Let's talk about foooood, Vol.2

Maestro, rummut olkaa hyvä...

Eilen illalla puntarille viikottaista punnitusta varten astuessani olisi näky varmasti ollut näkemisen arvoinen. Ohhoh! Hihihi... hupsista, saako tästä iloita? Jukrat. Hmm. Tuota noin. Hyvä tyttö! Eikäkun... otetaanpas uusiksi. Joo-o, kyllä vain. Hehehe. No voihan helevetti. Kohtaus oli kuin mistäkin mykkäelokuvasta, jossa tunnetilojen kirjo oli vähintäänkin kattava, ja itse toiminta kuin suoraan 70-luvun kotirouville suunnatussa, steppauksen alkeita läpikäyvässä aerobicvideossa: puntarille, pois, puntarille, pois... Näin "paljon" olen painanut viimeksi sitten syksyllä 2011. Ja kaikki tämä herättää minussa melkoisen joukon erilaisia tunnetiloja ja ajatuksia.

Nyt kukkaron nyörit kiinni, suuta pienemmälle, kunto-ohjelma kasaan ja pakastekasviksia paistelemaan! Ei ei ei tämmöinen Ei vetele! Juu kyllä, onhan meillä ollut mukavaa, mutta nyt on aika painaa sukka syyläriin ja kääntää kelkka kohti vanhoja tuttuja maneereita. Kuuleppas tyttö hyvä, ethän halua että sinusta tulee löysä ja tahditon. Missä on selkärankasi, missä kuri ja kontrolli? Nyt jos milloin on aika alkaa kiristämään otetta, tämä ei toimi! Painiikki paniikki, ahdistus ja kauhistus! Et halua tätä, et halua parantua, etä halua voida paremmin. Ethän sinä yksinkertaisest ole mitään muuta kuin tämä sairaus, kuka sinut silloin näkisi? Mitä sinä silloin olisit? Terve ja onnellinen vai? Et pysty siihen. Et osaa. Annan minun ottaa valta. Viisi vuotta olemme tehneet loistavaa yhteistyötä, ei anneta sen kaiken mennä hukkaan nyt. Et ole vielä valmis. Normaali elämä pelottaa sinua, ahdistaa. Et enää tiedä miten elää ilman minua, ilman jokapäiväistä kontrollia ja pakonomaista puuttumista kaikkeen, erityisesti syömisiisi. Ei todellakaan ole ihan sama mitä syöt, milloin syöt. Ruoka on ystävämme, sen avulla pysymme liikkeessä, mutta se on myös keino hallita. Ethän halua menettää sitä vallan tunnetta, ethän? Et halua olla normaali painoinen, koska silloinhan sinua pidetään heti normaalina ja terveenä. Ihan tavallisena. Ja kuka sinut muka silloin näkisi? Minä sanon sinulle, ei kukaan. Sinulla ei ole muita kuin minut, joten miksi muka hylkäisit minut nyt? Jos jatkat syömistä, sinusta tulee iso ja kömpelö, mutta samalla myös näkymötän, olematon ja vieläkin onnettomampi. 

Sitten taas toisaalta. 

Bujaah baby! That's what I'm talking about! Ei ole totta, ihan oikeasti?! Yli vuosi sitten vannoin, että kun saavutan tämän rajapyykin, lupaan/hankin itselleni jotain ihanaa palkinnoksi! Harmi, että sen saavuttamiseen meni näinkin kauan, mutta ei takerruta pieniin yksityiskohtiin. Hyvä minä. Tämä tarkoittaa että edistyn,  että olen menossa oikeaan suntaan. Pienistä vaikeuksista huolimatta olen kulkemassa kohti terveempää elämää. Vaikka mieli mitä sanoisi, ajattele kuinka kehosi kiittää kaikesta siitä, mitä sille annat! Olen sen itselleni vähintääkin velkaa. Tämä vain osoittaa, että kykenen onnistumaan jos vain päätän niin. Ja minähän päätän! Haluan parantua! Minulla on niin paljon unelmia, toiveita, haaveita, tavoitteita mitä haluan toteuttaa, että en halua hukata elämästäni enää yhtään hetkeä tämän typerän ja turhan sairauden pyörittämiselle. Minussa on potenttiaalia muuhunkin! Haluan matkustella, opiskella, urheilla (ja nauttia siitä), nähdä ystäviä, harrastaa, tehdä töitä... aikani kuluu nyt vain hukkaan! Salli itselesi tämä aika, kerää voimasi ja ala elämään elämääsi. Juuri sellaisena kuin itse haluat. 

