Very much alive!

Hengissä ollaan!...... näin ainakin oletan :D Paluu Japanin maalta on tapahtunut jo parisen viikkoa takaperin, mutta kotiutuminen, rutiineihin paluu ja uni-ja ruokarytmin kääntäminen taas tähän aikavyöhykkeeseen sopivaksi on vienyt kyllä melkoisesti aikaa, sekä energiaa. Palasin reissulta viime viikon maanantaita vasten yöllä, ja löysin itseni töistä heti tiistai aamuna. Koko viikko meni töissä, ja voin sanoa että koin pientä kulttuurishokkia siirtyessäni vuorokauden sisään Tokion Shinykusta Oulun pölyisille, harmaille kaduille, töihin tuota loskapaskaa lattioista luutuamaan. Viikko apinanraivolla töissä, viikonloppu huilia,ja tämä edesmennyt viikko jo hieman paremmalla menestyksellä, vaikka unenlaatu on mitä on: eko-kello Ilva on asettanut itsensä herättämään myös minut nousevan auringon tahtiin. eli siinä viiden pintaan.... j o k a    i k i n e n    a a m u. Eikä tämä kello vaikene, tai tunne torkkuominaisuuta, vaan on tyytyväinen työnsä tulokseen vasta kun saa minut ylös ruokkimaan itsensä, tai vaan ihan sohvalle istumaan, pöhöttyneenä, pää univajeesta tokkurassa, jo aamu kuuden aikaan helottava kevätaurinko sarveiskalvojani syövyttäen. Kissa on tyytyväinen ja palaa omiin hommiinsa. Jätte kiva sanon minä.

Mutta se Tokio. Oi voi. Aivan varmana luvassa on myös teille kuvia ja tarkempaa infoa reissustani, mutta tuntuu että pitää päästä kirjoittelemaan tuoreemman, hieman akuutimmat uutiset tähän ens alkuun. Kiitos kuitenkin kaikille huolensa ilmaisseille: selvisin reissusta kunnialla, minulla oli ihan mieletön reissu, söin, koin ja näin kaikkea ihanaa, ja palasinpa takasin vielä ehjin nahoin, monta kokemusta rikkaampana. Kyllä matkailu avartaa. Nyt kiireiseisesti suunnittelemaan uutta reissua ;)

Osa kirsikoista kukki <3 

Mutta mitä nyt tapahtuu? Missä mennään, ja mitä minulle kuuluu? Hieman huonosti olen saanut päiviteltyä muutoinkin kuulumisiani jo ennen reissua, mutta nyt on tähän kahteen viikkoon mitä kotona olen ollut mahtunut melkoinen määrä taas toimintaa, hyvä että on itse pysytellyt menossa matkassa: se on tiedetty että työ on kysynyt melko määrät kuntoa, ja vointini on ollut melko vaihtelevaa; väsyä ja painon kiikkumista melko alhaisissa lukemissa, poilikäyntejä ja tulosten jännittämistä. No, kunnossa ei ole tapahtunut mitään suuria muutoksia: ehkä sen verta että reissulta palatessa painoni oli sellaisissa lukemissa, että en ole ikinä painanut niin vähän. Itkin. Katkerasti, ja paljon, sillä vaikka tiesin reissun olleen todella kuluttava, en aivan arvannut että tuolla puntarinlukemalla laskettuna painoindeksini olisi jo alle 13. Ja minä kyllä söin reissussa, uskokaa pois! enemmän ja monipuolisemmin mitä kotona viikkojen aikana yhteensä, mutta kulutus oli ilmeisesit melko suurta, kun viettää 10-14 tuntia kaupungilla puostojen, temppelien ja ostoskeskusten perässä ravaten. No mutta töissä ollaan tästähuolimatta sinnitelty, ja kroppaa elvytetty syöttämällä sille mitä ikinä se on vain itselleen vaatinut;sokeria, hiilaareita, protskua, vähän lisää sokeria.... Ja pientä parannusta on tapahtunut, huh. Mutta sitten tullaankin tämänviikon keskiviikkoon, joka mahtoikin olla (näin ainakin toivon) tähän astisen sairaushistoriani käänteentekevin, ratkaisevin ja mullistavin hetki; polikäyntien viimeinen käynti ja yhteinen hoitoneuvottelu.

