Yksi viikko takana, toinen edessä

Jeps. Tänään rapsahti sitten viikko täyteen päivästä, kun alotin oman pienen elämäntapaprojektin. Jos töistä johtuvaa ahdistuspelkoitkuunetomuuslevottomuus-pätkää ei oteta mukaan laskuihin, niin voin todeta että tämä kulunut viikko on sujunut oikein mallikkaasti! Olen siis elävä esimerkki siitä ettei ruoan lisääminen ja sen syönti oikeasti tapata ketään! Ehkä tästä motivaatiopuuskasta johtuen yllättävän vähällä hermoilullla ja ahdituksella ollaan selvitty, ja olen takonut alas niin juustovioleipiä kuin julmettuja kulhoja jäätelöä...vieläpä samalle aterialle. Enemmänkin yllättänyt olen ollut siitä, kuinka nopeasti keho tähän muutokseen ihan yhdessä kahdessa päivää tottui! Siinä missä odotin olevani enemmän tai vähemmän jatkuvassa ähkyssä, ja kärsiväni hitaasta vatsantoiminnasta, odotukseni menivät pahasti metsään. Kyllähän minä määrällisesti söin aikaisemminki melko annoksia, mutta eniten pelkäsin kun ruokavalioon yhdeltä istumalta tulisi niin paljon viljoja, kuitua, pottua, pastaa, riisiä...hiilareita. Ajattelin että en voisi tuntea nälkää sitten ollenkaan, eihän minulle ehtisi tulla nälkä sitten millään.

Mutta katin kontit. Nälkä on ollut, ja sitä on saanut tuntea välistä hermotumiseen asti. Tai oikeastaan minua on naurattanut! Mieluummin näin päin. Iltapalani ovat välistä olleet melkoisia miehenannoksia, kun taas aamuyöstä nälkä on repinyt minut ylös kaapille. Myös ruokailujen välissä nälkä on kerennyt tulla, ja on ihan hullua, miten kroppa oppi alle viikossa miltei kellon tarkkuudella, milloin tarjolla olisi oltava seuraava ateria. Oletin, että saisin taistella tieini tuohon rytmiin, mutta sen sijaan tuohon "tauotta syömiseen" paluu kävikin varsin helposti. Ja se on suorastaan kivaa!

Kivaa siinä on nimen omaan se, ettei tarvitse ajatella! Ei tarvitse ajatella ja käyttää energiaa siihen, ottaisiko vaiko eikö ottaisi, milloin otan ja mitä. Nyt on vain otettava! Toki välillä on tullut nälkäisenä pieni valinnanavaikeus iltapapuuron ja paahtoleivän välillä, mutta muutoin tämä ongelma on varsin mitätön verrattuna entiseen. Ja jolloin tapaa, kun tietää että seuraava ateria on luvassa, kroppakin osaa tähän jollain tapaa varautua, ja viimeisen tunnin ajan jo miltei odottelee että no joko kohta..... Siinä missä aikaisemmin nälän piti olla valtava ennenkuin pystyi mitään lämmintä ruokaa ajattelemaankaan, niin nyt sitä syödään vain koska on sen aika, ja tarvitsen sitä. Ja kumma juttu, monesti tuo nälkä on ehtinyt ihan kunnolliseksi kehittyäkin, vaikka ensin toisin ajattelin, ja aamullinen paahtoleipä vielä keittiössä tuoksuukin. En sanoisi että helppoa kuin heinän teko, mutta nähtävästi luotto ja käsitys oman kropan toiminnasta on hieman hämärtynyt kuluneina vuosina.

Tänään kävin myös puntarilla. Ajattelin, että voisi olla ihan mielenkiintoista seurata projektin etenistä ja kehitystä, minulla kun ei nyt ole noita omalääkäriaikoja ollenkaan luvassa. Kävin siis puntarilla tasan viikko takaperin, aamulla, tyhjin vatosin, ja saman tempun toistin tänä aamuna. Minulta pääsi nauru! 300g vähemmän kuin viikko sitten! Näin minut palkitaan viikon orjallisen ateriasuunnitelman noudattamisen jälkeen, kun ruokaa on oikeasti uponnut enemmän kuluneen viikon aikana (ainakin laadullisesti) mitä koko (loppu)kesästä yhteensä, ja vaa'an kieli värähtää ihan päinvastaiseen suuntaan. Nooh, ei tämä minua hetkauta enkä ole moisesta ollenkaan mokiskaan tai huolissaan, sillä tämä taitaa osoittaa vain sen, kuin suuri vaje ja rakennustyömaa kropassani taitaa tällä hetkellä olla meneillään. Niinkuin nälästäni jo voisi päätellä, saa energiaa tulla tasaiseen tahtiin pidemmän aikaa, jotta tuloksiakin saavutetaan. Varmasti jo ensiviikon puunnituksissa uurastukseni palkitaan, ja saan aivan uudet lukemat vaakaan. Silti olen hieman ihmeissäni, sillä odotin sentään jotain muutosta, vähintäänkin puolta kiloa, mutta like I said, myös vatsani on toiminut sen verta hyvin, ettei mitään suurempia kertymiä ole päässyt patoutumaan.... TMI maybe? ;D 

