Jotain uutta uuteen vuoteen

God dag alla människor! Niinkuin jo eilen mainitsin, en vuoden vaihteessa tehnyt mitään uuden vuoden lupausta, ja koska tuo Vision board for 2015 on vielä atomeina, jotain pientä suunnitelmaa mieleni on halajanut tälle vuodelle. Jotain uutta, jotain joka toisi vaihtelua tavallisen arkeen. Mainitsin jo omista henkilökohtaisita menttaalisista tavoitteista koko tulevalle vuodelle, mutta että jotain pienempää ja leikkimielistä. Monena vuonna tähän aikaan innostun taas enemmän liikunnasta, ja parina keväänä olenkin hankkinut salikortit, ja innostunut syömään hyvin ja terveellisesti. Painoakin on tällöin aina tullut kivasti. Nyt kuitenkaan en näillä elopainoilla viitsi (jaksa) salikorttia hankkia, ja ainoa harrastus mistä olen jo yhden dynastian verran haaveillut, ja jo parina edellisvuonna selvää ottamani kilpa/paritanssi. Minulta vain puuttuu pari. Aint a big deal siis ::D Uudet kurssit starttaisivat nyt keväällä, mutta mutta... katsoo nyt sitten. Se cavaljeeri olisi ihan kätevä nimittäin, vaikka kuulemma ilman pariakin voi paikan päällä käydä katsomatta miltä laji näyttää. Toinen on tankotanssi, jota olen jo kokellutkin, mutta homma ajautui karille liika ohuiden reisieni takia....en pysynyt tangossa *räkäistä naurua*.

Ja koska siis nämä tanssin salat eivät ole vielä oikeen päässeet puhkeamaan kukkaan kohdallani, niin jotain pientä kivaa ja jännittävää sitten. Ja missäs muussa olenkaan enemmän pro kun ruoalla leikkimisessä? Eli sitä sitten!

Nyt ei puhuta mistään hölmöistä dieteeistä (en usko moisiin, voitteko kuvitella... jos joku haluaa pysyviä muutoksia kehoonsa/elintapoihinsa, nuo muutokset tulee tapahtua pienin askelin uudet oikeat tavat omaksumalla, ei ihme poppakonsteilla ja litkudieteillä. Toki karppaus sun muut kaalidieetit tuloksia tuovat, olenhan minä kävelevä esimerkki vuosien takaa moisesta touhusta, mutta kyllä se yleensä jossain vaiheessa karahtaa karille, näin myös minulla. Siispä, hiljaa hyvää tulee,myös tuossa painon pudotuksessa). Where was I? Nyt karkasi kyllä ihan sivuraiteille.... niin. Ruoka. Muutokset, Leikkiminen, justiinsa. Eli mikään ruokaremontti ei ole kyseessä, vaan leikkimieliset ruokakokeilut teemaviikkojen- ja päivien muodossa. Jo toissa vuonna ajattelin että olisipa ollut vinhaa kokeilla tuota lihatonta lokakuuta, jossa mukana oli pari toverianikin. Heräsin vain kyseiseen leikkiin liika myöhään, ja tänä vuonna taas olin juuri tuohon aikaan saikulla.... ei olisi tädit TKssa ehkä ymmärtäneet kun tarkoituksena oli painonnosto, ja minä olisin halunnut jättää kinkut pois leiviltäni :D Ei siis paras ajankohta, ja metsään meni taas moinen yritys viime vuonna. Mutta tulin tuossa ajatelleeksi,että miksen voisi tehdä omia kokeilujani, ihan vaikka nyt heti, eihän siihen mitään tiettyä kuuta tarvita! Innostuin! En siis siksi että pääsisin karsimaan entisestäänkin kapeaa ruokaympyrääni, vaan päinvastoin! Voi tulla yllätyksenä, mutta syön todella paljon, välistä liikaakin lihaa, tonnikalaa, kananmunia sun muita eläinperäisiä tuotteita, sekä lisäksi maitotuotteita, kuten rahkaa, jogua ja raejuustoa. Oikeastaan, ruokavalioni kulmakivinä voidaan pitää kanaa/tonnikalaa, rahkaa ja raettaa. Päälle kasvikset ja hedelmät. Väliin aina silloin tällöin leipää tahi jotain muuta, minkä voisi luokitella normaaliksi. Tarkoituksenani olisi lähteä toteuttamaan ainakin kahdenlaista teemaviikkoa aina vuoronperään: maidotonta sekä lihatonta. Ei täysin vegaania, jotta esimerkiksi lihattoman viikon aikana saisin proteiinia edes hätätapauksessa raejuustosta tai rahkasta. Mutta mitä tapahtuu kun aamupalapöydässä nenän alla ei olekkaan kulhollinen maitorahkaa marjoilla? No pitää keksiä tilalle jotain muuta! Ja tässäpä se juju onkin; vaihtuvuutta, monipuolisuutta, uusia tuttavuuksia ruokavalioon! Liika kauan olen jumittanut nyt samoissa ruuissa, ja esim liiallisella rahkan ja rakeen mättämisellä olen huomannut olevan ikäviä sivuvaikutuksia. Kun näitä en maidottomalla viikolla "saa syödä", on minun kehiteltävä tilalle muita vaihtoehtoja, kuten puuroja, leipää, smootheita sun muita.... kaikkea muuta kuin sitä sathanan rahkaa, jota vedän jo kyllästymiseen asti! Saatan jopa vahingossa huomata että kappas, sitähän voi syödä muutakin kuin pelkkää maitoprotskua päivästä toiseen. Toki jännityksellä odotan että pääsen testailemaan myös erilaisia maidottomia soija-ja kauravalmisteita, ja tänään jo teinkin ensimmäisiä hankintoja kaupassa käydessäni, vaikkei ensimmäisestä teemaviikosta ole vielä edes päätöstä tehty. Taitaa olla tuo maidoton sitten ilmeisesti ensimmäisenä tiedossa..

