Keeesääälomalomaloma!!

It's here! Päivä, jona vedettiin jalkaan sukkahousut, ja uutuuttaan säkenöivä leninki, tätä päivää varten ostettu. Kammattiin ja letitettiin tukka, ja viimein suunnattiin kohti koulua, mahassa kipristellen ja jännityksestä muljahdellen. Esitettiin, laulettiin, jaettiin stipendejä. Saatiin todistukset, ja syötiin koulun tarjoamat tuutit kaikessa hiljaisuudessa, kun vanhemmat seisoivat luokkahuoneen reunamilla, ja juttelivat hieman kiusaantuneina niitä näitä keskenään sekä opettajan kanssa. Yläasteelle ja lukioon siirtyessä kukkamekot ja vanhemmat tippuivat kuvioista, mutta sama jännitys, sekä tietynlainein haikeus säilyi, mutta päällimmäisenä tietysti riemu kutkutteli koko kroppaa. Saatiin toditukert, saatiin jäätelöt, ja sitten se alkoi...

Kesäloma!

Vaikka noista vuosista on jo vuosia, kymmeniä vuosia, tuon tunteen, tämä päivän fiiliksen tuntee nahoissaan vielä tänäkin päivänä, ja minulle tämä lauantai merkitsee yhä ja edelleen kesän ja lomien alkua, vaikka vuosiin en ole enää saanutkaan jätsekäjä ja todistuksia, ja kesä"lomatkin" ovat menneet töissä. Milloinhan minulla olisi ollut kesä vapaata? Mutta kyllä, tänään lauletaan kovaa ja korkealta sekä Suvivirttä että Jag trot på sommarenia, ja syödään jäätelöt (kotosalla tai koulussa) kesän alkamisen merkiksi!

Nimittäin (asiaa on kertynyt taas aika paljon varastoon, ja tietoteknisistä syistä (sekä laiskuuttani) en ole saanut niitä tänne asti sepitettyä, mutta nyt sitten ainakin lyhyesti, kun kone soi minulle tämän tilaisuuden toimia! Ehkäpä sekin päätti höllätä hieman tämän päivän kunniaksi...). Mutta siis, Edessäni on ensi viikolla hoitoneuvotelu, jossa käydään läpi menneitä viikkoja, sekä tietysti tulevaa. Saikkuhan minulta loppui 18.5, mutta sitä jatkettiin tällä parilla viikolla tuohon ensi viikkoon asti, jolloin jatkosta istutaan keskustelemaan alas taas isommalla kokoonpanolla. Vaikkakin aika hyvin tiedänkin jo, mitä tulevan pitää. Minullakin olisi nimittäin edessäni ensimmäistä kertaa vuosiin...

Kesäloma! Tai siis "kesäloma". Loma?Sairaskesäloma?Sairaslomakesäloma?! Eikäku! Eli siis kesä ilman töitä, sairaslomalla ollen. Tämä tieto ja ajatus ei tule aivan puskista, mutta olen sitä joutunut melko paljon sulattelemaan, ja se ottaa luonnon päälle. Se herättää paljon kaikennäköisiä pelkoja ja ajatuksia, huolia, ahdituksia ja murheita, mutta toisaalta, enpä minä ole mihinkään aikeitani paranemisista menettänyt, joten ymmärrän tilanteen ja hoitotahojeni näkemykset täysin. Niin, näen, käsitän ja ymmärrän ensimmäistä kertaa koskaan nyt, miksi olisi syytä osata (edelleen) pysähtyä, ja antaa itseleen ja paranemiselle aikaa.

Siispä, sen sijaan että potisin suurta ahdistusta, olen yrittänyt (ja osittain jo melko hyvin onnisutnut) kääntämään ajatusta päässäni näin: tämä voisi olla minun kesäni. Vapaa kesä ilman töitä vuosiin, aivan kuin tuolloin kouluaikoina. ja haluan kyetä nauttimaan tästä vapaudesta. Tästä mahdollisuudesta todella nyt pysähtyä, olla ja nauttia. Saan olla onnellinen ,etten joudu viettämään kesäkuukausiani ostaston seinien suojassa, vaan tällä tuella aion kyetä nauttia kesästä, mutta tehdä kovasti myös töitä, pärjätäkseni kotona! Enkä vain pärjätäkseni, vaan myös edetäkseni tällä polulla! Miksen yrittäisi täysin rinnoin nauttia kaikesta siitä, mitä olen aiempina kesinä jättänyt tekemättä kiireen tai pelkojen varjossa? Tuntuu aivan että rintani pakahtuu ajatellessani tänään seuraavaa: Haluan uida, syödä jäätelöä huoletta niin paljon kuin mieli tekee, saunoa ja vihtoa, paistaa muurikkalettuja mökin nuotiolla, maata pihamaalla viltillä syöden kylmää vesimelonia, pyöräillä torille, lököillä puistoissa, valvoa valoisia kesäöitä ystävien kanssa, käydä roadtripillä, nähdä uusia kaupunkeja, syödä lörtsyn ja kalakukkoa, saada mansikkakuume kotimaisista mansikoista, syödä vähän lisää jäätelö.... olla, nauttia, hiljentää vauhtia mutta silti painaa täysillä. 

Kyllä. Tänään laitan itseni nätiksi kaikkien valmistuneiden ja kesälomalle pääsevien kunniaksi, suuntaan ulos katselemaan ihmisvilinää ja imen itseeni tätä energiaa, mitä vain tässä taianomaisessa päivässä on tarjota! Ja tottakai, laulaa kovaa ja korkealta vähän lisää Suvivirttä ja Jag tror på sommareinia <3

Ihanaa kesää kaikille ystävät, nyt se on virallisesti täällä!!

~ Laura 

Jorinoita jonninjoutavia kera kuvien

Kerrankin voisin edes yrittää antaa itseni sijaan kuvien puhua puolestaan, tai ainakin yrittää tehdä postauksesta kuvapainotteisen, ja kertilla viikon kulkua näiden kautta. Sotkuhan siitä tulee, tiedän sen jo nyt mutta antaa tulla. Sotkuna ja levällään nuo kaikki ajatukset ovat päässänikin, niin mitäpä sitä turhaan liikoja yrittämään ;D

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Kysyi minulta terapeuttini ottaessaan yläs tämän viikkoisen punnituksen tulosta. Painoni oli taas hieman tippunut, muutaman sata grammaa. Hittolainen. Mutta toisaalta, osasinhan minä tämän jo teille ennakkoon kertoa. Syöminen on ollut laiskanpuoleista, liian yksipuolista, suunnitelmaa oikoen ja omaa välinpitämättömyyttä läpisormien katsellen, Syitä etsittiin ja aiheesta juteltiin liki koko tunti, ja sain helpotusta omaan vaativuuteeni: tätä tämä on: askel taakse, kaksi eteen. Tämä viikko on lähtenytkin liikkeelle jo paljon paremmalla ruokahalulla, ja olen sekä pakottanut että lahjonut itseäni million milläkin. Ja makeaa on tehnyt mieli ihan mielettömästi! Ja näitä mielitekoja olenkin pyrkinyt kuluneen viikon ajan toteuttamaan :)

Ruokahalua on herätelty muun muassa jäätelöillä (cittari ja sen viheliäiset EURON jäätelötarjoukset! muutaman ehkä hamstrasin, mitään en myönnä...), uudella profeel juomalla (vielä juomatta, suklaanmakuinen upposi tänään jälkkärinä), geisgatuutilla (jonka yrittämisestä sain tontulta sellaista kyytiä, että tuutti polo odottaa aloitettuna ja elmukelmuun käärittynä hieman otollisempaa hetkeä tulla syödyksi. Toisekseen totesin, etten taida edes oikein tykätä tästä tuutista...), uusilla jogurteilla ja rahkoilla, joista viimeisimpänä uusin Skyr vihreä omena (menettelee, odotin enemmän), niillä kunnon ruoilla (hernekeittoa, lohta, kinkkukiusausta, pinaattikeittoa, jauhelihaa... leipää ja kananmunia kaverina) ja sekä irttareilla, muutamalla palalla suklaata ,sekä random rainbow suklaalla, jonka ostin aivan extempore jo parisen viikkoa sitten! Tuhosin tuon eilen, pienin ahdistuksin mutta alas meni. Tänään on sitten herkuteltu muutamalla palalla suklaata sekä Classicilla. Jätinköhän nyt jotain pois... Mutta jep, sokeri maistuu! Ja nyt on vasta keskiviikk, hupsis....

Today is a special day, my friends! I was actin like a freaking lady, ja suuntasin kaupoille vaateliikkeisiin terapian jälkeen! Oli oikeastaan enemmän terapeuttista pyöriä reilu tunti kaupoilla, ja tällä kertaa todella uppotua rättien maailmaan, ajattelematta mitään muuta kuin tulevaa kesää, ja hankintoja, joita kesää ajatellen raskisi hamtrata. Ja ostinkin jotain! Minä, piheyden ruummiillistuma, sain 40 euroa uppoamaan ilman suurempia omantunnon tuskia: mukaan lähti mustat farkkushortisit (niitä ilmoja odotellessa....) koska möin kaikki entiset shortsini keväällä kirppiksellä (eli siis tottakai minulla oli lupa ostaa uudet, ihanat tilalle!) sekä pitkän neuletakin, joita olen tyytynyt tähän asti ihastelemaan vain muiden päällä, mutta nyt sitten löysin viimein tuollaisen itsellenikin. Tämäkin oli puhdas vahinko, sillä ohini käveli tyttö, joka oli palauttamassa tuota neuletta takasin rekkiin, eli aivan kaikkea kunniaa en voi itselleni tämän hankinnan löytämisestä itselleni ottaa, vaan bongasinpa sen "toisen päältä" tälläkin kertaa. Mutta sain sen itselleni, ja olen eeerittäin tyytyväinen, ja odottelen jo kovasti kelejä että sillä tarkenisi ulkosalla. Onpahan vielä aikaa kasvatella takalistoa aivan rauhassa noihin housuihinkin, joihin aion istua täydellisesti viimeistään loppu kesään mennessä.

