Pi-pi-piiiirakkkaaa!

Jo jokunen dynastia sitten lupasin jollekkulle, että aivan kohta heti pian laitan uusimman ja viimeisimmän reseptikokeiluni myös tänne teille halukkaille näytille. Hupsista kun aika taas mennä vierähti! Nyt kuitenkin tonkiessani tuon samaisen reseptin esiin huomista varten, ajattelin että jos nyt sitten viimein.....

Eli luvassa olisi, mina herrar och damer, omenapiirakkaa! Ja vaikka piirakoita on tullut leivottua harvasenpäivä pitkin kesää, tämän ohjeen ristin loistavaksi jo heti ensi ensi lusikallisen jälkeen! Kyseessä ei ole nimittäin ihan perinteinen piirakka, vaan proteiinipiirakka. Löysin reseptin eräästä blogista, jonka pitäjä oli itse suuressa viisaudessaan kyhännyt kasaan... ihailtavaa lahjakkuutta ja mielikuvituksen käyttöä. Mutta siis, koska paino kaipaisi taas hieman kiritystä kuluneen kesän jäljiltä, on tarkoituksenani ollut lisätä hieman proteiinin saantiani. Ja tämä piirakka on vastaus rukouksiini: vaikka piirakan syönti vielä välistä käykin pienestä haasteesta, tämä luomus katosi minun ja armaan serkkuni kiduksiin vajaasa kolmessa päivässä.... kyllä, söimme sen kaksitaan. Koko piirakan. Viimeisintä murua myöten. Jos tarkoituksena on lisätä protskua ruokavalioon, miksei lisätä sitä sitten piirakan muodossa? Vaikka minullakin oli alkuun pieniä ennakkoluuloja tätä "terveyspiirakkaa" kohtaan (onhan noita mitä ihmeellisimpiä väännöksiä tullut testailtua kuluneiden vuosien varrella), tässä piirakassa oli oikeasti sitä makua, rakennetta, pehmeyttä, mehevyyttä, sekä myös niitä ravintoarvojakin. Kyllä oli Tontulla moneen otteeseen ohjenuorat hukassa, kun aamupalana lautasella komeili kunnon siivu omenapiirakkaa, hahah! Tai välipalana...tai iltapalana.... tai pitkän työillan jälkeisenä yöpalana kello kolmen aikaan pilkkopimeässä keittiössä istuskiessa, nälän kurniessa mahassa. "Mitä kummaa, piirakkaa joka onkin ruokaa, eikä vain kahvikupposen avecci?" Aluksi piiraakkaa söikin melkoisen ristiriitaisin tunnelmin, kun niin pitkään kaikki makeat leivokset ovat olleen pannassa, ja vasta viimeisen vuoden aikana olen niillä ruvennut itseäni haastamaan, ja nyt sitä saikin vetää ihan leivän tai rahkan asemasta. Kummallista. Kyytipoikana toimi Dr. Oekterin hieman kevyempi "arkinen" vanilijakastike, jota kokeilin myös ensimmäistä kertaa. Vaikka mikään ei voita Flora Vanillaa, ei tämäkään soossi pahasti jäänyt kalkkiviivalle pölyjä nielemään, mitä vanilijakastikkeisiin tulee. Uusi puteli lähtee kiertoon ja varmaan heti huomenissa, kun haluan vaihteeksi taas niellä protskut tämän maistuvan piirakan muodossa.

Nyt siis kaikki kokeilunhaluiset omenoita hamstraamaan, sillä tämä naminamiherkkuterveyspiirakka räjäyttää tajuntanne!

Piirakan valmistus onnistuu kyllä sellaiseltakin, joka ei itseään varsinaiseksi Leipuri Hiivaksi tunnusta. Sokerin, jauhojen sekä voin puuttuessa myös valmistusprosessista puuttuu kaiken maailman, vaahdottaminen, lämmittäminen, pehmittäminen, pöllyyttäminen tai siivilöinti. Senkun vain läiskii märät aineet keskenään sekaisin...

... ja pyöräyttää toisessa kulhossa kuivat aineet. Paitsi ei omenoita. Sattui vain pulvereiden kanssa samaan kuvaan... Pomenoita pehmitin kattilassa kanelin ja stevian kanssa ihan ensitöikseen, jotta kerkeäisivät hieman jäähtyä ennen taikinapedille kumoamista. Käytin kuutiot kattilassa myös siitä syystä etteivät ne vain jäisi koviksi ja happamiksi. Liekkö pakollinen osuus, mutta näin toimin aina kun omenapiirakkaa väännän. joten näin päätin toimia tälläkin erää. Eikä niiden muuten tarvitse edes kuutioita olla, kukin vääntäköön omenoista juurikin sen mallisia ja muotoisia mihin itse on sillä hetkellä kykenevä ja halukas vääntämään.