Kookosjuoma! Tuollainen lähti kotiin matkaan, ja heti sitä chai-teen kanssa piti päästä maistelemaan, en malttanut odotella mihinkään erityiseen teemaviikkoon! Hyvää oli <3 ei erityisen voimakasta, mutta tästä olisi tarkoitus vääntää sitten smootheita ja puuroa, miksei tämä murojenkin kanssa menisi alas. Lisäksi jo ennestään tututs Alpro ja Yosa jogurtit tekijän come backin jääkaapin hyllylle, ja näillä olisi tarkotus herkutella aina pahimman jogurtin kaipuun iskiessä ;) 

Miksi lihaton viikko sitten? Koska vedän sitä kuin joku barbaari,ja haluan katsoa selviänkö ilman kalkkunaleikkeleitä, pirkan tikkamasala tonnikalaa, katkarapuja, kanankoipia, paistijauhelijaa, tai ylipäätään ilman mitään kahta päivää pidempään! Ruokakuvioista ei ole tarkoitus jättää pois proteiinia, ei nyt sentään, mutta että löytää korvaavia proteiininlähteitä, ja katsoa mitä elimistö tykkää kun edes hetkeksi vähentää tuota lihamätön määrää. Tilalle papuja, ituja, siemeniä, pähnkinäitä, soijaa, tofua, mitä näitä nyt on. Ennenkuin lihattomalle ryhdyn laadin selkeät menut ja suunnitelmat, ettei homma lipsu pelkän kaalen syömiseksi. Sellaisella ei paljoa pitkälle pötkitä. Toivoisinkin, että saisi hieman vaihtelua ja eri makuja omaan ruokaympyrään, sekä joutuisin hieman käyttämään aikaa suunnitteluun ja itse ruanlaittoon, sen verta heikkoja ovat ruanlaitto esitykseni tällä hetkellä, ja siitä mennään mistä rima on matalin, tai Tonttu niin tahtoo. Tässähän voi matkanvarrella jopa hieman oppia ja innostuakkin uusista asioita ja mauista, ja oivaltaa että nälkä lähtee muullakin kuin vaan salaatilla, raejuustolla ja kalkkunaleikkeleillä. Suorastaan jännittittävää tällainen! Varsinkin kun tavoitteena on aidosti ja puhtaasti monipuolisen, terveellisen, riittävän ja vaihtelevan syömisen opettelua leikkimielisten ruokavaliokokeilujen nojalla! 

