Ruokaa, s*tana!

No nyt on!! Ruokaa nimittäin! Kaapissa. Ei vielä mahassa, mutta sielläkin huomenna :D Tai onhan sitä jo mahassa nytkin, mutta oikeaa ruokaa! Ateriasuunnitelman ruokaa nimittäin!

Niinkuin jo perjantaina kirjoittelin, niin hermo kärysi tuossa heinäkuun aikana, ja siitä hyvästä päätin että nyt taas joku roti tähän elämään! Saikkua sainkin sitten pari viikkoa. Ja jos rehellisiä ollaan, niin hieman sain vihiä possiltani siitä, että jatkoni kyseisessä työpaikassa on tästäjohtuen hieman vaakalaudalla, ei nimittäin riemastunut...... how lovely <3 vaikuttaa siis siltä, että se suurin pelko saattaisi käydä sittenkin toteen, mutta koska olen eilen itkenyt itseni jo sen verta kuiviin, ei minusta heru enää ainuttakaan kyyneltä tänään vaikka pelkkä ajatus työn menettämisestä tuntuu tikarin pistona suoraan rintaan. Ei siis mennyt ihan suunnitelman mukaan; jäisin pois töistä jotta jaksain työssäni paremmin, ja vaikuttaa siltä että nyt olisin tuon työn menettämässä. Monet ajatukset olen eilen läpi käynyt, ja ehtinyt jo katuakkin sairaslomalappua, mutta en piruvie anna nyt periksi! Ensi viikolla saan kuulla tuomion työpaikastani, ja siihen asti elän päivä kerrallaan, ateriasuunnitelmaani noudattaen!Vaikka sairas ajatus luovuttamisesta on käynyt moneen kertaan eilisestä mielessä, en haluaisi jäädä noihin mietteisiin kiinni, sillä sittenhän tämä koko soppa olisi aivan turhaan keitetty! Pelotaa, ahdistaa, vihastuttaa, itkettää, uuvuttaa ja turhauttaa..... olenko taas tässä? Kerrankin kun jokin todella motivoi minua omasta tahdosta yrittämään kovemmin, jäämään jopa hetkeksi pois työstäni, tuo motivaattori halutaankin viedä nyt minulta kokonaan... tämähän kaikki yrittäminen on sitten aivan turhaa? Kyllä, olen pelleillyt oman työni ja terveyteni kustannuksella, mutta eivätkö he usko että olen todella oivaltanut sen, että haluan jaksaa jatkaa.... antaisisivat minulle vain aikaa osoittaa kuinka tosissani tällä kertaa olen. 

Mieli ja fiilis eilisestä asti on siis todella ollut melko hullun myllyä. Olen pelännyt ja itkenyt taas niin paljon, ettei siinä ole mitään tolkkua. Se energia ja puhti jonka toivoin käyttäväni Tontun rökittämiseen kuluu nyt jännittämiseen ja pelkoon.... miten tässä taas käy!? Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen, kun olen jo aivan tunneturra, olen päättänyt pysyä päätöksessäni: what is done is done. Minulla oli suunnitelma, tarkoitus kaikkea tätä varten, omat syyni jäädä pois, enkä todella aio nyt vain jäädä odottelemaan ja itkemään asiaa. Haluan keskittyä parhaani mukaan siihen, mihin minin alunperinkin piti keskittyä.... syömiseen. 

Tulin juuri äitini kanssa kaupasta. Mukaan tarttui ruokaa, oikeaa ruokaa. Ei Tontun ruokaa. Leipää parii eri sorttia, muroja, juustoa, normijogurtteja, puuroa, pilttejä, suklaata, hedelmiä (välipalaoiksi...).... ostokseni näyttivät varsin normaalin ihmisen ostamilta. Hmm. Elämme jännittäviä aikoja! To be honest, olen viimeksi syönyt leipää varmasti.... toukouussa? Eli joo, syöntini kuluneen kesän suhteen ovat menneet enemmän kuin plörinäksi, ja olen "nauttinut" sairauden tuomasta "vapaudesta" täysin rinnoin....eli tyhjin vatsoin ja hyvin energianiukoin aterioin, ellei jokapäiväisiä jätskiannoksia tai herkkupullia lasketa. Ruokarytmi..... mikä ruokarytmi kysyn minä. There was none! Ateriasuunitelma hukkui jonnekkin laatikon pohjalle, ja nyt se on kaivettu esiin, ja on valmiina käytettäväksi jälleen. Ja mielenkiintoisinta tässä on se, että sen lisäksi, että olen lopen kyllästynyt tähän pelleilyyn, pienestä ahdistuksesta huolimatta, olen melkoisen innoissani tulevista päivistä ja viikoista, kun minulle suodaan (tai itse itselleni suon...)jälleen luvan normaalin syöntiin. En tule välttymään sydämmen tykytyksiltä ja 10 extra kalorin aiheuttamilta ahdistuskohtauksilta,sen tiedän jo ennakkoon, mutta olen kyllä kaikin puolin melko innoissani. Peloissani ja innoissani. Se on kumma juttu.... tuo lupa syödä meinaan. Onhan minulla ollut harvasen päivä mahdollisuus syödä normi ruokaa, mutta ei sitä ole vain saaanut aikaiseksi... ei ole antanut itselleen lupaa. Ajatellut vain että sitten kun.... mutta milloin? Pikku hiljaa sitä on taas lipsunut pelleilyn puolelle, ja lopulta herää siihen hetkeen, että on aika todella ravistella itseään. Kaipaan suorastaan pottumuusia, lihapullia, makaronilaatikkoa, rössypottuja, nakkikeittoa, mutta mikähän siinä on ollut niin helvetin vaikeaa saada aikaiseksi syödä moisia......?! Oikeasti, tässä sairaudessa ei ole mitään tolkkua, ei vain ole....