Viime keskiviikkona istuttiin sitten kolmen eri hoitotahon voimin, sekä vanhempieni kanssa alas juttelemaan kuluneesta keväästä, nykyisestä tilastani, kevään mittaan olleista haastatteluista ja niiden pohjalta tehdyistä lausunnoista ja tuloksista. Sekä tietysti jatkosta. Olen toki pitkin kevättä osannut jo sulatella ja varautua vaikka jos jonkinmoiseen tulokseen ja ehdotuksiin, mutta oli tuo päivä kokonaisuudeessaan siltikin melko rankka, ja tunteet olivat herkässä kaikilla. Tuli ehkä tirauatettua "muutama" (olin kuivempi kuin kalaharin autiomaa iltaan mennessä, väsyitkulle kaikkine tunteineen ei koko päivänä ollut tulla loppua...) kyynelkin, vaikka päällimmäisin tunne oli tottakai tyytyväisyys, helpotus, ja mieli onnekas ja luottavainen. Toiveikas, että tässä todella ollaan isojen asioiden äärellä, ja todella tällä kertaa muutoksia on luvassa, pysyvästi. Minut on nimttäin otettu mukaan nuorten (vaikka yläikäraja on 23, minut haluttiin matkaan?!) syömishäiriöklinikan tehostettuun avohoidon yksikköön, ja viikkoni täyttyvät tästäeteenpäin jos jonkinmoisella polikäynnillä. Jo tälle viikkoa käyntejä kertyy pelkästään "vain" neljä ;) Nykyiset terapiakäyntini tuplataan kahteen kertaan viikossa, jonka lisäki nyt mukaan tulee poliklinikan puolesta toinenkin psykiatri (jonka luona käivn haastattelut, ja koska yhteistyömme sujui niin hyvin, hän koki haluavansa jatkaa kanssani työskentelyä. Olen tästä erittäin kiitollinen ja onnellinen), satunnaiset sairaanhoitajan käynnit, 4-5 viikon välein toistuvat ravitsemusterapeutin käynnit (hieman useammin näitä olisin toivonut, mutta katsoo nyt miten kevät lähtee käyntiin), sekä aivan uutena minulle fysioterapetin käynnit (kehonkuvaharjouituksia ja rentoutumista). Luvassa on siis jos jonkinmoista minulle uutta ja vanhaa, ja olen päästäni aivan pyörällä edelleen siitä, että onko tämä kaikki apu todella tarkoitettu minulle. Niinkuin sanottu, olen todella iloinen ja tyytyväinen, sillä isääni lainaten, olen itsekkin onnellinen ja toiveikas siitän åäätöksestä, että olen päättänyt lähteä tälle polulle nyt viimein omasta vapaasta tahdostani, ja istuimme tuona keskiviikkona yhdessä tuossa huoneessa koska minä olen niin halunnutnut. Oli palkitsevaa nähdä helpotus, huojennus ja se kaikki toiveikkuus myös vanhempieni kasvoilla, ja ymmärrän että valintani rythyä viimein työstämään sairautta koskettaa ympärilläni olevia ihmisiä ehkä enemmän kuin arvaankaan. Niin pitkään olen ollut "tällainen", etten enää edes näe itseäni sairaaksi, vaikka rakkaat ympärillä niin tekevät, ja ovat jo vuosia sivusta (luovuttaneina?) seuranneet mitä huominen tuo tullessaan. Minulta vei pitkän aikaa kerätä tarmoa ja rohkeutta herätä tuohon aamuun, että totean etten pysty, eikä minun tarvitse pystyä tähän yksin. Apua saa kun sitä vain uskaltaa lähteä pyytämään, Ja minä uskalsin. Viime kesänä jokin napsahti päässäni tuolla mustikanpoimintareissulla, ja jo syksyn saikuille jäämiset sun muut voivimma ja tsemppipuuskat ovat olleen jo ehkä pohjustusta ja orastavaa alkua tälle seikkailulle, jolle olen nyt viimein enemmän kuin valmiina ja halukkaana ryhtymässä.