Kaupoilla kiertelemisessä kylmässä, märkänä ja väsyneenä kuitenkin parasta on se, että saa tulla kotiin, ja vetää päälle mukavimmat vermeet ikinä: legginssit, villasukat (eriparia tottakai) sekä suurimman hupparin mitä vaatekaapista löytyy (ehkä koko new york-reissun paras ja käytetyin hankinta ikinä ;)) Ja ennenkaikkea, sallia tämä löhöily itselleen!Valitettavasti kuume ei hellittänyt, vaan shoppailu on tässä päivän mittaa jatkunut myös kotishovalta käsin, ja tietokoneen palkissa roikkuu muutama (aivan liian monta) välilehteä eri ebayn sivustoja. Baaad idea, let me tell you!

No ja sitten.Voisin miltei ajatella olevani raskaana! Nimittäin viime aikaiset mieliteot ovat kyllä olleet sen luonteisia, eriskummallisia ja voimakkaita, että jos ei paremmin tietäisi niin voisin jo huolestua :D Nimittäin minua on riivannut aivan eriskummallet mieltymykset, ja varsinkin yhtä niistä en voi käsittää sitten millään!

Nimittäin säilötyt coctailhedelmät! Mmmitä ihmettä!! enhän minä edes pidä sekadelmistä! Juurikin niistä ällöttävistä, joita tarjoiltiin aina koulussa "jälkiruokina", tai hotellien aamupalabuffeteissa, säilöttyine kirsikkoine kaikkineen... hyi helvata! Mutta nyt... kaikkialle, kaiken kanssa, joka aterialla! what?!

Mukaan on tarttunut myös kesän ensimmäinen alemeloni, joita takavuosina olen syönyt oikein urakalla, liiaksikkin, muun ruuan olemassa olon unohtaen. Nyt mietin pitkään, tohdinko melonia kotiin raahata, ettei vain kävisi niin kuin niin monena muuna kertana: täytän mahani melonilla ja jätän kaiken muun syömättä. Mutta näin ei ole päässyt käymään, ja olenkin rouskutellut melonia välipalalla sekä päälyruokana, ja itseasissa, en tiedä johtuuko sitten kylmästä kelistä vaiko mistä, ei tuo meloni aivan niin hyvältä ole maistunutkaan, mitä joskus aikaisemmin. Seuraavan ostan sitten kun helteen painavat kunnolla päälle! 

 Hieman ymmärretävämpi pakkomielle minulla on ollut myös raejuustoon ja näkkäriin, josta on tullut uusi BFF. Siis leipänä, ei rahkaan mössättynä. Ajattelin että en pidä näkkäristä näkkärinä, mutta ohhoh, nyt minulla ei mitään muuta haluttaisikaan. Raejuusto nyt sinänsä ei ole mikään ihmeellinen asia. Olen toki korviani myöten rakastunut valion uuteen juures/siemenraejuustoon, mutta jotenkin olen saanut näistäkin kahdesta mieliteosta aikaiseksi jotain kieroa.... nimittäin yhdistämällä ne. Kulhoon. Murskattuna. Eli käytännössä, syön näkkärini lusikalla kulhosta. Raejuustoon sekoitettuna...kuivatulla punajuurella ja siemenillä maustettuna. Tänään yletyin jo aivan uusiin ulottuvuuksiin lisäämällä coctailiin jo pilkottua kinkkua. Että joo... Alkuun saattoi kuulostaa aivan normaalilta touhulta, näkkärit ja rakeet mutta mutta....missä menee hulluuden raja? :D ON VAAN NIIN HYVÄÄ ETTÄ JÖSSES!! 

Sitten. Löysin jotain tuossa pari päivää takaperin. Flippasin. Ei siitä sen enempää. Tilaukseen menee!

Mieli on vähän vaihdellut, ja välillä on tullut otettua "vähän" takkiin Tontulta (erityisesti haastaessani itseäni herkuilla). Eilisen terapiakäynnin tiimoilta, jossa juurikin puhuimme syömisestä melkoisesti, oivalsin jotain. Ravitsemustilan korjaantumisessa tärkein marssijärkestys on seuraava: rytmi, monipuolisuus, riittävyys sekä sallivuus. Niin. sallivuus on monesti se viimeinen saareke, jota kohti pikku hiljaa kuljetaan. Toki, kaikista parasta olisi lähteä haastamaan ja altistamaan itseään herkuille ja haasteille jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jottei kynnys sitten myöhemmin, syöntien jo sujuessa ja ollen muutoin kohdillaan, olisikaan niin haasteellista. Tajusin, että yritän välillä liikaa. Niin kovasti haluaisin jo usklataa kaikkea, ja luulen ja vaadin että minun tulisi kyetä jo kaikkeen, onnistua jokaisessa haasteessa ja herkussa, vetää kaikkea mielitekojen mukaan. Terapeuttini naurahti, että sen sijaan, että tavoittelisin kakkupalaa, vaadin ja tavoittelen koko kakkua. En tarkoita, että yritän täällä hikikarpalot otsaltani valuen koko kakkuja syödä, vaan että en osaa ajatella että mienestä voi lähteä liikkelle. Ja ennenkaikkea, itseensä ei tarvitse pettyä, tai itselleen suuttua tai hermostua (niinkuin maanantaina tein, jumaleisson en muista milloin olisin saanut sellaisen raivoitkupotkusoimaus-kilarit kuin autossa marketista tullessani, huutaen itselleni sellaisia solvauksia ja vaipuessani totaallisen epätoivoon. Aivan itsekkin hämmästyin jälkikäteen kuinka saatoinkaan olla niin vihainen itselleni. tai ehkä sittenkin sairaudelleni?)  Mutta kuitenkin. Nyt aion keskittyä siihen, että syön vaikka herkun päivässä, ja yritän ymmärtää sen, ettei minun tarvitse kyetä kaikkeen heti. Ajallaan, kun nuo syönnin kolme muuta etappia on saaavutettu, myös sallivuus ja herkuttelukin sujuu ilman sen suurempaa suunnittelua ja soimausta, vaikka jos välillä takkiinkin tulee. 

Hmm. Mitähän vielä... ai joo! Koin juuri jotain lenkillä, ensimmäistä kertaa tälle...kesää? <3 

Ei kai mulla muuta :)

~ Laura 

Mikä on kun ruoka ei maistu!

Niin, otsakekin sen sanoo. Ei maistu, niin ei maistu!Mutta miksi ei maistu! Olen koitetlu lahjoa itseä viime päivät millä milloinkin: suolaista, makeaa, haasteita ja Tonttu-ruokaa. Ei. Ei niin ei. Jo reilun viikon olen joutunut enemmän tai vähemmän vääntämään kättä ruokailuista: minulla ei tunnu olevan minkään maailman intressiä ruokaa kohtaan what so evör, ja nälkääkin saa hakea ja houkutella kylään. Eipä ole paljoa näkynyt tai kuulunut. Olen samaan aikaan hamstrannut pakkaset täyteen jäätelöä ja pakannut kaapit aina suklaakekseistä irtokarkkeihin täyteen jotta edes satunnainen mieliteko saisi minut syömään jotain energiapitoista, mutta viimeiset pari viikkoa olen lähinnä nautiskellut kaalta. Kaalta sen kaikessa mahdollisessa olomuodossa! Kaalisalaattia kanalla, kaalisalaattia lohella, kaalisalaattia kasviksilla ja kermaviilikastekkeella, tonnikalawokkia kaalella, kaalilaatikkoa... kaalia raakana, kaalia kokattuna... kaalta,kaalta, kaalta! Päälle vielä pepsi maxia ja keinotekoisesti makeutettua kahvia, niin pääsen aivan kohta ihmettelemään airbussien liikennöintiä leijuessani maamme ilmatiloihin, sen verta kaiken tämän seurauksena olen saanut kärsiä megaluokan turvotuksesta ja kaasupatoutumista. Mahani on pallo täynnä ilmaa, ja  olo on aivan kamala ja tukala!

Siinä missä parisen viikkoa takaperin minua lähinnä ahdisti se, etten tiennyt mitä herkkua, einestä, valmisateriaa tai haastetta kävisin milläkin hetkellä valloittamaan seuraavaksi, nyt himoitsen lähinnä vain päärynöitä ja appelsiineja. Herkut ovat jääneet kaappeihin odottelmeaan syöjäänsä. Toisaalta, keho kertoo mitä se tarvitsee, ja koska minua on myös väsyttänyt kovasti viimeiset viikot, ehkä se vaatii itselleen vitamiineja? Vai olisko väsymyksen syy sitten kuitenkin huonontuneessa syönnissä? Reilu viikko on mennyt lähinnä salaatteja ja keittoja syöden, mutta nyt jo pari viimeistä päivää olen tämän lisäksi onnsitunut skippamaan muutamat välipalat ja lämpimät, korvaamalla ne jollain pienellä suolasisella, kuten raejuustolla ha hedelmillä, Leipä on pudonnut lämpimien kyljestä lähes kokonaan, ja maitoa olen juonut.... tai oikeastaan jättänyt juomatta. Yli-makean kahvin kaverina sitä menee. Jota taas seuraa taas tuo ihana turvotus...