Jäädään mielenkiinnolla katsomaat tyssääkö tämäkin harrastaminen tanssin tavoin alkumetreille, vai saanko rämmittyä edes yhden maidottoman ja yhden lihattoman viikon lävitse kunnialla. Sitten voin tyytyväisenä todeta että olen kokeillut jotain uutta tänäkin vuonna. Kerron kyllä miten projektit etenevät, tai jos missään vaiheessa minua alkaa kadulla hyppimään vastaan kuvitteeliset kananpojat tai taivaalta satamaan raejuustoa, puutostilojen käydessä sietämättömiksi. Jos jollain on myös jotain jakamisen arvoisia kokemuksia tai näkemyksiä, reseptejä tai ruoka-aine vinkkejä, puhukoon nyt, tai vaeitkoon iäksi.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, hyvää yötä everybody! 

Vielä minussa henki pihisee

Siinä vaiheessa kun ei enää itsekkään muista milloin tai mitä on viimeksi kirjoitellut, on varmasti korkea aika piipahtaa omien tekstien pariin, ja virkistää omaa muistia. Tjaah. Lokakuussa. Hupsista. No hyvää itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta nyt sitten kaikille tasapuolisesti. Täällä sitä edelleen porskutetaan, mutta toki näihin kuukausiin mahtuu vähän kaikenlaisia uutisia, kuulumisia, oloja ja menoja. Eilen lenkkeilessä ihanassa auringonpaisteessa keskellä lumisia pelktoja, seurana vain omat ajatukseni, tuli olo että olisihan tuo taas mukava pitkästä aikaa jakaa näitä ajatuksia mmyös täälläkin. Järkeviä ja vähemmän järkeviä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä, mutta jos nyt edes jotain. Viime viikkojen aikana on tullut jo useampaan otteeseen olo että olisi kiva jakaa jokunen kuva tai tyhmä jutun tynkä, ja tämä tarkoittanee sitä että tauko kirjoittelusta alkaa nyt piisaamaan. Tai eihän kyseessä ole ollut mikään tietoinen valinta, ei ole vain aika ja viitseliäisyys riittänyt.