No mutta niin. Huomenna saan makaronilaatikkoa! Ai nami, itken onnesta jo melkein etukäteen! Tarkoituksenani on laatia vielä tälle iltaa oman ateriasuunnitelmani pohjalta viikko/päiväkohtainen suunnitelma jokaiselle aterialle, ja tällä tapaa karsia kaikki jossittelu ja jaakailu pois.... haluan tehdä syömiseni täällä kotona mahdollisimman yksinkertaiseksi niin, ettei minulta kulu aikaa ja energiaa vaihtoehtojen pyörittämiseen. Jos en itse kykene aamupalajogurttiani valitsemaan, niin sitten valinnan tehköön vaikkapa luurin toisessa päässä ahdistuskohtaustani kuunteleva ystävä. Heitä olenkin jo etukäteen varoitellut.... näitä hetkiä varmasti tulee, mutta ovatpahan varautuneet. Haluan vastuuta pois omilta harteiltani, ja aijjon ripotella ja sirotella sitä ympärillä olevien rakkaiden kontolle. Eipä siellä osastollakaan kamalan kysellä että ottaako neiti millaista jogurttia tälle iltaa, saatika annettaisi alkaa pyöriitelemään ja vatvomaan vaihtoehtojen välillä loputtomiin....

Muun muassa tätä ateriasuunnitelmaa noudatan tulevat viikot. Kaverina toimii viime ravitsemusterapeutinkäynniltäni saama suunnitelma, joka on lähestulkoon sama, puolidesiä sinne, leipä tänne, energiamääriltään ne ovat samat. Vaihtoehtoja eri aterioille on minulle oltava monta, sillä en todellakaan kuulu siihen porukkaan, joka saattaisi aamusta toiseen vetää puuroa piltillä. Puuro ja piltti eivät mielstäni edes sovi yhteen :D Voita siihen olla pitää... Mutta niin. Näitä vaihtoehtoja pyörittämällä pyrin saamaan vaihtelua viikkokohtaiseen suunnitelmaan, jonka kirjaan ja värjään tussilla isolle paperille aina hyvissä ajoin.Nyt sain rustattua suunnitelmaa keskiviikolle asti. Koitan joskus muistaa napata kuvan myös näistä yksityiskohtaisista suunnitelmista :) Aterioista/ateriat kuvina/päivä kuvina postauksia voisin harrastella myös, mikäsikäli se vain jotakuta kiinnostaa? 

Nyt siis suunnitelman laadintaan. Hiiiih. Jännää! Ja hirvittää! Ehkäpä hirvittää eniten se, että kroppa ei todellakaan ole tottunut tällä hetkellä tasaiseen syöntiin ja järkyttäviin suuriin annoksiin, saatika hiilareihin (lähinnä pastaan, pottuun, leipiin...sokeriin kyllä joo:D). Huomisesta lähtien tulen olemaan varmana tasaisessa ähkyssä sekä ummetuksen kourissa seuraavan viikon ajan, mutta ei auta kuin ajatella että ompahan siitä ennenkin selvitty... yllättävän nopeaa se elimistö on muutokseen tottunut, ja alkanut jopa vaatia energiaa hetken harjoittelun jälkeen. Tuo olo tuntuu tällä hetkellä vain niin kaukaiselta, että ihan mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tästä touhusta tulee :D Mutta tuli mitä tuli, nyt on aika takoa kun rauta on kuuma!

Kohti ähkyä, ja sen yli! 