Vaan muttakun mitä tehdä tai syödä kun mikään ei maita, ja nyt jo tuo kaalikin on alkanut maistumaan lasinaluselta suussa. No joo. A) älä kuuntele, vaan anna mennä, suunnitelmaa noudatten, ja B) toista kohtaa A niin monta kertaa että alkaa maistumaan. Tässä vaiheessa ei ole vielä varaa pelleillä ja kuunnella omia mielitekoja tai nälkäsignaaleja, koska nähtävästi ne saavat ruokailuni vain ojasta allikkoon. Näkihän tuon jo viime viikon nollatuloksessa punnituksessa, ja jos näillä syönneillä on paino päässyt nousemaan huomista punnitusta ajatellen, niin lähden seuraavaksi kokeilemaan vetten päällä kävelyä lähijärvelle, vaatii nimittäin vähintäänkin yhtä suurta ihmettä. Tällä hetkellä minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä syön, kuinka syön, milloin ja onko se suunnitelman mukainen. Kohautan olkiani kun ajatus leivästä käy mielessäni, mutta sivuutan sen samantien: plääh. 

Päätin että huomenna alkaa uusi elämä! Nyt on tultava stoppi tälle lusmuilulle. Tuntuu, että olen keskittynyt viime viikot melko tiiviisti mielen ja ajatusten työstämiseen, ja ruokailut ovat siinä sivussa jääneet aivan liian vähälle huomiolle. ja olen antanut tonttuilulle aivan liikaa tilaa hengittää, ja vallata ajatuksia. Mahan lisäksi mielikin on ollut pinkeä, ja valinnanvaikeus ja ruokajaakailu loputonta. Ja uuvuttavaa. Ruoka pyörii mielessä, mutta siltikään mikään ei tunnu menevän alas kiduksista. Tai menisi, jos sen saisi lapioitua sinne suuhun asti, vaan kun ei innostanut edes pahemmin yrittää. Vika ei ole pelkästään siinä, että en uskaltaisi syödä, vaan kun mieleni ja makunystyräni eivät tunnu halajavan mitään. Koitin yksi ilta syödä noita irttareita joita ostin. Söin puoli fudgea kun tunsin äklötystä jo puolessa välissä kuutiota. Pussi palasi kaappiin vauhdilla. Hyvä yritys. 

Palasin juuri lenkiltä, ja melkein kiljuin riemustas tajutessani jotain: huomasin haaveilevani jostain makeasta! Bujaaah, jo oli aikakin! Mieliteko!! Miten ihanaa, niin pitkästä aikaa tekikin mieli jotain! Koska päivälliseni venyi jälleen naurettavan myöhään, ajattelin antaa itselleni vielä tämän iltaisen tonttuilun anteeksi, ja syödä sitä jotain makeaa iltapalaksi, mitä nyt kaapista löydänkään! Kunhan vain saisi jonkun muunkin kuin purkkiananaksen tai makurahkan maistumaan kielenpäällä joltain!  Mutta huomenna. Aivan pakko palata rytmiin, ja palautella kaikki suunnitelmaan kuuluvat takaisin. Kokemuksesta tiedän kuinka pienet lipsumiset kasvavat pian suuremmiksi, ja nyt jo huomaan syöväni enemmän salaatteja ja proteiinia mitä minun kuuluisi, ja kuuntelevani liikaa kehon olemattomia viestejä jja niitä vieläkin olemattomia "mielitekoja".

So let the food revolution begin! Tai pikemminkin vallankaappaus, jossa tontulta riistetään jälleen ohjat, ja suunnitelma palautetaan takasin omalle istuimelleen. Ehkä vika on vähän siinäkin, että minua kyllästyttää syödä juurikin kaalta, ja olisikin aika lähteä hakemaan taas uusia makuja ja haasteita, ja yrittää innostua ruuasta ja syönnistä, niinkuin aikaisemminkin. Ekaa kertaa tälle saikkua kohtaan tämän asteen ruokaongelman, eikä sitä saa nyt päästää karkaamaan lapasesta.

Jotenka. Antakaapas kuulua  Teidän mielitekojanne, lemppareitanne, sydämenne valittuja, ultimate ruokahalun herättäjiä ja rakkauksia, joilla minä voisin alkaa herättelemään omaa uinuvaa ruokahaluani, ja löytää itseni jälleen haastamästa itseäni! Ideoita, uhkauksia ja haasteita otetaan nyt vastaan, ettei tähän vain jäätäisi paikoilleen junnamaan ;)

Eikä salaatteja! Muutakuin äärimmäisessä hätätilanteessa. Asetan itselleni tulevalle viikolle  Kolmen Koon Kiellon : ei kaalta, ei kahvia, ei kolaa. Tilalle taas nousee aivan uusi Kolmen Koon-dieetti: Karkkia, Kolesterolia ja Kunnon ruokaa! 

Ainakin seuraavilla uutuuksillä olen yrittänyt herätellä mielenkiintoa ruokaa kohtaan, ja jotta syönti ei aivan kaatuisi rahkan ja skyrien varaan, olen yrittänyt sitkeästi haastaa itseäni kevään ihanilla uutuus tuotteilla. Jättimenestykseksi on tähän mennessä osoittautunut ainakin Valion uusi lakkarae (pure love people <3) sekä kreikkalainen uutuus uuniomena! Alpron kookos jogurtti ei oikein sykähdyttänyt, ja puolet sain kumota valtameriin. Kaapissa odottaa vielä toinen mokoma uutuuksia, joita ei auta kuin alkaa apinan raivolla tuhoamaan! 

Näin. Olen puhunut.

 ~ Laura

P.s. Tämän postauksen alkuperäinen tarkoitus oli olla ruokapäiväkirja sepostus kuvineen kaikkineen, mutta jotenkin päädyinkin nillittämään ajatuksista, mitä päässäni on viime päivät pyörinyt, tuloksena tällainen itkuvirsi. No mutta toisaalta, viime päivien syönnit eivät aivan ole yltäneetään sellasiin suorituksiin, että niillä kehtaisi kamalana kerskailla, Saatan ne kuitenkin vaikka tulevalla viikolla tännekin yrittää saada näkyviin, niin näkeepä sitten vähän kontrastia hyvän ja huonon päivän välillä. Mutta aina ei mene niinkuin on suunnitellut, ja tällaista tuli tällä kertaa ;) 

Sinkkunaisen arkea Vol.425.

Sillä välin jossain päin oulun lääniä...

"Äiti, olin eilen reipas ja ostin Saarioisten äitien tekemää ruokaa, lasagnettea!"

"Aaa, no tosi kiva. Miltäpä maistui, oliko hyvää?"

"Joo, oli tosi hyvää, oon ilonen että uskalsin ostaa ja kokeileen, tänään söin loput"

"...."

"No mitä?"

"Maidonkin vedit sitten vissiin suoraan tölkistä?"

"No mitä vikaa siinä nyt on?"

"Ei,ei kai siinä mitään vikaa ole... Oisit nyt kuitenkin edes lautaselle laittanut, mukavampi syödä......"

" O_____o"

"No siinä on.  Ei vaikuttanut makuun."

#vaimoainesta#livingalone#

~ Laura 

Kiitos!

Kiitos! Kiitos kaunis kaikille, jotka ahkerasti kommentoivat edeltävään postaukseeni: pitkiä, ajatuksella kirjoitettua kommentteja, joista todellä välittyi se, etten minä aivan tyhjälle kirjoittele <3 Sain luettavasksi paljon ehdotuksia, sympatiaa, samaistumista, kokemuksia, ja omakohtaisia kertomuksia siitä, kuinka olette itse selvinneet juurikin tästä tuskastumisesta! Olen ollut äimänä kuinka paljonkaan olen saanut kommenttia, huolta, tukea ja ideoita. Kiitos, kiitos, kiitos. Jo pelkästään näiden kommenttien lukemine sai oloni ja ahdistuksen hieman hellittämään; en ole asian kanssa yksin, sielät löytyy muita jotka ovat kanssani juurikin samassa tilanteessa ja kamppailevat samojen ongelmien ja olojen äärellä. Saitte hymyn huulilleni :)

Ehdotuksia tuli jos jonkin moisia... piirtämistä, maalailua, kättentöitä, askartelua, leiketöitä, aarrekarttaa, uuden taidon opettellua, opiskelua, lukemista, sarjojen katselua, vaikka ja mitä. Saitte minut ajattelemaan; niin... tarvitseeko sen tekemisen loppupeleissä ollakkaan nin kummoista ja ihmeempää? Eikö tärkeämpää olisi oppia pysähtymään? Tehdä asioita, joita eityön ja kiireen keskellä kerkeä? Juurikin piirtää, maalata, kierrellä kauppoja, kokeilla uusia reseptejä, ja ehkäpä opetella uusi meikki tai nuttura? Ongelmana tosin kohdallani on myös se, että kun näitä tekee tarpeeksi, alkaa sekin puuduttamaan. Itseasissa, en ole tehnyt näistä vielä juuri mitään, muuta kuin kuljaillut kyllästymseen asti kaupoilla. Miksi? Koska minun on vaikea, liki mahodoton pysähtyä, keskittyä, saada mieleni psyähtymään ja päättämään mitä tekisi, milloin, kuinka, miksi.... en osaa aloittaa mitään, saatika lopettaa. Yritystä on enemmän kun malttia tai kärsivällisyyttä. Saitte kuulostamaan saikusta selviytymisen itseassiassa melko helpolta ja mielekkäältä. Minun on vain ensin kyettävä pysähtymään, sallimaan itselleni luvan vain olla, eikä kokea paikoillaan oloa huonona asiana, rikollisena toimintana, jota on vältettävä viimeiseen asti. Ja ennenkaikkea, ymmärrettävä, ettei siitä tarvitse kokea huonoa omaatuntoa. Että vain on, ottaa rauhallisemmin, ja tekee asioita, jotka oikeasti ovat mielekkäitä, mutta jotka tällä hetkellä tuntuvat lähinnä rangaistukselta. Ja vain siksi koska en osaa pysähtyä, ja nauttia tästä hetkestö ja mahdollisuudesta toteuttaa omia projekteja ja haaveita. Ensi työkseni, minun onkin siis opittava katsomaan tät äsaikkua uudesta vinkkelistä, ja jatkuvan stressaamisen sijaan yritettävä innostua asioista, joihin minulla on nyt aikaa. Ensin olisi vain osattava päättää mistä aloittaa. Ideoita saattaisi olla, mutta ajatus repeää niin sataan paikkaan, että loppu peleissä en osaa tarttua mihinkään, ja kaikki jää loppupeleissä tekemättä tai ihan puolitiehen. Todella rasittavaa, todella uuvuttavaa.

