Lady in black

Eilen oli taas aika piiiitkästä pitkästä aikaa pukeutua, ei pikku mustaan, vaan koko mustaan, eli työasuun. Mustat sukat, mustat farkut, musta t-paita sekä musta neule, sekä tietysti viime kesän paras ja ehdottomasti kannattavin insevstointi, eli mustat nahkaiset easy tone-lenkkarit. Ne jalassa suorastaan kiidän pitkin työplantaasia! Eivät ehkä komeimmat yhdistettynä farkkuihin, but hey, what ever makes my feet happy. Kyllä olisi ollut amputaatio lähellä jo viime kesän työtuntien jälkeen jos jollain slipsläpslipovereilla olisin kaljakoreja kannellut sen 13 tuntia.

Mutta siis. Eli eilen starttasi minun tämän kesän työrupiama teatterilla. Ja voisinpa heittää seuraavan kommentin: voihan pas*a. No ei, saan ja pitää olla tyytyväinen että sain kesäksi töitä, niin moni on sitä vailla, ja eihän tuota voi hirveänä kehuskella olleensa työmaalla kuluneen vuoden aikana. Onkos minusta tullut laiska kuusi kuukautta kestäneen sairasloman aikana? Ehkäpä. Tai sitten kyse on jostain aivan muusta, jonka itse tiedän olevan ehkä se oikeampi vastaus kysymykseen. Viime kesä oli rankka. Silleen isolla ärrällä kirjotettuna. Hard. Gibboso. Gravid. Rupjs. Duro. Vaikka kuinka viihdyin hyvin kyseisessä harjoittelupaikassa (joka sittemmin muuttui myös työpaikakseni), ja työkavereista sekä työnantajista, asetti fyysinen työ sekä pitkät tunnit melkoisen haasteen omalle jaksamiselleni. Olin kesäkauden loputtu aivan loppu. Näin jälkikäteen ajateltuna, en oikein jaksa käsittää että millä voimilla minä koko kesän, sekä varsinkin nuo viimeiset viikon vedin? Elopainoni oli tuolloin alhaisempi parilla kilolla mitä tänä päivänä, mutta niin sitä vedettiin 6-13 tunnin työpäivviä parhaimmillaan 12 päiväa putkeen. Kyllä nuorena jaksaa! Vai jaksaako? Ilmeisesti kehoni oli jonkinmoisessa shokkitilassa, ja kävi sellaisella säästöliekillä, että vedettyäni päivän läpi milloin eväänäni salaattia, kevyt jogurttia sekä hedelmää, ei nälkä enää edes tuntunut viimein kotiin tainnoksissa kotisohvalle lösähtäessäni. Ihmeellisesti se ihminen nähtävästi jaksaa kevyt limpparin ja läkerol-pastillien voimalla jos vain tahtoo. Painoni ei kesän aikana enää edes tippunut, niin solmussa kroppani jo oli. Työ oli (ja tulee tänäkin kesänä olemaan) erittäin hektistä, jalkojen päällä olemista ja pitkin isoa pihamaa-aluetta edes takasin kulkiessa ja milloin mitäkin kantaessa, sekä tietysti asiakkaiden hyvinvoinnista huolehtimista, senkin kustannuksella että oma hyvinvointi jäi täysin taka-alalle. Tupakoimattomana ihmisenä taukoja ei tullut pidettyä juuri nimeksikkään, ja yleensä söin seisaaltani, samanaikaisesti juosten. Omenan syöntiin meni puolituntia, kun aina piti hetelmä jollekin pöydänkulmalle jättää odottamaan että saa uuden homman tehtyä . Lopuksi ei ollut enää edes nälkä, ja puoliksi nakerrettu omena lensi biojätteeseen. Huomautukseksi tähän väliin, että minulta ei vaadittu tällaista työtahtia. Ei kukaan muu kuin minä itse. On aivan totta että työ oli erittäin tapahtumarikasta, ja koko ajan sai kyllä olla jotain hommaamassa, mutta olisin varmana kerennyt omenani istaaltaan syödä jos olisin niin vain päättänyt. Mutta eipä antanut luonto periksi, kun koko ajan halusin olla auttamassa ja näyttämässä ja suorittamassa. Tulihan minullakin nälkä työpäivien mittaa, ja usein jotain söinkin (ainakin sen pastillirasian, joka kolisi essuni taskussa), mutta monesti en vain välittänyt vastata kehon viesteihin, vaan jatkoin touhuamista. Alkukesästä kehoni saattoi sanoa jopa suoraan: Ois nälkä, ruoki minut nainen! Nyt! Muutaman viikon jälkeen ääni kellossa oli jo kuitenkin hieman muuttunut: juhuu? hei, ois vähä nälkä, huomaatkos. ois aika vissiin syödä vähä jotain... ai on tiski kesken? no sen jälkeen sitte.. mutta pliis, kohta jookos. Kesän mittaa tuo sävy vain laimeni ja laimeni: hei... viitsisitsä.. ai et?kiire?et kerkee? väliaika alkaa? jahas. no sitte joskus ku kerkeet, nii heitätkö koneistoon jotain. Ai jahas, limpparia, tämä tällä selvä, taas mennään Loppukesästä nuo singaalit loppuivat kokonaan, ja sitä syötiin mitä lystää ja milloin lystää. Good times good times. Töiden loputtua syksyllä olin aina jouluun asti ihnan uupelossa, ja tuolloin painoni myös hieman laski lisäntyneestä syömisestä huolimatta. Nälkävelka oli melkoinen. Oi ja voi, miten aika kultaakaan muistot.

