Kun matalapaine väistyy kaakosta saapuvan korkeapaineen tieltä

Varsin toivottomalta vaikuttaneen alkuviikon jälkeen voin onnekseni ilmoittaa, että viikko on onneksi kääntynyt maltilliseen mutta tasaiseen nousuun. Tämä päivä on itseasiassa ollut suorastaan jo ihan mukava. Kaiken kaikkiaan koko viikko on kulunut kotoillessa, morkkista välteltäessä (ja siinä epäonnistuessa), välillä raivoillessa ja hammasta purressa, sitten taas hyvinkin seesteisissä tunnelmissa nauraa hörötellessä. Ihan kummaa. Vaikka tuntuu etten ole saanut mitään hommailtua koko viikon aikana, niin jotakin sentään: kaupoilla ja kaupungilla on tullut ravattua harvasen päivä, olen penkonut Eurokankaan alelaareja tilkkuja metsästäen, leiponut pullaa isovanhemmilleni, siivonnut, kuurannut ja tuulettanut, ajanut rallia kämpän ja kotikodin välillä, ulkoillut sessen kanssa useampaan otteeseen, nähnyt muutamaa ihanaista ystävää, uinut marketin pakastealtaissa kevään uutuus-jäätelöitä kuolaillen, pannut rahaa haisemaan ja pelannut Kenoa oikein olan takaa .... tai sitten olen vain itsepetoksen mestari, ja yritän huijata itseäni ajattelemaan, että en ole ollut niin toimeeton lahna mitä oikeasti olen ollut koko kuluneen viikon. Mutta ei kai aina tarvitse jaksaa? On kai ok antaa itselleen välillä tilaa vain olla ja öllöttää silloin kun tuntuu siltä? Tai sitten en vain yksinkertaisesti osaa olla saikulla. Mitä ihmiset silloin tekevät? Opettelua vaatita taito, nähtävästi. Olen myös, yllättäen, syönyt. Jo heti maanantaina totesin äidilleni tietäväni mikä vanne päätä oikein kiristää. Syömiseni kuluneen kahden viikon aikana ovat pysyneet kylläkin rytmissä, mutta pieniä laadullisia notkahduksia on ollut havaittavissa -erityisesti hiilareiden kohdalla. Kun rupesin maanantaina miettimään oloani, tajusin, etten ollut useampaan päivään syönyt ainoatakaan leipää, ja bataatti/riisi/pottu-politiikkakin oli jäänyt vähän heikommalle hapelle. Aivoni ja kehoni kapinoivat siis hiilari-vajetta vastaan, ja tämä kyllä näkyi ja kuului ulospäin! Olen miettinyt monesti, että miten ihmsiet ovat saattaneet olla ympärilläni silloin kun ruokavaliooni ei kuulunut juuri mitään hiilareita... minunhan on täytynyt olla ihan julmettu pirttihirmu! Käytökseni on ollut verrattavissa rabiestartunnan saaneeseen raivo-oravaan! Nyt jos olen parikin päivää ilman leivänkänttyä, olen heti kuin mikäkin määkivä lammas.