Mutta on tässä saanut tehdä hieman myös töitäkin. Vain pari kertaa on sattunut että on tehnyt tiukkaa syödä jotain. Toinen kerta oli tiistaipäivän lounaan jälkeinen välipala, kun olin oikeasti todella ähkyssä vielä edellisestä ruokailusta kun olisi pitänyt alkaa tahkoamaan jo uutta alas. Olin tuolloin kaupunkikierroksella, ja olin jo ehtinyt kaupanhyllylle valitsemaan Light limonaadin, kunnes ehdin väliin: selvä, jos jano on, niin se on ok. Mutta jos meinaas välipalan skipata, ehtona on, että otat jotain kaloripitoista juotavaa. End of discussion. Kerrottanee tähän väliin että juotavat kalorit ovat top 5 haastavimpien aineiden listan kärki päässä. Mutta niin tein, laskin limupullon alas, ja tyydyin kohtaloon: mukaan tarttui joku vitamiinipitoinen wellness-juoma, kaloreilla. vaikka olin sis hieman pettynyt siihen etten saanut syötyä mitään oikeaa niinkuin olisi kuulunut, niin olin myös hyvin tyytyväinen ja ylpeä tekemääni kompromissiratkaisuun, sillä se ei päästänyt Tonttua pälkähästä, päinvastoin!

No se toinen kerta sitten.... Jotku ehkäpä jo arvaavatkin. No se hiivatin banaanijogurtti!! Banaanijogurttiin itseensä ei sinänsä liittynyt mitään suurta draamaa, mutta omasta toiminnasta johtuen tein perjantaina melkoisen hyvän pohjustustyön orastavalle ahdisstukselle, johon heräsin myös lauantai aamuna, kohdatakseni vain tuon banaaanijogurtin muroilla, aivan niinkuin olin suunnitelmaani kirjannut. Kirjoitinkin perjantaina vetäisseeni melko annoksen herkkuja iltapalan päälle, joka sitten kovasta ajatustyöstä huolimatta alkoi potkimaan, ja olo vielä koko lauantaipäivän oli melko ailahteleva, ja jouduin todella tekemään töitä pitääkseni mieleni ja ajatukseni kurissa, ja pysyäkseni ateriasuunnitelmissa! Mutta tuo aamuapala! Miksi juuri nyt!! Eikö olisi mitään muuta, mitään vähän vähemmän sokeripitoista ja vähemmän haastavaa, kerta tuo eilinen meni miten meni... Siinä meni hetki jos toinenkin kun pään sisällä käytiin melko taistelut hyvän ja pahan välillä, mutta en peeveli antanut periksi!! Olin jo nostanut rahka purkin pöydälle, kunnes tajusin, että vaikkei minulla oikeasi tuota jogurtti/muro compoa tuolloin suuremmin mieli tehnytkään, ei tuo päätös vaihtaa äkillisesti suunnitelmia olisi ollut lähtöisin minusta, vaan olisi ollut sairauden aiheittama toimintaa. En siis vaihtanut, vaan pysyin alkuperäisessä suunnitelmassani, ja hikikarpalot valuen kokosin annokseni, istuin alan, ja lusikoin koko komeuden alas naama keskittymisestä vakavana. Oliko hyvää? No *askat kun en eded muista, kun syömiseen kuuluva nautinto hukkui keskitytmisen ja Tontun kiljunnan alle. Eli vaikka uskoisin selviytyneeni taistosta voittajana, vaadin uusintaottelua, sillä en todella osannut nauttia tuosta hetkestä tippaakaan, vaikka  tiedän annokseni olleen varmasti kaiken tuon kuuden vuoden jälkeisen odottelun arvoinen herkkuhetki. Kuluneen lauantaipäivän tunsin olevani siis suuri onnistuja, mutta samanaikaisesti myös suuri epäonnistuja, kaikessa ahdistuksen ja motivointiyritysten myllerryksessä.

Mutta kaiken kaikkiaan takana on aivan mukava viikonloppu omine nokkineni porukoiden lähtiessä marjastamaan mökille. Melkoisen tapahtumaköyhä ja varsin hidasverkkainen ehkä, eikä suunnitteillani ollut lauantaipäivän "päivinä kuvina" postaus oikein puhjennut kukkaan, kuvattavien aiheden puuttuessa. Osottautui, että olen moisten postausten toteuttamisessa melko surkea, enkä oikein osannut keksiä mistä aina kuvan nappaisin. Nooh, eihän se kukkokaan käskiessä laula, joten ehkä jo seuraavalla kerralla osaan ottaa puhelimeni joka vessareissulle ja askareeseen matkaan. Alkuiltaan asti jaksoin napata kuvan sieltä, kuvan täältä, joten laihaksi jäi tuo kuvienkin kirjo tähän postaukseen, valitan :D

Oli aamu mikä tahansa, niinse alkaa aina samalla tapaa: minä ylös sängystä, vessaan, ja katti syliin. Ainiin! Tosiaan... siis minulla on kissa. Se suuri yllätys, mistä enteilin keväällä, ennen horrokseen vaipumista, oli siis tämä koirankorvikekatti, jota olin espoosta juuri lähdössä hakemaan. Ehkäpä olisi aihetta kirjoittaa kisusta aivan oma lukunsa, mutta tässä esittelyt kaikessa lyhykäisyydessään: Ilva-pallero, nykyään jo reilu 6 kk:n ikäinen Somalikissoihin kuuluva rotukatti  on viihdyttänyt minua aina tuolta toukokuusta asti. Ja koska koiraa en antanut itseni vielä hankkia, halusin mahdollisismman sosiaalsien ja seurallisen kissan, viehättävän ulkonäön lisäksi.... And bingo! Tämä kaunis killisilmä riista-tyttö seuraa minua kuin varjo ikään, ja sana "yksityisyys" tai "oma tila" eivät kuulu enää sanavarastooni, niin hyvässä kuin pahassa. Joka aamuinen rituaali on siis tunkea väen vängällä, kiireettä tai tilannetta katsomatta, syliin vessassa käydessäni, ja jakaa tämä kahden keskeinen herkkä hetki. Mutta aiheesta lisää varmasti  lähitulevaisuudessa ;) 