No entäs se osasto sitten, joku ehkä miettii. Ja työt? Tähän astiset painon nosto yritykset töissä ravatessa ovat nouseneet ja laskeneet ahkerammin kuin eduskuntatalon hissi, ja se mitä ollaan aikaisemmilla saikuilla saavutettu, ollaan miinuskilojen kanssa menetetty. Olen kirjaimellisesti repinyt energiaa perslihaksistani, joita minulla ei nyt sitten ole jäljellä enää ollenkaan. Olen pohjalla, kehollisesti, näin olen nyt päättänyt. Brikka on alkanut painamaan töissä yhä enemmän ja enemmän, ja ruokalautasia menee enää kaksi kerrallaan salin puolelle. Mieleni ja henkinen vointini on jatkuvaa univelkavajetta lukuunottamatta hyvä ja korkealla, mutta kun otan illalla paidan pois päältäni mennäkseni suihkuun, näen koko rumuuden. Se on hyvä. Olen nimittäin tänä keväänä herännyt erittäin voimakkaasti omaan kehon kuvaani (taisinkin tästä jotain jossain edellisessä postauksessa kirjoitellakin...), ja reagoinut siihen. Ottanut valokuvia, punninnut ja mittaillut. Oivaltanut ja käsittänyt sen, että näytän kamalalta. Sairaalta. En ollenkaan terveeltä tai elinvoipaiselta. En halua näyttää tältä. Valokuvat ovat olleet suurena apuna näkemään itseni aivan uudessa valossa, ja olen tietoisesti päättänyt, että tämän alemmas ei vajota; tämä on minu pohjani. Minä en vaadi osalleni nenämahaletkua herätäkseni todellisuuteen, en pakkolähetettä suljetulle, tai kuukausien mittaista pakkolomaa osastolle. Riittää, että minä tiedän kuinka pahalta minusta on tuntunut, kuinka pahalta kehoni on näyttänyt, kuinka paljon liikaa olen sitä repinyt jaksamisen äärirajoille juoksemalla töissä ilman taukoja, kuuntelematta kehoni viestejä väsymyksestä tai nälästä. Minulle saa riittää se, että eilen laskettu bmi:ni todella näyttää alle 13, painoni on sama mitä viimeksi alaasteella, ja muotoni, lihakseni, ja koko olemukseni on hävinnyt ja kuihtunut olemattomiin. Jossain vaiheessa sairautta olin vielä täysin varma siitä, että tarvitsen päälleni sairaalan valkeat, ravintolisät ja nenämahaletkun kyetäkseni toteamaan, että nyt olen kyllin sairas, nyt minäkin olen hyvä anorektikko, ja vasta nyt saan luvan lähteä kulkemaan kohti parampaa. Mutta enhän minä tätä todellakaan halua, ja mikä ihmeen sairauden mittari kyseinen ajattelutapa edes on?! Eikö riitä, että olen tätä mitä tällä hetkellä olen, ja yritättänyt vieläpä viimeiseen asti pysytellä normaalin elämän raameissa käymällä töissä, näkemällä ystäviäni ja juoksemalla jos jonkinmoisen riennon perässä? Tuo arjensankaruus saa nyt loppua, sillä jos tästä suosta meinaan itseni nostaa, on tuon kaksoinelämän loputtava, ja minun osattava keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen: omaan itseeni, lepäämisen, rauhoittumiseen, ja ennenkaikkea syömiseen, ja sitä kautta kroppani elvyttämiseen, ja jo vuosia jatkuneen vaikean aliravitsemustilan korjaamiseen. Nyt on korkea aika ruveta kunnioittamaan omaa itseä ja kehoa, ja laittamaan omat tarpeet muiden edelle; nyt pitää opetella olemaan hieman itsekäs, ja tätä kautta kuuntelemaan ja rakastamaan itseään taas hieman enemmän.

  