Veisi liikaa aikaa ja vaivaa alkaa tarinoimaan koko alkutalven kulku aina loppu saikusta joulunpyhiin, ja päätinkin etten anna moisen must-massapostauksen tukahduttaa intoani palata pikku blogini pariin. Kuka minua pakottaa moiseen. Ihailen niiden ihmisten reippautta jotka saavat tehtyä postauksia tasaisella tahdilla, kauniine kuvineen ja syvine ajatuksineen kaiken sen muun arkisälän ja kiireen keskellä. Miten nuo superihmiset kykenevät moiseen?! Pidin ennen blogien lukemisesta, nykyään vain ahditun moisesta harrastuksesta koska koen valtavaa itseinhoa ja omantunnon tuskaa omasta laiskuudestani ja aikaansaamattomuudestani :D  Antaa tiedon tihkua sitä mukaa kun on tihkuakseen. Mutta long story short: Olen töissä, 20 tuntia viikossa jatkunee ainakin tammikuun loppuun, jonka jälkeen tiedän yhtä paljon tulevasta kuin tekin. Tämä johtunee myös siitä että kävin tuossa joulukuun alussa OYSissa psykiatrisella haastattelussa, jossa sovimme tammikuulle ajat haastatteluita ja arviokäyntejä varten. Nämä siis taka-ajatuksena osastojaksoa tai avohoitoa varten. Mihin tulokseen päädytään, se ratkeaa vasta minullekin näiden muutamien käyntien jälkeen. Hieman pelko perseessä odotan tulevaa, mutta olen yrittänyt parhaani hämätä itseäni ajattelamaan muita juttuja, ja suunnitellut muuta mukavaa tulevaa vuorra varten. Muuta ajateltavaa on antanut ainakin työ, joka on pitänyt minut riittävän kiireisenä. Koko joulukuu työmaalla oli yhtä suurta sirkusta ja kalapaniikkia, kun asiakkaita tunki ovista ja ikkunoista koko kuukauden aina näihin päiviin asti. Hei hei sain sanoa siis tuolle 20h/viikko tavoitteelle, ja olen tehnytkin pidempää päivää mitä on ollut puhe ja tarkoitus. Välillä ollaan menty jaksamisen äärirajoilla, mutta en valita, sillä ovathan kollegani tehneet vielä enemmän töitä kun minä. Tästä syystä olenkin ollut valmis jäämään apuun, tai tekemään muutaman vuoron loppuun, omani jo loputtua aika tovi sitten. Tietysti tässä on ollut myös omat varjopuolensa. Joko arvata saattaa? Kun meno töissä on ollut kuin missäkin eläintarhassa, nuo ennestäänkin vaikeat ja vähäiset tauot yksinkertaisesti jäivät poissa kokonaan. Kylmää kahvia, limua ja puolikkaita rahkoja on ollut ruokalistalla lähes koko joulukuun. Kiire on ollut suunnaton, oikeastaan käsittämätön, ja jo pelkästään vessassa käynti on ollut jo jonkunmoinen saavutus. Kohdallani tämä on tarkoittanut siis sitä, että nälkä on tahtonut kutistua ja kadota välistä olematotmiin, ja paino on tullut maltillisesti takapakkia. Sinänsä ei syytä mihinkään suureen hätään, mutta luku alkaa olemaan sama mitä saikulle jääedssäni. Vauhtia ja työmotivaatiota vaan taas tuntuu olevan senkin edestä! Elättelen suuria toiveita että tammi-ja helmikuu ovat meilläkin hieman rauhallisempia, ja pääsen korjaamaan omaa tilannettani ja saamaan taas jotain tolkkua tähän touhuun.

Sillä to be honest, syömiseni ovat aivan retuperällä jälleen. Viimeksikkin kun minulla tuli taukoa kirjoitteluun, samalla katosi kykyni ja haluni panostaa myös omaan syömiseeni, sen rytmiin ja laatuun. Trallalaa, työ antoi enemmän kuin oivat työkalut kikkailuun ja ei päästy kuin marraskuunloppuun niin viimeinkin rytmi ja tolkku oli koko touhusta hävinnyt. Enemmänkin vallassa on ollut "mitä vain, milloin vain, ja silloin kuin haluttaa ja tohtii"-rytmi. Liikaa kasviksia, mössöjä ja sömpöttejä, ja aivan liian vähän viljaa, pottua ja pastaa... tai mitään minkä voisi luokitella normaaliksi ruuaksi. Välistä menee useampi päivä putkeen etten ole jaksanut/muistanut/kerennyt tehdä mitään lämpimää ruokaa, vaan salaatit ja rahkat pitävät valtaa. Joulu ja rauhalliset pyhtä toivat tähän pientä muutosta, ja leipää, laatikoita, kinkkua ja muita upposi melkoiset määrät. Myös suklaata, herttinen. Neljä päivää, ja reilu puoli kiloa suklaata yhteen tyttöön. Varmasti enemmänkin, mutta en halua edes ajatella koko asiaa. Hyvältä maistui, mutta pari viimeistä kertaa aiheuttivat jo pienehköt mental breakdownit, jotka ovat saaneet minut kammoksumaan herkkuja nyt hetkeksi. Tai näin luulin, sillä pari päivää myöhemmin mieli on alkant taas halajamaan jotain hyvää ;) Silti mieli pistää tarkasti miettimään mitä sitä ottaisi, vai ottaako ollenkaan. Sama vanha tarina, ei mitään uutta.