Köyhällä ei ole varaa! Mutta ostinpa kuitenkin.... uusi kamera latinkiin, jotta pääsee hieman leikkimään uudella lelulla. lauatntai meni tosiaan kaupoilla ja asioille juosten, joten välipalaan aamaan, auto alle ja menoksi. 

Punnitse&Säästästä kävin ostamassa uusia raaka-ja välipalapatukoita. Tuttujen Nakd-patukoiden lisäksi mukaan tarttui itselle myös aivan uusia patukoita, joista varmaan kuullaan möys lisää... Questin proteiinipatukat olivat ilmestyneet nyt muuten myös hyllykuvaan, mutta hintaa niillä olikin sitten 4 eurua/patukka. Sinne jäi ne herkut... 

Manuaalin lukua ja jälkkärirahkaa hedelmillä... en viisastunu sitten yhtään, päinvastoin. 

Sunnuntaina aamunapalana naatiskelin tuorepuuroa piltillä, marjoilla ja hedelmillä... kanelia kyytipojaksi! 

Päivälliseksi vuorostaan tein myös mökkisakille possukookoskasvismitälie-kastiketta ohrariisin kaveriksi. Possua olen syönyt viimeisten kuuden vuoden ajan aina vain jouluisin kinkun muodossa, mutta nyt tuli suuri halu lähteä kokeilemaan sitä ihan arki ruoan muodossa. Sitkasta, mutta ihan hyvää. Omateko ruuaksi melko käypää tavaraa, näin hatusta vedettynä... 

Monena iltana iltapalan roolia on näytellyt valmiskaurapuuro, jota olen hieman tuunannut: sekaan kattilaan heitetään kananmuna, ja ai että! Proteiinipuuro on valmis! Hyvvää on! 

...kun taas lavuaarin pohjalla könöttää tuttu talja samalla kun hampaita yrittää pestä. Kuin varjo, niinkuin jo taisin mainitsin.......

Köyhäksi jäi siis tämä kuvien anti..... muttaparempi menestys seuraavalla kerralla ;) Sillisalaatti, olkaa hyvät! 

Makoisaa alkavaa viikkoa kaikille! Ei anneta banaanijogurttien hyppiä silmille! 

~ Laura 

Kun on aika nauraa ahdistukselle päin naamaa.

I meet you again my old friend!

Se on täällä taas....... vuosien tauon jälkeen.... vuosien karttelun, välttelyn sekä itkupotkuahdistusten jälkeen, tuolla se pötköttää. Odottaa minua. Valmiina haastamaan minut. Kaikessa makeudessaan ja maistuvuudessaan. Tonttu pakkaa jo tavaroitaan, mutta minä, minä en aio perääntyä. Sillä minä olen valmis ottamaan tuon haasteen vastaan!

Bujaa!

Banaanijogurtti!! Hetkinen... siis come again? Banaanijogurtti......?! Aivan totta! 200 grammaa valion banaanijogurttia. Ehkäpä suurin, ahdistavin, pelottavin asia maailmassa ikinä! Tuo purkki saa polveni hakkaamaan yhteen pelkästä ajatuksesta. Ja nimenomaan ei mikä tahansa banskujogu, vaan juurikin tämä kyseinen purkki kaikessa hapituksessaan! Ai mistä tässä nyt on oikein kyse? Ystävät, antakaapas kun minä kerron hieman yhteisestä historiastani banaanijogurtin kanssa, josta päästän itse päivän aiheeseen. Toverit, nyt puhutaan nimittäin...

...ahdistuksesta. 

Eihän tuossa jogurtissa tosiaan mitään kummoista ole. Ihmiset ostavat ja syövät sitä kaksin käsin päivästä toiseen, ja omiin suosikkeihini kautta historian on aina kuulunut ruisleipä kera banaanijogirtin, vielä yhtäaikaa suuhun tungettuna. Voiko olla mitään parempaa? Kaupan hyllyllä katson kun ihmiset lataavat purkkeja korin täydeltä sen kummempaa hermoilematta. Miksen minä kykene tuohon enää? Kyse ei ole toki siitä, että olisin syönyt jossain elämäni vaiheessa ko. makua niin paljon ettenkö saattaisi sitä enää syödä tai olisin muutoin siihen jollaintapaa kyllästynyt, vaan siitä, mitä olen itse, omilla ajatuksillani, tuolle jogurttipololle aiheuttanut. Hyvä Valmistaja, jogurtissanne ei ole siis yhtään mitään vikaa, olen vain itse saastuttanut kyseisen herkun. Herkun? Eihän se oli herkku, vaan ihan normaali jogurtti! Mutta tähän tiettyyn tuotteeseen minulla liittyy niin paljon sairaita ajatuksia, ahdistusta ja pelkoa, että sen ympärillä on siellainen muuri, jota ei yhdessä yössä kaadetakkaan.