~ Laura 

Lääkäriin.

Ahoy. Kesä tuli, kesä meni, eikä minusta ole paljoa...tai siis, ollenkaan kuulunut yhtään mitään. Tiedä sitten syytä. Ei ole ollut asiaa? Ja katit, minähän jorisen vaikkei asiaa olisikaan...Entäpä työt sitten, kiireinen kesä? Sitäkin. En ole vain viitsinyt?Jaksanut? Huvittanut? 110% tästä syystä. En kuitenkaan ole missään vaiheessa myöskään jaksanut ajatella lopettavani blogia, sillä sen verta sitä tuntee itseään, että kyllä se mielenkiinto sieltä taas joskus päätään nostaa. Ja nyt se on tehnyt niin. Ei siinä sen kummempaa, keep it simple.

Lääkäriin. Menen aivan kohta lääkäriin (Edit: tulin sieltä juuri, mutta palatkaamme silti hetkeksi vielä ajassa taakse päin...). Miksikä? Ihan omasta tahdostani. Hiljaiseloni vuoksi on suorastaan mahdotononta että kukaan mitään minun habituksestani ja voinnistani tietäisi, mutta sen verta voisin valottaa tilannetta että kesän myötä fyysinen kunto on tullut taas hieman takapakkia. Siinä missä kevät näytti oikein lupaavalta ja painoa tuli useamman kilon verran, saivat nuo kilot kyytiä kesän aikana töissä kirmatessani. Mieli on seilannut niin eteen kuin taakse, jäätelöä, pullia, leivoksia ja muita haasteruokia on tullut syötyä melkoiset määrät, mutta siltikin Tonttu on kulkenut rinnallani koko kesän. Vaikka töissä on ollut päiviä etten ole kerennyt omaa taukoa pitämään, ja kulutus on ollut varmasti melko huipussaan koko kesän, ei kaikkea voi kiireen piikkiin laittaa. Elämä on valintoja täynnä, ja mminun ruokailuvalintani ovat kyllä menneet ihan Tontun tahdon mukaan lähes koko kesän. Sieniä, kaalta, salaatteja, kansaa, rahkaa....missä ovat leipä, riisi, normi rasvaiset tuotteet, tai ylipäätään lämmin ateria? Ei minä tiedä......

Heinäkuun puolella alkoi tämä meno tökkiä, ja sisällä alkoi tuntua jälleen siltä että nyt olisi aika ehkä tehdä asioille jotain. Alkoi *itutttaan, näin suomenkielellä sanottuna. Mikä? Kaikki, ihan kaikki tässä sairaudessa, elämäntilanteessa, omassa kunnossani. Huomasin, etten ole töissä enää yhtä tehokas, en jaksa enää samlalla tapaa kuin töissä aloittaessai, ja ruokailuni on aivan naurettavaa. Ensi keväänä minulla olisi Tontun kanssa jo seitsenvuotis hääpäivä, ja sekös vasta onkin perseestä. Haluan jaksaa paremmin töissä, haluan saada enemmän voimaa ja energiaa, ja ennekaikkea haluan saada elämääni normaalimpaan suuntaan. Onhan se nyt aivan naurettavaa että iso tyttö tällä tapaa ruoalla leikkii, ja luulee ettei elämään muuta voisi mahtua! Kun vaan voi: työtä (jota jaksaa oikeasti tehdä ja siitä nauttii!), ystäviä, ulkona rientämistä, matkustamista ja sitä normaalia arkea normaalilla syömisellä. Kuohuu kuohuu! Haluan olla työnantajalleni hyvä ja tehokas työntekijä, en tällainen kalkkunajalkainen puolikuntoinen nauriin jyrsijä! Asiat, vaihtoedhot ja ajatukset ovat pyörineet mielessä nyt useamman viikon, joten menin sitten sitten lääkäriin.