Uusi vuosi oli surkea, Vihaan uutta vuotta, Minulle vuosi alkaa yleensä syksystä, enkä jaksa sitä siksi pahemmin juhlia. Se on jollain tapaa masentavaakin. "Uusi vuosi, uuedt kujeet ja mahdollisuudet"....häh, mitenkä niin?Yllättäen en harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta parina edeltävänä vuonna olet asettanut itselleni tavotteita ja päämääriä, ja edellisvuonna askartelemani vision board for 2014 oli ihan kiva juttu, ja moisen voisin kyhätä tänäkin vuonna. Näistä tavotteista varmana joskus toisella kertaa, nyt en jaksa niitä alkaa erittelemään.

Mutta siis. Taas yhtä vuotta lähempänä kuolemaa. Katsotaan mitä tulevat päivät, viikot ja kuukaudet tuovat tullessaan, ja sen sijaan että käyttäisin aikaani julmettomasti stressaamiseen ja tulevan suunnittelun ja siitä hepulointiin, koitan elää enemmän tässä pääivässä, ja löytää enemmän hyvää tästä hetkestä ja tämänhetkisistä asioista. Olla vähemmän pelkäämättä, ajattelematta, stressaamatta ja jossittelematta. Saada enemmän aikaiseksia, uskaltaa ja tohtia, yrittää ja kokeilla, keskittymättä vain varjopuoliin ja epäonnistumisiin. Ei voi tietää jos ei kokeile. Ei voi sanoa epäonnistuneensa jos ei tohdi edes yrittää. En voi nähdä oven taakse ennenkuin edes tartun kahvaan ja avaan tuon oven. Joksus kynnyksen yli on vain uskallettava astua, ja sitten vast pohtia, että oliko kannattavaa vaiko ei. Vaikken ihan tavoitteisiini edellisenä vuonna päässytkään, onnistuin työstämään itseäni, tapojani ja ajatuksiani kuitenkin sen verta, että tästä on hyvä jatkaa tänäkin vuonna. Ei siis mitään mahdottomia tavotteita, lähinnä oppimista, opettelemista ja viisastumista sellaisista asioista, jotka tekevät minusta tällaisen mitä nyt olen, ja uusien tapojen, ajatusten ja käytäntöjen omaksumista nykyisten tilalle ja rinnalle. Näillä mennään

Mutta kuitenkin hyvää, kylläkin jo alkanutta uutta vuotta nyt sitten kaikille <3 

~ Laura 

Pientä notkahdusta(ko?)

Buenos tardesta vain kaikille! Ajattelin tulla ilmoittamaan, että vielä minussa henki pihisee, en ole pakannut laukkujani ja suunnannut kohti etelän lämpöä, tai muutoin hävinnyt olemasta. Viime postauksesta on vierähtänyt nyt pari viikkoa, ja tuokin onneton ilmoitti vain minun jääneeni uudelle saikulle, No niin tein, ja nyt saikku on kulunut jo puoleen. Nämä kaksi kulunutta viikkoa ovat olleet melkoista tunteiden ja olojen vuoristorataa, joten motivaatio kirjoittamiselle unohtui siinä samassa, vaikka aiheita ja ajatuksia pää on pursunnutkin, ja kännykän kuvamuisti kaikista aterioista alkaa olemaan siinä pisteessä, että koko luuri käy jo puoliteholla...pitänee postaa "muutama" kuva,.. Mutta summa summarum, pahoitteluni, ja nyt lopettaisi tämän välttelyn ja ottaisi itseä taas niskasta kiinni.