Olen siis melkoisessa tunteiden ryöpytyksessä, enkä oikein osaa tarttua mihinkään niistä. Päässäni vilistää eri  ajatuksia sellaisella valonnopeudella, että en tunne niiden kuin lähestyvän, ja sitten... meni jo. Ja sieltä saapuukin jo seuraava. Minun pitäisi varmasti tuntea ylitsepursuavaa riemua ja suunnatonta ylpeyttä itseäni kohtaan, mutta mitäpä sitä itselleen valehtelemaan. Sisälläni käydään sellaisia kädenvääntöjä Tontun ja järjen äänen välillä, että olen pudonnut jo itsekin kelkasta hyvän aikaa sitten.

Siis no. Kyllä. Hyvä minä. Oikeasti. Laura kyllä tietää, että tämä on oikeasti ihan helvetin hyvä juttu. Ihan jo pelkästään kroppani takia, mutta siis ihan kaiken muunkin. Tästähän tässä kaikesta on kyse, ja painon nousu on erittäin olennainen osa tervehtymistä. Muistan aivan selvästi ajatelleeni tammikuussa noustessani kapinaan, että tämän painon tavoitettuani voin olla itsestäni ihan tositositosi ylpeä! Ja kyllähän minä olenkin, oikeasti. Mutta ihan yhtälailla muistan myös ajatelleeni, että aavistelen tämän painon olevan minulle ehkä myös jonkin asteen kipukynnys. Ja oikeassa taisin olla, fiiliksistä ja päänsisäisistä ajatuksista päätellen. Jo yli vuoden olen ollut itseeni sisäisesti tyytyväinen: olen ollut pieni,kevyt ja sirppana. Siitä minut tunnetaan. Mutta tämän painon saavuttaminen tarkoittaa, että olen matkalla kohti normaalimpaa ja terveempää minää.  Vaikka varsinaiseen "ihanne painooni" onkin matkaa vielä reilu viitisen kiloa, on olo siitä huolimatta hieman tukala. Koitan parhaani torpata kyseistä mielentilaa, sillä hey, let's face it, kuka 24-vuotias nainen haluaa elää elämäänsä 13-vuotiaan pojan kropassa? Olen ollut ihan suunnattoman tyytyväinen huomatessani kuluneiden viikkojen aikana, että olen saanut lihasta!! Reiteni ovat vahvistuneet, käsivarsiini on tullut hauis, ja jopa kauan kadoksissa olleet rintani ovat alkaneet jälleen muistutella olemassa olostaan! Tekemäni työ todella näkyy, ja olen nykyisistä saavutuksistani todella mielissäni: oloni on kuin olisin onnistunut rakentamaan itselleni taloa tiilista, en turpeesta. En tunne itseäni löysäksi ja kömpelöksi, vaan jänteväksi ja vahvemmaksi.