Reseptiä halusin testata myöskin siitä syystä, että minulla oli jäänyt kaapin pohjukalle keväisestä salitreenailusta palautusjuomana toiminutta herajauhetta. En halua heittää kallista pulveria roskiin, joten nyt tarkoituksenani on ujuttaa kyseistä "kaakaota" kokeiluihini keittiössä. Tässä tämä suklaan makuinen jauhe toimi ainakin enemmän kuin hyvin, vaikka alkuperäisessä reseptissä olikin käytetty vanilijan makuista heraa. Mausteeksi sekaan kunnon tujaus kanelia sekä kaardemummaa.

Lopuksi kuivat ja märät soossit lyödään sikonsokinsekaisin keskenään, taikina voideltuun vuokaan,  sekä omena kuution, lohkot, suikulat, siivut, viipaleet.... raaste, neliöt tai mitkä ikinä ripoteltuna niskaan. Ja uuniin. Asteita 175, ja noin puolisen tuntia. Itselle meinasi käydä ohraset paistovaiheessa, kun väänsin kelloon ylimääräiset viisi minuuttia lisäaikaa. Taikina (liekkö tuon jauheen ansiota) on herkkä paistumaan, joten toinen puoli piirakasta meinasi saada astetta paria hieman tummemman rusketuksen pintaansa. Mutta suurta vahinkoa ei onneksi päässyt käymään kun kuolavana leuasta valuen kyttäsin piirakkaa lasin läpi herkeämättä, ja kerkesin kuin kerkesinkin piirakkapolon pelastamaan kuivumiselta juurikin ajoissa. 

Uunista ulos! Siinä mielessä erikoinen piirakka, että jos joku olisi tarjonnut tätä minulle ihan "tavallisena" piirakkana, enpä kyllä olisi välttis edes arvannut, että eihän  tämä ihan perinteinen piirakka ollutkaan: sen verran pehmeä rakenteeltaan sekä maistuva maultaan tämä kokeilu oli, että maistuisi ihan varmasti myös kaikille niillekkin, jotka vannovat aidon voin ja kerman nimeen ;) Ainakin oma isäni ylisti piirakan makua, eikä tainnut miesrukka tietää mitä edes söi :D Mutta ihan aikuisten oikeasti suuren suuri positiivinen yllätys, ja varmana tulee kokeiltua tästä eri variaatioita jatkossakin. Niiden ihan normipiirakoiden lisäksi, totta kai ;) 

Maku oli kohdillaan erityisesti seuraavana päivänä piirakan muhittua ja maustuessa jääkaapissa yön yli, ja aina sitäkin seuraavaan päivään. Kaardemumman ja kanelin maku voimisuivat joka kerta enemmän, ja kakku kostui mukavasti. Todella hyvää paljaaltaan, mutta vanilija kastikkeen kanssa vieläkin parempaa! Luulen että kaveriksi sopisi myös joku vanilijainen rahka, tai miksei vaikka jäätelökin. Vaihtoehtoja on rajattomasti, oman maun mukaan :)

 

Omena-pomena-proteiinipiirakka

2,5 dl kaurahiutaleita

60 g (eli 2 mittaa) proteiinijauhetta (vanilija/suklaa)

 1,5 tl kanelia

1 tl kaardemummaa

1 tl leivinjauhetta

 ripaus suolaa

makeutukseen halutessa ripaus steviaa

 (itse en makeutta ensimmäiseen piirakkaan lisännyt, mutta huomiseen kokeiluun taidan steviaa hieman lorauttaa sekaan, jotta pohjasta tulee heti kunnolla makea ;))

4 munan valkuaista (itse olin laiska ja löin kaksi kokonaista munaa...)

2 KYPSÄÄ banaania (mitä kypsempiä,sen makeampi piirakka!)

1/2 dl vettä (itse lorautin maitoa)

1/2 dl rahkaa, luonnonjogurttia tms.

omenoita oman maun mukaan

175 astetta, noin puolisen tuntia. Paranee kylmässä yön tai pari yli muhittuaan. Tarjoile millä ikinä haluat, vanilijakastike mielestäi ehdoton ässä! Itse kyseisen soossin voi tehdä mm. rahkasta ja maidosta ja steviasta, mutta enpä oikein itse moiseen usko........ ei voi millää maistua yhtä hyvälle kuin kaupasta ostettu valmis kastike. Ei nyt ruveta sentään ihan niuhottamaan.