No se osasto sitten. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja, and let me tell you; this is war. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että omasta valinnastani hyväksyin myös ehdotuksen lähettää hakemukset osastolle. Oulun osastolle on tällä ketkellä vähintään kuukauden mittainen jono, joten tuossa 4-6 viikossa kerkeän jo hyvästi näkemään, miten pitkälle minulla riittää voimat, rohkeus ja kantti kohdata haasteet, ahdistus ja ähky yksin kotioloissa. Sillä tällä kertaa en halua kaatua maahan rähmälleni edes ennen alkuun pääsyä, saatikka sitten kalkkiviivoille. Nyt otetaan kaikki konstit käyttöön, ja vaikka osasto on edelleen minulle todella iso paikka ja kynnys, olen valmis tuohonkin konstiin turvautumaan, jos tässä ei todella muu auta. Sillä tällä kertaa en halua saavuttaa ainoastaan muutamaa kiloa, tuntevani oloni "jo aivan eriksi", ja kirmaavani taas villinä ja vapaana, unohtaen pitkän tähtäimen tavoitteet. En jaksaisi enää loputtomiin jojoilla painoni kanssa, vaan haluan nyt hyvän ja varman pohjan tulevalle pitkälle ja kiviselle taipaleelle, ja haluan selvityä koko pitkän matkaa pienin mutta varmoin askelin aina siihen asti, kunnes punainen koski kohisee jälleen (aka tavoitan biologisen painoni ja menkkani tekevät paluun..............jee *pelon, katkeruuden ja murheen sekavia kyyneleitä*). Jos näyttää, että avohoito riittää osaltani, niin sitten tuon lähetepaperin voi vaikka polttaa, mutta ainakin toistaiseksi kaikki oljenkorret on nyt otettu käyttöön, ja on vain minusta itsestäni kiinni, millä voimalla saan kiskottua ruokaa kiduksiini, ja missä haluan viettää tulevat, ihanan kevätauringon täyttämät kuukaudet; kotioloissa koiran kanssa ulkoillen ja kotiruokaa nautiskellen, vaikko osaston seinien sisällä. Niin makaa kuin petää, ja minulle annettiin vielä toistaiseksi varaa valita ja päättää omasta kohtalostani.

Ja työt sitten? (sit tight, loppu häämöttää jo;D) Työasioista en tänne pahemmin halua raportoida mitään sen kummempia, mutta jo vuoden vaihtuessa olen miettinyt enemmän ja vähemmän jatkoa nykyisessä työpaikassani. En pelkstään sen fyysisen haastavuuden vuoksi suhteutettuna omaan kuntooni ja tähän pieneen "kesäkuntoon plus 10 kiloa-kampajaani", vaan mukaan mahtuu kaikkea muuta pientä mukavaa, mikä nyt vain on saanut minut ajattelaan asioita toisin. Joten kun minulle viime keksiviikkona lätkäistiin näin alkuun kahden kuukauden saikkupaperi, en ollut asiasta niin moksiskaan: tiesin tämän tapahtuvan, olin tähän varautunut, ja jotenkin tällä kertaa en pelännyt enää työni puolesta. Tämä jos jokin on ehkä luonnollinen tapa päästää pikku hiljaa työpaikastani irti, totutella ajatukseen ilman kyseistä työympäristöä- ja tovereitani, ja uudelleen harkita tilannetta ja tilaani tuon kahden kuukauden jälkeen. Toisaalta käsitän tällä hetkellä enemmän kuin hyvin, ettei valtamerilaivaa käännetä aivan hetkessä, ja mihin tuo kaksi kuukautta kohdallani todella riittää? Se riittää useampaan kiloon, mutta niinkuin jo toisen työnantajani kanssa keskustelin, mitä sen jälkeen? Hänkin totesi kerrottuani rehellisesti ja perusteellisesti tilastani ja kunnostani, sekä siitä kuinka olen lähtenyt hakemaan apua, ja sitä nyt viimein saanut, ettei halua minun rikkovan itseäni yhtään enempää tällä työllä; katsoa vierestä kuinka saavutan nuo muutamat kilot, ja juoksen ne taas miinuskilojen kanssa työmaalla pois. To be honest, minua suuresti kosketti työnantajani huoli, ymmärtäväisyys, ja herääminen tilanteeseeni, ja se kuinka hän itse suoraan totesi minulle, ettei halua että särjen itseni henkisesti tai fyyisesti vain työn takia, hänen tarjoaman työn takia. Hän vakuutti minut ihailullaan siitä, kuinka rohkea olen, kuinka olen osannut valita nyt viisaasti, ja oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan omaa kehoani ja tarpeitani, ja tunnollisena työntekijänä toteamaan, että nyt on minun vuoroni. Jännitin keskustelua ennakkoon ihan valtavasti, mutta jälkikäteen tunsin vain suurta kiitollisuutta ja helpotusta siitä, että uskalsin avata suuni, ja kertoa ajan kanssa siitä, kuinka tähän hetkeen ollaan päädytty: että en jää saikulle vain siksi että minua vähän väsyttää, että keksin idean viikko sitten, tai minut sille pakosta määrätään (tai no määrättiinhän minut but you know what i mean), vaan tässä tilanteessa ollaan koska itse sitä nyt haluan, ja olen ottamassa apua vastaan kun sitä viimein olen uskaltanut lähteä hakemaan. Sain mielenrauhan, ja vaikka minun pitää tehdä vielä muutama puhelu työmaalle varmistaakseni ja kuullakseni työnantajieni kahdenkeskiset mietteet, ja mahdolliset ajatukset jatkosta pidemmällä aikavälillä, oloni on helpottunut ,sees ja mieli tyyni. Jonkinmoinen ymmärrys ja käsitys ja herääminen tähän hetkeen on turruttanut koko pääni, ja olo on kumman hyväksyvä, tuli sieltä sitten niskaan tällä kertaa minkälaista lausuntoa tahansa. Asiat järjestyvät, näin on tarkoitettu. Aivan uudenlainen ja outo oivaltamisen ja ymmärryksen olotila minulle. aivan hymyilyttää, kun kerraankin ei stressaa tai ahdista.

