Mutta tätä odottella, aijon leuhottaa teille uusimmasta aluevaltauksestani!! Nimittäin...... oih. I'm in love. Deeply and totally. Nimittäin, pitkän (lähestulkoon koko elämänmittani ajan) olen ollut erittäin ennakkoluuloinen raakaa kalaa kohtaan. Olen oikea sukuni musta lammas, sillä kaikki muut perhepiiristä vetävät kalaa kaikessa sen mahdollisessa muodossa kaksin käsin.........paitsi minä. Graavilohta? Nope. Suolasiikaa? Nah-ah. Tomaattisilliä? Big no no! Kala, jonka elämänkaari päättyy minun lautaselleni, tulee käydä joko grillin, pannun, savustuspöntän tai uunin kautta. Piste. End of the conversation. Mutta. Ihmeiden aika ei ole ohi! Todella! Se että minä itse raahasin oman ahterini vapaasta tahtdosta syömään sushia, on jotain mitä en ihan heti olisi itsekkään arvannut tekeväni. Nimittäin, A. lähtökohta tälle kattauskelle on jo melko.......no, haasteellinen ja B. Ulkona syönti on ollut minulle, vielä voin vuosi takaperin, iso henkinen koettelemus. Noh, vaikka ulkona syönti on tullut valtavan kaninloikan verran eteenpäin erityisesti viimeisen puolen vuoden sisällä, ei ennakkoluuloni ja kammoni raakaa kalaa ja mautonta riisiä kohtaan ole hälvennyt kyllä yhtään. Tjaa-ah. Mutta niin vain kävi, ja uskoni kehittyneisiin makunystyröihin on kai sen verran vahvistunut ja maku vuosien mittaa kypsynyt, että tahdoin noita ennakkoluuloja lähteä urakalla hätyyttämään.... tai sitten vain vahvistamaan. Jostain käsittämättömästä syystä minua on riivannut jo pidempään pakonomainen halu maistaa sushia, vaikka vähän jo ennakkoon ajattelin että metsään mennään että pölinä käy. Mutta ei. Tahtoo tahtoo! Ja ei muuta kuin kaveri matkaoppaaksi sekä henkiseksi tueksi kainaloon, sekä askel kohti oulun toista sushiravintolaa, tiskiltä tilaus jotakuinkin summan mutikassa silmät kiinni ja pitkän sekä piinallisen odottelun jälkeen eikun maistelemaan. En tiedä miten kokemusta parhaiten kuvailisi, niin monta hyvää ja mahtavaa kokemusta tuolta reissulta matkaani tarttui, että en voi muuta kuin todeta olevani erittäin onnellinen ja rakastunut. Niin sushiin, kuin omaan rohkeuteeni, sekä tahtooni lähteä maistelemaan aivan uusia makuja suurista ennakkoluuloistani ja peloistani huolimatta. Kannattiko? Hell yeah!
Oli Surimi-nigiriä, oli ebi-nigiriä, oli aburi-nigiriä, sekä vihreitä kuminauhoja (wakame-gunkaneita)..... oih <3 syöminen vei kaksi kertaa kauemmin mitä kaverilta, jolla on musta vyö sushin syönnistä, mutta noin puolen tunnin kestäneen tolskaamisen soijan, wasabin, inkiväärin sekä puikkojen kanssa, olin enemmän kuin tyytyväinen :3
~ Laura
Mä odotan kuvia uudesta elämän muutoksesta!! :D ihihihii ♡
VastaaPoistaSulla on kiva blogi, tykkään sun kirjoitustyylistä ja avoimuudesta! Mulla ei ole itsellä koskaan ollut syömishäiriötä, mutta mä olen aina (ihan lapsesta asti) ollut alipainoinen, ja teen jatkuvasti töitä sen eteen ettei paino tipu, vaan että se nousis! :D Nyt oon jo aika lähellä normaali painoisen rajaa, ja siitä kovin iloinen! :)
Jihuu, sushit on hyviä ^_^ ja uusien makujen maistelu on tosi jees! Saa yllättyä mistä kaikesta sitä näin "aikuisena" voi oppia tykkäämään :P Vaikka tää sairaus on tuonu niin paljon huonoa elämään... niin paljon hyvääkin ;) nimittäin ruuasta on oppinut nauttimaan uudella tavalla myös positiivisessa mielessä ja suosittelen tosiaankin uusien ruokien maistelua. Ite olen alkanut pitää ruuista joita luulin inhoavani... ja ruuat joita pelkäsin, niin pelon kohtaamisen jälkeen ne on voineet tulla aivan pysyvästi ruokavalioon :)
VastaaPoistaYstävien näkeminen on myös aivan loistava tapa käyttää aikaansa!! Muiden ihmisten seurassa oleminen tuntuu itsestäni ainaki tärkeämmältä terveydenhoidolta ku melkein mikään muu (no tietty ravinto ja lepo ja hengittäminen ;)
Ja toi mahdollinen tuleva muutos sai nyt uskomattoman uteliaaksi :D Valotapa sitä sitten myös meille lukijoille jotka emme sinua tunne jos vaan haluat ;)
Aurinkoista viikonloppua <3
Kesä on jo tullut.. Mitäs sinulle Laura kuuluu? :)
VastaaPoistaEi ole vähään aikaan kuulunut tänne blogin puolelle mitään.