Kokeilkaa, kokeilkaa, kokeilkaa! Tätät maistuvammassa muodossa ei proteiinia ja kuituja voi enää saada! Tuo mukavaa vaihtelua aamu- ja iltapala menuihin, sekä toimii enemmän kuin hyvin välkkäripalana, laisinkin silloin kun makeanhammasta kolottaa.

Ja vielä viimeisenä sanasena on pakko mainita myös yksi tosiseikka: Tiedetään, ei ole ehkä kannattavaa kikkailla pelkästään kyseisenlaisilla terveyspiirakkaresepteillä, sillä tämänkaltaiset reseptit ruokkivat osittain vielä sairasta ajattelumaailmaani, mutta tiedoksi myös se, että yhtälailla olen haastanut itseäni myös ihan tavallisilla piirakoilla, viimeksi juuri naapurini leipomalla yllärimustikkapiirakalla (jonka syömisestä jaksan olla edelleen todella ylpeä, sillä haasteellisinta minulle vastaavanlaisessa syömisessä on juurikin ollut se, etten ole tiennyt mitä toisen leipoma/kokkaama ruoka tarkalleen pitää sisällään... mutta sinne upposi ne palaset, ja hyvä niin!). Yhtä syylliseksi tunnen itseni jakaa kanssanne tämä kyseinen resepti kuin mitä kaupassa ostaessani ainoastaan luumutomaatteja tai banaaneja, jotka nyt vain sillä hetkellä sattuvat olemaan vain se ainoa asia, mitä kaupasta satun sillä hetkellä ainostaan tarvitsemaan. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?  Koen, että heti löytyy joku, joka välittömästi ajattelee että nonnih, arvasinhan minä, ei tuo tyttö kuitenkaan kykene muuta syömään kuin pupun ruokaa ja versoja.... Aivan kuin en saisi ikinä koskaan enää ostaa mitään terveellistä, kevyttä tai vähäkalorista ilman, että joku jostain hyppäisi eteeni ja sanoisi Hah, I knew it! Vai onkohan taas kaikki tämä vain minun päässäni....? Todennäköisesti. Mutta jokatapauksessa, käsi sydämmellä voin kuitenkin todeta, että toivoin tämän piirakan todella piristävän mieltäni, ja tuovan ennenkaikkea vaihtelua loputtomalle raejuusto, kananmuna, rahka, jogurtti, tonnikala-rumballe. Lisäksi halasin kokeilla jotain aivan uutta jopa minulle, sekä itse todeta, voiko kyseinen piirakka todellakin olla toimiva.

Ja juu-u, kyllä se näemmä vaan voi.

Maistuvaa loppu lomaa kaikille!

~ Laura

Päivän piristäjä(t)!

