Työkyöpeli

Huhhuei. Johan loppui rutkutus siitä, ettei ole töitä riittämiin. Ajattelin näin lyhykäisesti ilmoitella olevani edelleen elävien kirjoissa, sekä pahoitella tätä hetkellistä hiljaiseloa. Postausideoita olisi pää pullollaan, sekä puolivalmiita kirjoituksia roikkuu rästissä jo useampi, mutta meneillään minulla on sellainen työputki, ettei aikaa tai energiaa ole yksinkertaisesti vain riittänyt. Viime perjantaina aloitin putken kevyellä, yli 14 tunnin rupeamalla, ja sama putki on jatkunut tähän päivään saakka, ja jatkunee ainakin perjantaihin. Vaikka töitä on saanutkin vääntää niska limassa, olen tästä siltikin todella iloinen, sillä moinen äkillinen työtuntien lisäys johtunee siitä, että olen aloittanut työskentelyn uudessa paikkaa entisen lisäksi! Me so happy :) Vaikka tämä viikko onkin kulunut uusien asioiden opettelussa sekä talon tavoille totutellessa, paikka tuntuu todella lupaavalta, ja päiväni ovat kuluneet kuin siivillä (eilinenkin reilu kymmentuntinen päivä suorastaan kuin "vilahti" vain, mitä nyt loppu päivästä alkoi jo hieman askel painaa....).

Mutta niin, uusi työ, uudet kujeet, ja vanha siihen kylkeen. Sekä ekstraushommat, joihin myöskin lupauduin kolmanteen paikkaan. Kyllä, en osaa sanoa ei. Mutta nyt on painettava kun siltä tuntuu. Mutta kieltämättä olen lepopäivää vailla. Myönnän olevani vielä hieman puolikuntoinen, ja pahana tapanani on ahnehtia asioita vähän liikaa, ja monesti oman hyvinvoinnin ajatteleminen jää hieman taka-alalle. Työt molemmissa paikkaa ovat kuluttavia, kiireisiä ja seisaallaan oloa koko ajan, joten tiedän että saan tosissani alkaa kiinnittämään yhä enemmän huomiota ruokailuihini, jotta edessä ei ole taas täysi uupelo. Uupelohan tuo meinaa olla jo nytkin, mutta siitä päästään kunhan pääsen lataamaan akkuja tulevan viikonlopun aikana. Sen verta alkaa pää olemaan jo tötterössä, että työt meinaa seurata niin kotiin kuin uniinkin: kauppalistaa alkaessani kirjoittamaan, etsin kodistani paperin sijaan kuumeisesti kassakonetta, pelkästään siitä syystä että työmaalla nappia painamalla kassa sylkee sinulle palan tyhjää paperia asialistaa varten. No, ei löytynyt kassaa minun taloudestani, mutta tuossa vaiheessa myönsin jo itselleni, että nyt alkaa olla hetki, jolloin pitää alkaa hieman jarruttelemaan. Suoritan viikon työt kunnialla loppuun, ja viikon lopun otan lunkisti, kiitos. Jos saisin hieman myös energiaa kirjoitella tänne ajatuksia, joita olen jo pitkään aikonutkin. Ajatuksia uudesta työpaikasta, siellä jaksamisesta sekä ruokailuista löytyisi myös vaikka millä mitalla, mutta tällä hetkellä väsymys puskee päälle jyrän lailla, joten säästän nuo raapustelut hetkeen, jolloin päässäni virtaa muutakin kuin ilmaa.

Tässä tämmöinen mitään sanomaton, hyvin häthätää, silmät ristissä ja kuolavana jo suupielestä roikkuen kirjoitettu "täällä vielä porskutellaan"-kirjoitus, ja lupaus tulevista kirjoituksista. Kunhan saan vain hetken huilittua sekä toivuttua työputkesta, uni velasta ja jalkojen pakotuksesta, ryhdistäydyn jälleen toimimaan! Tällä hetkellä ainoa mihin kykenen on raahautua kaupan kautta kotiin, sekä pysytellä hereillä tökkimällä itseäni tikulla silmään aina siihen asti kunnes on aika ja lupa mennä nukkumaan. Hyvää yötä! Huomenna harjoutukset jatkuvat!

