L niinkuin Levoton

Täällä taas. Nyt on mämmit maisteltu, munat löydetty, ehkä lammastakaan onnistunut tänäkään vuonna välttämään. Vaikka yllättävän hyvää tuo tämänvuotinen karitsarulla oli edellisten vuosien kokeiluihin. Suorastaan hyvää kun pisteli reilusti karpalohyytelöä niskaan. Pyhät vierähtivät melko verkkaisissa tunnelmissa, satunnaisesti ulkoillen, elokuvia katsellen, mökkeillen sekä Pandalla ja Jyväsylän keskustassa pyörähtäen. Tulipahan nähtyä Suonejoen torikin. Pääsiäisen pyhiin mahtui mukaan siis sallivaaa syöntiä (makkaraa ekaa kertaa vuosiin, ranskalasia ekaa kertaa vuosiin, sekä kohtuudella suunnitelmassa pysymistä...), herkuttelua (no sitä mämmiä, rahkapiiraakkaa, jäätelöä, lakua, suklaata...), parempia yöunia sekä völläämistä; rentoutumiseksi kuulemma sanotaan. Sekä vajaa 900 km autossa istumista, joten nyt lättänän takaliston lisäki sain myös autoilukiintiöni melko hyvästi täyteen. Hyvinkin perinteinen pääsiäinen siis... senkin suhteen, että se jätti jälkeensä (taas) levottomuuden, syömisen vaikeuden ja pienen ahdistuksen kaupan päälle.

En ymmärrä. Tai toisaalta myös ymmärrän. Tapahtuu nimittäin joka kerta, mutta tänä vuonna nuo kaikki menneestä tutut olot, tunteet ja ahdistukset tulivat kyllä voimakkaampina mitään vähään aikaan. Olen siis tullut kotiin jo maanantaina, mutta levoton mieli ja kroppa on pitänyt minut kaukana koneesta, kaukana paikallaan olosta. En osaa muuta ajatella kuin että useamman päivän sisällä olo, erittäin verkkainen elämänmeno sukulaisten parissa omaan hössötökseen ja ainaiseen juoksuun verrattuna, sekä univelkojen tasaantuminen saivat energiatasoni nousemaan, muttasamaanaikaan hermoni  kiristymään, ja turhautuneisuuden nostamaan päätään. Samaan saumaan Tonttukin heräili horroksestaan. Sunnuntaina tuntui jo kuin olisin lentoon löhdössä, ja maanantaina olo oli jo melko sietämätön, Niin vieras tunne kaiken väsymyksen jälkeen, kun ei tiedäkkään miten päin olla, ja vain ahdistaa,ahdistaa ja ahistaa, ja tekisi mieli juosta vaikka paikallaan jotta ahdistus ja levoton mieli antaisi rauhan. Samalla mielellä ja fiiliksellä mentiin koko alku viikko, vasta eilen olo ei ollut enää niin tukala. Niin tukala, mutta tukala. Tätä auttanut ehkä se että olen lenkkeillyt ja purkanut energiaa ulos melko pitkien lenkkien muodossa joka päivä, ja syöntini on ollut melko tiukkaa. Tai tiukempaa.

Niintosiaan, se ruoka. Pääsiäisen syönnit sukulaisten luona menivät ihan ok, niin ok kun voivat mennä. Paremmin mitä edellisinä vuosina, mutta silti huonommin kuin kotona. positiivista toki se, että huomaa ahdistuvansa siitä, kun ei pystykään noudattamaan suunnitelmaansa, vaan joutuu taas ynnäilemään, miettimään ja jaakaamaan syömisiään. Sitä oli jo tottunut omaan rytmiinsä, ja siihen ajatukseen että sitä on vain syötävä. Eniten harmia toi juurikin rytmin särkyminen, toisen lämpimän ruoan puuttuminen (mikä johti useimpiin välipaloihin, päärynä alkoi tursuamaan puolessa väliä pyhiä korvista!) sekä pienet muutokset sisällössä ja määrissä. Lähinnä loppu viikkoa kohti mentäessä huomasin Tontun olevan enemmän ja enemmän mukana touhuissani, ja löysinkin ottavani mokomasta turvaa kun levottomuuteni sisälläni kasvoi ja kasvoi. Näyttävät kulkevan käsikädessä... Sanotaan, että sunnuntaihin asti meni ihan mallikkaasti, kunnes vedin (tai tontun mielestä ainakin) illasta melkoiset sokeriöverit Potteria katsellessa: Pandan tuliaisista upposi kolme pientä lakupötköä ja puolet 130 g levystä. Sillä hetkellä ajatus tuntui hyvältä, maistui ihanalle, itsellenihän olin juuri nuita herkkuja, päärynä lakua ja crisp suklaata ostellut, mutta euforia loppui heti kun totesin että nyt piisaa. Suuripieni levottomuus + sokeri overdoce viimeisenä iltana = Maailmanluokan megalevottomuus. 