On kuitenkin myös hetkiä, että käteni hakeutuu puristelemaan mahan päälleni ilmestynyttä "makkaraa", ja poden ahdistusta ja syyllisyyttä syömästäni normaalirasvaisesta jogurtista tai kuiduttomasta leivästä. Olen laittanut merkille, ja myöntänyt itselleni (sekä äidilleni), että jo parin viime viikon aikana olen ruvennut taas hieman jarruttelemaan. Olen pysynyt rytmissä kiinni, ja vain harva ateria (yleensä välipala) jää minulta syömättä, ja aina olen pitänyt huolen siitä, että tyhjällä vatsalla ei mennä nukkumaan, tai aterioita korvata sokerittomilla juomilla. Mutta vilppiä olen harrastanut, sen myönnän. Jälleen kerran, itselleen valehteleminen on vain itsensä pettämistä. Kuluneiden viikkojen aikana Tonttu on pitänyt minulle seuraa kerran jos toisenkin, ja olen sortunut sairaisiin valintoihin. Kaupasta mukaan lähtee taas "tottuneesti" kevyempiä jogurtteja, ja välipalana herkuttelen paljon mieluummin päärynän tai mangon, mitä ateriasuunnitelmaan kuuluvan leivän ja vanukkaan. Leipä muutenkin on vähentynyt, sillä olen taas ruvennut kuuntelemaan liikaa kehoani, eli nälkää: kahden potun sijaan otan vain yhden, ja leipä on miltei kokonaan jäänyt pois lämpimiltä ruuilta. Tai siis korjaan, lämpimältä ruualta. Sen sijaan että tekisin päivässä lounaan ja päivällisen, nälkätilaani kuunnellen olen sortunut monet kerrat korvaamaan päivän toisen aterian vain rahkalla ja hedelmillä. Tiedostan kaikki virheeni, mutta tunnen taas suurta laiskuutta puuttua niihin. Olen (tai Tonttu on) keksinyt melkoisen listan koottuja selityksiä omia terveitä ajatuksiani vastaan, mutta yksi ehdoton on kuitenkin tämä paino-asia: miksi minun pitäisi mitään syöntejä muka lisätä, kun painoni näyttää nousevan näilläkin määrillä? Muut puhvat, kuinka heidän kehonsa oikein huutaa ruokaa pitkällisen aliravitsemustilan jälkeen, mutta itse en moista koe. Totta on, että jo kolmisen viikkoa painoni on "noussut" ainoastaan sen 100-200 g viikko, mikä hoitajien silmissä ei ole mitään. Ja tiedän sen itsekin olevan aivan liian verkkainen ja mitätön tahti. Myönsin äidilleni saunassa istuessamme, ja että sisälläni on jonkinlainen tarve osoittaa, että kyllä minäkin ruokaa tarvitsen painoa nostaakseni: olen jossain alitajuntani peräkammareissa "halunnut" painonkehitykseni pysähtyvän, ehkäpä joka laskevan hieman (I know, baaad baad thoughts!) jotta antaisin itselleni jälleen luvan ruveta syömään täysin vapautuneensti, aivan kuten tuolloin tammikuussa. Ihan vain osoittaakseni itselleni, että kyllä minäkin saan surutta nauttia kaikkia niitä ihania ruokia ja herkkuja, joista muutkin nauttivat.

Eli vaikka tiedän tämän viikkoisen painon nytkähdyksen olevan jälleen hyvä asia, sen näkeminen puntarissa lukuna, jota olen odottanut pitkään, sattui ehkä väärään paikkaan. Tosin, tiedän ettei tämmöisten asioiden ääressä ollessa kysellä aikaa tai paikkaa, vaan tuloksia on tultava ja saatava vaikka mieli olisi millä mallilla. Olen ylpeä saamistani kiloista, mutta koska olen yhä edelleen itse vastuussa syömisistäni, ja pääsen kopeloimaan ja suunnittelemaan listojani, tiedän Tontulla olevan sormensa pelissä yhä edelleen suunnittelussa. Nyttemmin jo hieman vähän liikaakin, myönnettäköön. Olen vain viettänyt viimeisen vajaan kuukauden tosi sekavissa ja ristiriitaisissa tunnelmissa, painoni noustessa mutta syömisieni vähentyessä, että tsempin löytäminen on jäänyt isompien ajatusten ja Tontun tahtipuikon viuhdonnan alle. Missään nimessä en ole motivaatiotani menettänyt, enkä haaveile todellakaan pääseväni samoihin painolukemiin mitä olin esimerkiksi vuoden vaihteessa. Perkule, turhaan en ole itkua vääntäen opetellut riisiä nielemään vain palatakseni entiseen! Olen vain ikäänkuin seisahduksissa. Jumissa. Peloissani. Pelkään tulevaa, sillä en tiedä mitä se tuo tullessaan. Pelkään, että menetän kontrollin kaikesta. Niin pitkään olen kulkenut sairaus harteillani, että en ole enää varma osaanko elää ilman sitä. Haluan, mutta osaanko? Kaikki sanovat minun löytävän elämääni niin paljon uutta sisältöä kunhan uskallan päästää irti, mutta tuo ote ei muuten hevillä kirpoa. Alan vihdoin tajuta olevani elämässäni melkoisessa käännekohdassa, jossa on aika tehdä hieman suurempia päätöksiä, eikä enää vain pelleillä ja leikitellä ajatuksilla terveestä ja sairaasta elämästä. Toivoisin itseni todella käsittävän, että nyt olisi oikeasti aika ottaa se suuri ja pelottava askel tuntemattomaan, ja osoittaa itselleni, että kyllä sillä elämällä on jokin tarkoitus minullekin. V-mäinen tuuri jos minut on vain ja ainostaan tarkoitettu elämään elämäni sairastaen, sekä nauttien siitä vain sen sallimin ehdoin.