~ Laura

Pakkopullaa

Eilen sain piiiitkästä pitkästä aikaa ihan kummat kilasrit illalla. Otsikkokaan ei voisi olla yhtään osuvampi, sillä kyseinen hepuli johtui juurikin syömästäni pullasta. Mitä ihmettä? Kuluneen kesän aikana olen saanut työstettyä melkoisen hyvin sanaa "joustavuus", "suunnittelemattomuus", "lupa" sekä " yllätys". Elämää, eikä sen ruokailutilanteita voi eikä pidä suunnitella jo tunteja tai päiviä etukäteen, tai tuntea suurta tuskaa sitten kun suunnitelmista poiketaan. Tänä kesänä olen juurikin hätyytellyt Tonttua ajatuksilla ja teoilla, jotka aiheuttavat minussa suurta ahdistusta: tehdyista suunnitelmista poikkemista sekä yllätyksellistä, ennaltasuunnitelmatonta extempore syömistä. Olen syönyt tarjotun jäätelön, itseleipomiani pullia, "väärän" päivällisen "väärään" aikaan monen monta kertaa, syönyt "vähemmän" hyvää piirakkaa vain koska sitä minulle tarjottu, juonut lonkkua vaikka mieleni ja kehoni ei sitä edes halunnut, syönyt munkin ykskaks sitä edes ajattelematta..... kertoja on kertynyt lyhyeen aikaan monia, ja vaikka toinen kerta on tuonut mukanaan toista kertaa enemmän ahdistusta ja ajatustyötä, on jokainen kerta kuitenkin rohkaissut tekemään aina uusia hyviä ja normaaleita päätöksiä. Eilinen pullan syönti ei kuitenaan mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan....

Syytän väsymystä. Myönnän väsyttäneeni itseäni hieman liikaa viikonlopun aikana. Lauantaina lähdin äitini kaveriksi Likkojen lenkille Oulua kiertämään, mikä sinäsä ei ollut iso juttu, mutta koska takana oli useampia huonosti nukuttuja öitä, heikompia suorituksia keittiön puolella, sekä edessä vielä työilta, oli kohtaloni sinetöity. Sunnuntai, maanantai,sekä vielä tuo eilinenkin meni pienessä pöllyssä, unen puutteesta sekä nälkävelasta toipuessa. Ei se otollisin hetki alkaa Tonttua hätyyttelemään.... tuli takkiin kuus-nolla. Vai tuliko? No ei ehkä sittenkään. Kait. Ehkä. En vielä tiedä. Kaikki lähti liikkeelle kun tiesin viettäväni päivän kaupungilla hyvän ystäväni ja tämän serkun seurassa shoppailun ja läyryämisen merkeissä. Tiesin, että minun on syötävä hyvin, jotta jaloillaan oleminen ei entisestään vain syvennä jo olemassa ollutta nälkyyttä. Eli tumppasin sisääni kaksi isoa lautasellista (itse kasvattamistani!! *smug*) kesäkurpitsoista tehtyä uunipataa kasviksilla, kun puhelimeni soi. Sieltäpä soitteli kyseinen ystäväni kaupasta, iloisesti kysäisten, josko minäkin haluaisin korvapuustin syötäväksi ennen kaupungille lähtöä. Nöööyyyy!!! Miksi miksi miksi aiiinaaa?! En tarkoita tällä sitä että kyseinen ystäväni olisi minulle aina nisuja tyrkyttämässä, vaan sitä, miksi minulle käy aina näin juuri tämän ystävän kohdalla?! Itselläni on vahva tunne siitä, että aina, ihan joka ikinen kerta kun kaverini tarjoaa minulle jotain hyvää, olkoon se vaikka suklaata, irtsareita, jäätelöa tai leivosta, olen joutunut sanomaan ei, koska olen juuri noussut ruokapöydästä, syönyt jäätelön hetki sitten, mässännyt edellisenä päivänä pussillisen lakuja, ettei minulla oikeasti ole vain tuolla hetkellä tehnyt mitään makeaa mieli! Tottahan toki mukaan on mahtunut myös hetkiä, jolloin omasta tahdostani riippumatta Tonttu on puolestani vastannut, jolloin en ole kyseistä herkkua "halunnut" syödä, mutta voihan kura, varmaan 90 % noista kerroista minulla ei ole oikeasti ollut makean kaipuuta, tai tilaa mahassani.