Tein siis listan. Tai sain sen ainakin alulle. Päätin, että niinä hetkinä ja päivinä, kun tuskastuminen hiipii pintaan, ajatus jumittaa ja aika ei kulje ja turhaudun, kaivan tuon listan, ja kylmänrauhallisesti vain päätän toteuttaa listalta jotain. Aikaa ei tarvitse kuluttaa kaupoilla ilman rahaa ravaamalla, peiliin tuijjottamalla, tai pakkolenkkeilen. Sen voisi käyttää juurikin kaikkia ehdottamianne asioita tehden. Ei ehkä nin tuottavaa, mutta ehkä sillä saa ajan kulumaan ja mielen mukavampiin asiohin.

Ehkä kyse onkin sitten vain asenteesta. Pakko myöntää, että kyllä minua edelleen hieman puhalluttaa ajatus pelkästä tukan palmikoinnista ja piirustelusta päivät pitkät, mutta ehkä merkittävintä nyt olisikin oppia nauttimaan omasta ajasta, ja opetella pysähtymään. Tekemään asioita jotka innostaa ja kiinnostaa, jäädä sisälle eikä lähteä ulkoilemaan vain jotta kokee tekevänsä jotain. Sisälläkin voi tehdä asioita, eikä tekemisen tarvitse aina olla menemistä. 

Nyt siis ideoita. Mitäs taitoja ja talentteja tässä voisi alkaa keksimään? Olen ajatellut ranskan alkeita. Pidän todella myös askaretelusta, käsillä näpertelystä sekä piirtämisestä ja maalaamisesta. Minulla on kasa tyhjiä kehyksiä, mitähän niihin keksisi? On tämäkin, kun kehittää stressin ja ahdistuksen asiosita, jotka voisivat olla mielekkeitä, ja monella työssäkäyvällä ei ole aikaa toteuttaa! Mutta niinkuin moni teistä totesi; ehkä tämä kaikki on vain väliaikaista, ja tässä hetkessä on vain opeteltava olemaan. 

Kiitos vielä kaikille, kommenttinne olivat kultaakin kalliimpia, jokainen <3 

~ Laura 

Keksikää mulle joku jotain

....tekemistä!! voi kuurankurakakkara! Viime päivät, tai oikeastaan jo viime viikko, ja nyt eritoteen tämä viikko on ollut melko tahmeaa. Ei melko, vaan erittäin. Tahmeaa, tervaista, tylsää, tympeää, kuivaa, puuduttavaa, lannistavaa, jopa masentavaa. Mitä näitä sanoja nyt olisi päivieni sisältöä kuvaamaan.

Olen kohdannut seinän. Tullut siihen pisteeseen, ku nsaikulla olo oli vielä kivaa, ja nyt siitä on tullut hyvin paljon vähemmän kivaa. Kun tekeminen ei riitä, aika matelee, ketään ei näe, tai mikään enää edes kiinnosta. Toissa päivä oli kaikista pelottavin päivä: huomasin nimittäin itsessäni samoja piirteitä, kun ollessani lievästi masentuntunut, vaikeimpina sairasaikoina: mieli harmaa ja itkuinen, yksin omien ajatusten kanssa, eikä keksi mitään, mitääm tekemistä. Eikä se vähäinenkään mitä keksii, kiinnosta, koska ei ole pakko sitä tehdä. Lannistun. Turhaudun, tuskastun ja uuvun tähän tilanteeseen.

Jotain tekemistä. Jotain! Olen siinä pisteessä, että mieleni tekee sanoa kaupan hedelmä hyllyllä appelsiineja latovalle kauppiaalle, että saanko auttaa, voin olla päivän tettiläisenä ilman tettiä! Kunhan saisin viettää edes osan aikaa päivästä tehden jotain yleishyödyllistä tai tuottavaa, jotain mikä veisi ajatuksia muualle, antaisi edes vähäksi aikaa jotain mielekästä hommaa, enkä viettäisi päiviäni kaupungilla kolmatta kertaa samoissa liikkeissä pyörien, turhia heräteostoksia tehden (tiistaina ostin maidonvaahdottimen........), tai kotona siivoillen, vaikka edellisenä päivänä olin siivonnut jo vähän lisää. Jottain, mikä saisi myös mieleni pyörimästä ruoan ympärillä, sillä kun on liikaa aikaa, sitä lähtee pyörittämään sitä ainoaa asiaa mikä tällä hetkellä on keskeisintä elämässäni: ruoka ja sen syöminen. Ja tätähän ei normaali elämä ole! Tarkoituksenani ei ole keksiä mitään mikä haittaisi syömisiäni, tai uuvuttaisi minua, olenhan sentään tarkoituksella saikulla, mutta jotain tervettä puuhaa, etten tule aivan seinähulluksi. Nyt ei olle nimittäin enää kaukana. Olen kysellyt punasien ristin vapaaehtoistoiminnasta, ehdottanut itseäni muuttoavuksi, lupautunut pesemään ikkunoita, mitähän vielä. Toistaiseksi mikään näistä ei ole vielä tärpännyt, ja minulta loppuu ideat.

Muut sanoo, että ei minun kuulukkaan tehdä nyt mitään, vaan olla, nauttia ja levätä. Mutta minä sanon että ihmiset ovat erillasia, ja siinä missä joku toinen nauttii päivät pitkät piirtämisestä, lueskelemisesta, hölläilystä, leffojen katselusta, ja siitä "omasta ajasta", niin minä en. Tai rajansa kullakin, ja tehtyäni näitä ompelu/piirtely/siivoilu hommia nyt jo aivan riittämiin, nyt alkoi tuntua että kiitos, piisaa. Pysähtymisen opettelu on minulle tärkeää, mutta siinä vaiheessa kun huomaa todella olevan jo hieman masenutnut siitä, että päivissä ei ole mitään sisältöä. ei mitään tarkoitusta, määränpäätä tai merkitystä, pelkkää olemista, tyhjänpäivästä lorvimista ilman mitään todellista hommaa, alan voida pahoin. Ja minä voin pahoin nyt. Syönnit sujuu, mutta mikään muu ei. En jaksa vain olla. Pelkään olla. Tunnen jo nyt hieman lamaantuneeni, ja vetäytyneeni ihmisistä, ja oma seura alkaa samanaikaisesti tuntumaan yksinäiseltä. Teen ruokaa, syön, ja mietin heti mitä syön seuraavaksi. Ei sellaine ole normaalia elämää. Minä tarvitsen elämääni muutakin. 

En ole kadottanut sairaslomani punaista lankaa, niinkuin äidilleni jouduin jo joku päivä sitten takomaan. Tiedän miksi olen saikulla, ja miksi saikku on nyt paikoillaan, mutta että tässä vaiheessa kun voimavaroja alkaa kertymään ja energiaa on enemmnän, tarvitsen myös keinoja käyttää tuota virtaa. Mutta kun en vain keksi miten. Pääni puhki mietin kaikkea mielekästä, tai ihmistä, keneltä kysyä tarvitsisiko tämä apua jossain. Teen mitä vain, mitä vain. Haluaisin leipoa. Kakkuja, muffineita, petit foureja, suolasia, makeita.... mutta kenelle? Leivonta on intohimoni, mutta en pääse sitäkään toteuttamaan, kun ei ole tilaisuuksia tai ihmsiä kenelle leipoa. Aargh.

Auttakaa. Keksikää joku minulle jotain puuhaa! Idetoita, ehdotuksia, kokemuksia, mitä vain otetaan nyt vastaan. Sain sentään kirpputoripäydän hoidettavakseni seuraavaksi viikoksi, eli jotain valoa tunnelin päässä, ja sielä tuleekin varmana sitten ravattua joka päivä pöytää kyttäämässä :D Huhhuh. On se tämäkin... ei saisi valittaa, mutta kyllä minua nyt ahdistaa, toisena päivänä vähemmän, toisena enemmän, ja viime päivinä juurikin vähän enemmän. Kun vain jotain sisältä päiviinsä saisi, jotain. 

Any ideas, anyone?

~ Laura

Voiha halavatun hillomunkki!

Jos joskus ottaa pattiin, niin nyt sitten on juurikin tuollainen hetki! pakko päästellä höyryjä, vaikka aihe onkin ihan naurettava.

Päätin nimittäin eilen, ja tunne varmistui vielä tänä aamuna, että this is the day, tänään haastan itseni jollain. Erään ihanan lukijan motivoimana, yllyttämänä ja jalanjäljissä päätin, että aikomisen sijaan on todella ryhdyttävä sanoista tekoihin, ja uskallettava enemmän, ja isompia asioita, ilman suurempaa ressiä ja ajatusta. Senkun vain toimii. Niin oivallisena esimerkkinä hän itse toimi taannoin, että aivan mykistyin, ja havahduin itsekin haluavani juuri tuonlaisia suorituksia ja urotekoja. Kiitos siis tästä Kaisa. Juurikin tästä on mielestäni vertaistuesse kysymys: tuetaan, kannustetaan, tsempataan, mutta tungetaan myös sen verta iholle, ja ollaan valmiita potkimaan hieman vauhtia persuuksiin, ja saamalla tästä kaikesta myös itselle virtaa ja puhtia kohdata haasteita. Autetaan ja tsempataan toisia puolin ja toisin, kiitos siis kaikille ihanille!