Juu tässä oli tosiaan tämmöinen "pieni" luova tauko, mutta muutosta tähän tapahtui eilen kun sain pitkästä aikaa jotain aikaiseksi :D
PoistaKoska uuttaa postausta?
VastaaPoista"Luova" laiskuus loppui eilen ;)
PoistaJippii! Olen Laura valehtelematta päivittäin käynyt katsomassa olisko uusi postaus ilmestynyt. Ja aina petyin ja toivosta jo luovuin...mutta jeeeee, Laura IS back��
VastaaPoistaMinullekin on ollut rankka kesä, joskin se tarkoittaa että bmi on noussut jo lievästi alipainoinen tasolle...ahdistaa valtavasti vaikka järki ja kakki läheiset hokevat että mahtavaa...koko ajan tekisi mieli olla syömättä mutta toisaalta ruoka himottaa valatavasti...toooosi outoa,,,no toisaalta, johan tässä melkein 20vuotta on elämä syömishäiriön vallassa edetty, eli ehkä jo oli aikakin,,,
Innolla ja mielenkiinnolla odotan uutta postausta ja toivotan valatavasti tsemppiö uuteen elämään. Olet kyllä hurjan rohkea. Minä en koskaan ostarille suostunut vaikka siihen todella lähes väkisin pakotettiin...no, en onneksi kuollut mutta ehkä olisin pystynyt nauttimaan menetetystä nuoruudesta enemmän jos olisin apua ottanut vatsaan...no, turha jossitella, eletään täysillä tässä hetkessä eikä katkeroidu menneisyysmuistoissa❤️
Heipparallaa, pitkästä aikaa :) Ihan mahtavaa kuulla että olet sitkeästi jaskanut käydä blogiani katselemassa, minä taas elin ajatuksessa että ei sitä yksin jaksa porista, kukaan ei menetä mitään jos tässä vähän siestaa viettää :D mutta hienoa tietää että joku olisi saattanut kirjoituksai todella kaipaillakkin ^^
PoistaVoi Nata.... nyt kuule itseä niskasta kiinni, ja keskityt positiivisiin ajatuksiin! 20 vuotta on pitkä aika, liian pitkä aika ainakin minulle, ja minu itseäni ärsyttää jo nuo kuluneet kuusi vuotta. Ikävällä tapaa toimit siis minulle "hyvänä esimerkkinä": itse en halua kuluttaa vuosikymmenia sairauden kynsissä, vaan haluan jo kovasti päästä elämässäni eteenpän. Toki mulla on tällähetkellä pelkoni, sairauden asettamat ajatukset ja turhat luulot siitä,e ttei elämä mukla olisi mitään ilman sairauttam etteikö elämässäni olisi siältöä ilman ruoalla kikkailua. Mutta I know better than that, sillä eihän tämä elämä, mihin tämä meno on nyt tänäkin kesänä mennyt, ole todellisuudessa mistään kotoisin: jaksan hädintuskin töissä minimitunnit, jonka jälkeen vapaa menee sohvalla toipuessa ja sieniä syödessä..... en jaksa nähdä ystäviä, tai ainakin se vaatii suuria ponnisteluja. Väsy on kroonista, kja siihen on jo niin tottunut, ettei enää muista miltä tuntuu olla tasaisen energinen. Jokaissta herkkua pitää erikseen suunnitella, ja mahdollisesti nipistää jostain muusta. Toki tilani on huomattavasti parempi ajatusmaailmaltaan mitä vuosia sitten, mutta fyysisesti taas olen lähes samoissa lukemissa mitä pahimpina aikoina. Luulen olevani kunnossavaikken sitä todella ole.... halluan jaksaa paremmin, ja ennenkaikkea ellää normaalin nuoren naisen elämää ilan turhanpäiväistä jossittelua. Sanoit oikein että turha on katkeroitua, mutta en sinun ole vieläkään myöhäistä aloittaa. Osasto on minullekin todella iso asia, mutta olen oivasltanut, että jo niin monesti olen kotona onnistumisen jälkeen taas epäonnistunt,että minun on yksinkertaisesti vain kokeiltava