Eli tässä sitä nyt ollaan: ilman töitä, vailla tietoa huomisesta, kalenteri buukattuna täyteen käyntiä käynnin perään, kädessäni upo uusi ateriasuunnitelma (ok,saan vasta torstaina), tarkoituksenani vain syödä, levähtä ja kasvaa isoksi tytöksi, otti se sitten osakseen niin paljon aikaa, jäätelöä, käyntejä tai osastoa kuin se vain vaatii. Olo luottavainen, onnekas, päättäväinen. Nyt tästä on todella tultava jotain. Loputtomiin ei voi vain yrittää, vaan joskus on vain myös uskallettava onnistua. Rukoilkaa mulle pitkää pinnaa ja lehmän hermoja, että käsitän ettei mikään tapahdu kehdessa yössä, että jaksan tällä kertaa loppuun asti, kuuntelen viisaampia, saavutan tuloksia, ja ennekaikkea, en jätä leikkiä kesken. Nyt mennään sitten jos meinataan, eikä jäädä paskaan rypemään. Soromnoo, mitä tässä on muka enää hävittävää? Onhan tässä otettu takkiin jo vuosia, eikö nyt olisi viimein takaisinmaksun aika, korkojen kera?

 Eipäs mulle muuta kuulu, tämän kummempaa ;D 

~ Laura 

ja taas mennään!

Tästähän nimenomaan piti tulla massiivinen,mahtipontinen,fanfaarien sottaessai taustalla-tyyppinen kuvia, ääniä ja värejä ylitsepursuava perusteellinen ja perusteltu postaus,mutta minut tuntien kuinkas kävikään.....? Pieni,vaatimaton ja väritön,ilman ainuttakaan kuvaa tai muuta tilpehööriä,joka tähän uutiseen kuuluisi. Tai kun kirjoitan tätä postausta paraikaa ykssirmijärjestälmänä kehnolla padilla (jonka kirjainosio kaikenkukkuraksi peittää kaiken mitä kirjoitan....sokkona siis vielä kaiken hyvän lisäksi), helsinki-vantaan kentältä, aikeissani toteuttaa itse itselleni lupaamani syntymäpäivälahja;matka minne ikinä haluttaa. Niinkin lähelle piti päästä kuin Aasia, ja parisen viikkoa sitten sushia Tomossa syödessäni äkkäsin että no josko tuota olisi aika lähteä maistelemaan vähän tuoreempaa sushipalleroa....... Miksei. Japani it is then, tarkemminottaen Tokio. Viikko on kulunut työmaalla kiireen keskellä säntäillessä, jonka jälkeen säntäily on vähintäänkin jatkunut samanmoisena myös kotona pyykkäilyn,pakkailun,siivoamisen ja asiainhoidon parissa, blogi pelkkänä kaukaisena haaveena takaraivossa. Meinasi tulla hoppu,mutta laukku tuli pakatuksi, ja täällä sitä ollaan jo menossa. Niin siis ja yksin, taas jälleen kerran, jotta Tokion metrossa seikkailu olisi vielä pikkasen enemmän jännempää ;D jotain suunnitelmia päiväkirjaan om laadittu, ja pari sivua suomi-japani ruokasanastoa sekä paikallisten kulinarististen elämysten tulkinnan avuksi myös perinteiset herkut on nyt myös taltioituna tuossa samaisessa vihossa....keitai-sushia,ramenia,tempuraa,nattoa.....oioioioihhh!!@.@ olen aivan innoissani,ja melkoinen ruokamatka tästä reissusta onkin tulossa ;) aikautaulua en haluaisi vetää liian tiukille,vaikkakin jo nyt ahdistaa kun nähtävää olisi niin paljon,ja aikaa rajallisesti. Lisäksi tankkauksesta on pidettävä huolta,muutoin tulee uupelo, töissä on ollut jo melko haaste jaksaa porskuttaa päivinä joina tauolle ei ole kerennyt. Mutta eipä näitä voi verrata ollenkaan, ja aion muistaa nauttia matkasta koko rahan edestä,ilman tontun törttöilyä!!Viikon päästä takaisin, tiistaina pitäisi illa jo aamusta lattioita luutuamassa. Saa nähdä kuinka on pönttö sekaidin, vai joutuuko tässä jetlackin varjossa vuoroja vaihtelemaan...