Huhhei. Takana on kyllä sellaionen työyö, että nyt tuntee tyttö kropassaan että jotain on tullut tehtyä... Tämän kesän työvuorot kesäteatterilla ovat olleet melkoisen iisipiisejä verraten esimerkiksi viime kesään, jolloin vuoroja oli pajon, tunnit pitkiä, ja minä toimin päivästä toiseen joka paikan höylänä. Tänä kesänä olen saanut tehdä valitettavasti melkoisen vähän vuoroja, ja nuo vuorot ovat olleet työn täyteisiä, kyllä, mutta huomattavasti lyhyempiä ja "rauhallisempia". Siinä missä viime kesä tuli juostua kuin arojänis juoksutossut jalassa yltympäri teatterin tonttia, nyt olen koko kesän saanut pysytellä yhdessä ja samassa myyntipisteessä, huolehtien kyseisestä kioskista. Tulipa tuohonkin putkeen muutos eilen illalla (Edit: joka jatkui myäs tänä iltana...) , ja päästiinkin vanhojen yhteisten työkavereiden kanssa kunnolla muisteloimaan viime kesän meinikejä, sen verta tuttu hulina ja "hallittu kaaos" viime iltainen työvuoro oli. Kävijöitä vajaa 1000 vainen, mutta pari ruokailua, väliaikatarjoilua, ja sellainen kasa tiskiä, että keittiön halki kulki ainoastaan polku... niin monta likaista lasia, lautasta,aterinta, kannua,tarjotinta, sokerikkoa tai mitään muuta vastaavaa en ole nänyt piiiiiitkiin aikoihin. Ilta oli yhtä juoksua, ja itse pääsin (tai jouduin..) ulostautumaan tänä kesänä jo tutuksi tulleesta mökistäni, ja kaivelemaan jostain pölyttyneeltä kovalevyltäni, että mitenkäs sitä viiniä nyt oikein kaadetaankaan. Työpisteeni oli yläkatsomo (kyllä, ylä tarkoittaa portaita,paljon paaljon portaita yhteen iltaan...), jossa ruokailut ja kahvittelut hoidin yhdessä muutaman muun tyttären kanssa vajaalle parille sadalle hengelle. Kunnon tekemisen meininkiä, voisin todeta. Ekaa kertaa tälle kesälle ikävöin todella juoksukenkiäni, jotka jätin kotiin jo heti ensimmäisen työvuoroni jälkeen. Neljäksi töihin, ja rojahdin kotisohvalle täysin uupuneena, jalat tulessa ja pää ihan pökkyrässä vähää vajaa 23. Tämä kesä on ollut todella rento, mutta eilinen (eikä unohdeta tätä iltaa...) sai minut miettimään, että miten tuota hulinaa on jaksanut koko viime kesän? Huhh. Illan kohokohta oli ehdottomasti sukellukseni jätepuristamoon (onnistuin tiputtamaan koko vihreän roskiksen konttiin pelkän jätesäkin sijaan..), sekä monta tuntia jatkunut tiskiurakka. Ja tietysti se, etten pitkästä tauosta huolimatta läikyttänyt viiniä kenenkään syliin, ainostaan vesilasiin. Pikku virheitä, helppo korjata.

Kroppani vuorostaan kävi jo loppu illan melkoisilla ylikierroksilla noin äkkiseltään, ja evääksi ottamani jogurtti/raejuusto/mustikka-coctail upposi puolipakolla vasta 6 tunnin heilumisen jälkeen (ja tänä iltana tuo satsi jäi syömättä kokonaan, ei siinä vilskeessä kerennyt edes eväitä ajattelemaan). Kaikki tämä toi viimeistään viime kesän muistot mieleen; minä juoksen roskasankko toisessa kainalossa, siivousvälineen toisessa, ja puoliksi syöty luumu poskessa, joka korvaa niin päivällisen kuin välipalankin. I should know better. Mutta eilinen oli yhtä hulluutta. Kotiin tultuani olin jo sen verta tiltissä, että ruoka ei maistunut sitten yhtään, ja vain väksin sain tungettua koneistoon Valion pehmeää raejuustoa, jossa kinkkua ja kurkkua, sekä appelsiinin. Suihkun kautta sänkyyn, ja unta. Tai näin olin suunnitellut. nukahdin puolen yön jälkeen ja heräsin 3, ja valvoinkin sitten 6 asti. Kroppaani särki ja pakotti, ja vaikka koko ruho tuntui lyijyn raskaalta, enkä edes jaksanut harkita lukemista tai jotain muuta, ei uni vain tullut. Tämä käy minulle monesti kuin olen yli väsynyt ja kroppa käy kierroksilla. Yritin kuulostella johtuiko moinen nälästä, ja kävinkin kaapilla nappaamassa muutaman kinkkusiivun testiksi, mutta ei, väsy ja uupumus oli sen verta suuri, ettei keho huutanut mitään muuta kuin unta, joka ei ottanut tullakseen. Makasin siis sänkyni pohjalla mahallani, koomassa, kuolaten lakanalle, ja rukoillem unta, samalla yrittäen liikutella niveliä lievittääkseni pakotusta. Enpä ole moista väsymystä vähään aikaan tuntenutkaan. Huonolla syönillä oli vasramsti osuutta asiaan, mutta jos vyötärölläni olisi eilisen illan aiakna roikkunut askelmittari, veikkaampa,että moinen vehje olisi mennyt tilttiin jo ennen väliaikaa. Eikä unohdeta niitä portaita, joita tuli ravattua aina kun pisteeltäni jouduin poistumaan. No, onneksi uni kuitenkin tuli viimein hyvän kirjan saattelemana (jota sain luettua ehkä sivun toista silmää väkisin auki pidellen) juuri ennen kukon laulua. Toivotaan, että uni miastuu ensi yönä huomattavasti paremmin vasta tuuletetuissa petivaatteissa...