Joten siis. Siinäpä sitä sitten oltiin. Taas. Voihan kakka, sanonko suoraan. Maha korealla kummulla, ruokaa korvista valuen en vain yksinkertaisesti kehdannut taas sanoa ei. Tunsin, että ystäväni täytyi epäillä etenemistäni, sillä niin monta kertaa olin hänen tarjouksistaan kieltäytynyt ja "selitellyt" syitäni, vaikka ne niin monesti paikkaasna ovat pitäneetkin. Tunnen itseni aina niin epämukavaksi noina hetkinä, koska ensimmäinen ajatus päässäni on vain ystäväni ajatuksen hänen päässään. Jaaha, taas on tytöllä kootut selitykset, Ei vain tohdi eikä uskalla, eikä taida tohtia eikä uskaltaa enää koskaan. Puhelinta pidellessäni, ja tuota skenaariota päässäni pyörittäen ajattelin: Tätä on elämä. Ennalta-arvaamatonta, yllätyksiä täynnä. Joskus on taivuttava suorituksiin, joihin ei välttämättä halua. Aina ei välttämättä tee mieli, mutta joskus on vain kohteliasta tarttua tarjoukseen.... "Juu, osta vaan, oon siellä kohta".

Jumaleisson!! Pulla oli oman pääni kokoinen! Olin jo matkalläa pyöräillessäni ajatellut, että tungen pikku nisun itseei vaikka väkiste, ihan vain näyttääkseni, että kyllä tämäkin tyttö saa pullaa nieltyä! Mutta että saa unohtaa sen sanan pieni... Siinä se pötkötti, puolikas jalkapallo. Mahaa kivisti jo entisestään, ja makeaa ei haluttanut sitten yhtään. Huomatkaa, pulla itsessään ei juuri aiheuttanut kylmiäväreitä, vaan ajatus sen "väkisin" syömisestä, täyteen mahaan tunkemisesta sekä mahdollisesta olosta sen jäljeen. En ollut ajattelut syöväni pullaa tänään. Ei voi mitään, siinä se nyt oli, ja koska, summa summarum, aina ei voi tietää mitä kulman takana (tai tässä tapauksessa ystävän tarjottimella...) odottaa, hiljennäppäs ne äänet päässäsi ja käy kiinni.

Aluksi leikkasin pullasta vain neljäsosan, ja mussutin sen makeihin suihini. Pulla oli ihanaa, kunnon kanelitahnamössö-unelma, sinä päivänä paistopisteessä paistettu. Mahani oli täysi, mutta mieli tyhjä. Molemmat kavereistani jatkoivat omien pulliensa syömistä, ja minä en saanut omastani rauhaa. Kuinka ärsyttävältä mahtoi näyttääkkään, kun sain nakerrettua pullastani vain niin pienen osasen... Tyhjää parempi, ehkä parhaimpia suorituksia minulta heidän silmissään tähän asti, mutta minulle se ei riittänyt. Halusin tosissani näyttää että kyllä minäkin kykenen nykyään jo herkuttelemaan. Ajoitus oli vain hieman pielessä, tälläkin kertaa. Moisten ajatusten saattelemana noudin keittiöstä loputkin korvapuustistani, ja tungin koko pullan sisuksiini mukisematta. Hyvää oli, kiitos.

Mutta voi sitä oloa sen jälkeen. Olin ihan hirmuisen täysi. Ihan  tukossa. Jos olin aijemmin ollut täysi, niin nyt mahani kohosi kuin saari merestä. Kaupassa mietin myyjien katselevan "onnellista" odottavaa äitiä, mutta eivätpä tienneet totuutta siitä, mikä siellä mahassa kiersi lapsen sijaan. Oloni oli todella tukala, ja tuo olo tahtoi viedä ilon ja nautinnon sekä kaiken huomion shoppailulta. Yritin juoda paljon vettä, jotta oloni hieman asettuisi, ja pikku hiljaa, noin kolmen tunnin jälkeen syönnistä huomasin, etten joudu enää pidättelemään ilmaa sisälläni jatkuvasti. Huh helpotusta. Mutta eipä tuonut parempi fyysinen olo mukanaan parempaa psyykkistä oloa. Yritin harhauttaa itseäni käymällä kävelyllä vielä illasta ystäväni kanssa väsymyksestä huolimatta, mutta kotiin palattuani väsymys, täysi maha, tunteja jatkunut henkinen paha olo lyyhistivät minut vain lattialle lähestulkoon hysteeristä väsykatumusitkua tihrustamaan. Minun piti päästä purkamaan oloani jollekkin, jotta saisin moiset ajatuksen ulos koneistostani. Siispä, tartuin vuorostani puhelimeen, ja rimpautin samaiselle ystävälleni, joka oli tuon pahaisen pullan hankkinutkin.