Mutta siis. Herkku joka on pyörinyt mielessäni jo pitkään. Varmaan jo viime kesästä asti, mutta aina jäänyt ostamatta...ei nyt tee mieli. No kun kohta on oikia ruoka aika, sitten joskus vielä ostan tuollaisen, oi kato kun on ihanan näköisiä! muttakun, sitten seuraavalla kerralla, noku just söin, ei nyt tee oikeestaan ees mieli.... tekosyiden ja tilanteiden välttely on aivan loputon, ja tuo mieliteko on jäänyt hankkimatta kerta toisensa jälkeen. Lisäksi kun haaste on minulle henkilökohtaisesti punaisten ruokien listalla (tällä tarkoitan ruokien liikennevaloja, joiden avulla lajittelen ruoat punaisiin, keltaisiin ja vihreisiin... tästäpä tulisikin itseasiassa mielenkiintoinen aihe kirjoitella!), enkä siis siksi olekaan aivan helposti saanut tätä haastetta selätettyä. Ainakaan vielä, kunnes tänään päätin että tänään se tapahtuu, ja hankin itselleni pulleimman, mehukkaimman, sokerisimman, tuoreimman, vadelmahillolla varustetun...

Mutta eipä mennyt tälläkään kertaa aivan kuten Strömsössä, ja sokeristen näppieni sijaan jäinkin nuolemaan paljaita sormiani! Ja eikä ollut minusta itsestäni johtuvaa, tällä kertaa. Nimittäin kolme eri kauppaa ja tuoretiskiä, sekä aivan liian montaa turhaa ajettua kilometria ja suuren suurta hiilijalanjälkeä myöhemmin totesin, että koko maailma tuntuu olevan minun ja hillomunkkini välissä! Ei vaan ei, si sitten millään! Oli dallaspullaa, omenakampaa, vanilijaviineria, mustikkapullaa, korvapuustia, karjalanpiirakkaa, croissanttia, kanelikierrettä, rähmäpullaa, kinuskidonitsia, pikkupizzaa, SOKERIMUNKKIA, vaan ei sitä saamarin hillolla olevaa ihanutta, johon olin koko ajatuskeni, voimani ja tahtoni viimein saanut ajettua!! Tulin kotiin pettymyksen ja helpotuksen sekaisin tunnelmin, mutta lähinnä minua ärsytti se, kuinka niinkin yksinkertaisesta hankkeesta saattoikin tulla niin vaikea ja iso juttu. Ja iso ja vaikea siitä kehkeytyi päässänikin, sen sijaan että se olisi ollut enää extempore, kiva juttu. Siitä tuli pakkomielle ja melkoinen urheilusuoritus. Kotiin päädyttyäni ja syötyäni tuo munkki ei vaan ottanut ja lähtenyt mielestäni, vaan jäi hyvin paljon kummittelemaan ja ärsyttämään mieltäni, ja siksi päätin vielä viimeisen kerran nousta vastarintamaan, ja suunnata lähimarkettiin: olin päättänyt tuon munkin saada, ja sen myös tänään söisin, Tuossa vaiheessa minulla ei enää koko munkkia lie enää mieli tehnykkään, sen verta pakko siitä oli päivän aikaa kehkeytynyt. 

Ja yritykseksi jäi tuokin kerta, sillä ei ollut k kauppiallakaan tarjota minulle halamani laista herkkua. Voihan hevon... kakkara. 

Mutta ehkä ihan hyvä näin. Enemmän kuin hienoa että olin päättänyt kohdata suuren haasteen tänään, pisteet siitä, mutta vaikka olisinkin viimiesellä reissulla munkkini saanut, ei se niin hyvältä varmana olisi enää maistunutkaan. Ehkä siis ihan kiva, että tämä haaste jää kertaan, kun minua kävelee kadulla vastaan juuri sellainen munkki, jota olen tänään päivän metsästänyt. Silloin yksinkertaisesti vain tartun tilaisuuteen, enkä jää kahtakertaa miettimään, ei nimittäin olekkaan aivan yksinkertaisin homma, sittenkään. Ja tuolloin harteilta on pois myös turhat paineet ja odotukset, joita tänään tunti tunnilta tuntui kertyvän enemmän ja enemmän. Parempi niis näin. Kyllä.

Parempi metsästysonni seuraavalla kerralla, hittovie!

~ Laura 

L niinkuin Levoton

Täällä taas. Nyt on mämmit maisteltu, munat löydetty, ehkä lammastakaan onnistunut tänäkään vuonna välttämään. Vaikka yllättävän hyvää tuo tämänvuotinen karitsarulla oli edellisten vuosien kokeiluihin. Suorastaan hyvää kun pisteli reilusti karpalohyytelöä niskaan. Pyhät vierähtivät melko verkkaisissa tunnelmissa, satunnaisesti ulkoillen, elokuvia katsellen, mökkeillen sekä Pandalla ja Jyväsylän keskustassa pyörähtäen. Tulipahan nähtyä Suonejoen torikin. Pääsiäisen pyhiin mahtui mukaan siis sallivaaa syöntiä (makkaraa ekaa kertaa vuosiin, ranskalasia ekaa kertaa vuosiin, sekä kohtuudella suunnitelmassa pysymistä...), herkuttelua (no sitä mämmiä, rahkapiiraakkaa, jäätelöä, lakua, suklaata...), parempia yöunia sekä völläämistä; rentoutumiseksi kuulemma sanotaan. Sekä vajaa 900 km autossa istumista, joten nyt lättänän takaliston lisäki sain myös autoilukiintiöni melko hyvästi täyteen. Hyvinkin perinteinen pääsiäinen siis... senkin suhteen, että se jätti jälkeensä (taas) levottomuuden, syömisen vaikeuden ja pienen ahdistuksen kaupan päälle.

En ymmärrä. Tai toisaalta myös ymmärrän. Tapahtuu nimittäin joka kerta, mutta tänä vuonna nuo kaikki menneestä tutut olot, tunteet ja ahdistukset tulivat kyllä voimakkaampina mitään vähään aikaan. Olen siis tullut kotiin jo maanantaina, mutta levoton mieli ja kroppa on pitänyt minut kaukana koneesta, kaukana paikallaan olosta. En osaa muuta ajatella kuin että useamman päivän sisällä olo, erittäin verkkainen elämänmeno sukulaisten parissa omaan hössötökseen ja ainaiseen juoksuun verrattuna, sekä univelkojen tasaantuminen saivat energiatasoni nousemaan, muttasamaanaikaan hermoni  kiristymään, ja turhautuneisuuden nostamaan päätään. Samaan saumaan Tonttukin heräili horroksestaan. Sunnuntaina tuntui jo kuin olisin lentoon löhdössä, ja maanantaina olo oli jo melko sietämätön, Niin vieras tunne kaiken väsymyksen jälkeen, kun ei tiedäkkään miten päin olla, ja vain ahdistaa,ahdistaa ja ahistaa, ja tekisi mieli juosta vaikka paikallaan jotta ahdistus ja levoton mieli antaisi rauhan. Samalla mielellä ja fiiliksellä mentiin koko alku viikko, vasta eilen olo ei ollut enää niin tukala. Niin tukala, mutta tukala. Tätä auttanut ehkä se että olen lenkkeillyt ja purkanut energiaa ulos melko pitkien lenkkien muodossa joka päivä, ja syöntini on ollut melko tiukkaa. Tai tiukempaa.

Niintosiaan, se ruoka. Pääsiäisen syönnit sukulaisten luona menivät ihan ok, niin ok kun voivat mennä. Paremmin mitä edellisinä vuosina, mutta silti huonommin kuin kotona. positiivista toki se, että huomaa ahdistuvansa siitä, kun ei pystykään noudattamaan suunnitelmaansa, vaan joutuu taas ynnäilemään, miettimään ja jaakaamaan syömisiään. Sitä oli jo tottunut omaan rytmiinsä, ja siihen ajatukseen että sitä on vain syötävä. Eniten harmia toi juurikin rytmin särkyminen, toisen lämpimän ruoan puuttuminen (mikä johti useimpiin välipaloihin, päärynä alkoi tursuamaan puolessa väliä pyhiä korvista!) sekä pienet muutokset sisällössä ja määrissä. Lähinnä loppu viikkoa kohti mentäessä huomasin Tontun olevan enemmän ja enemmän mukana touhuissani, ja löysinkin ottavani mokomasta turvaa kun levottomuuteni sisälläni kasvoi ja kasvoi. Näyttävät kulkevan käsikädessä... Sanotaan, että sunnuntaihin asti meni ihan mallikkaasti, kunnes vedin (tai tontun mielestä ainakin) illasta melkoiset sokeriöverit Potteria katsellessa: Pandan tuliaisista upposi kolme pientä lakupötköä ja puolet 130 g levystä. Sillä hetkellä ajatus tuntui hyvältä, maistui ihanalle, itsellenihän olin juuri nuita herkkuja, päärynä lakua ja crisp suklaata ostellut, mutta euforia loppui heti kun totesin että nyt piisaa. Suuripieni levottomuus + sokeri overdoce viimeisenä iltana = Maailmanluokan megalevottomuus. 