Sama meno meinasi jatkua vähän aamusta. Ruoan hylkiminen meinaan. Piristykseski vääsnin itselleni oikein banaanilettusia kerä vanilijakastikkeen, sekä tuoreilla kypsillä luumuilla, keltaisella kiivillä, banaanilla, mustikoilla ja vatuilla, mutta eipä ottanut yritys oikein tuulta siipiensä alle. Hyvältä maistui mutta ruokahalua ei ollut sitten nimeksilllään, vaikka tulkitsinkin huonon olon näläksi. Päivän päätin kotoilla. Ja siivota (kuinka fiksua aurinkoisena vapaana ennen työvuoroa, vähillä yöunilla!? mutta kun karvoja ja pölyä alkaa olemaan jo kahlata asti, on se merkki siitä, että Herra Imuri kaipaa ulkoilutusta... ), ja olo on ollut koko aamupäivän hieman kuin jyrän alle jääneellä. Toivotaan että tämän iltainen työrupeama ei ole ihan edeltäjänsä kaltainen (Edit: Aahahahah! That's what she said! Haaveeksi jäi!) , muuten menee minun kroppa oikosulkuun (no eipä mennyt, se tottui jo moiseen hulluuteen :D). Tai ehkä se ottaisi taas vain oman aikansa tottua moiseen juoksuun. Mutta toivotaan ettei sen edes tarvitsisi tottua.

Mutta. Sattuipa jotain mieltä ylenstävääkin tänään siivoilujen ja uurastamisen lomassa. Tiedoksi tietämättömille, asun nelikerroksisen, hissittömän kerrostalon ensimmäisellä tasanteella (siivotessa ,raahatessa pyykkivuorta tai kantaessa kauppakasseja selkä vääränä en voisi olla kyseisestä seikasta yhtään onnellisempi). Samaisella tasanteella seinänaapureina kanssasi asustaa erittäin mukavia ja rauhaa rakastavia immeisiä; yksin asusteleva, plusmiinus 50 v, tositositositositositosi mukava Puuha Petra (lähisukua Puuha Petelle), jonka olen hälyttänyt apuun kerran jos toisenkin, lainannut vasaraa, särkenyt kolikoita pyykkiä varten, keskustellut pitkien kalsareiden tärkeydestä talvipakkasilla jne jne jne. Toisella puolella taasen asustaa yli 80-vuotias vannhempi pariskunta, joita harvakseltaan nähdessäni aina reippaasti tervehdin. No mutta, tämä pohjustuksena, asiaan asiaan.  Raahautuessani  aamupäivällä portaikossa (näyttää olevan tämän viikonlopun teema nuo rappuset....) ylös sylissä joka ikinen tyyny mitä kämppäni sisällään pitää, avautui toinen naapureideni ovista. Naapurin herttainen mummo (en muista enää nimeä, nimimuistini ei kykene reksiteröimään kuin ehkä viisi nimeä kerrallaan) tuli käytävään minua vastaan kädessään kertakäyttölautanen, jossa kaksi lämmintä, vastapaustettua mustikkapiirakan palasta! "Minä katoin ku meijjän kiltti ja nätti naapurin tyttö jaksaa ahertaa, niin minä tekasin  tämmöstä vastapoimituista mustikoista piirakkaa, ja ajattelin että josko sinulle kelpaisi...". Silmät suurina ja täysin äimänä en voinut muutakuin kovasti kiitellä, niin otettu olin moisesta huomionosoituksesta! Näin mukavia naapureita mulla ei ole koskaan aikaisemmin ollutkaan, eli taas yksi syy lisää miksi pidän pikku yksiöstäni niin kovasti. Nyt vain haluaisin keksiä jotain pientä mummelille vastalahjaksi ja kiitokseksi.... mutta mitä?

Tällainen yllätys minua odotti portaiden yläpäässä! Jospa tuota herkkua tohtisi maistelemaan vaikka töistä nälkäisena tullessa, vanilijakastikettakin on viime piirakasta jäänyt soppelsisti yli ;) Edit: vetäisin molemmat palat yhdeltä istumalta jo ennen töihin menoa. ERITTÄIN ylpeä moisesta saavutuksesta, ja vaikka meinasi Tonttu kuiskutella korvaan omia juttujaan, pääsin asiasta kuitenkin melko nopeasti ylitse :) Mukava huomata itsessään yksi uusi "kehitys": extempore syöminen. Aina ei voi tietää ennakkoon tai suunnitella, eikä suunnitelmien muuttuessa kannata ahdistua ja panikoida. Elämä vain ei ole ennalta arvattavissa, ei edes aina omat syömisetkään. 