Tämä purkki on nimittäin suuressa, ellei kenties jopa itse pääroolissa, kun palataan aikojen alkuun, jolloin sairaus alkoi ottaa minusta enemmän ja enemmän otettaan. Karkkilakko muuttui yhä tiukemmaksi ortoreksiaski, ja pian kaikki olikin ei toivottujen-listalla. Niin kuin myös tämäkin tuote. Muistan aivan selkeästi, kuinka luin jostain lehdestä, kuinka tavallinen jogurtti saattaa sisältää jopa kahdeksan palaa sokeria. Kahdeksan palaa, susssiunakkoon! Jutussa oli vielä kuva banaanijogurtista. Ja minä kun niin pidin banaanijogurtista.... siinä missä elämä muuttui koko ajan "terveellisemmäksi", kyydistä putosi luonnollisesti myös tämä "sokeripommi". Aina jogurttihyllyllä valikoimaa katsellessa, näin tuon ihanan purkin sijaan vain nuo kahdeksan sokeripalaa, ja päädyin valitsemaan maustamatonta. Jos mieleni joskus järkkyi, ja olisin halunnut jääkaappivalikoimaan jotain vaihtelua, muistuttelin itseäni kiivaasti: muista, kahdeksan palaa.... ja sinne ne namit jäi, kaupan hyllylle.

Rakensin siis tästä kyseisestä normaalituotteesta itselleni kunnon pelokin ja muistuttajan, ja siitä tulikin jollain tapaa sairaudeni symboli. Olenhan vetänyt nämä sairaat vuodet litrakaupalla jäätelöä, syönyt suklaata, karkkia, rahkaa, sun muita oikeita herkkuja, mutta banaanijogurttia sitten? Herrajumala, hengiltäkö te minut haluatte?! Tiedän edelleenkin rakastavani tuota makua valtavasti, mutta valitettavasti en enää edes oikein muista, miltä se maistuu.... Ja kukapa nyt omaa luomustaan haluaisi alkaa hajottamaan, rakennustöihin kun kului sentään lähes vuosikymmen!

Minä haluan! Sillä nyt vain on sen kaiken aika.

Eilisellä prisman reissullani ratkesin taas riemusta: on taas se aika vuodesta! Uutuuksien!! Loikin ja ilakoin kylmähyllyllä kuin mikäkin vasa, ja keräsin koriini kaiken mitä mieleni vain halasi! Ilo se on pienikin ilo, ja siinä missä joku innostuu uusimmasta automallista tai huippu laadukkaasta kameran linssistä, minä ilakoin kun kauppoihin ilmestyvät uutuus maut! Ja erityisesti, kun niitä on lupa myös syödä! Voi riemua! Niin monet kerrat olen aina uutuus tuotteita pyöritellyt, ja vielä tänäänkin minulla on monet, edellisten kevät-ja syys kausien uutuus tuotteet yhä maistelematta. Toki olen jo monet maut viimeisten parin vuoden aikana ateriasuunnitelmaa noudattaessani syönyt, mutta edelleen "tätä haluan maistaa"-lista on melko pitkä. Joten eilinen kauppareissu oli vähintäänkin yhtä jännittävä kuin joulupukin näkeminen aattoaamuna, sillä olin unohtanut että nyt on syksy, ja syksy tuo tullessaan uutuudet kauppoihin: lihoihin, karkkeihin, maitotuotteisiin, kaikkiin! Ja entistä jännitävämpää tästä tekee sen, että tänä syksynä syön kyllä kaiken mitä vain haluan, enkä tyydy vain haikailemaan niiden perään. Piste. Case closed.

Hiih! Näillä uutuus ihanuuksillä pääsen itseäni ilahduttamaan!! Pienestä on lapsi onnellinen ;) 

Mutta mukaan tarttui jotain muutakin. Taidattekin jo arvata. Siinä intopinkeänä jogurttihyllyä eestaas ravatessani, tuotteita koriin lappoessani muistin tarvitsevani myös isomman, 200 g suuruisen jogurtin, jonka kanssa syödä muroja. Noh, siitä sitten valitsemaan. Tuo hyppely ja riemu laantui, ja naama vakavoitui... hmm. Mitä sitten. Nuo isommat purkit, normaali rasvaiset nimenomaan, ovat aina aiheuttaneet minulle hieman normaalia enemmän päänvaivaa. Minulla taitaa olla joku thing näiden jogurttien kanssa ;D Noh, siinäpä meinasi jo vähän mennä sormi suuhun, ja huomasin että olen kävellyt hyllyn päästä päähän jo aivan liika monta kertaa, ja tällä kertaa en riumusta, vaan jopa jo hieman ahdistuneena. En osannut päättää. En uskaltanut. Apua, mitä makua. Jokainen alahyllyllä oleva 200g jogupurkki huuteli nimeäni, enkä tiennyt mitä niistä haluttaisi. Ahdistavia kaikki. Mikähän olisi hyvää? Mitä tekisi mieli? Mikä sopisi hyvin yhteen murojen kassa? Mustikkaa...en tykkää. Hedelmäpommi...syönyt liikaa kevyt-versiona...oi voi.Mansikka sitte? No mikä olisi kaikista vähiten ahdistavinta, onhan muroissakin jo sentään kaloreita ja sokeria. Missä näistä olisi vähiten energiaa....?