Aivan kamala ahdinko, turhautuneisuus, syyllisyys, paha olo, sekä levoton sielu ja kroppa. pitkästä aikaa kuukausiin/vuosiin. Pitkän aikaa on vierähtänyt että olo todella on noin kamala, se kestää päiviä, eikä siitä olosta tai tunteesta tunnu pääsemään millään! Jopa terapeuttini oli melko yllättynyt tilastani, kun tiistaina kävin hänen luonaan, ja sanoin heti kättelyssä että vanne pään ympärillä on nyt sen verta kireällä, että ekaa kertaa kahteen vuoteen mitä olen hänen tykönään käynyt, en todella olisi halunnut istua alas, vaan kävellä huonetta ympyrää. Liikkua, purkaa pahaa oloa ja turhautuneisuutta. Tonttu on ollut niin läsnä, että olen huomioinut joka ikisen suupalani, jopa purkkaa ottaessani hiilarit ovat nousseet mieleeni. Jössessaatana sentään! Toki mielessä pyörähti käyntiin tuona sunnuntaina myös sellainen kalorilaskuri (silmissä ja mielessä vilisi numeroita, lukuja ja kaavoja sellaisella tahdilla kuin parhaimmallakin pörssimeklarilla ikään ) tuskaa helpoottaakseni, mutta lähinnä tämä paha olo ja tarve olla tekemässä jotain, liikkua, heilua, pysyä tekevänä on tapa sietää levottomuuttaa, ei kuluttaa (ainakaan tietoisesti ei). En muista milloin minulla olisi ollut tällainen olo. Katuminen ja syömisistä ahdistuminen ovat ennen kyllä aiheuttaneet kompensointia, pahaa oloa ja levottomuutta, mutta tämä tämmöinen vielä yhdistettynä kaikkeen edellä mainittuun.... oikeasti, häntäni alla tuntuu olevan suihkumoottori jolla on tarve pitää minut kokoajan liikkeessä ja lennossa, ja joka jättää polttomerkin ahteriin jos sen päällä koittaa hetkenkään istua. Eilen selvisin melkein istua kummatkin Emmerdalet paikoillanim, ennen viimeistä varttia kyselin jo kovasti äidiltäni mihin lähdettäisiin. Ei vain kyennyt olemaan sisällä, aloillaan, tekemättä mitään. 

Olin varautunut siihen, että reissu tuo omat haasteensa erityisesti syönteihin; rytmissä pysymiseen ja monipuolisuuteen, Voin kyllä olla itsestäni kuiteknin ylpeä, sillä paremmin kuin aiemmin, säilytin listan mielessäni, ja söin sen mukaan niin hyvin kuin kykenin, Ja kykeninhän minä, välillä huonommin ja välillä paremmin. Lämpimissä kärs  neniten: talo elää tavallaan ja vieraat käy ajallaan, ja tämän takia esim ei toista lämmintä ruokaa noihin päiviin kuulunut. Aamu- ja iltapalat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sujuivat hyvin, ja söin silloinkin kun muut eivät syöneet. Söin tosiaan myös makkaraa ja ranskalaisia omasta tahdosta ensimmäistä kertaa vuosiin, ja herkutteluni oli sallivaa, ja mieleni tekikin kaikennäköistä, eikä syyllisyys painanut. Vasta sunnuntaina olo alkoi olemaan sen verta levoton, että tämä vastasi jo melkoisesti syömisiin, ja illan sokerifiesta räjäytti jackpotin, ja maanatai meni aivan tonttuillessa. Tonttu ei paljoa koputellut, vaan räjäytti koko oven säleiksi, ja veti minut lekalla kumoon, ja sen jaloissa olenkin kompuroinut nämä viimeiset pari päivää. Suunnitelman vain yksinkertaisesi päätin ottaa takasin käyttööni tiistaina, sen verta ymmärsin että ei tästä muuten mitään hyvää taas tule, ja ei ole muuta tapaa päästä tästä kuin lähteä vastarintaan, mutta niinkuin sanoin, jopa purkan suuhun laittaminen on ollut tukalaa. Olen saanut siis palauteltua rytmin, syönyt suunnitelman mukaisesti taas, mutta samalla liitänyt kuin ajakka, turhautunut ja ollut hyvinkin tietoinen kaikesta mitä tapahtuu, ja mitä ei tapahdu. Sen verran olo on helpottanut, että olen saattanut istua aloillani nyt jo melkien tunnin tätä kirjoitellessani (edit; niin ehkä luulin, piti käydä heittään 11 km lenkki väliin ettei pää hajoa. Kertoo hyvin pitkälti siis siitä, millä voinnilla mennään vielä tänäänkin), ja taas olisi jo kova kiire kartanolle. Ennnn mene. Eli ei voi sanoa että aivan vielä ollaan palattu arkeen, vaan tässä sitä kovasti vielä työstetään.

Aivan outo, uus(vanha), vieras, pelottava ja ahdistava olotila minulle. Ehkä Tonttu on odottanut sopivaa aikaa iskeä, sen verta mallikkaasti on mennyt nämä pari viikkoa ilman mitään suurempaa hätää, niin käyttipä sitten heikkoa saumaa hyväkseen, ja tuli kylään kyllä sellaisella voimaalla ja rytäkällä, että tämä tyttö otti takkiin kuus-nolla, ja iskuja satelee jatkuvalla syötöllä koko ajan. Odotan vain että tämä loppuisi jo, ja olo tasoittuisi, edes hieman lisää. Pitäisi osata vain sanoa stop. Filmi poikki. Pysähdy, hengitä, rauhoitu. Anna olla, ja katse eteenpäin, uusin kirkkain, sallivin ajatuksin. Ei hätää. 

Milloinkohan moinen mahtaa tapahtua? 

~ Laura 

 

Taas on se aika vuodesta kun perheet, ystävät ja sukuilasiet kokoontuvat yhteen juhlimaan yhtä vuoden suurinta juhlaa. Minulle tämä lähinnä tarkoittaa sokeriöveriä kukon munimista suklaamunista, pakollista mämmiannosta jonka saa alas vain hukuttamalla sen huippua myöten vanilijakastikkeeseen, sekä loputonta hämmästelyä siitä, mikä ihme siinä harmaassa lampaanpaistissa, joka hunnutetaan myrkynvihreällä, hammastahnalle maistuvalla hillokkeella, on niin kerrassaan mahtavaa?! Tämän lisäksi pääsäiseeni kuuluu paljon myös kaikkea ihanaa ja hyvää, kuten hyvästä ruoasta nauttimista (pasha <3), rakkaiden sukulaiten seurassa vietetystä kallisarvoisesta ajasta, rennosta olemisesta sekä ulkoilusta ja shoppailusta (Pandan tehdas, here we come!). Tänäkin vuonna suuntaan kohti etelää, ja road trip kohti Jyväskylää armaan serkkuni hellään huomaan strattaa varhain huomenaamulla! Tylsin vaihe vaan sattuu olemaan juurikin tuo autossa yksin matkustaminen: ennen puoltaväliä olen käynyt läpi kaikki puhelimeni yhteistiedot soitellen aina ystävistä puolitututn tuttuihin, kuulumisia kysellen laulanut kaikki autosta löydetyt ikivihreät iskelämä cd:t läpi, rämpännyt radiokanavat läpi uudelleen ja uudelleen ja laskenut kaikki vastaantulevat rekat.... yleensä jo ennen Pihtipudasta olen aivan kypsynyt koko autolla matkustamiseen. Ahh, autoilu on ihanaa, kunhan sitä ei vain tee yksin. 

Mutta siispä: Oikein ihanaa, rentouttavaa, munarikasta, mämmin täyteistä, aurinkoista sekä kaikinpuolin maistuvaa pääsäisen aikaa kaikille! Muistakaa rentoutua, ja sallia itsellenne juurikin niin monta suklaamunaa, kuin vain mielenne halajaa ;) Itse panostin tänä vuonna määrän sijasta laatuun, ja tuliaiskassista löytyy kauniiseen paperipussukkaan pakattuja, pistaasilla, suklaamoussella, vanilijalla, mokalla ja crispillä täytettyjä, käsintehtyjä belgialaisia pröystäilymunia, ai ai ;) Kyytipoikana vähän Moscatoa A-liikkeestä, kyllä meidän nyt serkun kanssa kelpaa ;) Mitähän mahtaisi ravitsemusterapeuttini moisista pääsiäiseväistä tuumata? ;D 

Suklaista pääsiäistä kaikille! 

~ Laura 

Nytkähdys oikeaan suuntaan

Viimein! Nimittäin askel oikeaan suuntaan, pitkästä pitkästä aikaa. Oli se sitten missä muodossa hyvänsä kehossani, leveän hymyn se sai huulilleni tämän päiväisen klinikkapunnituksen yhteydessä :) Reilu viikko, reilu puoli kiloa. Ei huono alku ollenkaan?

Samalla tarmolla eteenpäin! Puhtia myös teidänkin päiviinne :) 