En tiedä onko kannattavaa, mutta ajattelin nyt hieman useammin taas napsia kuvia aterioistani, jotta niille jotka kokevat asian mielenkiintoiseksi, muodostuisi ruokailuistani jonkinasteista kuvaa. Ei ehkä ihan ruokapäiväkirjan veroista toimintaa, mutta tyhjää parempaa kuitekin. Viime aikoina selitykseni ruokailuista ja aterioista ovat jääneet melko vähälle, joten ajattelin ujuttaa niitä tänne muiden tekstejen lomaan, ja ehkä sitä kautta saisin myös syömispuolta mukaan useampaan tekstiin. Katosotaan kuinka kauan jaksan lautasistani taas kuvia napsia. Tässäpä siis tämän päivän saldoa kuvien muodossa

Banaanilättyjä, marjoja, hedelmiä, sekä kastikkeena toimi Dr. Oiekterin vanilijasoosi, sekä omenainen ProFeel-jogurtti. Päälle vielä kypsä nektariini ja teetä. Nälkä ei ollut yhtään, mutta söinpähän nyt kuitekin, eipä tuo olo olisi ainakaan parantunut jos syömättä olisin jättänyt...

Lounaaksi minulla oli hieno ja ruokaisa tonnikalasalaatti siemenillä ja reajuustolla, mutta koska nyt kun viimein pääsin taas tähän kuvien napsimisen makuun, olin niinkin tohkeissani, ettei kamerassani ollut edes musitikorttia kun salaatista hienoja taidekuvia räpsin :( Kameraan siis jäivät, moiset pahaset! Mutta hyvää oli! Nälkä ei tuntunutt vielä syömään alkaessa yhtään, mutta kummasti se salaatti vaan sisuksiin upposi. Kyytipoikana toimi kuvan parivaljakko. Milloinkohan jaksan kyllästyä kyseisiin, erityisesti tuohon raejuustoon, jota minulla uppoa kippo tolkulla viikottain... Jälkkäriksi vielä iso omena sekä puolikas Alpro soija jogu, päärynä persikka maultaan... Niin, ja tietysti ne piirakan palat ;)

Eväskuvien kohtalo oli sama kuin salaatista otettujen... mutta eilinen eväs oli hyvinkin samankaltainen mitä tänään, joten kyseisestä annoksesta napattu kuva ei kauas heitä. Lopun puolesta Alpro jogusta (jotka olen taas löytänyt, ja korviani myöten rakastunut!), puolet aamuistesta omena ProFeelistä, raejuustoa sekä pilkottua banaania sekä mustikoita... kyytipojaksi pari kypsää luumua. Sillä pärjää iltapalalle, jonka pitää olla kyllä hieman tukevampi mitä eillisiltainen mini annos raejuustoa ja kinkkua.... 
Edit: kuva eväistä ennen JA jälkeen töiden...eli enpä kerennyt töissä mitään suuhuni laittamaan, sillä sama ralli jatkui myös tänä iltana. Onneksi tuli santsattua nuo molemmat piirakka palat, ettei nälkä kyllä siinä kiiressä ehtinyt edes tullakkaan. 

Töistä selviydyttyä ruokahalua ei taaskaan ylläripylläri ollut nimeksikkään, joten valmsitin kupillisen "mössöä", eli raejuustoa (kyllä, sanoin että olen siihen koukussa!), kurkkua, hieman salaattia sekä loput päivällisestä tonnikalasta. Jösses osaa olla moinen tahna hyvää! Ja koska ruoka upposikin melko vaivatta, söinpä päälle vielä Skyrin banaanirahkaa luumulla, banaanilla, nektariilla sekä mustikoilla. Leipä olisi ollut siis kaikenkaikkiaan järkevämpi valinta, mutta enpä taaskaan osannut ennakoida nälkääni oikein, ja kuutelin liikaa olemattomia nälkäviestejä. Noh, maha on nyt täysi, enkä joudu nälkäisenä petiin, kai se on se pääasia... 

Ainiin! Meinasin jo unohtaa! Se päivän toinen pisistäjä! Sain erittäin polttelevan viestin Jyväskylästä, jossa serkkuni kertoi Anttilan alennusmyyntien tarjonnasta: Game of Thronesin boxit saisi nyt yhteishintaan 35 euroa! Eli huomenissa tämä likka painaa tukka putkella seteli taskussa shoppailemaan! Ei olisi köyhällä varaa, mutta elämä on valintoja täynnä: tuokin raha voisi mennä vaikka tupakkaan, viinaan, kosmetiikkaan tai tai tai.... nimimerkillä itsepetoksen mestari. Hiiih! Huomista helteistä vapaapäivää siis odotellessa.... Kauniita unia! Muistakaa rasvata itseänne aurinkoon mennessä, ettei tule ryppyjä vanhana.

