Näitä kaikkia olin eilen, kun minulla oli takanani pidemmän kahden viikon tauon jälkeen vierailu klininkalla terapeuttini luona. Päiviä viime tapaamisesta oli ehtinyt vierähtämään sen verta, että olin jo kerennyt unohtamaan, millä rituaalilla käynti aina polkaistaan käyntiin. Punnitus. Ainiin! Olin aivan kerrassaan unohtanut, enkäpä siksi ollut osannut jännittää tai ennakoida tuloksia mitenkään. Tutun puntarin nähedssäni pikemminkin riemastuin, ja kasvoilleni lankesi pahankurinen virne, päänisisäinen minäni myhäillen... noniiiiin, katsotaas nyt Tonttu mites ollaan pärjäilty, kumpi vie tämän erän voiton...!
Pääsiäisen haasteista huolimatta, ja sitä seuranneesta takkuisesta viikosta ja lisääntyneestä liikunnasta huolimatta, vaa'an luku osoitti kaikkea muuta kuin tappiota, päinvastoin! Tässä ajassa olinkin saanut oikein mukavati tuloksia, ja siksipä tunsin sekä hämmennystä että huojennusta: ehkä pelkäsin huonompaa tulosta, tai paikoillaan junnaamista, mikä muuttuikin ihmettelyn jälkeen helpotuksesi, ja hyväksi mieleksi. Näin sen kuuluukin olla, ja tapahtua. Tämä tarkoittaan ,että olen onnistunut tekemään jotain oikein, antanut keholleni riittävästi polttoainetta, ja projektia ollaan saatu oikein hyvälle alulle, ja suunta on juurikin oikea. Muuttunt luku ei myöskään ahditanut tai aiheuttanut vääränlaisia ajatuksia, päinvastoin olen ollut tiedosta onnellinen, ja lähes välinpitämätön, Hyvä niin. Terapeuttini oli aidosti iloinen ja tyytyväinen, ja minua aivan hämmästytti hänen riemunsa, ja kuinka hän minua halasi; ehkä hän oli sittenkin ollut minusta huolissaan kuinka olen kotona pärjännyt, osasto vaihtoehto kun on kuitenkin koko ajan ollut kaikkien huulilla, ja taustalla minua ottamssa "vastaan" jos en urakkaan kykenekkään kotona, sen kun vain sanon niin. Ehkä eilinen osoitti siis myös itseni lisäksi myös hoitotahoilleni, kuinka tosissani olen laittanut itseäni likoon, motivoitunt ja valmis muutoksiin, Ja ennenkaikkea, halukas niihin. Muutos tuntui hyvältä, mutta samalla ei miltään: hyväksyntä ja ymmärrys ovat ilmeisesti sitten melkoisen kohdillaan :)
Neljä viikkoa saikkua takana, ja 600g + 800g saavutettuja tuloksia sen myötä. Olen tyytyväinen, hyvin :) Että olen kyennyt tähän kotona, perheen ja ystävien tuella, vertaistuella sekä hoidon nojalla, mutta ennenkaikkea omalla tahdonvoimalla, motivaatiolla, rohkeudella ja sinnikkyydellä. Vaikka välillä kompastuu omaan yrittämiseen, kaatuu rähmälleen vaatiessaan liikoja, sortuu ahdistukseen ja lipsumisiin, kokee huonoa mieltä syönnistä, joka ei aivan onnistukkaan kuin pitäisi, tai kun se leipä jää pois aterialta navan ratketessa liitoksistaan, on minun täytynyt kokonaisuudessaan pärjätä melkiosen hyvin! Alan enemmän ja enemmän uskomaan siihen, että ei se yksi ruokailu, vaan se kokonaisuus; yhteen epäonnistumiseen ei pidä juuttua, vaan jokainen päivä, jokainen ruokailu on uusi tilaisuus näyttää ja onnistua paremmin. Unohtaa ja antaa anteeksi, aivan kuin myös uskaltaa ja sallia haastaa itsensä ja sairautensa joka kerta uudelleen ja uudelleen, eikä tyytyä vain yhteen voittoon. Turhia murehtimatta, turhia stressaamatta, yrittäen nauttia tästä hetkestä. Itse haluan uskaltaa vieläkin enemmän, kyetä vieläkin suurempiin haasteisiin, kohdata vieläkin vaikeampia maistuvampia ruokailuja, ja lähteä tavoittelemaan entistä murskaavampia erävoittoja. Minulla on pitkä loputon listä pääni sisällä kaikista niistä ihanista haasteherkuista joita lähteä maistelemaan ja itseäni niillä haastamaan, mutta joihin rahkeeni eivät ole vielä riittäneet. Jos ne muutkin, niin kyllä nyt piru vie minäkin! Nyt vain täytyy jostain tuo suurempi vaihde löytää silmään, ja siirtyä sanoista tekoihin!!
Näin niitä tuloksia nähtävästi saadaan aikaiseksi :):)
~ Laura