~ Laura 

Viikon valiot

Klara veckosslutet får alla! Tulihan se sunnuntaikin viimein, huh. Tai siis, nythan on jo maanantai.... muttakun aina aika ei riitä aivan kaikkeen vaikka kuinka olisi suunnitellut,ja hommat kusee. Hyvää alkavaa viikkoa siis myös! Kuluneeseen viikkoon on kyllä mahtunut monenlaista, niin olotilaltaan kuin mielentilataankin.Sellainen vastakohtien viikko! Väsymystä, mutta sitten toisaalta taas voimaa rientää sekä töissä, ystävien kesken, ja rikkoa omia rajojaan;haastaa sairautta, ja sitten taas jäädä sen jalkoihin. Mieli, ajatus ja into vetävät menemään etukenossa jossain tuolla, ja kroppa yrittää pysyä menossa matkassa, välillä huudellen hei odotatko vähäsen! Työviiikko on tuntunut loputtoman pitkältä, ja torstaina paiskaisinkin essun riuemusta kiljuen pukkarin nurkkaan; viisi päivää vapaata!!<3 Tarkoitus oli lähteä tampereelle, mutta niinkuin todettu, aina ei mene niinkuin suunnittelee. Jäin siis kotiin, ja ehkä hyvä niin. Vaikka en voi sanoa että väsy ja univelka olisivat mitenkään helpottaneet, olen kuitenkin nauttinut suunnattomasti näistä vapaista vain puuhastellen kotona, nähden ystäviä, tehden hyvää ruokaa, shoppailen ja hoitaen asioita. Nukkunut muutamat päikkärit ja yrittänyt tasata yörytmiä (hieman siinä onnistumatta...).  Sitten toisaalta huonot uutiset oman kunnon puolesta ärsyttäneet. Perjantaina kävin parin viikon tauon jälkeen tarkistamassa aamupainoni porukoilla yövyttyäni, ja harmistus oli melkoinen: tullut yhden tipuaskeleen verran taaksepäin, ja bmi tällä kaavalla laskettuna oli jo melkoisen paljon alle tuon 14. Klinikan terapetti lohdutti minua, ja kehoitti olla liikaa stressaamatta tuota numeroa, sillä nyt puhutaan vain luvuista ja edsimaaleista, eikä se pitkällä juoksulla merkitse mitään, kun kroppa on jo muutoinkin ollut pitkään aliravittu, ja pienet heittelyt tässä isossa konkurssissa eivät ole merkittäviä. Mutta kyllä se silti otti pattiin, harmitti ja hermostutti. Puntari näytti lukemaa, jota en muistakkaan sen ties milloin näyttäneen. Varmasti silloin kuin minut pari vuotta sitten TKssa punnittiin, ja sain pakkolähetteen ambulanssisetien kyydillä osastolle. Tai ala-asteella, Säikähdin hieman. Lauantaina söin meeelkoisen paljon, ja sunnuntai aamuna tilanne oli jo hieman parempi,ja sain hieman huokaista helpotuksesta, vaikkei juhlimista siinäkään luvussa oikein ollut. Tavaran kiertokulku suolistossa määrää varsinkin nämä "tyhjän mahan punnitukset", mutta siltikin ei se paino ihan noin ali rimojen ole kyllä hetkeen käynyt. En kertonut äidille vaikka kysyi, en halunnut aiheuttaa lisää turhaa huolta, mutta toki olen puhunut asiasta molempien terapeuttieni kanssa. Mutta nyt kuitenkin taas hieman "paremmilla" vesillä toverit :) Niikuin sanoin, pitkä viikko takana.

Mutta niin, kuluneesta viikosta. Jotenkin niin paljon kivoja pieniä juttuja, joista olen saanut repiä riemua pitkin pitkää viikkoa. Merkittävin niistä on ollut ehkäpä juurikin se, että (torstain romahduksesta huolimatta) mieli on ollut jotenkin tosi korkealla, ja olo on ollut super sosiaalinen, ja olen kaivannut ympärilleni ihmisiä normaalia enemmän, Liekkö tätä kevättä sitten? Töisssä on ollut mukavaa, ja juttu kollegojen kanssa luistanut, ja olen huomannut eläväni jonkinmoista Grey's Anatomy reality showta, ilman pukuhuone/siivouskomero-kohtauksia tosin ;D Meillä porukka on pieni ja tiivis, sekä iältään nuorta, joten juttujen taso, työtahti sekä huumori eivät ole aivan herkimmille. Töihin tullaan tuntia etukäteen (tai siis minä tulin, puhuttiinko jo siitä huonosta unesta?;)) ja  sieltä lähdetään... eikun eipäs lähdetäkkään, vaan vallataan alakerran pubin vakio nurkkaus, johon ei muut asiakkaat uskalla edes kajota: se on henkilökunnan oma pienni viihde keskus, jossa istutaan tuopit kädessä, nollat taulussa ja toivutaan työpäivästä. Ohoh, olinko työmaalla tosiaan 13 tuntia, hupsista? Näin kävi minullekkin keskiviikkona, ja mm. tämä tuntui äärimmäisen ihanalta: kerrankin minäkin jaksoin liittyä muiden seuraan, ja väsymyksestä huolimatta olla, höpöttää ja seurustella muiden matkassa edessäni kylmä juoma ja burgeri! Ei burgeri, vaan talon oma falafelannos, jota olen jo varmaan puolivuotta ajatellut ja kuolannut, mutta koskaan aikaisemmin en ole sitä, tai siis mitään listaruokiamme itselleni kokonaisena tilannut, en työaikana, enkä sen ulkopuolella, Mutta nyt sen tein, koska vaikka nälkä murjoi sisuksissa, en suostunut jäämään illanvietosta vain siksi, että lähtisin kotiin tekemään sapuskaa, kun olen kerta kahvilassa töissä. Eiihän siinä olisi mitään järkeä! Joten tein niinkuin muutkin aina, ja tilasin työpäivän loputtua oman annokseni keittiöltä, ja istuuduin sitä omenasiideri kaverina nautiskelemaan (ahmimaan),aivan kuten muutkin meistä. Olo oli niin normaali että olin pakhtua onnesta, ja illalla puolilta öin minun piti aivan kotiin soittaa, ja riemuita tästä pienestä, erittäin suuresta saavutuksesta äidilleni. Ja se annos..... niin hyvää, että ihan heti kohta tilaan kyllä uudestaan, ei toista puhetta. Rohkeus ja onnistuminen ruokkii onnistumista, sain taas todeta tämän :) Ja oli muuten miehen syötävä annos, ja minä meistä kolmesta sain tuhottua annokseni yhtä falafelpalloa lukuunottamatta kokonaan kun muilla tuli stoppi ehkä puolessa välissä! Ei se pieni koko vaan suuri maha ;D

Suuren suurta riemua aiheutti myös se, että Questini saapuivat!! Ja jälleen viikossa <3 Sitä riumunkiljahdusta kun luukuusta tippui jo vähän odottamani saapumisilmoitus, ja lähdin pakettia pääpostista enemmän kuin innoissani hakemaan, ensin kämpillä raivopäänlailla siivoten liki 5 tuntia putkeen, kerrankin paremmin nukutun yön jälkeen. Oivoivoivovioivoivoi! Eilen sitten mummolassa välipalaa kaivatessani tongin laukustani kauan odottamni uutuus maun S'mores, ja räävin kääreen innoissani auki! Puraisu... juu.. mmm.. aivan.. joo-o, rakenne, kyllä... maku... tosi kivasti suklaata... oih digestive pala.... juu.. hmmm..... Mutta höh. Pettymys! Tai ehkä petyin siihen että petyin, sillä ei patukka ollut pahaa, ei todellakaan! Sama ihana rakenne, hurjasti suklaa sattumia, ja nuo keksinmurut olivat jotain taivaallista. Mutta siltikin, not my favourite, niinkuin olisin patukan luullut olevan. Jokin siinä oli, ja hetken patukkaa mutustellessa ja syväanalyysia tehdessä totesin ja muistin jotain melko oleellista: mää en tykkää vaahtokarkeista! Ja tämä kyseinen patukkahan on amerikkalainen klassikko compo yhdistettynä suklaata, rapeaa keksiä ja vaahtokarkkeja!! Eli onko välttämättä ihme? :D Minun kielelleni patukka maistui liian sokeriselta, makealta ja äkläkältä, ja olin lötyäväni patukan mausta muka jotain kookosmaisuutta. No voihan höh. Hyvällä ruokahalulla minä patukan tuhosin, muttakun minä niin olin odottanut että tämä on jotain suurta ja mullistavaa, ja menisi top 3 listani kärkeen että heilahtaa, nutta vaan eipäs mennyt, ja liekkö edes mahtuu tuohon kyseiselle ranking-listalle. Ehdin jopa ajatella että onneksi en tilannut koko tusinaa, vaan irtopatukkoina, mitä, kuusi? Viisi? En edes muista. Kaikki tulee varmasti syötyä mutta se tunne kun suuret odotukset murskaantuvat ;D Onnekseni tilasin myös makuja, joita täältä oulun tienoilta ei ainakaan vielä kaupoista saa, joten voin fiilistellä niillä sitten näiden sijaan.

Uutuus boxi S'mores plus loput tilaamani ihanuudet: Peanut butter supreme, cinnamon roll sekä coconut cashew. Kissan sai kaupan päälle ;) 

Suklaan vähyydestä ei voimut valittaa, vaan sattumia oli ja heti kerralla kunnolla! Keksin palat olivat hillitympiä, ja todella hyviä.... mutta se vaahtokarkin(??) maku... no, jos lähtökohta on että en pidä vaahtokarkeista, mitä voidaan olettaa :D 

Kolmantena pitänee mainita ehdottomasti sosiaalinen elämä. Vaikkei uskoisi, niin olen työkavereiden lisäksi ehtinyt näkemään muitakin ihmisiä, ja eilen vein rakkaimpani (H:lle terkut vaan ;)) sunnuntai treffeille, koska emme oikein ole löytäneet yhteistä aikaa viettää kunnolla aikaa ainakaan pariin viikkoon, vaan vaihtaneet kuulumisia vain puhelimitse ja tekstaillen. Itseasiassa kävin moikkaamassa kyseistä ystävää jo lauantai-iltana myöhään, ja hyvin pikaisesti, mutta jo tuo puolituntinen oli kuin terapiaa minulle, ja muistin kuinka arvokkaita ja terapeuttisia ystävät ja heidän seura voikaan olla <3 Jo tuossa lyhyessä ajassa tuli puhuttua ja jaettua kuulumisia suut vaahdossa, mutta sunnuntaina tosiaan vaadin neidin kokonaan itselleni, ja vein likan jonnekkin, missä olen käynyt vain ja ainoastaan kyseisen toverin kanssa, en kenenkään muun, ja tästä harrastuksesta(??) on kehkeytynyt jo melkoinen insidejuttu ja vitsailun aihe. Nimittäin bingoon! Keksi-ikä siinä +75 kieppeillä, ja hyvin käänsimme katseita astellessa täyteen  bingo saliin.... tunnelma seisahtui, aivan kuin olisi astellut saluunaan! Näin käy joka kerta, mutta se on vain sen väärti ;) Mukavaa oli tälläkin kertaa, kun viime kerraasta taisikin olla jo reilu vuosi! Kannattaa kokeilla, ehdottomasti ;) Tämän jälkeen hieman kaupoilla kierttelyä ja kotia kohti, mutta oli kyllä puhdistavaa ja rentouttavaa sunnuntaipuuhaa. Kiitos muru <3

