Elä äänellä jonka kuulet

Olen onnellinen. Olen onnellinen siitä faktasta, että yhä useammin herään päivään, joka tuo tullessaan minuun enemmän ja enemmän halua ja tahtoa päästää sairaudestani irti. Elää normaalia nuoren naisen elämää, kokea ja näkeä, uskaltaa ja rohjeta. Matkustaa, käydä töissä, opiskella, seurutella, tavata ystäviä, ja nauttia juuri siitä aivan normaalista arjesta ja sen riennoista, ilman sairauden tuomaa helvettiä. Tällä tiellä olen ollut jo useamman vuoden verran, ja vaikka tuon polun pään löytäminen saattoi kestää minulta aivan liian pitkään, on tämä polku ollut silti taivaltamisen arvoinen. Olen kasvanut, kokenut, onnistunt ja epäonnistunut, tavannut ihanaia ihmisiä, ja nähnyt ja kuullut heidän tarinoitaan. Kohdannut niin hoitavia tahoja kuin kanssasisariakin. Pitkän matkaa olen kohti parempaa jo kulkenut, hissuksin, omaan tahtiin, ehkä liiankin verkkaisesti matkaa tehnyt, välillä kompuroiden, mutta ylös nousseena, ja jatkanut askellusta. Viimeinen vuosi, ja viimeinen puolivuotinen taas ovat tuoneet jo enemmän saavutuksia, hyvin pitkälti erityisesti pääkoppani ajatustyössä. Tuntuu kuin alkaisin todella olemaan valmis jättämään tämän luvun elämästäni, ja siirtymään eteenpäin. Seitsemän vuotta. Seitsemän pitkää vuotta olen sairaudeni kanssa elellyt, ja nyt haluaisin usklataa jatkaa matkaani yksin. Terveenä ja normaalina, onnellisena ja tasapainoisena. Vuoden sisään olen todella oivaltanut mitä elämältäni haluan, mitä unelmia ja haaveita, sekä tavotteita haluan ryhtyä toteuttamaan ja tavoittelemaan. Onhan niitä aikaisemminkin ollut, mutta sen sijaan että näkisin ne kaukaisesti usvan lävitse, nyt näen ne selkeästi ja kirkkaina, todellisina. Ne eivät ole vain tuolla jossain, vaan todella toteutettavissani. Ainakin yrittää täytyy. Olen katsonut sivusta mitä kaikkea olen nuoruudessani menettänyt, katsonut toisten elämää ja miettinyt olisiko minunkin pitänyt uskaltaa. En ole katkera, kaikella on tarkoutuksensa, ja minun oli tarkoitettu käydä tämä kaikki läpi juuri näin kuin olen sen käynytkin. Mutta kyllä tulevaan voi myös vaikuttaa. Sen sijaan, että katsoisin taakseni, keskittyisin siihen kaikkeen mitä kaikkea on jäänyt näkemättä ja elämättä, kuinka ihanaa minulla olisi voinut olla, mitä kaikeea olisin voinut kokea, mistä kaikesta olisin voinut nauttia. Nyt viimeisen vuoden sisään olen oivaltanut kääntää katseeni eteenpäin, ja ruvennut näkemään mitä kaikkea voin vielä olla, kokea ja näkeä. Olen menettänyt sairaudelleni vuosia, mutta en saa tuota aikaa takaisin murehtimalla ja syyllistämällä. Sen sijaan, voinkin keskittyä parempaan tulevaan, ja kaikkeen siihen mitä on vain edessäni, kun vain uskallan jatkaa juurikin tällä polulla, jolla olen jo aloittanut. Haluan vain sitä enemmän, nopeammin, ahnaammin, ja kunnolla. Miksi paino ei sitten nouse? Miksi se voi olla niin vaikeaa ja vastenmielistä? Olen sättinyt ja moittinut itseäni, riemunnut onnistumisista mutta ruoskinut epäonnistumisista ja notkahduksista. Mutta entäpä jos minä olenkin vain tarvinnut kaiken tämän ajan, jotta päästään tähän hetkeen missä nyt ollaan: haluan, TARVITSEN, tätä todella, ja tunnen olevani aidosti valmis tähän kaikkeen. Valmis elämään, uusiin seikkailuihin, parempaan