Hetkonen!! Stopstopstop, mitä sanoit?! Sanoppas se uudelleen!?  Anteeeeeeeksi kuinka!!? Valinnanvaikeus on asia erikseen, täysin ymmärrettävää, ehkä jopa suotavaa vuosien panttaamisen jälkeen mutta että missä vaiheessa Tonttu pääsi puikkoihin?! Nyt pelit seis kuin olisi jo! Kyllä minä *aatana sulle Tonttu ahdistuksen näytän, itseppähän tämän aloitit, itseppähän tätä kerjäsit!! 

Ja niin minä harpoin päistikkää, sydän pelosta ja raivosta vimmalla rinnasta ulos lyöden sellaista marssia sitä tuotetta kohden, minkä tiesin aiheuttavan itselleni, tai Tontulle, sellaiset hepulit, ettei toista ole! Tänne se banaanijogurtti!! I dare you! Ahditaako?! Hienoa, hyvä! Nauran ahdituksellesi päin naamaa!!

Ja niin minä lähdin... ahdistuksen,pelon ja riumun sekaisn tunnelmin kassalle, ja nyt odottelen varsinaista battlea huomisen aamupalan muodossa. Bujaa! 

Eihän kyse ole toki siis pelkästä banaanijogurtista. Banaanijogurtti nyt vain sattuu edustamaan minulle jotain suurempaa, mitä se todellisuudessa on. Minulle se sattuu olemaan nimittäin oikea ahdistuksen ruumiillistuma, syömishäiriöni symboli. Vuosia pelottelin itseäni kyseisellä tuotteella, jota kautta ahdistus ja pingotus levisi myös muihin tuotteisiin. Erään lukijan jättämä kommentti herätti minussa tänään valtavasti ajatuksia, jotka liittyvät juurikin ahdistukseen, ja sen myötä jäin ajattelemaan melko paljolti juurikin ahdistukseen, paranemiseen, omaan tahtoon liittyviä ajatuksia, sekä ennekaikkea haluun kohdata ahdistusta. Kuka nyt ahdistusta haluaisi lähteä tavoittelemaan? Sehän on aivan hullua! Sama jos tulella leikkisi! Itse kuitenkin koen, että juurikin tämä ahdistuksella leikkiminen on ennemmän kuin tärkeää ja ratkaisevaa, kun kelkka on viimein onnistuttu kääntämään kohti parempaa, ja tavoitteena on painon normalisointi ja muutoinkin normaali elämä.

Itseänikin ahdistaa moni aisia. Naurettavaa kuinka moni ruoka saa vielä hikikarpalot kohoamaan, tai tuottavat muutoin päänvaivaa. Toiset enemmän, toiset vähemmän, ja osaan olen jo tottunut, ja huomannut että mitäpä noita pelkäämään. Mutta vuosien mittaa laadittu "kiellettyjen aineden"-lista voi ollakkin vaikea ykskaks deletoida kovalevyltä. Se vaatii harjoittelua! Sitkeää harjoittelua, ja toistoja ennenkaikkea! Ja rohkeutta. Uskaliaisuutta, sisua ja tahtoa. Tahto on mielestäni se tärkein. On aivan turhaa yrittää pakottaa ihmistä haluamaan jotain, esimerkiksi juurikin paranemista. Jos itsestä ei löydy aidosti halua muuttaa elämäänsä, muuttaa tapojaan ja tottumuksiaan, on aivan se ja sama mitä toiset sanovat ja kehoittavat tekemään. Kuluttavat vain ääntään. Jokainen meistä kykenee ehkä samaistumaan siihen elämänvaiheeseen, jossa sairaus on alkanut menettämään suurimman hohteensa, olet ehkä vuosia roikkunut jo ajatuksessa "josko tässä voisi alkaa pikku hiljaa jotain asioille tekemään" tai muutoin vain juurtunut omiin pahoihin tapoihin vaikka muuten elämässä menisikin aivan hyvin. Mutta siltikään, vaikka jokin pieni kipinä, jokin ääni päässä soisi ja sanoisi että ehkäpä olisi aika, ei siihen siltikään ole tarttunut. Sairaus tuo turvaa, se on tuttua ja pitää elämän hallinnassa. Se rajoittaa elämää nin valtavasti, mutta siltikin siitä irtipäästäminen on tuntunut varsin epämukavalta. Sitä ikäänkuin leijuu jossain rajalla, eikä oikein tiedä kumpaa polkua lähtisi kulkemaan, kun kumpikin reitti houkuttelee. Itse myönnän täysin olleeni tämmöisessä välitilassa nyt jo parisen vuotta! Ikäänkuin toinen jalka olisi jo kovasti menossa toiseen suuntaan, mutta siltikin on ollut kova tarve kurkkia ja miettiä että olisiko sittenkin tämä toinen polku helpompi ja jännittävämpi. Tiedostaa ettei sairaus tuo elämään yhtään mitään hyvää tai positiivista, mutta silti, jokin luonnonvoima siitä käskee vain pitämään kiinni! Jos ajatus on vielä pitkälti kiinni sairaudessa ja sen tuomassa ihanuudessa, siinä on aivan turha kenenkään yrittää alkaa neuvomaan paremmasta elämästä, sillä sairaat korvat eivät kuule komentoja toisilta.  Jos mieli on jotain päättänyt, niin se on aamen se.