Mutta nyt  siis,Sayoonara toverit.tää yrittäsi ottaa pikku unet(yksi täysin uneton yö kentällä takana) ,  ja kerätä voimia tulevaa seikkailua varten, joka on vasta aivan alussa!  kaikki kyynäreitä myöten kädet ristiin että teen hyviä alennusmyynti löytöjä,ja syön elämäni parasta sushia, sekä tietysti myös turvallisia lentoja varten, onnistunutta reissua,sekä kotiinpaluuta ajatellen ;)

Ei helvetti oli hidasta ja tuskaista kirjottaa tällä vehkeellä!!mutta tänään helsinki,huomenna Tokyo ;)

Laura and Teuvo, the maailmanvalloittaja maskotti!

Töissähän minä...

Uhhuh, täällä taas! Suokaa anteeksi tämä liiankin pitkäksi venynyt luova tauko. Tällä kertaa ei kunnon tai voinnin puolesta ole tapahtunut mitään notkahduksia, vaan olen yksinkertaisesti koittanut saada päätä ja kroppaa pysymyään kasassa tasapainoillessa työn, sovittujen (lääkäri)tapaamisten sekä ihmissuhteiden välillä, ja välillä vauhtia ja ohjelmaa on ollut vähän liiaksikkin. On mienannut uupelo iskeä jo muutamaan otteeseen. Koko alkuvuosi on mennyt melko kehnoilla yöunilla, nyt ehkä viimeinen viikko hieman paremmalla menestyksellä, mutta kun lisätään siihen pitkät työputket, aikaiset aamutapaamiset toisella puolen kylänraittia, ja sitten kun vielä pitäisi koittaa pitää yllä niitä harvoja ystävyyssuhteitakin... sitä kahmii itselleen liikaa, eikä kuuntele omaa oloa. Kunnes tuo olo käy liika raskaaksi, ja oivaltaa, että hei, on okei nukkua päikkärit ennen iltavuoroon menoa, tai vaikka halutessaan maata koko aamupäivä siinä sohvalla, kerta kroppa ja aivokoppa huutaa lepoa ja unta. Vietin tuossa synttäritkin viime viikolla, ehkä vanheneminen on viimein tuonut tullessaan tietynlaista viisautta sekä taitoa kuunnella omaa jaksamistaan? :D Ehkäpä, mutta hieman rauhallisemmin olen koittanut ottaa siviilissä, ja nauttinut vapaapäivistä (kuten nyt, kahdeksan päivän työputken jälkeen, kyllä vapaat maistuvat <3) ja säästänyt energiaa työmaalle, jossa on vain pakko jaksaa. Pakkaa on sekoittanut kolmen viikon lista lähes pelkkää iltavuoroa, joka tarkoittaa sitä, että olen nukkumassa viimein n. kahden aikaan, ja ylhäällä 5-8 aikaan, kun ei osaa nukkua (tai katti ei osaa nukkua!!) vaikka kroppa huutaa hoosiannaa jo sängystä noustessa. Jäänyt siis unet vähän lyhyeen, ja olen huomannut kahvin voiman enemmän kuin pakottavaksi viimeisten viikkojen aikana. Voisi sanoa että minusta on tullut suorastaan kahvin ystävä!