Samalla kuin kirjotain, tunnen oloni jotenkin hieman puhdistuvan, Olen kantanut ajatuksia sisälläni nyt jo monta viikkoa, ehkä ole niitä kenelekkään purkanut tai tunnustanut. Tunnen melko voimakkaasti, etten halua kuormittaa ystäviäni ajatuksillani, he ovat saaneet jo kärsiä oman osuutensa tästä sairaudesta jo ilman, että kuormittaisin heitä yhtään enempää . Tiedän, että pystyn asioista heille puhumaan, en vain välttämättä tahdo. Tai löydä sanoja. Monesti ajattelen, että ehkäpä ystäväni vain ajattelevat, että siinäpähän pelleilköön terveytensä kustannuksilla, tulee ehkä järkiinsä joskus ja näkee mitä on menettänyt. Tiedän, että näin ei ole, mutta mihinkäs se koira karvoistaan pääsee: en voi tunteelle mitään. Toivon, että oloni nyt hieman helpottaa kun viimein päästelen hieman ajatuksia ulos pääkopastani. Toivon, että löydän taas hieman motivaatiota ja tsemppiä parantamaan käytöstäni. Maanantain kaltainen jogurtti-haaste oli todella tarpeen, ja vastaavia on tultava enemmän! Uusi viikko, ja uudet kujeet! Jospa tuota saisin painettua Tonttua suohon, ja löytämään taas sen riemun ja rohkeuden kokeilla ja testailla kaikkia uusia ja vanhoja tuttavuuksia! Breaking the boundaries you know! And enjoying it! Like not giving a fuck, and let it go!

Tätä päivää odotellessa...

Haluaisin vain taas pystyä hieman hellittämään otettani, ja nauttimaan tämänhetkisestä elämäntilanteestani niin paljon kuin mahdollista: sallia itselleni ihan kaikkea mitä mieleni halajaa, kohdata pelot ja ahdistuksen, ja voittaa ne, sekä yrittää olla ajattelematta KOKO AJAN NIIN HELVETIN PALJON KAIKKEA TURHAA!! Haluan oikeasti tuntea samanlaista ylpeyttä itsestäni mitä tunsin maanantaina lapatessani jogurtteja koriin, enkä ainoastaan moittia ja sättiä itseäni joko syömisistäni, tai syömättä jättämisestäni. Haluaisin klikata aivoni johonkin mode-tilaan, ja antaa paukkua vaan, ja nauttia siitä! On taas lakattava ajattelemasta ja kuuntelemasta kehoa sekä Tontun mielipiteitä, ja elää ihan omien ajatusten ja mielitekojen mukaisesti! Minun on kaivetta jälleen tussit ja kartongit laatikon pohjalta pölyttymästä, ja kyhättävä itselleni monen viikon tauon jälkeen taas sellaiset sotasuunnitelmat (ateriasuunnitelmat), että Tonttu natisee liitoksistaan! Lupaan yrittää petrata käytöstäni tulevan viikon aikana, en teidän vuoksenne, vaan ihan vain ajatellen omaa napaani.

Mutta hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Reippain mielin uuteen viikkoon :) 

~ Laura