No sitten. Ohhoh, Oooohhoh. Tätä päivää en olisi ihan hevillä, ikinä kuunaan, en ainakaan tällä dynastialla uskonut tulevan sillä... voi itseäni aivan naurattaa ääneen, ja olen kaikesta edelleen hieman pöllöhtänyt! :D Enkä pelkästään sairauden takia, joka on rajoittanut sosiaalista elämääni, ihmissuhteita, uusien ihmiskontaktien sitomista, ja lietsonut yksinäisyyttä, jo valmiiksi heikkoa itsetuntoa ja uskoa omaan itseensä, ja siihen mitä minä, ja muut minussa näkevät. Nimittäin; olen käynyt treffeillä,enkä vain yhdillä, vaan peräti kaksilla saman viikonlopun sisään! Kyseessä on toki yksi ja sama herrasmies... Jeesumaariaristus, piirtäkää joku äkkiä rasti seinään! sillä vastaavaa tapahtuu todelle, todella, TODELLA, TODELLA, harvoin, jos siis koskaan ikinä! Siskot, siis jos minä, minä, MINÄ, MINÄ päädyn ulos, kahville, leffaan (!!!) jonkun ihan oikean, vastakkaista sukupuolta edustavan aidon ihmisin kanssa, niin jokaisella teistä on toivoa!! Siis ja nyt olen tosissani..... Viime treffeistä on kulunut aikaa jo...... en edes muista, ja sitä ennen itsetuntoni on ollut jossain kellarikerroksissa ja aivan liian heikolla hapella edes yrittämään, ja muutamat onnettomat kokeilun ovat kariutuneet ja kaatuneet ennenkuin ovat edes alkaneetkaan. Ehkä niillä toisilla osapuolen edustajilla olisi saattanut kiinnostusta riittääkin, mutta minä sulkeudun, pakenen, käännän selkäni ja ajatukseni kaikkia ja kaikkea vastaan, enkä ole kenenkään koskaan antanut edes kunnolla yrittää. Olen tottunut olemaan jo niin hyvin omillani, että satunnaisista kainalokaipuista huolimatta olen jo tyytynyt ja tottunut ajatukseen, että näin tulee myös olemaan. En varmasti edes osaisi olla tai tapailla ketään, yksin on niin helppo ja luonnollista olla. Mutta nyt päätin antaa ihmisille mahdollisuuden, ja panostaa sen verran tähän jo viime keväänä alkaneeseen "jotain sutinaa olis kiva saada"-ajatukseen, ja luopua vanhapiika ajatuksesta edes hetkeksi, ja edes yrittää. Pystyisi sitten taas olemaan seuraavat pari vuotta, vähintään, aivan tyytyväinen omaan panostukseen. Ja kiitos kuuluu myös yhdelle kokeistamme, jota kuuntelin koko viime viikon: tänne synnytään yksin, ja tänne myös kuollaan yksin! Ihan huumorilla heiteltyä sinkkumiehen läppää (taidamme olla koko työyhteisön ainoit sinkut, ja talon pessimistisin parivaljakko ;D), ja juurikin tuona omesiiderin huurteisena keskiviikko iltana armaan toverini avustamana latasimme puhelimeeni Tinderin, ja hän aivan kuin pelaten pasianssia valkkasi sieltä minulle tusinan miehiä... ja oho, kappas. Sunnuntaihin mennessä olen käynyt jo kaksi kertaa ulkona ;D  Vielä en osaa, halua, uskalla tai tohdi sanoa yhtään mitään, mutta olen vain niin tyytyväinen ja iloinen jo kaikkeen tähän astiseen, ja ennekaikkea siihen, että oikeasti olen saanut kammattua tukkani, hilattua ahterini ulos, ja uskaltanut kaikista menneen traumoista, huonosta itsetunnosta ja koekmuksen puutteesta huolimatta käydä ulkona. Siis treffeillä. Juma, paskon melkein housuihini edes kuistatessani moisen asian! En vain olisi ihan tätä päivää uskonut vähän aikaa näkeväni, mutta toisin kävi! Eli keep it up girls, jos minä tähän kykenen, kukaan mukaan Teistä ei siihen kuole myöskään. Vai olenko minä oikeasti vaan se ainua ihiminen tällä telluksella, jolla on ollut vähän ongelmia ja vaikeuksia oman itsensä, riittämättömyyden ja rehvailun suhteen? Olen saattanut elää ihan väärrässä uskossaki :D Mutta niin, rasti seinään, ja jäädään odottamaan kevättä kjehehehe.

Ja ruokaa.... lihaa, leipää, juustoa(!!!), rahkoja, lohta, salaatteja, puuroja, herkkuja... mitä näitä on nyt mennyt. Voittoja ja häviöitä, mutta sapuskaa on mennyt, ja melkoisen tyytyävinen olen ollut viikottaiseen suorittamiseeni. Suurin lisä ja muutos tuo leipä, joka tahtoo tippua aina ekana pois kun mössöt valtaa tilan, mutta nyt ruiskeipää kanamunalla ja paahtista juustolla menee, ja maistuu! Nami <3 Muutoinkin on tullut kokeiltua uusia makuja ja tehtyä löytömatkoja ruokahyllyjen välissä. Viikolla tuli myös suuri halu käydä ulkona syömässä, ja tulevalle viikolle jo suunnittelen kysyväni eri ystäviä sushille, fitwokkiin, uuteen salaattikahvilaan, sekä pitkään haaveilemalleni savulohipizzalle!

Katsahdin tuossa tänään aamulla hampaita harjatessani muuten peiliin niin, että näin itseni täysin takaapäin. Harja pysähtyi,  Ain't a pretty sight! Mieleeni palasi välittömästi viime kesän Lissabonin reissumme äidin ja siskoni kanssa, joka kaikessa ihanuudessaan oli minulle henkilökohtasiesti melkoisen mieltä avartava kokemus. Tuolla reissulla pääsin näkemään ja ihastekemaan upeita, terveitä, muodokkaita, hoikkia, terveitä naisia, jotka kantoivat itseään ylväänä, näyttivät kesäisissä vaatteissaan upeilta, eläviltä ja onnellisislta. Olinhan minäkin onnellinen, tavallani, mutta tuolla reissulla ensimmäistä kertaa ikinä koin suurta vastenmielisyyttä omaa kroppaani kohtaan. Painoni oli tuolloinkin melko alhainen, ja olkapääni, solisluuni, käteni ja tikku jalkani olivat kaikkea muuta kuin imarreltavaa katseltavaa. Puolet matkastani meni siis ihmisten ihailuun, ja omien ajatusten sulatteluun ja oivaltamiseen; minäkin haluan. Haluan juuri tuollaisen elinvoimaisen, terveen, solakan mutta jäntevän, kestävän ruumiin, jossa on hyvä olla ja elää, josta pidän huolta, ja joka vastapalveluksena pavelee minua hyvin. Naisia oli nähtävillä maan joka kolkasta, ja mallia ja muotoa oli jos jonkinmoista, ja koin suurta ihastusta ja kateutta heidän kauneudelleen. Erityisesti yksi päivä kun päälläni oli punainen olkaimeton paita, ja mustat shortsit, en tuntunut pääsevän yli enkä ympäri tuosta häpeästä ja ahdistuksesta,sekä tietoisuudesta miltä mahdoin näyttää. Vaihdoin kesken päivää pukukopissa päälleni pitkähiasen, oli vain pakko.

Tuo reissu siis antoi sysäyksen syksyllä sitten kunnolla vauhtiin polkaistulle motivaatioaallolle, jolla tiellä ollaan edelleen. Tänä aamuna nuo samaiset ajatukset sekä vaikea mieli palasi mieleeni hyvinkin elävästi, ja ensimmäinen huoleni olikin: olenko ennättänyt eniintyä työpaikan pukkarissa ilman paitaa jo monenkin edessä..!?Hyi kauhistus! Mitähän ovat mahtaneet ajatella. Hävettää, nolottaa. Miksen ole itse painoni pudotusta kyennyt taaskaan näkemään, kun vasta nyt? Painon putoaminen on tuntunut yleisessä vireystilassani jo jonkun viikon (...kuukauden...), mutta enpä ole tajunnut kurkata peiliin aikaisemmin, Olisi ollut ehkä syytä, Mutta nyt sitten. Ja ehkä hyvä niin. Nimittäin enemmän kun nyt pidempään aikaan koin taas suuren suurta ärtymystä, ja tein päätöksen: ja minähän en tasan pue päälleni yhden yhtäkään hiatonta paitaa ensi kesänä jos näytän vähääkään tältä mitä nyt! En tahdo, en halua, en kehtaa! En aio istua rannalla bikineissä jos olkavarteni näyttävät tältä, jos shortseissani ei ole täytteenä muuta kuin ilmaa, enkä pukea ylleni ihania kesäisä mekkoja joita olen intoutunut ostamaan. En näytä niissä miltään! haluan tulla nähdyksi, mutta en sen takia, että laihuuteni on silmiinpistävää. Nuo viime kesäiset lupaukset ja päätökset palasivat mieleeni siis jälleen, ja onneksi tällä kertaa hyvissä ajoin. Treffeillä olen käynyt vasta kahdesti, mutta kävipä mielessäni sekin ajatus, että en kehtaisi tähän hätään ottaa pitkähiaistani pois uuden tuttavuuteni edessä, sillä eihän minussa ole mitään nähtävää. Vain kovaa ja kulmikasta. Kun häpeää tarpeeksi omaa kroppaansa, niin ehkä sitä viimein alkaa jotain muutosta tapahtumaan, I'm ready!

Missio: hankkia tissit, pylly, reidet, käsivarret ja posket ensi kesäksi, ennen kuin kalsarikelit loppuvat.... jotain mitä esitellä ja mihin tarttua ;) Näin olen päättänyt, Aamen! 

Sellaien ajatusoksennus, olkaa hyvät!

~ Laura