kaikkea, oli se sitten astumista totaallisesti epämukavuusalueelle, eli osastolle. Niin plajon ole lukenut juttuja vanhemmista rouvista, jotka ovat sairastaneet syömishäiriötä vuosikymmeia, ja 50 ikäisinä kulkevat jo rollaattorin avustama, että olen tullut siihen tulokseen että tuo vaihtoehto ei ole minua varten. Heidän neuvonsa aina kysyttäessä on ollut "uskalla hakeutua hoitoon, ota apu vastaan kun sitä tarjotaan"...... kaikesta ahdistuksesta huolimatta, olen tämän oivaltanut. Nyt tuntuu, että haluan yrittää vielä kerran kotona (samalla selvitellessäni vaihtoehtoja osastojen ja klinikoiedn suhteen,,,,)jonka jälkeen olen valmis mihin vaan jos tarve vaatii. Pidänkö ajatuksesta?en helvetissä, mutta vähemmän pidän ajatuksesta siitä,että minäkin joku päivä kirjoitan sairastaneeni jo 20 vuotta.....
Joten Nata <3 Todella, elämä on niin paljon muutakin, niinkuin me molemmat kyllä tiedämme, mutta yritetään nyt molemmat tsempata syksyä kohti vakavissaan :) Ja muista, ekoskaan ei ole myöhäistä hakea myös osastoapua, vaikka tuo ajatus repisi sydämmen rinnastasi. Luulen, että se ahdistus mitä nuo viikot kokisit, ovat pieni hinta siihen veerrattuna, jos sama meno jatkuu vielä seuraavat 20 vuotta. En halua lukea sinusta lehtiartikkelia tulevaisuudessa, jos käsität mitä tarkoitan <3
Kiitos vielä tsempistäsi ^^ Ihana saada sinut taas mukaan, olen ikävöinyt kuulumisten vaihtoa, ja pitkän ajan jälkeen on todella mukava kirjoitella taas :)
Moikka! Vaaaaaaltavan suuret kiitokset ihanasta vastauksestasi!!! Kirjoitat tosi fiksusti ja tuolla motivaatiolla joka tekstistäsi huokuu olen varma, että pääset tästä paskasta eroon elämän täysillä upeaa ainutkertaista ja niin mittaamattoman arvokasta elämää��
VastaaPoistaMun tilanne on tosiaan melkoisen erikoinen...tai siis tosiaan jo 16- vuotiaana ajauduin täysin järjettömästi aj vahingossa tähän helvettiin,..mitään syytä en ole vieläkään tuhansista pohdinnoissa yksin, ystävien ja perheen kanssa ja ammattiauttajien kanssa löytänyt. No, perfektionismi ja äärimmäisen ulkonäkö ja suorituskeskeinen kilpaurheilu toki on ainakin osittain taustalla. Kymmenisen ei vaan kääk, jopa 13 vuotta meni äääääärimmäisen kontrollin, nälän ja ahdistuksen vallassa,toki hyviäkin hetkiä oli mutta rutiinit ja pakkomielteet hallitis elämää. Ja samalla tuhosin perheeni elämää kun he tuskissaan kaikn tavoin minua yrittivät auttaa...sain kyllä luojan kiitos AMK opinnot suoritettua, sain jalansijan työelämän, muutamia matkoja suostuin tekemän yms eli kyllä elämässä paljon hyvääkin oli mutta enhän minä AIDOSTI mistään pystynyt nauttimaan...
Viimeiset seitsemän vuotta ovat oleet hiljalleen parempaa aikaa. Minulla on ihana oma koti, kisuja, paljon ystäviä jotka ovat todella todella rakkaita ja jaksan heitä tavatakin, harrastuksia, vapaaehtoistyötä ja suurena intohimoni ura jolla olen menestynyt tosi hyvin. Vaikea muuten edes sanoa että tosi hyvin kun itsetunto on mitä on...mutta siis ulkoisesti moni vois jopa ehkä kadehtia minua, tajunnet mitä tarkoitan...ja kylä minä usein säpsähädän tajutessani miten onnellien olen❤️ MUTTA elämässämme on tapahtunut kaksi kamalaksi kamalampaa tragediaa joista kerton sinulle vaikka yv nä. Nämä leimaavat jokaista hetkeä....