:)

~ Laura

Hello my precious ones!

*vetää syvään henkeä* Ja sitten lähtee. Tuossa edeltävänä päivänä poimittuja mustikoita pussittaessani tulin ajtelleeksi, että onhan se nyt jo kumma, kun en aikaiseksi tahdo saada yhden yhtäkään tekstiä, lupauksistani huolimatta! Viime viikkoina ajatuksia joita olisi ihan terveellistä omankin psyykkeen puolesta kirjoitella hieman ylös on pyörinyt nyt jo useampi mielessä, mutta jostain syystä itsensä raahaaminen koneelle (saatika sen ääressä pidemmän tovin pysyminen) on osottautunut taasen sitäkin haasteellisemmaksi. Lisäksi, tulen aina lopputulemaan, ketä kiinnostaa tietää? Nyt tulin ajatelleeksi asiaa vähän eri vinkkelistä: se lukee, jota kiinnostaa. Aloitin kirjoittelemaan blogia omaksi huvikseni, ja tarkoituksenani oli kirjoittaa ajtuksia koskien niin syömishäiriötä, siihen liittyviä jokapäiväisiä pieniä ja suuria asioita, mutta myös "kaikkea siltä väliltä". Moneen otteeseen kadulla kävellessäni olen tuumannut, että tuossapa olisi mehevä asia mistä halattaisi mieleni kirjoittaa, mutta sitten taas todennut, että no onkohan ihan kannattavaa, miten tämä liittyy omin ongelmiini mitenkään? No mutta tarvitseeko sen välttämättä liittyä onglmiini mitenkään? Jos haluan kertoa kansalle siitä, kuinka purkkani takertui auki olevaan tukkaani yrittäessäni sylkäistä sitä täydessä vauhdissa vasta tuleen, niin saan kai minä siitä infota, jos mieleni haljaaa?! (toisaalta, onkai se eräänalinen ongelma tuokin....?) Kukin tehköön omat päätöksensä viitsiikö moista höpötystä lukea vai ei. Nyt ajateltuna, itse koen paljon mukavammaksi höpöttää kaikkea sitä mitä mikä minusta sillä hetkellä tuntuu sopivalta ja hyvältä. Vaihtoehtona taasen on täysi hiljaisuus (kyseistä politiikkaa olenkin harjoittanut jo lähes koko kesän......). Jotenka kyllä, tästä lähtien en jaksa enää murehtia siitä, kuinka kirjoitukseni eivät täytä ehkä tiettyjä kriteerejä, enkä yllä teksteilläni (joita monet super-ihmiset saavat syydettyä sivuilleen joka päivä... how do they do that?!) ihan niihin atmosfääreihin joihin itsekkin ehkä haluaisin, mutta olen ottanut kirjoittamisesta nyt ihan turhan projektin, jonne koen tarpeeksi kirjoittaa ainoastaan 110% asiaa ja syviä ajatuksia. En taida olla olla liian vakava moiseen. Kyllä, kaikki sairaudet ovat vakavia, mutta omaani suhtaudun monesti melkoisella annoksella mustaa ja kieroutunutta huumoria. Toisaalta, haluan tuoda esille omia ajatuksiani koskien sairauttani ja sen mukanaan tuomia ajatuksia myös enemmän ja syvällisemmin, mutta taas toisaalta, en halua ottaa paineita siitä, että jokainen tekstini tulisi olla toinen toistaaan pidempi ja syväluotaavampi. Toisena päivä voin todella haluta kertoa perinpohjaisesti siitä, kuinka munkkipossun syöminen kahvilassa onnistui hienosti, kun taas toisena, aivopierun iskiessä, haluan kertoa jostain ihan turhanpäiväisestä (niikuin yleensäkkin tähän asti), vaikka sitten yhdellä sanalla tai kuvalla. Toisaalta haluaisin myös vakavoitua aina silloin tällöin, ja saada niitä todellisia ajatuksia ylös, koska tiedän niiden palvelevan niin itseäni, myös ehkä joitain muitakin, jotka sivustoilleni joskus vahingossa eksyvät. Vaikka olen itsekkin vielä puoli matkassa paranemistä, vertaistuki,sekä toisten kannustaminen ja tsemppaaninen ovat ihan ykkösjuttu matkalla kohti paranemista. Tähän haluan itsekkin panostaa, ja toivoisinkin joidenkin lukijoiden löytävän lohtua, tukea, apua tai hyötyä edes jollain tapaa joistain kirjoituksistani! Tämä kaikki siis vaihtoehtona sille hiljaiselolle jota olen nyt viettänyt. Olen jumittunut nyt ajattelemaan liikaa mahdollisia lukijoita, mitä he haluavat kuulla ja mitä ei, unohtaen,että perustin blogini ollessani sairaslomalla, tarkoituksenani kirjoittaa siitä aiheesta, mikä tekee minut sillä hetkellä onnelliseksi. Tekstit palvelevat minua itseäni, ja sen kautta myös toivottavasti joitain teitäkin.

