Huojentunut

Olo meinaan. Eilen viimein koko viikonlopun kestänyt stressipelkoahdistus-kierre loppui, kun pidimme yhdessä terapeuttini sekä pomoni kanssa palaverin. Kieltämättä tilanne oli melko mielnkiintoinen, surkuhupaisa sekä, en sanoisi kiusallinen, mutta melko outo. Vai kuka teistä on viimeksi istunut terapiahuoneessa bossin kanssa, kun terapeutti tenttaa vuoron perään sinulta sekä johtajalta kysymyksiä maan ja taivaan väliltä... :D no mutta kyllä minua jännitti! Pelotti, itketti, oksetti! En tiennyt miten tuo käynti tulisi menemään, ja saisinko jatkaa työssäni. En yksinkertaisesti osannut odottaa enää yhtään mitään, pelkäsin vain niin paljon.

Mutta tunnin mittaisen istunnon jälkeen kykenin viimein huokaisemaan, tai pikemminkin itkemään, helpotukseni ulos: saan pitää työni, ja löysimme ratkaisun, joka tuntuu palvelevan molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavalla. Sairasloman jälkeen minä jatkan työssäni tekemällä puolikasta tuntimäärää nykyisestä, minkä tarkoituksena on rauhoittaa tahtiani, jättää aikaa palautumiselle sekä ennenkaikkea, antaa aikaa keskittyä omaan tervehtymiseen ja painon nostamiseen. Silti saamalla työskennellä 4-5 päivää viikossa viiden tunnin päiviä arjen rytmi ei katoa minulta tyystin, ja päivissäni on sisältöä ja hommaa. Toki tämä kirpaisee supersuorittajana sydäntäni, mutta toisaalta ymmärrän, mmikä mahdollisuus minulle on annettu: vielä viime viikolla minulla ei ollu tiietoakaan sairaslomasta, ja ajatus "aloittamisesta" tuntui vielä sumealta, ja kaikki suunnitelmat, ja mahdolliset jatkosuunitelmat, ja miten kaikki asiat saataisin soviteltua yhteen olivat varsin sekavia. Nyt, yks kask yllättäen, asiat ovat menneen vauhdilla eteenpäin, ja omasta motivaatiosta sekä vahvasta uskosta huolimatta olen kieltämättä myös pöllämystynyt ja hämilläni: yhtäkkiä löydän itseni palaverihuoneesta, jossa käsitellään minun tulevaisuuttani, minun terveyttäni, vakavissaan ja päättäväisesti. Olen sairaslomalla, jonka jälkeen palaan töihin, mutta sen sijaan että palaisin jatkamaan samaa työtahtia, teenkin minimituntia ja tärkein tehtäväni onkin keskittyä itseeni, suorittamisen sijaan. Herrajumala, missä vaiheessa tämä kaikki tapahtui!? :D Itsehhän minä laitoin asiat liikkeelle, mutta jossain vaiheessa nuo asiat vyöryivät ylitseni ja menivät edelle, jolloin minun ei auttanut kuin pysyä kyydissä. Ja ohhoh. Nyt sitä sitten vissiin ollaan ihana tosissaan. Potkimassa Tonttua kartanolle meinaan. Nimittäin puitteet tähän ovat nyt melko otolliset, ja olen erittäin onnekas, että minun kohdalleni on langetettu näinkin paljon tuuria ja ymmärrystä eri osapuolten osalta. Olin suunnitellut että olen tämän hetken saikulla, jonka jälkeen yritän vain selviytyä ja parhaani mukaan saada hommat toimimaan töissä ja kotona, mutta nyt asiat ovatkin aivan toisin: loppu  vuosi mennään huomattavasti rauhallisemmalla tahdilla, tavoitteet on asetettu ja lupauksia puolin ja toisin tehty. Että nytten sitten ollaan melko tosissaan toverit. Huiiii. Hiihihihihi..... hmmmm. Herättää todella monenlaisia ajatuksia ja tunteita, mutta päällimmäisneä on edelleen kova kiitos ja tsemppi, sillä tätähän minä halusin, ja haluan edelleen. Olin onnekas. Ja tästähyvästä minun on näytettävä nyt sekä itselleni kuin muillekin kuinka tosissani olen. Sillä tällä kertaa palaset tuntuivat vain loksatavan paikoilleen, ja tämä tilaisuus minun on vain osattava käytettää hyväkseni. Nyt minulla ei ole saumaa keksiä yhtään enempää tekosyitä, hukuttaa itseäni kiireen ja touhun alle, ja "unohtaa" miksi tähän kaikkeen ryhdyttiin. Nyt on aika keskittyä olennaiseen, eli itseeni. Paraneemiseen, tervehtymiseen, painon nostoon sekä palautumiseen. It's all about me ;) Me me me me!