Elämässä ei siis ole kerennyt tapahtumaan paljoakaan mitään suurta ja kummallista, oikeastaan vain töissä käyntiä, ja klinikkakäynneillä ravaamista. Noissa tutustumiskäynneillä ollan jo loppu suoralla, ja takana on kaksi lääkärin haastattelukertaa, ravitsemusterapeutin käynti, sekä viikottain jatkuneet psykiatrin haastattelut. Näitä psykiatrin tapaamisia olisi vielä pari kertaa jäljellä, jonka jälkeen minulle on sovittuna hoitotapaaminen, johon tulevat kaikki nuo klinikalla tapaamani ihmiset, sekä äitini ja terapeuttini. Aletaan sitten katselemaan mille tässä aletaan, ja millä suunnitelmalla: iavohoidossa vai osastolla, työn ohella vai työn ulkopuolella. En ole vielä pahemmin jaksanut asiasta hermostua tai stressata, pikemminkin ollut hyvinkin tyytyväinen siihen, että viimein tässä tapahtuu minunkin osaltani jotain. Yllättävän kauan on mennyt tehdä noita suunnitelmia osaltani, kun alkuun puhuttiin vain 2-4 haastattelukerrasta. Nyt olen kuitenkin ravannut klinikalla tammikuusta, ja vielä on käyntejä jäljellä. Mitä lie juonia punovat pääni menoksi ;D Kuulemma hieman haasteellinen tapaus, kun taustalla jo liiankin pitkään jatkunut vakava ja vaikea aliravitsemustila, raskas fyysinen työ, mutta samalla myös tahto ja rohkeus paraneminee, puuttuu vain se itse toiminta (eli painon nosto normilukemiin). Tavoite on melko suuri ja haastava yksin selvitettäväksi, ja sillä kait miettivät että pystynkä haasteeseen yksin. Kotona siis, avohoidon puolella.  Kovasti ovat sanoneet että avohoito on aina "parempi" vaihtoehto (en minä mukavaa oleta tämän missään muodossa olevan, oli se kotona tai osastolla), pitäen potilaan hieman normielämässä kiinni, mahdollisesti työelämässä, sekä omien ystävien ja perheen parissa, mitä irtautua omasta elämästä täysin ja sulkeutua osastolle. To be honest, tässä vaiheessa minulle alkaa olemaan jo ihan sama, mutta samaan aikaan olen myös samaa mieltä: jos hommat saisi vain toimimaan, ja avohoidon kontrolli ja hoito olisi riittävää, kyllä sitä kotona ja mahdollisesti töissäkin käyden haluaisi haasteeseen tarttua, mitä sanoa heipat tyystin omalle nykyiselle elämälle. Mutta sen aika näyttää mitä keksivät, ja minkä katsovat parhaakesni. Hommaa on joka tapauksessa paljon, ja tahdon uskoa niitä jotka kokemuksesta pihuvat; edessä on pitkä ja kivinen tie. Mutta ei minua vielä lannista.

Minä työputken alkuvaiheessa, kun asiakkaat ovat vielä kivoja, ja työnteko maittaa... töissä on jopa...kivaa? 

...kunnes tullaan rupeaman puoleen väliin, kun mono alkaa ja tökkimään, ja hymy hyytymään. Kahvi tekee ihmeitä. Vähän väkinäistä, ei paha ollenkaan. Tiskaaminen omissa oloissa tuntuu yhtäkkiä taas hirveän mukavalta puuhalta.

Kunnes edessä on enää pari viimeistä päivää, ja olo on kuin .... ja pääkopassa ei liiku kuin ilmaa. Kuittia tarjoessa kysyt "saako lämmittää" ja piirakkaa lämmittäessä "otatko jäitä". Perusmeininkia. Pari pannua kahvia tekee ihmeitä. Ehkä. Paskimmatkin vitsit naurattavat (jos niitä edes tajuaa).