Jotenka, vaikka viikko on mennyt enemmän tai vähemmän ailahtelevissa tunnelmissa, petraamalla syömistäni myös oloni on kohentunut. Tai siis mieli. Ei fyysisessä habituksessani ole ollut mitään pahaa sanomista, mutta herkkyys ja vuoristoradan lailla vaihteleva mieli ovat olleet pääroolissa tämän viikkoisessa showssa. Mutta kun popsin kiltisti iltapaloilla ja lämpimillä ruoilla niille kuuluneet leivät, mielikin on siitä pikku hiljaa taas tasoittunut. Extraakin olen koittanut syödä muun muassa kuivattujen viikunoiden, irtokarkkien ja kaakaon muodossa. Ehkä kaikkein hienointa tässä kaikessa kuitenkin on se, että tunnistan itsestäni moiset piirteet ja oikut, ja osaan ennenkaikkea puuttua ja korjata tilanteen. Ainakin yritys on kova. Aikaisemmin en niinkään uskonut karppausta kokeilleita immeisiä, jotka sanoivat persoonansa muuttuneen ihan täysin jättäessään ruokaympyrästään hiilarit: olo oli hermostunut, pinna kireällä, itku herkässä ja huumori hukassa. Mikään ei kiinnostanut ja kaikki ympärillä ärsytti. Nyt lukeudun itse tuohon joukkoon, joka muutaman päivän niukemman syönnin jälkeen murisee jokaiselle vastaantulijalle ja oikuttelee kuin 3-vuotias uhmaikäinen. Enpä olisi moista muutosta itsessäni arvannut tapahtuvan vielä puolisen vuotta sitten!

Tässäpä muutamia jo nykyään helposti ajatustasolla sulateltavia, omaan ruokaympyrääni lukeutuvia luonnollisia hiilareita, joita ennen kammoksuin. Haastetta tuottavat edelleen niin sanotut valkoiset ja nopeat hiilarit, mutta olempahan opetellut niitäkin syömään eri muodoissa. Aina ei ole tarjolla sitä terveellisintä vaihtoehtoa, eikä pidäkään. Kuitenkin koti-oloissa suosin täys- ja kokojyvää, tummaa pastaa/riisiä, tuppipottuja, linssejä sekä uunibataattia kuorineen. En jaksa juurikaan välittää enää kaloreista, vaan valintoihini vaikuttavat erityisesti ruokien ravintoarvot ja kuitupitoisuudet: suosin kauraa, ruista, leseitä ja hiutaleita, ja sokerimurojen sijaan rouskutan mieluummin mysliä tahi muita kuitupitoisia vaihtoehtoja. Kaloreiden sijaan olen oppinut syömään ravintoaineita, ja sitä kautta taas oppinut nauttimaan ruoasta. Olen päässyt ajatuksesta "mitä tämä ruoka-aine sinulle tekee" ajatukseen "mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä kehosi tästä saa". Tällainen ajattelumalli on todella helpottanut omaa edistymistäni opetellessani syömään uudelleen vanhoja tuttuja ruokia. Siinä missä normi-jogurtit ovat olleet suunnattoman pelottavia niiden sisältämän sokerin ja rasvan takia, nykyään käännän ajatukseni niiden sisältämään tärkeään proteiiniin ja kalkkiin, sekä tietysti myös, yksinkertaisesti, herkulliseen makuun. Jokaisesta pelottavasta tai ahdistavasta asiasta koitan löytää jotain keholleni hyödyllistä ja tärkeää, ja näin saada pääni todella ajattelemaan, että todella tarvitsen kaikkia, myös näitä pelottavampiakin ruoka-aineita. Tämä on todella auttanut, ja on ihana huomata pystyvänsä syömään, ja nauttimaan, aiemmin ahdistusta aiheuttavista ruoista!

Kyllä. Kaikki sen tietävät että tyhjällä vatsalla tulee kiukkuinen mieli, ja äkkiä on Känkkäränkkä koputtelemassa oven takana; kuluihan se viikko tätäkin asiaa todistaessa. Kyllä ne vain Atrialla tietävät sen minkä harva meistä todeksi uskoo: Hyvä ruoka, parempi mieli. Tätä viisautta päässäni mantrana hokien suuntasin minäkin Mammuttimarkkinoille, kokkailin perjantai-illan kunniaksi maistuvaa chili-inkivääri-katkarapusalaattia kera tuoreen mangon, ja mikä olisikaan kruunannut illan paremmin kuin kunnon säkillinen Makuunin parasta antia, oi namm! Näillä eväillä Tonttua karistellen kohti toivottavasti hieman poutaisempaa viikonloppua!

Rentouttavaa viikonloppua! 

~ Laura