksinollessa syötyä. Ja onhan se hupi tämäkin ;) Mutta sellainen ruokapäiväkirjapostaus, olisko sellainen mitään? Vaikka muutamalta peräkkäiseltä päivältä, kaikkine onnistumisineen, tai mahdollisine epäonnistumisineen. Saisi osviittaa vähän siitä rytmistäkin sisällön lisäksi..

Tässä nyt kuitenkin liuta aamu-ja iltapaloja. Leipä maistuu, kuten nuo näkkärimössötkin. Normaalijogurttia enemmissä määrin! kyllä maistuvat ihanalle niiden kevytlirujen jälkeen, joita on vetänyt jo melko määrät. Haasteena tuoremehu, joka onkin todellinen haaste. Lisäksi vuosien tauon jälkeen iski myös mitä ihmeellisin mieliteko: sämpylää, jonka päällä jotain makkaraa! Ei kalkkunaa, tai kinkkua, vaan jotain rasvaisempaa, jauhoisempaa! Ennen suosikkini oli ranksanleipä voilla ja piparimakkaralla (mitä se nyt on, kertokaa?! :D), joten tuohon lapsuuden aikaiseen herkkuun halusin nyt tutstua uuedstaan! Gotleria ja porkkanasämpylää upposikin monena iltana/aamuna, ai namia! Tuo kaurakaakao taas ei ollut oikein jättimenestys...

Lämpinä nähdään sitten melko paljon keittoja, salaatteja (leipä uppoaa 89% varmuudella kans, nyttemin jo useammin!). Lisää uuniseitiä, lisää pinaattikeittoa, ikisuosikkiani... Mukana myös uunilohta kera hasselbakin perunan (suosittelen! Tosi kivaa vaihtelua, ja hauska syödä ;)), Santa Marian tortilla pizzapohjista tehty pizza tyttöjen iltamassa (ja kerrankin juustoa huoletta päälle), ja taas vähän lisää sushia, yllättävää. Pitkästä pitkästä aikaa omatekemää makaronilaatikkoa, härregud kun maistui hyvälle!! Listan viimeisenä sunnuntaina epic failure, eli sunnuntain päivälline. Maha oli koko päivän aivan omituinen, eikä ruokaa tehnyt mieli sitten lounaan, ja välipalaaikakin meni ohi ilman että keho mitään mistään nälästä olisi huhuillut. Väkisin söin tuonin, ja vasta puoli kasin aikaan huomasin että ohhoh, nyt on nälkä! Eli ilta, ja seuraava aamukin meni syödessä jätti annoksia, ja nälkää riitti vaikka muille jakaa! Pieni kompurointi, mutta onneksi se korjaantui äkkiä :) 

Eiköhän tässä ollu taas yhdelle kertaa. Hieman tiheämmin saisi tosiaan kirjoitella, kertyy tätä juttua aina varastoon niin sitten ne on tiivistettynä ja sullottuna kaikki yhteen pläjäykseen, Mutta jospoa tämä nyt tästä kun on saanut normaalista arjesta ja olosta taas kiinni. Toivottavasti teillä kaikillä on kaikki hyvin, ja arki rullaa toivotulla tavalla! Aurinkoisen harmaata viikkoa kaikille!

Ta det lungt alla!

~ Laura