Tämä saarna oli suunnattu lähinnä minulle itselleni. Olen tympääntynyt itseeni, kun en ole viikkoihin ja taas viikkoihin saanut aikaiseksi mitään, ja nyt yhtäkkiä oivalsin missä vika. Halusin vääntää rautalankaa lähinnä itselleni, ja taisi olla paikallaan. Heti helpotti, kun oivalsin että pirhana, niinhän nuo asiat ovatkin. Asioista ei kannata tehdä itselle turhan isoja ja mutkikkaita, saatika alkaa ottamaan niistä paineita. Tehtyäni itselleni tämän tunnustuksen, luulen että jos ei tässä vaiheessa ala lyyti kirjoittamaan, ei sitten koskaan. Unohdan paineet, odotukset sekä omien kirjoitusteni vertaamisen muiden kirjoituksiin, ja toteutan itseäni niin hyvin kuin vain voin, tuoden ajatukseni ja askareeni esille omaa tahtiani, omalla tyylilläni. Haluan jälleen löytää ilon kirjottamisesta, enkä tuntea sitä pakottavaa tarvetta, saatika ahdistusta siitä, onko suoritukseni riittävän hyvin. Vastaus on "kyllä" niille, jotka ajattelevat että onkohan tyttö joku super-suorittaja. Olen, kaikessa, ja tästä en halua tehdä itselleni taas yhtä suoritusten ja saavutusten temmellyskenttää. Tämä kolkka saa toimia ajatusteni sylkykuppina, johon kirjoitan fiiliiksistäni ja vireystasostani riippuen asiaa tai asian vierestä. Kuulostaisiko tämä kaikki reilulta minua itseäni kohtaan?

Aamen, kiitos ja näkemiin. Huhhei kun helpotti. Mutta vielä sen verta kun nyt pääsin vaihtiin, niin jotta pääsisin toteuttamaan toivettani siitä ajatuksesta, että tekstini saattaisivat palvella joitain muitakin kuin vain itseäni, halaisin nyt esittää kysymyksen teille: msitä kirjoittaa? Tajusin, että en ole kirjoittanut piiitkiin aikoihin mitään kunnon asiatekstiä, saatika edes vilauttanut teille muun muassa ateriasuunnitelmaani (kiinnostaisiko...?), taikka sen toimivuutta tai tämän hetkistä tilannettani tai tai tai... Onko jollain teillä erityistä toivetta siitä, mitä oikeasti haluaisitte purkkapallojen tukkaan takertumisen lisäksi kuulla tai nähdä? jotain ihan tiettyä, oikeaa asiaa joka tällä hetkellä askarruttaa mieltänne? Luulenpa, että moinen pieni potku persauksiin olisi paikallaan, ja sitä myötä voisin taas päästä hieman vauhtiin tässäkin touhussa, vaikka elämässä tuntuu olevan tällä hetkellä ihan muutenkin tarpeeksi kysymyksiä ratkottavana (lupaanpa kirjoittaa vaikka tuostakin ihan piakkoin, sen verta noita ajatuksia on virrannut päässä taas näin syksy pikku hiljaa lähestyessä...)

Mutta siis, ajatuksia, toiveita, kysymyksiä, ehdotuksia...... niitä otetaan nyt enemmän kuin mielellään vastaan :) 

Kiitos ajastanne ja kärsivällisyydestänne, jaksan hymyillä joka kerta leveämmin ja leveämmin kun saan uteluja siitä, että vieläkö meinaan kirjoitella. Juurikin TE pidätte minut raiteella ja vireessä. Ei heitetä teidän panostanne hukkaan! 

~ Late