huomiseen, ja sen saavuttaakseni sairauden nujertamiseen, taisteluun, vaikeuksiin ja ahdistuksiin. Jospa mieleni ja ajatukseni ovat olleen raakileita, en ole ollut tarpeeksi vahva, valmis ja kypsä päästämään sairaudesta, koska en ole tiennyt miksi näin olisi. Miksi näin tekisin. Mutta nyt sen tiedän. Se otti aikansa, mutta viimein olen saapunut siihen pisteeteen. Se oli niin tarkoitettu kohdallani. Nyt ensimmäistä kertaa minulle on tarjolla myös apua, tukea, nauvoja ja konsteja tähän kaikkeen, ja vaikka siiheen ojentavaan käteen on myös hieman pelottava tarttua, haluan tehdä niin, aivan varmana. Olen nähnyt mitä anoreksia on, mitä se tekee ystäville, perheille ja erityisesti sairastuneelle itselleen, en tunne tarvitsevani sen tuomaa kurjuutta enää yhtään enempää. Olen tarvinnut sitä joskus johonkin, mutta en halua tarvita sitä enää. Valheellisesti voin luulla että sairaus on osa minua, se on elämääni, jotain mitä minä olen ja millä minä itseni leimaan, mutta näin ei ole. En halua tarvita sitä enää, ja haluan uskaltaa päästää irti. Se pelottaa, ahdistaa, ja pistää miettimään, mutta noina heikkouden hetkinä koitan palata siihen visioon, mikä edessäni häämööttää: haaveet, toiveet, unelmat ja tavoitteet. Kaikki ne mitä en joskus kyennyt näkemään, mutta nyt näen. En halua katsoa vain vierestä sitä elämää mitä itsekkin voisin elää, vaan haluan saada roolin tuosta näytelmästä. On ollut aivan mieletöntä oivaltaa tämä kaikki, ja vain ihmetellä, että missä vaiheessa tämä kaikki ymmärrys, tahto ja rohkeus ovat minuun hiipinyt. Niinkuin todettu, minulla siihen meni vuosia, mutta nyt voin ainakin sanoa, että mieleni on kroppaani edellä. Kun niin tahtoisin jo olla, mennä ja elää, rientää, juhlia ja tanssia, kroppani raahaa perässä. En osaa antaa itselleni aikaa, armoa ja lepoa, vaan koen että kaiken pitäisi tapahtua nyt heti. Aivan kuin silmän räpäyksessä luulen minusta tultavan terve ja oma vanha itseni, mutta eihän se näin mene. Edessä oleva polku on vielä pitkä, eikä ihan varmana ruusuinen. Ei saa hätiköidä, kurkotella liian korkealle ettei alastullessa satu liikaa. On vain niin hienoa kun viimein tietää mitä elämältään haluaa, ja mitä ei halua, niin kiire tuntuu olevan aivan vimmaton. Olisi vain osattava antaa itselle aikaa, sekä ravintoa ja lepoa sitä huutavalle ruumille. Luulenkin, että alhainen painoni johtuu juurikin tästä: minulla olisi jo niin kiire rientää mukana kaikessa mahdollisessa, jaksaa valvoa, tavata ystäviä ja ottaa takaisin kaikki se mitä olen tähän mennessä missannut ja menettänyt. Vaan kun pitäisi olla kärsivällinen, muutoin tuo kiire, ryntäily ja säntäily kääntyy itseään vastaan, niinkuin on jo tehnyt: aliravittu ja uupunut kroppa ei pysy mielen menossa matkassa, vaan uupuu ja kuihtuu entisestään. Mielen kirkkaus tuntuu sokaistaneen myös terveen järjen, ja elämänjano ei muista kuunnella kaikkia osapuolia, vaan janoaa vain lisää, kahmii liikaa ja lyö vettä kiukaalle. Tämä kaikki on tosin hienoa, mutta nyt olisi osattava hieman hillitä ja hidastaa. Olla kärsivällinen ja kuunnella kehon lähettämiä viestejä. Tarvitsen painoa noin kymmenisen kiloa lisää, ja tuo pyrähdys ei todellakaan tule tapahtumaan yhdessä yössä. Tämän lisäksi tarvitsisin unta ja lepoa, riittävästi