Ja olipahan varmaan erityisen mielenkiintoisen kuulonen puhelu. Minä itkeä nyyhkytin ja vikisin (tosissaan, olen varma että 89 % puhelustani meni kaveriltani ymmärtämättä....) kaiken pahan olon itsestäni pois, selitin miksi pulla teki oloni niin tukalaksi, ja miksi olin sen tahtonut syödä. Ja kaiken tuon sanominen ystävälleni auttoi. Ihan hurjasti! Tunisn, että rauhoituin, eikä pulla tuntunut enää isolta asialta. Se oli vain se vimmattu paha olo ja halu käsitellä asia, jotta voin jättää asian taakseni. Ystäväni kuunteli ja ymmärsi, ja kehui suoritustani, ja kehoitti minua kaikesta huolimatta olemaan suorituksestani ylpeä: olinhan minä vaikeasta olostani ja täydestä mahastani huolimatta väkipakolla näyttämisen halu silmissä kiiluen tuon pullan kokonaan syönyt! Ja totta, vaikka se ei vielä eilen hienolta saavutukselta tuntunutkaan, kyllä se jo nyt uuden päivän myötä alkaa siltä vaikuttamaan.

Että semmoinen häppeninki. Pitää pitää väsymystä ja ruokailuja silmällä tarkemin, ettei moisia floppeja pääse ihan heti tulevaisuudessa tapahtumaan uudestaan.... Ei kivoja tuollaiset, mutta ainapa nuistakin näyttää pääsevän yli kun tarpeeksi kaun työstää. Huhhei. Hmm. Nyt mieli tekisin jo jotain muuta hyvää...ehkä porkkanapiirakkaa, jota joskus käyn Stockalta harmstraamassa, ja nautiskelen suuren haarukan kanssa ;) Ahdistukseen ei parane takertua, kosa se vain ruokkii lisää sairasta ajattelua, jolloin noidankehästä on entistä vaikeampi päästää irti.  Siperia opettaa, niin ne väittää.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille, let's kick some asses, shall we!?

 ~ Laura 

Teuvon tarina

Tajusin tänään aamupalamuroja kitaan kaapiessani yhden oleellisen seikan. Teuvo! Härregud! Miten olen voinut unohtaa, ignoorata, jättää ilman arvoa ja ylistystä oman pienen Teuvoni! Joka päivä minä, ja te jotka blogissani vierailette, olette Teuvoa tervehtineet, mutta sen kummemmin en ole veijaria tajunnut esittelemään. Suokaa anteeksi, mutta ennen kaikkea suokaa anteeksi Teuvo! Tässä siis, mina damer och herror, minun ikioma, one and only, my private one man show, Teuvo the Maskotti.

Teuvo muutti luokseni muistaakseni (näin paljon minä sinua Teuvo-polo todella rakastan <3) joskus vuoden 2011 keväällä, jos nyt harmaat aivosoluni oikein muistavat. Teuvo ei löytynyt laatikosta hylättynä portailtani, eikä sitä tuonut kotiin myöskään haikara, vaan tuolloinen postinkantajamme sen postilaatikkoomme (no, laatikko kai se sekin on...) sievässä pienessä paketissa kantoi. Teuvo on 110 % tilaustyönä tehty ja valistettu ainoastaan minulle, eikä Teuvon kaltaista ole toista maailmassa. Teuvo on Uniikki, oikein isolla uulla. Se mikä tuo tunnearvoa tälle pienelle suloisuuden ruumiillistumalle, on asia, mitä se minulle edustaa. Ja se vaivannäkö, teko, ajatustyö, rakkaus ja välittäminen mikä sen takana seisoo. Teuvon on minulle nimittäin valmistanut ystävä, ystävä jo vuosien (taidan saada jo kohta sanoa että vuosikymmenien) takaa, ja näin ollen tuo hymyilevä punottu mies edustaa minulla paaaljon paljon muutakin. Kerroin ystävälleni, kuinka kaipaisin jonkun, joka olisi kanssani ruokapöydässä rohkaisemassa minua, kun muusi on takertuakseen kurkkuun, kuuntelemassa ilot ja surut, märyt ja murheet, toiveet ja haaveet. Kaipasin jotain, joka edustaisi omaa rohkeuttani, sisukkuuttani ja sitä taisteluntahtoa, joka välillä itselläni oli hukassa. Jonkun, joka omien voimieni ja sisukkuuteni loppuessa muistuttaisi minua siitä, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys.