Tai sitten ei. Nimittäin eilen iski kyllä karu totuus märän rätin lailla vasten kasvoja, ja lujaa.  Eiiii, tätäkö tämä oli?! Miiiksi miks miiiks?! Miks mä oon täällä? Mähän vihaan tätä hommaa! Eilen tiskejä laitellessani koneeseen, meinasi minulta päästä ihan itku. En ala, en halua, onko pakko?! Itseäni siellä pimeässä tiskinurkkausksessa jututellessani, oivalsin, että vaikken tämän alan työstä suoranaisesti nautikkaan,ei työssä itsessään ole kuitenkaan mitään suurta vikaa: se on hektistä, hommaa riittää ja erittäin asiakaspalvelu lähtöistä. Se pitää sisällään siis monia asoita joista minä työnteossa tykkään. Työnantajat, ja työkaverit olivat loistavia, heitä saankin syyttää siitä, miksi työmaalla niin hyvin viihdyinkin. Mutta ongelmakohdaksi osottautui huonot muistot,ja fiilikset vuoden takaa. Ne palasivat eilen mieleeni erittäin voimakkaina. Nuo tutut myyntipisteet, hajut, tilat, ihan kaikki, oikein huokuivat viime kesän niin hyviä, mutta valitettavasti erityisesti niitä pahoja fiiliksiä. Vaikken sitä itselleni alkuun edes myöntänyt, olin ihan naatti, enkä jaksanut tuona kesänä mitään muuta kuin työtä työtä ja työtä. Voimani eivät riittäneet yksinkertaisesti mihinkään muuhun. Enkä yksinkertaisesti halua samanlaista kesää, en vain jaksa.

Nyt palkollisena tiedän, ettei työtuntini ihan viimekesän kaltaisia tule olemaan,eivät sitten millään. Lisäksi olen saanut pitkän listan uusia työkavereita, joihin kyllä mielenkiinnolla käyn tutustelemaan. Muutenkin teatterilla puhaltaa uudet tuulet, ja moni asia on muutettu ja vaihdettu, joten tästä kesästä saattaa tulla homman toimivuuden näkökulmasta katsottuna parempi mitä edellinen. Mutta sitten, se tärkein. Oma jaksamiseni. Siitä on yksinkertaisesti pidettävä kynsin hampain kiinni! Tiesin jo keväällä, että pääsen töihin samaiseen paikkaan, joten asetin itselleni tavoitteeksi parantaa fyysistä kuntoani huomattavasti. Painoa olisi saatava lisää, jotta jasksaisin töissä paremmin, ja ennenkaikkea, jaksaisin muutakin kuin töitä.

