Kun jääkin jalkoihin

Heimoivaankaikille. Vaikka viime postaus olikin tuollain höpötys, niin silti viime päivät ollaan vedetty hieman syvemmissä vesissä. Tai ei nyt aivan umpi uppeluksissa, mutta sanotaanko että kahluusaappaat on olleet tarpeen. Päässä on ryöpynnyt jos jonkinmoista ajatusta, olen saanut motivoida itseäni liikkeelle kun tuntuu että mikään ei innosta, kaikki jää kesken (kuten, huvittavaa kyllä, tämänkin lause jonka palasin korjaamaan  vasta oikolukiessani pahimpia kirjoitusvihreitä...) enkä saa mitään tehdyksi loppuun, tai edes aloitettua. Olen ollut lamaantunut ja levoton samaan aikaan, ja tämä kehä taas aiheuttaa ärtymystä ja ahdistusta. Väsykin meinaa painaa, ja päätöksentekokykyni on aivan hanuristä, puhumattakaan valinnanvaikeudesta, joka sanana ei anna oikeuitta sille todelliselle vaikeuden asteelle mistä nyt puhutaan. Aivan naurettavaa pyörittämistä hetkittäin, ja 110% uuvuttavaa ja turhauttavavaa.

Valintojen lisäksi myös ruokailujenkin suhteen on tullut otettua takkiin viikonlopusta tähänpäivään mennessä kerran jos toisenkin, turhankin useaan ehkäpä. Viimeisimpänä esimerkkinä eilinen yritykseni ostaa karkkia: jo monta päivää olen haaveillut irtokarkeista, mutta joka kerta tämän velvollisuuden jollain verukkeella siirtänyt tulevaan: milloin ei ole ollut "niitä oikanlaisia" karkkeja tarjolla, en ole viitsinyt ajaa makuunin asti niitä ostamaan, tai sitten ei ole tehnytkään juuri sillä hetkellä mieli, vaikka tietää että ne karkit ovat pyörineet mielessä jo päivä kausia. Eilen hermostuin, ja vähää vaille yhdeksän säntäsin kauppaan ostamaan pussia, jonka olin jo ennakkoon päättänyt. No, arvata saattaa. Mukaan lähti herkkuja kisastudioon, mutta ei sitä karkkipussia!! *itto,st'ana, p*erkule ei *umakauta mikä siinä voi olla niin ******** vaikeaa häh?! Jos mieli tekee ja kauan on aikonut, niin kerro mulle! Ees taas hyllyjen väliä, ja vielä kassaltakin takaisin, ja lopputuloksena autoon itkemään. Niitä hetkiä jolloin sairaus lyö päin kasvoja, ja lujaa... Eli muutamat kerrat olen saattanut pikku katkerat tirauttaa niinä epätoivon hetkinä, kun olen varma, etten minä koskaan tästä pääsemään, enkä löydä kyllin rohkeutta tai voimaa parantua, vaan jään ikuisiksi ajoiksi jumiin. Itku puhdistaa, ja olo on kohta jo parempi. Sitten kohta taas mennään.

Mutta hei. Tämä on vissiin sitten sitä askelta taaksepäin? Yhtenä hetkenä tullaan kaksi askelta eteen, toisena askel taakse. Kuuluu ilmeisesti asiaan? Tämän on juurikin sitä sahausta mistä puhuvat? Mieli viime viikon megaoivallusten johdosta on edelleen sallivampi ja kevyempi, vaikkakin vakava ja apaattinen (voisiko niin kuvailla?), mutta levottomuus ja viisi vuotiaan keskittymiskyky poislukien, olo ja ajatukset muutoin ihan ok. Tunteet ja ajatukset tulee sellasiena kun tulevat, ja niiden kanssa opetellaan elämään ja niitä vastaavottamaan ja käsittelemään. Sekin kuuluu asiaan, vai? Tärkeitä juttuja nämäkin, yhtälailla kuin ruokailutkin.

Sanonota "Siipi maassa" sai aivan uuden ulottuvuuden tällä viikkoa...literally. 