Ja niin syntyi Teuvo. Tuo pieni hymyilevä kummajainen, joka baby lilacin värisessä kokopukujumpperissaan sekä vaaleanpunaisessa  herrasmies-solmiossaan jaksaa minulle päivästä toiseen hymyillä kuin itse Aurinkojumala konsanaan. Monet kerrat on Teuvo laukussani matkannut hetkestä, ruokapöydästä sekä tilanteesta toiseen, tuoden minulle sen toivomani seuran, lohdun, tsempin ja rohkeuden, jota tuolloin vaikeimpina aikoina keväällä 2011 olin kipeästi vailla. Monet kerrat Teuvo on nähnyt maailman vain vilahduksena suurten silmiensä edessä sen lentäessä vaakatasossa suuressaa kaaressa päistikkää keittiön poikki saadessani itkupotkuraivokiukut, tai sen silmät ovat pullistuneet päästä kun olen lohduttomana pientä otusta nyrkinsilmissäni rystyset valkeina puristanut kun syöminen on käynyt työstä. Teuvo on ollu todistmassa, kun rappaan lautaseni tyhjäksi viimeistä murua myöten spagetista, paistetuista kalapihveistä, pyttiksestä, lihapullista, tai kaikista muista niistä herkuista, joita en ole vuosikausiin kurkustani alas saanut. Teuvo on ollut kanssani jakamassa sen riemun, ilon ja ylpeyden, kun olen saanut lautaseni haasteruoasta tyhjäksi, yksin. Ei, ei yksin, vaan Teuvo seuranani.

Vaikka nykyään Teuvo ei otakkaan osaa enää ruokailuihin ihan niin ahkerasti mitä tuolloin synkimpinä aikoina, se katselee ja tarkkailee minua Ikeasta hankkimani hyllykön reunamilta. Ja kyttää. Tapittaa noilla suurilla silmillään. Ja luo paheksuvia katseita, kun en "kerkeä", "jaksa", "halua", "muista" syödä...... Teuvolle ei ole valehtelmista, se kyllä tietää. Se saa tuntemaan piston sydämmessään, sillä Teuvo ja minä tiedetään, että kykenen parempaan. Tekosyitä ei ole, vain itsensä pettämistä. Ja sen myötä omien haaveiden ja toiveiden lykkäämistä. Teuvon supermies kyky onkin siis Oglin eye, jonka voima pakottaa minut nousemaan yöllä ylös sängystäni syömään mahan kuristessa nälästä, riisumaan kenkäni eteisessä ja noutamaan banaanin vielä ennen töihin lähtöä, tai nappamaan välipalan vain koska on sen aika.

Teuvo kantaa hupussaan myös salaista viestiä. Be brave, käsin kirjoitettu pienin pieni viesti muistuttaa. Ja Teuvon neuvvoon olenkin kerran jos toisenkin joutunut tarttumaan, sanan kaikessa merkitykessä. Kiitos Teuvo, että tupsahdit elämääni tuossa ruskeassa kirjekuoressa kun vähiten sitä odotin. Ja vielä suurempi kiitos siitä kuuluu nille ihanalle aarteelle, joka kuuli toiveeni, tarttui siihen, ja loi minulle tuon pienen ystävän.

Onko teillä ollut joskus, suurena tai pienenä, hyvina tai huonoina aikoina, omia pieniä lohdun ja turvan tuojia, joihin on voinut luottaa tilanteessa kuin tilanteessa?

~ Laura