No ja ensimmäinen pitkä miinus on se, että en saanut toteutettua asettamaani painotavoitetta kevään aikana. Pikemminkin päinvastoin. Vaikka painoni on siis muutamaa kiloa korkeampi mitä viime kesänä, saisi se olla vieläkin useampaa kiloa isompi.. Kevään aikana sain painoa saliharrastuksen myötä lupaavasti, ja painoni kävi korkeammalla mitä pitkään aikaan, mutta saleilun jäätyä, ja reissujen ja helteiden tultua jäi niin saleilu sekä tasainen ateriarytmi kuin-suunnitelmakin, niinkuin viime tekstissä jo vähän mainsitisin. Pientä laskua, ei todellakaan mitään dramaattista, mutta jo tuo pieneikin lasku on varsin ärsyttävä ottaen huomioon tulevan kesän työt. Haluan jaksaa paremmin, sillä en halua enää yhtää negatiivista ajatusta liitettynä tuohon työhän. Viime kesänä minulla ei ollut mitään halua tai motivaatiota kiinnittää syömisiini huomiota, enkä suhteuttanut syömisiäni kulutukseeni, ja se nähtiin mihin se touhu johti. Sairaslomalle. Ja tänä kesänä en halua saman tapahtuvan! Vaikka ruokailuni ovat nyt kesän aikana hieman lipsuneet huolimattomuuteen, ei minun tarvitse tehdä kenellekkään mitään lupauksia siitä, että parannan tapani. Sillä minä itse yksinkertaisesti haluan jaksaa ja voida paremmin, mikä taas yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että töissä on syötävä jotain muutakin kuin omenoita, limpparia ja buffetin salaatin rippeitä.  Varsinkin jos tässä on tarkoitus vielä nostaa painoa, eikä vain ylläpitää sitä. Eväät minun on suunniteltava ja valmistettava ennakkoon, jottein tule näitä "ei ole mitään, otanpa vain omenan ja jogun matkaan"-tilanteita. Otan vaikka äitini kaveriksi, ja yhdessä laadimme kunnon sotasuunnitelman työpäivien varalle. Lisäksi minun on itse opittava pitämään huoli siitä, että myös syön evääni töissä, enkä kanna niitä vain matkassa, enkä kiireeltä kerkeä niitä syömään. Minun on otettava kello kaveriksi, ja yksinkertaisesti järjestettävä itselleni se 5-10 minuuttia aikaa joka kolmas tunti, jotta saan syötyä ruokani. Vaikka pidänkin työni luonteesta, en halua ajatella sitä hyvänä energioideni kuluttajana, vaan pikemminkin mukavana sisältönä elämääni. On mukava höpöttää niin asiakkaiden kun työkavereiden kanssa, mitä jatkuvasti ajatella syömisiäni ja mahdollista päiväni kulutusta. En halua painon laskevan yhtään alemmas työn takia, ja siitäpä ajatuksesta haluan pitää kiinni koko kesän! Tämä mielessäni lähden siis laatimaan suunnitelmaa, jolla onnistun myös toteuttamaan lupauksen itselleni.

Vai miltäs kuulostaa? Olisko teillä muuten mitään hyviä vinkkejä nopeista ja maistuvista eväistä, joilla jaksaisi paahtaa työpäivän läpi ilman uupeloa? Ideoita otetaan mielellään vastaan!

Mukavaa viikonloppua kaikille! Muistakaa syödä mansikoita ja jätskiä niin että navat paukkuu 

 

 ~ Laura