On siis haluttava parantua. Tahtoa sitä vilpittömästi. Siihen asti kaikki haaveilu ja haikailu paremmasta huomisesta on turhaa, sillä tuolla asenteella ei saa mitään aikaiseksi, ei itse eikä yleensä muutkaan. Tarkoituksenani ei ole nyt manifestata kuinka mahtavan hienosti minulla menee, kuinka mieleni on valaistunut ja olen jättänyt taakseni synkät ja varjoisat polut ja astunut valoon tajuamaan asiat viimeina kirkkaana kuin vesi. Näin ei todellakaan ole, vaan edelleenkin ahdistus, ajatus ja houkutus eilisestä, Tontun kuiske korvaan ja turvaruoat seuraavat minua kuin varjo, joka ikinen päivä. Mutta muutos, jonka olen viimeisen kuukauden sisällä huomannut, onkin siinä, että olen löytönyt itsestäni jonkin aivan uudenlaisen halun ja tahdon pystyä tähän kaikkeen. Haastaa itseä. Altistua pelottaville asioille. Ahdistua, mutta samaan aikaan nauraa ahdistukselle päin naamaa! Hakea omia rajojaan, ja katsoa kuinka pitkälle jää oikein kantaa. Hakea oikein asioita, jotka saavat Tonttu-polon repimään pelihousunsa.

Ja tähän minä tarvitsen haasteita. Ruokaa ja herkkuja. Voi kyllä, juurikin niitä! On totta, että painon saa toki nousemaan ruisleivällä, raejuustolla sekä pilttiin hukutetulla rahkalla, mutta siinä missä nämä korjaavat ehkä sairasta kehoasi, korjaavatko ne tarpeeksi sairasta mieltäsi? En voi puhua kenekään puolesta ,enhän minä muiden pään sisään pääse, mutta oma vastaukseni, mitä omaltakohdalta olen asiaa tutkaillut ja kokenut, vastaus on ei. Olenhan minä ennekin painoa saanut ylös, ja useamman kilon verran, miltei normaali painoon saakka, mutta totta puhuakseni totta mieleni on ollut aina yhtä kireä ja tiukka kuin viulun kieli. Sillä nuo kilot sain hyvällä, monipuolisella, terveellisellä ja kaikinpuolin tasapainoisella ruokavaliolla. Niin... mutta missä olivat pullat? Jäätelöt? Suklaat, karkit, kaakaot, herkku jogurtit, friteeratut kanapallerot? Eivät ainakaan minun lautasellani. Olo parani ja koheni terveemmän kehon myötä, mutta on myös myönnettävä, että ajatus herkkujen tai vähemmän terveellisemmän aterian syönnistä sai oloni tuntumaan tukalata ja ahdistuneelta. Kuvittelin syöväni vapaasti ja monipuolisesti, mutta pökäle se mitään vapaata syömistä ollut nähnytkään! Söinhän minä jogurttia, mutta koskinko banaanijogurttiin? Sain pelkän hepulin koko purkkia ajatellessa!! Eli vaikka kuinka saatan ylpeillä saaneeni keväällä painon ylös, oli tuo saavutus hyvin pitkälti Tontun sekä ortoreksian tahdittamaa, ilman totaallista vapautta ja huolettomuutta, sallivuutta sekä nautiskelua.

Miksi sitten puhun aiheesta?Pitäisikö niitä herkkuja vääntää nyt sitten ihan urakalla, kun jo pottumuusinkin alas saanti vaatii pienen taistelun! Eivätkä nuo herkut ole edes ravitsemuksellisesti mitenkään kovin tärkeitä tai ehkä paras vaihtoehto joka päiväiseen ruokailuun, päinvastoin.En minä näin väitäkkään, mutta itse olen oivaltanut sen, kuinka äärimmäisen merkittävää, ainakin oman tervehtymiseni, etenkin juurikin tämän psyykkeen ja henkisen nipottamisen kannalta katsottuna nuo herkut ja kielletyt aineet ovat. Minulle ne ovat juurikin se lääke, joka auttaa otettani hellittämään sairaista ajatuksista, suupala suupalalta ja herkku herkulta. Monille meistä on helpompi turvautua normaali ruokaan, jonka tietää aiheuttavan vähemmän ahdistusta ja tuskaa, ja vaikka kuinka hienosti noudattaa omaa suunnitelmaansa kellon ja gramman tarkkuudella, mielestäni aivan yhtä tärkeää on myös halu ja uskallus haastaa ja altistaa itsensä pelolle ja ahdistukselle, eli kaikelle kielletylle. Kyllä, jogurttihyllyllä voi tehdä valinnan: ottaakko purkillisen maustamatonta jogurttia ("jogurtti kuuluu mun suunnitelmaan, vähän oon reipas kun syön taas jogurttia, hyvä minä jee jee tämä on hyvvää") vaiko sitä ihanan marjaisaa ja sametin pehmeää herkkua ("ei hele mulla tekee tätä oikeasti mieli, pakkosaadapakkosaada tahtoo tahtoo!! muttakun.....") Can you see what I mean? Omilla valinnoilla pystyy tekemään ihan valtavan suuria asioita, jos vain uskaltaa uskaltaa.