Eikä tämä niskalenkkiote koske ainoastaan kirjoittamista, vaan ylesitä skarppausta yleensäkkin! Meinasi nimittäi tämä skarppaus kaatua jälleen vähän karppaukseksi. No ei nyt ihan sentään, mutta niinkuin jo mainitsin, ja otsikkokin siihen vähän vihjaa, tämä sairasloma ei käynnistynyt aivan yhtä mallikkaasti mitä edeltäjänsä. Kun jäin saikulle torstaina, minulla meni koko viikonloppu ihan häneksi, ja kuljin hartiat korvissa ja olin yksi suuri stressipallomöykki kaikkine ahdisituksineni, pelkoineni ja stresseineni liittyen lähinnä työhän ja tulevaan. Minua ahdisti ihan suuresti, ja tällä kertaa podin ihan suunnatonta huonoa omaa tuntoa työtovereitani kohtaa, mitä he ajattelevat ja pelkäsin ihan todolle töihin paluuta ja sitä, jatkuuko minulla työt ylipäätään saikulta palatessani. Näissä olotiloissa mei oikeastaan koko seuraava viikko, ja uneni ja syömiseni kärsivät tästä melkoisesti, varsinkin unenlaatu. Jouduin oikeasti uskottelemaan itselleni että nyt ei ole aika murehtia, vaan keskittyä itseeni, mutta jotenkin viesti ei tahtonut mennä läpi. Siinä missä edeltävä saikku oli minulle suunnaton helpotus, tämän kertainen tuntui pikemminkin suunnattomalta synniltä! Kadotin kaiken tämän keskellä saikkuno todellisen tarkoituksen, ja siinä huolissa ja murheissa kieriessäni meinasi kadota myös ruokahalua ja tsemppihenki.

Tai kyllähän minä toki söin, ei se tyystin unohtunut. Mutta voi mahdoton mitä stressi ja ahdistus ja huoli voi tehdä ruokahalulle! Ja tuohon saumaan Tonttu huomasi tilaisuuden tulleen, ja sain työstä käydä kerta toisensa jälkeen neuvvotteluja siitä että on okei syödä tämä, on okei ottaa tuo, on okei pistää rasvaa, ottaa normi jogu, ottaa lisää, ottaa jäätelö..... viimeisen pari viikkoa on mennyt melkoisella työstämisellä, ja totta puhuakseni olen jäänyt myös monet kerrat jalkoihin. Valinnanvaikeus, jaakailu, keskustelu ja ruoka-ahdistus palasivat yhedssä yössä, ja tuo kaksi viikkoinen "nauretaan ahdistukselle"-henkinen tsemppi valui suihkun lattiakaivosta valtameriin. Samalla kasvoi epätoivo ja ahdistus sitten itse epäonnistumisesta, ja kaikesta siitä, mitä en osannut tehdä oikein, vaikka tiesin tasan mitä pitää tehdä ja miksi! Pari viikkoa on ollut melko mielen puurtamista, syömistä sinnillä ja väkisin (kun ei ole vain nälkä!!) ja stressin ja murheen ulostyöstämistä. Olen syönyt jotakuinkin rytmillä, jotakuinkin oikeita asioita, mutta tuo Tontun mukana olo ja jatkuva neuvottelu kaikesta, siis KAIKESTA, kikkailu ja naurettavat harha-ajatukset ja luulot (jos nyt syön nämä kaksi leipää, minulla ei varmana ole riittävä nälkä lounaalla, jolloin syöminen on epämiellyttävää ja vaikeaa...jätän siis toisen leivän pois, otan vaikka jogurtin tilalle... tai rahkan, siinä on vähemmän sokeria... pistäiskö laittaa päärynää... ei, siinäkin on myös sokeria. söin eilen jo jäätelönkin.... voi jeesus oikeasti! Tähän ralliin vain uupuu!! moni teistä voinee varmasti samaistua....) ovat kuormittaneet mekoisesti psyykettä, ja syöneet tsemppihenkeä melkoisesti. Joku päivä tai ateria mennyt paremmin, toinen taas vähän heikommin, ja päivät ovat kyllä olleet melkoisia sillisalaatteja erittäin mallikkaiden aterioiden sekä tonttuiluruokien käydessä kamppailua lautasella. Huhheijjaa. Paino ei ole onneksi tippunut (juurikaan, 100g näytti vähemmän mitä viimeisen kolmen viikon aikana mutta eipä tuollaisia lasketa, olin varmana käynyt juuri vessassa :D) mutta sepä se, kun ei ole noussutkaan, vaan juminut kolme pitkää viikkoa nyt tasan samoissa lukemissa! Ja tämäkin turhauttaa entisestään!