No mutta se siitä sitten. Mitäpä muuta. Joo. Eilen oli klinikkakäynti, ja punnitus. Paino oli nyt sama, jopa hieman pakkasenpuolella, miinua 100g, mikä siis nyt lähinnä tarkoittaa että paino on pysynyt viikon samoissa lukemissa. Tämäkin kuulemma kuuluu pakettiin; harvinaista on että paino nousee verkkaisesti tasaisesti, vaan se tapahtuu yleensä pyrähdyksinä. Piirsimme painostani diagrammin. Se alkoi tammikuulta ensimmäisistä punnituksistani klinikalla aina eiliseen käyntiin. Oli kivaa nähdä aivan paperilla sitä mitä kevään aikana on tapahtunut: ensin paino laski tasaiseen, jopa reilulla kahdella kilolla siihen maaliskuun puoliväliin, kun yhtäkkiä käyrä lähti tasaiseen nousuun. Sairaslomalle jäämiseni ja ateriasuunnitelman käyttäänottoni näkyi siis aivan selvästi tuossa kaaviossa, ja olin siihen hyvinkin tyytyväinen. Osastolla ollessani ravitsemustilani korjaantuisi kuulemma vieläkin nopeampaa, sen verran ahkerammin ruokaa siellä syötetään, ja kulutus on aivan minimissään, mutta hyvin oli terapeuttini tyytyväinen tämän sairasloman saavutuksiin, ja siihen kuinka  olen saanut yksin kotona ollessani, avohoidon tukemana tuloksia itsenäiusesti aikaiseksi. Kieltämättä, tunnen tästä ykpeyttä, sillä hänen puheissaan kuulen aina aitoa tyytyväisyyttä, onnellisuutta ja huojennusta saavutetuista kiloistani, puhumattaakaan siitä mielen ja ajatusten työstämisestä, mitä olen tämän kevään aikana tehnyt. Nyt olemme painollisesti siis siinä samassa lukemassa kuin mitä olin tammikuussa klinikalle ensimmäistä kertaa saapuessani, siistä naureskelimmekin että nyt olemme siinä aloitusruudussa, missä oltiin kun ekaa kertaa tavattiin. Ehkäpä hoitajillani oli omat epäilyksensä ja pelkonsa siitä miten kotona suoriudun, monta kohtaloa ovat varmana nähneet ja hoitoon joutuneet pakottamaan, mutta olen ilmeisesti sitten kuitenkin onnistunut osoittamaan, että (ainakin toistaiseksi) olen pärjännyt melko hyvästi omalla tahdonvoimalla ja avohoidon tuella myös kotioloissa. Ovat olleet ehkä positiivisella tapaa myös yllättyneitä ja huojentuneita, ehkäpä? Lähtötilanteeni kuitenkin oli melko haasteellinen, ja useamman kasvoilta paistoi ehkä pienoinen huoli ja epäusko, sillä olihan BMI:ni tuolloin  vain reilu, 12 ja useamman vuoden jatkunut "vakava ja vaikea aliravitsemustila" toivat omat mausteensa siihen soppaan, jota itse halusin kotona alkaa keittelemään. Mutta hei! Vaikeista hetkistä huolimatta, saankai siis olla itsestäni edes hieman ylpeä, aivan niinkuin klinikallakin ollaan oltu? :) Ei jäisi yhteen lukemaan, tai yhteen päivään kiinni, vaan muistasi katsoa asiaa laajemmasta perspektiivistä, kuten vaikka tuollaisen painokäyrän muodossa, niin huomaa, että suunta on kuitenkin ollut aivan oikea ja pidemmän aikaa. Eli ottaisi nyt siten tämän askeleen taaksepäin vain ponnistaakseen taas uuteen kiriin eteenpäin! :) Tiedän mitä se kohdallani juurikin tarkoittaa: desimitta takasin käyttöön maitoa mittaillessa, jämäkkyyttää leivän syöntiin lämpimillä,sekä lämpimien ruokien laatuun, eli enemmän pottua, pastaa sekä riisiä, a.k.a normi ruokaa, eikä tonttuiluja tai perunan/pastan korvaamista leivällä. Olen katsonut näitä lepsuiluja läpi sormien nyt vähän liiaksikkin, oikeastaan sen jälkeen kun kuulin painon nousseen sen vajaan kilon. Se ei ole ahdistusta, vaan pikemminkin ajatusta siitä, että jos paino nousee näinkin helposti pelkällä startti-suunnitelmalla, niin mikän hätä ja hoppu tässä on lisäyksiä tekemään, saatiak vaaraksi jos sieltä silloin tällöin leipä uupuu, tai salaatteja menee kaksi päivässä. No nähtävästi ei parane katsella läpi sormien, vaan oikeasti ravisteltava taas itseään niskavilloista, ja tehtävä kurinpalautus. Ilmeisestikkään lepsuiluun ei vielä ole varaa tai saumaa.

Ruokaa rakkaudella raivolla? Uskollinen, vuosia palvellut soppakauhani tuli tällä viikolla tiensä päähän tonnikalawokkia hämmennellessä ;( :D 

Jäätelö(t) (ja purkka tukassa) piristää harmaatakin päivää sadan prosentin varmuudella <3

Keep on swimming ja silleesti... 

~ Laura