Teuvon tarina

Tajusin tänään aamupalamuroja kitaan kaapiessani yhden oleellisen seikan. Teuvo! Härregud! Miten olen voinut unohtaa, ignoorata, jättää ilman arvoa ja ylistystä oman pienen Teuvoni! Joka päivä minä, ja te jotka blogissani vierailette, olette Teuvoa tervehtineet, mutta sen kummemmin en ole veijaria tajunnut esittelemään. Suokaa anteeksi, mutta ennen kaikkea suokaa anteeksi Teuvo! Tässä siis, mina damer och herror, minun ikioma, one and only, my private one man show, Teuvo the Maskotti.

Teuvo muutti luokseni muistaakseni (näin paljon minä sinua Teuvo-polo todella rakastan <3) joskus vuoden 2011 keväällä, jos nyt harmaat aivosoluni oikein muistavat. Teuvo ei löytynyt laatikosta hylättynä portailtani, eikä sitä tuonut kotiin myöskään haikara, vaan tuolloinen postinkantajamme sen postilaatikkoomme (no, laatikko kai se sekin on...) sievässä pienessä paketissa kantoi. Teuvo on 110 % tilaustyönä tehty ja valistettu ainoastaan minulle, eikä Teuvon kaltaista ole toista maailmassa. Teuvo on Uniikki, oikein isolla uulla. Se mikä tuo tunnearvoa tälle pienelle suloisuuden ruumiillistumalle, on asia, mitä se minulle edustaa. Ja se vaivannäkö, teko, ajatustyö, rakkaus ja välittäminen mikä sen takana seisoo. Teuvon on minulle nimittäin valmistanut ystävä, ystävä jo vuosien (taidan saada jo kohta sanoa että vuosikymmenien) takaa, ja näin ollen tuo hymyilevä punottu mies edustaa minulla paaaljon paljon muutakin. Kerroin ystävälleni, kuinka kaipaisin jonkun, joka olisi kanssani ruokapöydässä rohkaisemassa minua, kun muusi on takertuakseen kurkkuun, kuuntelemassa ilot ja surut, märyt ja murheet, toiveet ja haaveet. Kaipasin jotain, joka edustaisi omaa rohkeuttani, sisukkuuttani ja sitä taisteluntahtoa, joka välillä itselläni oli hukassa. Jonkun, joka omien voimieni ja sisukkuuteni loppuessa muistuttaisi minua siitä, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys.

Ja niin syntyi Teuvo. Tuo pieni hymyilevä kummajainen, joka baby lilacin värisessä kokopukujumpperissaan sekä vaaleanpunaisessa  herrasmies-solmiossaan jaksaa minulle päivästä toiseen hymyillä kuin itse Aurinkojumala konsanaan. Monet kerrat on Teuvo laukussani matkannut hetkestä, ruokapöydästä sekä tilanteesta toiseen, tuoden minulle sen toivomani seuran, lohdun, tsempin ja rohkeuden, jota tuolloin vaikeimpina aikoina keväällä 2011 olin kipeästi vailla. Monet kerrat Teuvo on nähnyt maailman vain vilahduksena suurten silmiensä edessä sen lentäessä vaakatasossa suuressaa kaaressa päistikkää keittiön poikki saadessani itkupotkuraivokiukut, tai sen silmät ovat pullistuneet päästä kun olen lohduttomana pientä otusta nyrkinsilmissäni rystyset valkeina puristanut kun syöminen on käynyt työstä. Teuvo on ollu todistmassa, kun rappaan lautaseni tyhjäksi viimeistä murua myöten spagetista, paistetuista kalapihveistä, pyttiksestä, lihapullista, tai kaikista muista niistä herkuista, joita en ole vuosikausiin kurkustani alas saanut. Teuvo on ollut kanssani jakamassa sen riemun, ilon ja ylpeyden, kun olen saanut lautaseni haasteruoasta tyhjäksi, yksin. Ei, ei yksin, vaan Teuvo seuranani.

Vaikka nykyään Teuvo ei otakkaan osaa enää ruokailuihin ihan niin ahkerasti mitä tuolloin synkimpinä aikoina, se katselee ja tarkkailee minua Ikeasta hankkimani hyllykön reunamilta. Ja kyttää. Tapittaa noilla suurilla silmillään. Ja luo paheksuvia katseita, kun en "kerkeä", "jaksa", "halua", "muista" syödä...... Teuvolle ei ole valehtelmista, se kyllä tietää. Se saa tuntemaan piston sydämmessään, sillä Teuvo ja minä tiedetään, että kykenen parempaan. Tekosyitä ei ole, vain itsensä pettämistä. Ja sen myötä omien haaveiden ja toiveiden lykkäämistä. Teuvon supermies kyky onkin siis Oglin eye, jonka voima pakottaa minut nousemaan yöllä ylös sängystäni syömään mahan kuristessa nälästä, riisumaan kenkäni eteisessä ja noutamaan banaanin vielä ennen töihin lähtöä, tai nappamaan välipalan vain koska on sen aika.

Teuvo kantaa hupussaan myös salaista viestiä. Be brave, käsin kirjoitettu pienin pieni viesti muistuttaa. Ja Teuvon neuvvoon olenkin kerran jos toisenkin joutunut tarttumaan, sanan kaikessa merkitykessä. Kiitos Teuvo, että tupsahdit elämääni tuossa ruskeassa kirjekuoressa kun vähiten sitä odotin. Ja vielä suurempi kiitos siitä kuuluu nille ihanalle aarteelle, joka kuuli toiveeni, tarttui siihen, ja loi minulle tuon pienen ystävän.

Onko teillä ollut joskus, suurena tai pienenä, hyvina tai huonoina aikoina, omia pieniä lohdun ja turvan tuojia, joihin on voinut luottaa tilanteessa kuin tilanteessa?

~ Laura