Omalla kohdallani onnistuminen ruokkii onnistumista. Kun on pelännyt jotain tarpeeksi kauan, ja viimein uskaltautuu heittäytymään omalle epämukavuusalueellee, olo on kuin maratoonin voittaneella!! Kuu
n viimein saa pelkän haaveilun sijaan ostettua sen ihanan possumunkin, ja mikä oleellisinta, myös syötyä sen, ahdistuksen ja katumuksen lisäksi sitä saattaa tuntea yllättäen myös ylpeyttä, suurta riemua, onnistumista sekä halua kokea sama uudestaan. Ruoan tehtävä on ruokkia ja parantaa kehoa, mutta ne herkut ja kielletyt, ne vasta sen todellisen työn tekee. Viimeistelevät koko komeuden!

Jokainen taplaa tyylillään. Se mikä sopii toiselle, ei käy toiselle laatuun ollenkaan. Itsekin olen vasta varsin alussa opetellessani uudelleen vaikeiden ja haastavien ruokien/herkkujen syöntiä (kyllä, jopa päivittäin!), mutta tänä syksynä olen huomannut, että jotta oma mieleni avartuisi, ja voin syöntini olevan rehellisesti rennompaa ja vapaampaa, on minun "pakko" altistaa itseni haasteille ja ahdistukselle, päivittäin. Pakko? Korjaan, saan! Sillä minä haluan tehdä niin! Siihen jää jollain kierolla tapaa koukkuun, ja ahdistumisen ja onnistumisen kierteestä tulee aina yhtä hyvä mieli, niin että tuon tunteen tahtoo tuntea yhä uudelleen ja uudelleen. Ja voi tätä riemua kun yhtäkkiä kaikki onkin sallittua! Pelko hakkaa rintaan suklaaratukkaa aukoessaan, mutta samanaikaisesti tajuaa kuinka sataprosenttisen sallittua tuo patukka on.... tuo tunne parempaa kuin suklaa itse ;)

Uskaltakaa ja rohjetaa. Haastakaa itseänne.Keep pushing yourself ei päde ainoastaan vain urheilusuorituksessa, vaan myös tässä lajissa! Älkää jumiutuko tuttuun ja turvalliseen, sillä eikö nyt olisi aika nauttia ja riemuita siitä, kun pitkän aikaa jatkuneen kieltämisen ja kituuttamisen jälkeen viimein sinä itse sallit itsellesi kaiken sen mitä mielesi vain halajaa! Ole rohkea, sillä sinä teet tuon muutoksen, ja myös sinä saat nauttia työsi hedelm...eipäskuin herkuista ;) Lupaan, ettei se riko sinua. Päinvastoin, se korjaa sinut.

~Nimimerkillä: Juuri iltapalan (kaksi jätti kokoista paahtoleipää juustolla, herkkurahka persikalla, maidolla huuhdeltuna) lisäksi jättikulhon rommisuklaa jäätelö kumonnut, koko komeuden Cloettan toffee crispy suklaapatukalla viimeistellyt. Ahdistaako? Ehkäpä, mutta ei jaksaisi moisesta ressata... ;) Mulla oli näläkä ja mieli halasi, sen pituinen se. Mitä sitä sen enempää selittelemään... Keep it simple.

Huojentunut

Olo meinaan. Eilen viimein koko viikonlopun kestänyt stressipelkoahdistus-kierre loppui, kun pidimme yhdessä terapeuttini sekä pomoni kanssa palaverin. Kieltämättä tilanne oli melko mielnkiintoinen, surkuhupaisa sekä, en sanoisi kiusallinen, mutta melko outo. Vai kuka teistä on viimeksi istunut terapiahuoneessa bossin kanssa, kun terapeutti tenttaa vuoron perään sinulta sekä johtajalta kysymyksiä maan ja taivaan väliltä... :D no mutta kyllä minua jännitti! Pelotti, itketti, oksetti! En tiennyt miten tuo käynti tulisi menemään, ja saisinko jatkaa työssäni. En yksinkertaisesti osannut odottaa enää yhtään mitään, pelkäsin vain niin paljon.