 Eilisellä terapiakäynnilläni kuitenkin mieleeni avartui hieman; terapeuttini sanoi osuvasti että olen tuntunut jäävän nyt hieman jumiin tuohon epäonnistumiseen ja siitä huonon omatunnon ja syyllisyyden tunteeseen, enkä osaa kuinm ajatella tuota kuinka hienoa ja mahtavaa minulla oli tuolloin ekana kahtena viikkona, kun nyt taas olen epäonnistunut enkä saanut tuloksia aikaiseksi. Hän sanoi naama pokerilla että ajatellaan nyt sitten niin, että nämä kaksi viikkoa on mennyt harjoitellessa, ja tulevat kaksi viikkoa menee nyt sitten vähintäänkin yhtä mallikkaasti mitä tuon ensimmäisen saikun kaksi viikkoa:vimmalla ja tarmolla ja kovalla tsempillä. Oloni oli jotakuinkin sellainen niin....totta. Aivan. Miksikäs ei! Tai tuolla istunnolla oivalsin lähinnä sen, että olen jäänyt erittäin vahvasti kiinni negatiivisiin ajatuksiin ja energioihin, ja murehtinut vain sitä kuinka en onnistu ja kuinka osaisin tehdä paremmin mutta en ole saanut aikaiseksi ja nyt on jo saikku kohta puolessa välissä ja voi voi voi voi voi.... helpottavinta oli kuulla, että on ok, vaikka en ole onnistunut, että sen ei ole väliä jos olisinkin pettynyt ja välistä epäonnistunut, eikä sen takia kannata heittää pyyhettä kehään ja antaa kokonaan myöten. Nämä kaksi viikkoa meni miten meni, ei niiden kannata antaa määrittää tulevaa kahta viikkoa, vaan hyväksyä tappio, älä vello siinä, älä syyllistä siitä itseäsi, älä takerru siihen, vaan aloita alusta. Haaaaah, miten sielu puhdistuu pelkästään tätä kirjoittaessa! :D tai mikä oivaltaminen osaltani, kuulin oikein kuinka lamppu päässäni syttyi, ja hartiat kohosivat hieman helpotuksesta! Palattuani istunnolta, tunsin heti pientä muutosta, ja mahan kiristäessä vielä entisestä ateriasta, väänsin itselleni keitot ja ruisleivät, ja söinpä vielä minttu classicinkin, vain koska mieleni niin teki. Koin jotenkin aivan mielettömän helpotuksen tuolla käynnilla, kun joku kertoi minulle että asiat menivät miten menivät, ja se on todella ok, Aina ei voi onnistua, mutta itsensä soimaaminen ja epäonnistumiseen takertuminen ei kannata, sillä minun kohdallani tuo langetti kuin verhon silmieni eteen, enkä nähnyt enää eteeni, vain taakse. Eilen sain tehtyä uudelleen päiväkohtaiset ateriasuunnitelmani, ja yksinkertaisesti päätin, että nyt mennään eikä meinata! Listan ja mielitekojen mukaan, enkä suostu enää moiseen tunteiden ja tonttuilujen pyörittämiseen ja vellomiseen. Minulla on suunnitelma, minulla on tavoite, minulla on lupa ja minussa on rohkeus ja tahto. Minulla on kaikkea joten ei anneta projektin lässähätää nyt! Notkahduksia ja kompurointeja tulee kai kaikilla, mutta tärkeintä on kai se, että niistä myös noustaan, ja jatketaan taivalta naama hieman ruvella mutta leuka pystyssä. Eikös?

Huh. Nyt vain uutta tuulta purjeisiin ja eilistä murehtimatta kohti uutta päivää! 

Ps. Mutta s**t*n* ei tämä ole helppoa! Ja olen päättänyt tintata voimalla kuonoon sitä seuraavaa, joka kehtaa tulla kiikaamaan minulle painon noston helppoudesta, tai muutoin vähättelee jollain tapaa kaikkia kohtalonsisaria, joilla on usemapi kilo nostettavanaan! "Pikkasen oon kateellinen, eihän sun tartte kuin syödä! Ja saat syödä mitä vaan."" Epäreilua. Vaihdetaan osia; sää syöt sen mitä mää jätän syömättä."" Otappa tästä vähän tätä munki läskiä."" Voi ku saat syödä paljon eikä sun tartte liikkua yhtään."" Elämä on epäreilua ku toisilla näkyy heti kaikki ja toisilla ei.""Nyt vaan syöt kaikkee etkä ajattele" 

News flash people: Painon nosto ei ole helppoa!!