Huhhuh. Ihan hirvittää kuinka vakavissaan tässä ollaan. Suorastaan pelottaa. Ensimmäistä kertaa pitkäääään aikaan tuntuu kuin olisin ottamassa todella vastuuta tekemisistäni, sekä olisin suuntaamassa kohti suurta tuntematonta, jonka määränpäätä en tiedä, ja lopputulema on vielä hämärän peitossa. Hirvittää, mutta hyvällä tapaa. Mahassa tuntuu kutina. Pelko vanhoista turvallisista tavoista luopumisesta pistää vatsan kipristelemään, mutta samaan aikaan huulille muodostuu hymy. Voihan vitsit, really? Silti en halua alkaa asettamaan itselleni turhia odotuksia, haavekuvia ja maalailla kauniita mielikuvia tulevaisuudesta, vaan pikemminkin keskittyä tähän hetkeen, tähän päivään, ja jokaiseen suupalaan. Ei se määräänpää, vaan se matka.... Tyydyn elämään päivä kerrallaan, ottamaan haasteen vastaan yksi haaste kerrallaan ja varautumaan lisäksi myös takapakkeihin ja iskuihin nivusiin. Ensimmäinen tavoitteeni on selviyytä tästä syksystä, ja täyttää lupaukseni niin itselleni kuin muillekin, yksi päivä, yksi ateria kerrallaan.

Ps. tänään olo on ollut melko nuutunut... liekkö kun monen päivän jännitys viimein purkautuu? Päivä on kulunut miltei kokonaan kotosalla mukavissa vaatteissa sohvan nurkassa lueskellen ja koneella aikaa kuluttaen. Ja silti ruokaa on uponnut sellaisella ruokahalulla että ihan naurattaa!Liekkö tämä joka väsy vaatii omat energiansa jotta pysyn ylipäätään hereillä, vaikko kroppa alkaa vaatimaan enemmän ja enemmän ravintoa... Mutta tänään on kyllä ruoka maistunt, mikä on ollut todella kiva juttu. Aamulla tuorepuuroa, jonka jälkeen lounaaksi iso lautasellinen rössypottuja, kestosuosikkiani kera juustoruisleivän, välkkäpalaksi toffeetuutti, jonka jälkeen mahakurnien odottelin jo päivällistä, eli tonnikalataco pizzaa, jonka kruunasi iso kulho hedelmäsalaattia. Ja arvatkaas. Kello ei ole vielä iltapalan, ja minulla on nälkä!! Tänään ruokaa on uponnut, ja tämäkös vasta on hupaisaa. Joten uskoa veljet, jos minuunkin mahtuu ruokaa tällä tahdilla näitä määriä niinkuin vielä paripäivää takaperin toisin aavistelin, niin miksei uppoisi myös teihin, jotka vielä epäilette ja tyydytte "kuolailuun ja haaveiluun"? ;) Make it happen, ja uskaltakaa heittäytä!

Oli ihan pakko...

~ Laura