aikaa, ja pitkän pinnan. Rohkean mielen ja paljon uskallusta. Kykyä ja tahtoa uskoa haaveisiini ja unelmiini. Aivan vamana minullakin jossain välissä matkaa tulee halu heittää pyyhe jälleen kehään, luovuttaa, ja jättää projekti kesken, mutta tällä kertaa luotan ja lasken kaiken nyt ympärilläni häärivän hoitohenkilökunnan varaan. Tähän asti olen joutunut pärjäilemään omillani, ja terapeuttini lisäksi kontrollia on yrittänyt säilyttää satunnaiset tk käynnit, ravitsemusterapeutin tapaamiset, sunmuut satunnaiset ihnmiset, joita on ripoteltuna vuosien varsille vain muutama hassu yksilö. Minulla ei ole ollut tukiverkostoa tai hoitosuunnitelmaa, hoitajia tai terapeutteja, eikä pakollisia käyntejä tai tarkistuksia koskaan. Ehkä tästäkin syystä fyysinen kuntoutuminen on ollut näinki hidasta, sillä olen saanut olla ja kirmata laitumilla täysin vapaana, mistään tai kestään murehtimatta. Olen sokeutunut omalle keholleni ja ololleni, ehkö ole osannut kantaa huolta tai murhetta omasta hyvinvoinnistani, tai silmä miltä näytän tai miten jaksan. Aina välillä toki heräten ja tsempaten, mutta sitten taas aina lipsuen samaan vanhaan uomaan. Nyt luotto tulevaan on kova, ja tehostuva hoitomuoto antaakin minulle suunnattomasti voimaa ja tsemppiä päästä todella eteennpäin. Näin ainakin uskallan toivoa ja ajatella, vaikkeivat suunnitelmat hoitoni osalta vielä olekkaan täysin selvinneet tääysin. Vielä pitää malttaa odottaa.Takanani seisoo nyt kuitenkin rivi ihmisiä, jotka pakottavat minua eteenpäin, ja vaikka tämä hirvittää, antaa tämä kaikki myös suunnattoman paljon voimaa ja rohkeutta. Ja luottoa. Luottoa siihen että josko tällä kertaa minäkin pääsisin maaliin asti, enkä vain kompastuisi taas kalkkiviivoille. Nyt on minun aikani saada oma ääneni kuuluviin, ja oma minäni säteilemään, sekä tulla nähdyksi. Pitkään aikaan, tai ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tunnen suurta elämän ja taistelun tahtoa, kunhan saan siihen vain kaipaamani avun, tuen ja rohkeuden. Minussa on tuo rohkeus, toivon vain löytäväni sen, ja tarttuvan siihen toden teolla, kynsin hampain. Epäonnistumista ei saa pelätä, ja takapakit vievät aina vain eteenpäin, mutta kunhan vain jaksaa uskoa omiin voimiin ja rohkeuteen, ja muistaa antaa itselleen aikaa, tilaa ja ymmärrystä, että tämä kaikki voi viedä hetken. Veihän se seitsemän pitkää vuotta päästä tähän hetkeen, tähän aamuun kun nyt tätä kirjoitan, ja tunnen itseni suuremmaksi ja vahvemmaksi mitä pitkiin aikoihin. Elämä on kuin happea, jota haluan vetää keuhkoni täyteen uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän, kunnes aivan hengästyn. Koostani, painostani, rumista raajoistani huolimatta tunnen olevani nyt suuri ja kaunis, täynnä voimaa ja rohkeutta. Olen sanonut jo useamman kerran tämän alkaneen vuoden kuluessa, että oma kehoni tuntuu oudolta ja vieraalta; ei ollenkaan omalta. Ehkä näin onkin. Tervehtyvä mieli ei sovi tähän temppeliin, vaan vaatii itselleen paremmat olosuhteet olla ja hengittää, kasvaa ja kehittyä. Eipä siis auta kuin ryhtyä rakennustöihin, jotta olo tuntuisi jälleen omassa kropassa tutulta, turvalliselta, ja ennenkaikkea omalta. 

Tänään tunnen olevani onnellinen, niin aidosti kun  ihmine voi vain tuntea.

~ Laura