Ja kaikille, se ei välttämättä ole suurta hupia, hauskaa, helppoa, ihanaa, nautittavaa tai millään tapaa kadehdittavaa!! Puhutaanko ummetuksesta, jatkuvasta ähkystä, kellon tarkoista ruoka-ajoista, kiristävästä tunteesta mahassa, väkisin syömisestä, ja kirsikkana päällä kaikesta siitä kiristyksestä, ahdistuksesta ja pahasta olosta siellä pää kopassa!? Moni samassa jamassa oleva varmana voi valottaa tilannetta hieman lisää, ja kertoa omakohtaisia kokemuksia hepuleista, kilareista ja ahdituksesta. Sitten voidaan palata aiheeseen, kuinka painon nosto on helppoa ja ihanaa hommaa...

Katkera ja kärkäs? Hieman, anteeksi, mutta minua vain alkaa välistä hieman ärsyttämän ihmisen asenne ja tapa ilmaista ajatuksiaan. Miksi ihmeessä kadehtia jotain, mikä on sairauden aiheuttamaa? Kyllä joo, onhan se totta että tässä projektissa on paljon hyvää, ja uusien makujen ja ruokien löytäminen tai uudelleen syönti vuosien tauon jälkeen ON todella ihanaa ja mahtavaa, mutta minulle ongelma on lähinnä se, miten moni ihminen vierestä katselelssa ajattelee tämän joten mahtavaksi ja ideaaliksi tilanteeksi mätätä kaikkea rasvaista, makeaa ja epäterveellistä mielin määrin, ja nauraa päälle siitä kuinka he siinä onnistuisivat heti ja helposti. No sehän on kiva, good for you. Mutta tässäpä uudelleen rakenentaan kehoa jonka olen itse hajoittanut, enkä ajatellut tehdä sitä pelkällä juustolla ja suklaalla. Ja muutoinkin, ei minua aina naurata kun joudun itkun kanssa syömään iltapalaleivän mahan kiristäessä, jättämään väliin tai kesken jonkun kivan homman koska ruoka-aika sattuu samaan aikaan, ja seison vartin suklaahylyllä ja hikikarpalot valuen yritän tehdä päätöstä. Tämä ei ole helppo,a ja toivoisin tämän joidenkin ohmisten oivaltavan himan paremmin. Tai ainakin sitten pitävän omat mielipiteet ja järkevät ajatukset itsellään. En minäkään lauo isokokoiselle ihmiselle päin naamaa oi voi, kuinka olet läski, eihän sun tarvitse kuin laihduttaa. Se on nin helppoa, minultakin lähti 5 kiloa kesällä kuin hupshei vaan. Helppoa kuin heinänteko. Tai ylipäätään sano ääneen kenekään edes olevan lihava, sen lisäksi se että se on äärimmäisen eepäkohtieliasta ja loukkaavaa, niin mitä tuo ihminen sillä ilmoituksella tekee, kyllä hän sen itsekkin jo tietää, eikä se kohenna hänen oloaan muutoinkaan,päinvastoin. Miksi sitten sanoa laihaa ihmistä laihaksi, ja vielä ehkä kertoa kuinka kadehtii tätä. Vastaavasti ei laihakaan ihminen kehostaan nauti, saattaa vielä hävetäkkin sitä, joten millä oikeudella  sitten laukomaan "kohteliaisuuksia"? Hyvää varmasti moni tarkoittaa, mutta se miten ilmaisee asiansa on sitten aivan toinen lukunsa...

Sellainen ajatus jostain mielen perukoilta, jossa se on kytenyt jo pidemmän aikaa. Onko kellään ollut koskaan hetkiä, jolloin olisitehnyt mieli tintata jotakuta päin näköä kuunnellessaan "kohteliaisuuksia"? 

~ Laura