...ja sieltähän se tuli: kaksi viikkoa saikkua, ainakin näin alkuun. Ei yllättänyt. Itseasiassa, tämän vuoksi omalääkärini pakeille tänä aamuna helkamallani vinkkasin. BMI ja paino ovat jälleen osaastoluokkaa, ja verenpaineeseen lääkärini vain totesi "ei ihme jos aamuisin huimaa"... Mikään ei yllättänyt, kyllähän minä nyt jotakuinkin oman kehoni tilan tiedän, mutta se, ymmärtääkö mieli tätä tilaa, on jo aivan eri asia. Pianan ja porskutan menemään, enkä ole jaksanut piitata ja välittää nälästä, huimauksesta, väsystä tai ylipäätään mistään. No nyt on alkannyt taas pikku hiljaa ymmärrys palaamaan, ja tahto tehdä asioille jotain sen myötä. terapeuttini on minulle saikkua ehdotellut jo aikaisemmin mutta eeenhän minä nyt sellaista, sussiunakkoon! Enhän minä voi jäädä töistä pois, ja vielä tämmöisestä syystä. Jotain kuitenkin on korvieni välissä täytynyt tapahtua kuluneiden viikojen aikana, sillä näiden viikkojen aikana olen ottanut selvää mahdollisuuksistani päästä Kokkolan/Pietarsaaren yksityisille klinikoille, sekä oman kotikaupunkini osastomahdollisuuksista, sekä uskaltautunut ajattelemaan sairaslomaa. No nyt nuo osasto-asiat ovat vireillä ja nyt tarvitsee vain odotella ja katsoa mihin mikäkin polku vie, mutta näitä asioita odotellessa sain käsiini tänä aamuna tuon kauan kammoksumani saikkupaperin. Sekä terapeuttini että lääkärini olivat kovasti (positiivisesti ennenkaikkea) yllättyneitä siitä, kuinka paljonolen asioita itsekseni selvitellyt, ja vieläpä kypsytellyt ajatusta tästä hengähdystauosta. Eivätkä kyllä kumpikaan hanttiin laittaneet, vaan tukivat sairasloma-ajatusta kovasti. Olen hakenut tukea päätöksilleni porisemalla kaikki pelkoni, toiveeni ja haaveeni ulos koneistosta viime päivien aikana, ja tuntuu, että kyllä näin on tapahduttava. En jää töistä pois syystä että olisin totaallisen uupunut (krooniseen väsymykseenkin tottuu ;D), mutta koska nyt minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että minulla on tahto ja energiaa taistella Tonttua vastaan, ja saada syömiseni jälleen kuntoon. Olen myötnänyt että ensaa ateriasuunnitelmaa toimimaan työmaalla, joten se on polkaistava käyntiin sitten kotioloissa. Piste ja aamen päälle. On siis jäätävä kotiin ja saatava joku roti tähän touhuun uudemman kerran. Ja ei siksi, että lääkäri minut saikulle pakottaisi, vaan koska  minä (potkujen pelosta huolimatta) haluan niin. Haluan saada itseäni parempaan kuntoon, olla parempi työntekijä sekä jaksaa normaalia elämää ja sen tuomia mahdollisuuksia, seikkailuja ja haasteita kuin ikäiseni normaalin naisen kuuluu.

Kädet täristen lähdin tk:sta kotia kohti, käsissäni tuo papaerin pala. Viikkojen pyörittäminen ja "aikominen" oikean hetken odottelu ja uhoamisen aika on nyt käsillä. Pelottaa. Hirvittää. Jännittää. Mutta samaan aikaan uhkun ja puhisen intoa, raivoa ja voimaa. toivon ja rukoilen että töissä ymmärtävät ja näkevät asiani minun kantiltani, sillä tämä on todella iso asia ja päätös kaltaiselleni suorittajalle ja paahtajalle.

Nyt on aika olla itsekäs. Ja enhän minä halua asioita kuntoon vain itseni vuoksi, vaan myös muiden. On yritettävä lykätä ahdistavat ajatukset ja huono omatunto jonnekkin romukoppaan, ja ajateltava, että nyt on minun vuoroni. Minun aika keskittyä itseeni ja tehdä oikeita valintoja itseni vuoksi nyt, jotta pystyn tekemään niitä myös jatkossa. Eihän näin voi jatkua loputtomiin! Ei vain voi. Juoksen itseni vain huonompaan kuntoon, tai löydän itseni tästä samasta tilasta vielä 10 vuoden kuluttua! Joskus on aloitettava, ja nyt minulla on voimakas tunne siitä, että nyt on aika yrittää, ja keskityttävä omaan itseensä. Olen mestari sysäämän ja lykkäämään asioita tuonnemmaksi, ja kehittämään aina jotain muuta ja korvaavaa, mutta josko nyt malttaisi hetken keskittyä omaan napaan?

Että keep it simple, vai miten se meni. Ei auta kuin tehdä pieni puhelu työnantajalle ja toivoasopii että asiat järjestyvät niiden omalla painollaan. Painollaan?? Aahahaha :DD No just. Olempa kuulolla jahka tästä alku tyrmistyksestä ja ressiahdistusperäisestä kammiovärinästä selviän. Pitäisi tuo paperi lähteä kiikuttamaan työpaikalle..... tätä minä halusin, tätähän sitä ollaan suunniteltu jo viikko kausia. Muttaku on toiminnan aika...!! I can do this!!