Ja niin, nyt kun muitan. Julkinen anteeksipyyntö kaikille niille joille en ole saanut aikaiseksi edes vastata! olen saanut ihan mahtavia, ihania ja kannustavia, pitkiä viestejä, joihin en ole yksinkertaisesti revennyt vastaamaan. Tietäkää, että jokaista kommenttia vaalin ja arvostan suuresti, ja vaikka näin tavastani poiketen tällä kertaa ole saanut kommentteihin (vielä) vastattua, iso lämmin kiitos ja halaus näiden kommenttien jättäjille. Mielipiteenne ja tukenne ovat minulle tärkeitä <3

Ja tartun vielä siihen pieneen seikkaan, mikä tuntui häiritsevän niin monia viime kirjoituksessani: tapani kirjoittaa, ja erityisesti edellisen tekstin rytmittäminen ja jaksottaminen. Sanotaanko näin: ne jotka minut tietävät ja tuntevat elävässä elämässä, ja ovat päässeet (joutuneet) kanssasni kasvotusten keskusteluja käymään, tietävät myös tämän: minä       puhun      paljon. PALJON. Nopeaa, liikaa, epäselkeästi, kiireellä, suu vaahdossa suurella vimmalla. Tekstiä ja tarinaa vain tulee ja tulee, ja monet kerrat mietin jälkikäteen että kannattiko. Olen "se tyttö joka puhuu koko ajan eikä ole koksaan hiljaa", niinkuin entinen opiskelutoverini muinoin minua kauniisti kuvaili. Mutta toisaalta, jokaisella on omat pienet vikansa, ja tämä täytynee olla yksi minun niistä monista. Ja I'm all fine with it. Siispä voisin ajatella, että tapani ja tyylini kirjoittaa täällä pienen novellin mittaisia sepostuksia ja yksitoikkoisia monologeja ilman että vedän edes henkeä väliin, saatika käyttäisin liikaa Enteriä, kuvastaa ehkä enemmän juuri sitä persoonaa, mitä minä olen, ja kuinka minä kommunikoin. Osaan minäkin siististi, järkevästi, oiken tavutettuna, aseteltuna ja jaksotettuna kirjoittaa, sentään muutamat esseet ja opinnäytetyön tehneenä, mutta miksipä sitä turhaan silloin kuin ei ole pakko. Minun tonttini, ja niin makaa kuin petää. Siis ihan vain, että jos tämä on omalle luonteelleni tyypillisempi ja mukavampi tapa kirjoittaa, niin eikö se ole hyvä että saa totetuttaa itseään juurikin niinkuin itse haluaa? :) Viime postaus oli yksi iso kimppu silkkaa selostusta, mutta tämä oli myös tietoinen valinta: edelleen, kyllä minunkin koneestani enter-painike löytyy, en vain tietoisesti halunnut sitä tuossa kirjoituksessa käyttää, sillä tuo ajatus mitä postaukseen tykitin, oli juurikin tuollainen ajatusoksennus päässäni, ja siltä halusin sen näyttävät myös ulospäin: ajatuksen sekämelska, lausetta lausene perään, aivan niin että hengästyy. Silti olen kiitollinen palautteestanne, se on minulle arvokasta, mutta mitään muutoksia en todennäköisesti tule blogin ulkonäköön, tekstien asetteluun, tavutukseen tai mihinkään muuhun ulkonäköseikkaan tekemään, sillä tämä on minulla vain vapaamuotoinen harrastus, jota teen itseäni varten, ehkä aina jaksa kiinnittää liikaa huomiota itselleni pieniin, ei niin olennaisiin seikkoihin. Kunhan saan asiani sanotuksi, ja muut halukkaat sen luetuksi (vaikka tosin hieman työstäen ilmeisesti), niin eikä se ole kaiken a ja o?. Itse olen ehkä moisiin räpätysryöppyihin jo niin tottunut, että en jaksa moisia asioita edes huomata, muuta kuin silloin kun on aivan pakko :D No wonder miksi minun osuuteni yhteisistä kouluesseistä olivat parhaimmillaan kolme kertaa sen mittaisia, mitä opiskelutovereideni... :D

Nyt kiire petiin! Ensi kerralla lisää siitä, mitä tyhmyyksiä menin tekemään synttäreideni kunniaksi... rahaa paloi ja balalaikka soi. Vai sanoisinko shamisen soi ;)

Buenas noches!

~ Laura