Mutta tunnin mittaisen istunnon jälkeen kykenin viimein huokaisemaan, tai pikemminkin itkemään, helpotukseni ulos: saan pitää työni, ja löysimme ratkaisun, joka tuntuu palvelevan molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavalla. Sairasloman jälkeen minä jatkan työssäni tekemällä puolikasta tuntimäärää nykyisestä, minkä tarkoituksena on rauhoittaa tahtiani, jättää aikaa palautumiselle sekä ennenkaikkea, antaa aikaa keskittyä omaan tervehtymiseen ja painon nostamiseen. Silti saamalla työskennellä 4-5 päivää viikossa viiden tunnin päiviä arjen rytmi ei katoa minulta tyystin, ja päivissäni on sisältöä ja hommaa. Toki tämä kirpaisee supersuorittajana sydäntäni, mutta toisaalta ymmärrän, mmikä mahdollisuus minulle on annettu: vielä viime viikolla minulla ei ollu tiietoakaan sairaslomasta, ja ajatus "aloittamisesta" tuntui vielä sumealta, ja kaikki suunnitelmat, ja mahdolliset jatkosuunitelmat, ja miten kaikki asiat saataisin soviteltua yhteen olivat varsin sekavia. Nyt, yks kask yllättäen, asiat ovat menneen vauhdilla eteenpäin, ja omasta motivaatiosta sekä vahvasta uskosta huolimatta olen kieltämättä myös pöllämystynyt ja hämilläni: yhtäkkiä löydän itseni palaverihuoneesta, jossa käsitellään minun tulevaisuuttani, minun terveyttäni, vakavissaan ja päättäväisesti. Olen sairaslomalla, jonka jälkeen palaan töihin, mutta sen sijaan että palaisin jatkamaan samaa työtahtia, teenkin minimituntia ja tärkein tehtäväni onkin keskittyä itseeni, suorittamisen sijaan. Herrajumala, missä vaiheessa tämä kaikki tapahtui!? :D Itsehhän minä laitoin asiat liikkeelle, mutta jossain vaiheessa nuo asiat vyöryivät ylitseni ja menivät edelle, jolloin minun ei auttanut kuin pysyä kyydissä. Ja ohhoh. Nyt sitä sitten vissiin ollaan ihana tosissaan. Potkimassa Tonttua kartanolle meinaan. Nimittäin puitteet tähän ovat nyt melko otolliset, ja olen erittäin onnekas, että minun kohdalleni on langetettu näinkin paljon tuuria ja ymmärrystä eri osapuolten osalta. Olin suunnitellut että olen tämän hetken saikulla, jonka jälkeen yritän vain selviytyä ja parhaani mukaan saada hommat toimimaan töissä ja kotona, mutta nyt asiat ovatkin aivan toisin: loppu  vuosi mennään huomattavasti rauhallisemmalla tahdilla, tavoitteet on asetettu ja lupauksia puolin ja toisin tehty. Että nytten sitten ollaan melko tosissaan toverit. Huiiii. Hiihihihihi..... hmmmm. Herättää todella monenlaisia ajatuksia ja tunteita, mutta päällimmäisneä on edelleen kova kiitos ja tsemppi, sillä tätähän minä halusin, ja haluan edelleen. Olin onnekas. Ja tästähyvästä minun on näytettävä nyt sekä itselleni kuin muillekin kuinka tosissani olen. Sillä tällä kertaa palaset tuntuivat vain loksatavan paikoilleen, ja tämä tilaisuus minun on vain osattava käytettää hyväkseni. Nyt minulla ei ole saumaa keksiä yhtään enempää tekosyitä, hukuttaa itseäni kiireen ja touhun alle, ja "unohtaa" miksi tähän kaikkeen ryhdyttiin. Nyt on aika keskittyä olennaiseen, eli itseeni. Paraneemiseen, tervehtymiseen, painon nostoon sekä palautumiseen. It's all about me ;) Me me me me!

Huhhuh. Ihan hirvittää kuinka vakavissaan tässä ollaan. Suorastaan pelottaa. Ensimmäistä kertaa pitkäääään aikaan tuntuu kuin olisin ottamassa todella vastuuta tekemisistäni, sekä olisin suuntaamassa kohti suurta tuntematonta, jonka määränpäätä en tiedä, ja lopputulema on vielä hämärän peitossa. Hirvittää, mutta hyvällä tapaa. Mahassa tuntuu kutina. Pelko vanhoista turvallisista tavoista luopumisesta pistää vatsan kipristelemään, mutta samaan aikaan huulille muodostuu hymy. Voihan vitsit, really? Silti en halua alkaa asettamaan itselleni turhia odotuksia, haavekuvia ja maalailla kauniita mielikuvia tulevaisuudesta, vaan pikemminkin keskittyä tähän hetkeen, tähän päivään, ja jokaiseen suupalaan. Ei se määräänpää, vaan se matka.... Tyydyn elämään päivä kerrallaan, ottamaan haasteen vastaan yksi haaste kerrallaan ja varautumaan lisäksi myös takapakkeihin ja iskuihin nivusiin. Ensimmäinen tavoitteeni on selviyytä tästä syksystä, ja täyttää lupaukseni niin itselleni kuin muillekin, yksi päivä, yksi ateria kerrallaan.

Ps. tänään olo on ollut melko nuutunut... liekkö kun monen päivän jännitys viimein purkautuu? Päivä on kulunut miltei kokonaan kotosalla mukavissa vaatteissa sohvan nurkassa lueskellen ja koneella aikaa kuluttaen. Ja silti ruokaa on uponnut sellaisella ruokahalulla että ihan naurattaa!Liekkö tämä joka väsy vaatii omat energiansa jotta pysyn ylipäätään hereillä, vaikko kroppa alkaa vaatimaan enemmän ja enemmän ravintoa... Mutta tänään on kyllä ruoka maistunt, mikä on ollut todella kiva juttu. Aamulla tuorepuuroa, jonka jälkeen lounaaksi iso lautasellinen rössypottuja, kestosuosikkiani kera juustoruisleivän, välkkäpalaksi toffeetuutti, jonka jälkeen mahakurnien odottelin jo päivällistä, eli tonnikalataco pizzaa, jonka kruunasi iso kulho hedelmäsalaattia. Ja arvatkaas. Kello ei ole vielä iltapalan, ja minulla on nälkä!! Tänään ruokaa on uponnut, ja tämäkös vasta on hupaisaa. Joten uskoa veljet, jos minuunkin mahtuu ruokaa tällä tahdilla näitä määriä niinkuin vielä paripäivää takaperin toisin aavistelin, niin miksei uppoisi myös teihin, jotka vielä epäilette ja tyydytte "kuolailuun ja haaveiluun"? ;) Make it happen, ja uskaltakaa heittäytä!

Oli ihan pakko...

~ Laura