Wish me luck! :) 

~Laura 

Life is good,so is sushi!

Hei te kaikki kauniit ja karvaiset! I know i know, liika pitkä aika viime postauksesta taas, mutta kiirettä on pitänyt niin töissä kuin töiden ulkopuolellakin (!!!!!!!). Kyllä, ei uskoisi :D Siinä missä saleilu on hieman jäänyt, olen sen sijaan olen nähnyt enemmän ihmisiä ja ystäviä kuin pitkiin aikoihin yhteensä, ja pääsin jopa käymään maakunnan rajojen ulkopuolellakin pääsiäisen vietossa (kiitos Salla, kiitos Jyväskylä!) Elämme muutoinkin jännittäviä aikoja, sillä pinnan alla kytee, ja luvassa on melkoinen muutos tähän astiseen elämääni.... kjihihihihi! Vatsassa on perhosia, ja olen tulevasta meeeeelko innoissani, mutta tästä saatte kuulla lisää vasta tulevana lauantaina, kun tämä tähänastisen elämäni ehkä suurin ja vastuullisin päätös,ja sen tuoma muutos astuu viimein täytäntöön! *-* Te, jotka minut tunnette luonnossa, saatatte jo ehkä arvaavatkin mistä on oikein kyse ;)

Mutta tätä odottella, aijon leuhottaa teille uusimmasta aluevaltauksestani!! Nimittäin...... oih. I'm in love. Deeply and totally. Nimittäin, pitkän (lähestulkoon koko elämänmittani ajan) olen ollut erittäin ennakkoluuloinen raakaa kalaa kohtaan. Olen oikea sukuni musta lammas, sillä kaikki muut perhepiiristä vetävät kalaa kaikessa sen mahdollisessa muodossa kaksin käsin.........paitsi minä. Graavilohta? Nope. Suolasiikaa? Nah-ah. Tomaattisilliä? Big no no! Kala, jonka elämänkaari päättyy minun lautaselleni, tulee käydä joko grillin, pannun, savustuspöntän tai uunin kautta. Piste. End of the conversation. Mutta. Ihmeiden aika ei ole ohi! Todella! Se että minä itse raahasin oman ahterini vapaasta tahtdosta syömään sushia, on jotain mitä en ihan heti olisi itsekkään arvannut tekeväni. Nimittäin,  A. lähtökohta tälle kattauskelle on jo melko.......no, haasteellinen ja B. Ulkona syönti on ollut minulle, vielä voin vuosi takaperin, iso henkinen koettelemus. Noh, vaikka ulkona syönti on tullut valtavan kaninloikan verran eteenpäin erityisesti viimeisen puolen vuoden sisällä, ei ennakkoluuloni ja kammoni raakaa kalaa ja mautonta riisiä kohtaan ole hälvennyt kyllä yhtään. Tjaa-ah. Mutta niin vain kävi, ja uskoni kehittyneisiin makunystyröihin on kai sen verran vahvistunut ja maku vuosien mittaa kypsynyt, että tahdoin noita ennakkoluuloja lähteä urakalla hätyyttämään.... tai sitten vain vahvistamaan. Jostain käsittämättömästä syystä minua on riivannut jo pidempään  pakonomainen halu maistaa sushia, vaikka vähän jo ennakkoon ajattelin että metsään mennään että pölinä käy. Mutta ei. Tahtoo tahtoo! Ja ei muuta kuin kaveri matkaoppaaksi sekä henkiseksi tueksi kainaloon, sekä askel kohti oulun toista sushiravintolaa, tiskiltä tilaus jotakuinkin summan mutikassa silmät kiinni ja pitkän sekä piinallisen odottelun jälkeen eikun maistelemaan. En tiedä miten kokemusta parhaiten kuvailisi, niin monta hyvää ja mahtavaa kokemusta tuolta reissulta matkaani tarttui, että en voi muuta kuin todeta olevani erittäin onnellinen ja rakastunut. Niin sushiin, kuin omaan rohkeuteeni, sekä tahtooni lähteä maistelemaan aivan uusia makuja suurista ennakkoluuloistani ja peloistani huolimatta. Kannattiko? Hell yeah!

Oli Surimi-nigiriä, oli ebi-nigiriä, oli aburi-nigiriä, sekä vihreitä kuminauhoja (wakame-gunkaneita)..... oih <3 syöminen vei kaksi kertaa kauemmin mitä kaverilta, jolla on musta vyö sushin syönnistä, mutta noin puolen tunnin kestäneen tolskaamisen soijan, wasabin, inkiväärin sekä puikkojen kanssa, olin enemmän kuin tyytyväinen :3 

~ Laura