Aivan kamala ahdinko, turhautuneisuus, syyllisyys, paha olo, sekä levoton sielu ja kroppa. pitkästä aikaa kuukausiin/vuosiin. Pitkän aikaa on vierähtänyt että olo todella on noin kamala, se kestää päiviä, eikä siitä olosta tai tunteesta tunnu pääsemään millään! Jopa terapeuttini oli melko yllättynyt tilastani, kun tiistaina kävin hänen luonaan, ja sanoin heti kättelyssä että vanne pään ympärillä on nyt sen verta kireällä, että ekaa kertaa kahteen vuoteen mitä olen hänen tykönään käynyt, en todella olisi halunnut istua alas, vaan kävellä huonetta ympyrää. Liikkua, purkaa pahaa oloa ja turhautuneisuutta. Tonttu on ollut niin läsnä, että olen huomioinut joka ikisen suupalani, jopa purkkaa ottaessani hiilarit ovat nousseet mieleeni. Jössessaatana sentään! Toki mielessä pyörähti käyntiin tuona sunnuntaina myös sellainen kalorilaskuri (silmissä ja mielessä vilisi numeroita, lukuja ja kaavoja sellaisella tahdilla kuin parhaimmallakin pörssimeklarilla ikään ) tuskaa helpoottaakseni, mutta lähinnä tämä paha olo ja tarve olla tekemässä jotain, liikkua, heilua, pysyä tekevänä on tapa sietää levottomuuttaa, ei kuluttaa (ainakaan tietoisesti ei). En muista milloin minulla olisi ollut tällainen olo. Katuminen ja syömisistä ahdistuminen ovat ennen kyllä aiheuttaneet kompensointia, pahaa oloa ja levottomuutta, mutta tämä tämmöinen vielä yhdistettynä kaikkeen edellä mainittuun.... oikeasti, häntäni alla tuntuu olevan suihkumoottori jolla on tarve pitää minut kokoajan liikkeessä ja lennossa, ja joka jättää polttomerkin ahteriin jos sen päällä koittaa hetkenkään istua. Eilen selvisin melkein istua kummatkin Emmerdalet paikoillanim, ennen viimeistä varttia kyselin jo kovasti äidiltäni mihin lähdettäisiin. Ei vain kyennyt olemaan sisällä, aloillaan, tekemättä mitään. 

Olin varautunut siihen, että reissu tuo omat haasteensa erityisesti syönteihin; rytmissä pysymiseen ja monipuolisuuteen, Voin kyllä olla itsestäni kuiteknin ylpeä, sillä paremmin kuin aiemmin, säilytin listan mielessäni, ja söin sen mukaan niin hyvin kuin kykenin, Ja kykeninhän minä, välillä huonommin ja välillä paremmin. Lämpimissä kärs  neniten: talo elää tavallaan ja vieraat käy ajallaan, ja tämän takia esim ei toista lämmintä ruokaa noihin päiviin kuulunut. Aamu- ja iltapalat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sujuivat hyvin, ja söin silloinkin kun muut eivät syöneet. Söin tosiaan myös makkaraa ja ranskalaisia omasta tahdosta ensimmäistä kertaa vuosiin, ja herkutteluni oli sallivaa, ja mieleni tekikin kaikennäköistä, eikä syyllisyys painanut. Vasta sunnuntaina olo alkoi olemaan sen verta levoton, että tämä vastasi jo melkoisesti syömisiin, ja illan sokerifiesta räjäytti jackpotin, ja maanatai meni aivan tonttuillessa. Tonttu ei paljoa koputellut, vaan räjäytti koko oven säleiksi, ja veti minut lekalla kumoon, ja sen jaloissa olenkin kompuroinut nämä viimeiset pari päivää. Suunnitelman vain yksinkertaisesi päätin ottaa takasin käyttööni tiistaina, sen verta ymmärsin että ei tästä muuten mitään hyvää taas tule, ja ei ole muuta tapaa päästä tästä kuin lähteä vastarintaan, mutta niinkuin sanoin, jopa purkan suuhun laittaminen on ollut tukalaa. Olen saanut siis palauteltua rytmin, syönyt suunnitelman mukaisesti taas, mutta samalla liitänyt kuin ajakka, turhautunut ja ollut hyvinkin tietoinen kaikesta mitä tapahtuu, ja mitä ei tapahdu. Sen verran olo on helpottanut, että olen saattanut istua aloillani nyt jo melkien tunnin tätä kirjoitellessani (edit; niin ehkä luulin, piti käydä heittään 11 km lenkki väliin ettei pää hajoa. Kertoo hyvin pitkälti siis siitä, millä voinnilla mennään vielä tänäänkin), ja taas olisi jo kova kiire kartanolle. Ennnn mene. Eli ei voi sanoa että aivan vielä ollaan palattu arkeen, vaan tässä sitä kovasti vielä työstetään.

Aivan outo, uus(vanha), vieras, pelottava ja ahdistava olotila minulle. Ehkä Tonttu on odottanut sopivaa aikaa iskeä, sen verta mallikkaasti on mennyt nämä pari viikkoa ilman mitään suurempaa hätää, niin käyttipä sitten heikkoa saumaa hyväkseen, ja tuli kylään kyllä sellaisella voimaalla ja rytäkällä, että tämä tyttö otti takkiin kuus-nolla, ja iskuja satelee jatkuvalla syötöllä koko ajan. Odotan vain että tämä loppuisi jo, ja olo tasoittuisi, edes hieman lisää. Pitäisi osata vain sanoa stop. Filmi poikki. Pysähdy, hengitä, rauhoitu. Anna olla, ja katse eteenpäin, uusin kirkkain, sallivin ajatuksin. Ei hätää. 

Milloinkohan moinen mahtaa tapahtua? 

~ Laura