Summa summaru. Olin kaunis, suosittu, menestyvä, sädehtivät fiksu ja sosiaalinen n52 kg ja 160 cm neito ja elin elämäni mahtavinta aikaa....pari vuotta myöhemmin sama pituus mutta painoa 29 kg haavanlehti joka värisi ja tärisi ja oli niin ahdistunut että minuutin tarkkuudella sallin itseni haukata tietystä kohtaa riisikakkua...elämä meni sekaisin jos samalla kun luin Hesarin uutisia kädessään ei ollut porkkana yms.sairasta...ja nyt olen taas kovaa vauhtia lähemetlemäss lähtöpainoa, no on vielä reilu 5 kg matkaa. Kroppa van on kaukana siitä timmistä sporttineidistä kunnon rinnoilla....pumpattu ruttuinen kalkkunankoiven värinen raato pömppömahalla ja luuranko raajoilla....mutta ONNEKSI iloa ja onnea jo tunnen ja ylipäätään tunteet! unelmat ja rentous ja spontaanius ovat palanneet! Vaikka sisi vielä etenkin pän sisällä on paaaaaljon tehtävää, niin hyvässä vauhdissa ollaan. Ja siis enää en tuhlaa elämä vaan elän elämää. Valtava ero " nuoruusvuosien".
Jatketaan jutustelua pian! En tajua että tässä ihan ventovieraalle kerron sydämeni simpukoiden salaisuuksia mutta toisaalta niinhän sinäkin teet ihan upea rohkea lauar❤️
En ole raaskinut vielä lukea la ja su postauksia mutta nyt menen niiden pariin....toivottavsti vkl on sujunut mukavasti ja masu on täynnä��älä enää jätä meitä��
Ihan harmittaa että vasta nyt kerkesin vastauksesi lukemaan, sen verran veret seisauttavaa luettavaa kirjoituksesi oli! pientä stressia ja kiirettä on pitänyt viime päivät, ja aika on mennyt ahdistelessa tuota jatkoa töissä, mutta nyt sitten taas aikaa myäs tähän maailmaan :)
PoistaKiitos nata luottamuksestasi <3 nostan sinulle hattua ja kumarran nöyrästi. olet kokenut ihan valtavasti niin ylä kuin alamäkiäkin, ja kaikesta huolimatta tuntuu että tällä hetkellä olet menossa elämässäsi oikeaan suuntaan. On ihan totta että aine me ei kyetä näkemään sitä mitä meillä on. on töitä, ystäviä oma paikka ja muutoinkin elämä kohtuu mallillaa, ja silti sairauden viehätys saattaa välillä nostaaa päätään ja saada hieman jopa otettaan. sitä ajattelee ja kadehtii mitä muilla on mutta ei näe omaa onneaan. Lueppas kirjoituksesi läpi minun silmin, niin ehkä havahdut taas jälleen siihen, kuinka hyvältä elämäsi kuulostaa :) sinulla tuntuu olevan kaikki palaset, kunhan vain jaksat itse huolehtia että nuo palat pysyvät kohdillaan :) on luonnollista että elämä heittelee, ja välistä tulee notkahduksia, mittä niistä on myös mahdollista selvitä. minulla menee nyt paremmin, olen tästä onnellinen, ja olen ylpeä siitä, että uskalsin jälleen heittäytyä tuntemattomaan, sillä eipä tuo päätös minua tappanut. tässä maha täynnä rössypottuja kirjoittelen sinulle sohvan pohjalta kun sade ropisee kattoon... olo on hyvä :) meinasin menettää työni, taas, muttas sain armahduksen ja uuden madollisuuden. Osaan taas arviostaa sitä, mitä en kesän aikana osannut nähdä. en halua menettää työtäni, vaan haluan saada itseäni jaloilleen jotta voin jatkaa töiden tekoa ihanien kollegijeni keskellä! minun piti taas päästä leikkimään tulella, melkein menettää jotain tärkeää ennekuin havahduin todellisuuteen. Nyt minua jaa vimma eteenpäin, ja toivin että huomaat itsekkin oman onnesi, ja löydät energiaa vaalia sitä ja itseäsi! mennään molemmat häntä pystyssä kohti syksyä, eikä anneta sairauden kilkutella olkaa, juuhan? ^^
kirjoittele taas, kommenttisi ovat minulle arvokkaita ^^