Marketin tyttö

Sen koko olemus huoksui sitä. Ei, ei edes huokunut, kirkui suorastaan. Sen pitkä, punertava tukka oli huolitellusti nutturalle keritty, pinneillä viimeistelty. Suurten silmien alapuolella huomion kiinnittivät korkeat, jo lähes töröttävät poskipäät. Leukapielet näyttivät miltein leveiltä muutoin kapeiden kasvojen ohella; aivan kuin leuka olisi launattu jonkun toisen kasvoilta. Päällä tytöllä oli villakangastakki, huivi sekä käsissä paksut villatumput. Sitä paleli, ihan varmana paleli. Farkut eivät  imarrelleen sen muotoja, sillä tytöllä ei ollut muotoja mitä imarrella; tummat housut vain peittivät alleen sen rumuuden, mitä tiesin niiden pitävän sisällään. Maitohyllyllä katseen kohdatessa sen kasvoille levisi äkkiä hymy; ystävällinen, kiltin tytön kohtelias hymy. Aivan kuten itselläni aina, varsinkin ennen. Hymyllä on hyvä verhota pahaa oloa, hyvä sanoa ihmiselle "kaikki on hyvin, näethän, minähän hymyilen". En saanut silmiäni irti tuosta tytöstä. Sen matala ääni, sammaltava puhe, hidastuneet liikkeet, kaikki toiminto kertoivat minulle koko hänen tarinansa; muiden hoitaessa ostoksiaan, minä luin tuota tyttöä kuin avointa kirjaa. Näin hänet. Näin hänet tavalla, jolla kukaan muu sillä hetkellä ei kyennyt. Kärryissään sillä oli ainoastaan rahkapurkki, ja omenoita se käsitteli kuin suurinta maanpäällistä aarretta... valinnan vaikeus, täydellisyyden tavoitteleminen. Jatkaessani tytön sekä mukana olleen äidin tarkkailua, kadotin yhä enemmän ja enemmän tilannetajuani, ja uppouduin yhä  syvemmälle siihen hetkeen, nuihin kahteen ihmiseen. Sitten aloin jälleen tuntea: Kuumuutta. Ahdistusta. Pahaa oloa. Hätää. Suunnatonta turhautumista ja tarvetta osallistua, puuttua, puhua. Koin käsittämätöntä tarvetta kertoa tytölle, kertoa äidille, että tuosta kaikesta on tie ulos. Kertoa että minä näen, minä ymmärrän, minä uskon. Uskon parempaan huomiseen, ja uskon myös heidän siitä selviävän. Kertoa että ei luovuttaa. Minä luovutin, ja millä seuraamuksilla? Viisi vuotta elämästäni. Tyttö oli nuori, liian nuori leikkimään terveydellään, hengellään. Halusin vaim vimmatusti heidän tietävän, että koskaan ei ollut liian aikaista aloittaa. Kuumuus ja turhautuneisuus minussa vain kasvoi. Halusin vain sanoa tuolle äidille jotain. Mitä tahansa! 

Ja niin minä tein. Ostoskärry jäi hedelmien keskelle kun viimein annoin itselleni luvan lähestyä äitiä. Avasin suuni ja kerroin mitä näen, mitä itse olen kokenut, kuinka kauan, ja miltä viimein tuntuu tajuta, että elämää on ilman sairauttakin. Tärkeimpänä kaikesta halusin vain toivottaa äidille kaikkea hyvää, jaksamista ja voimia. Tie on pitkä, muttei mahdoton kulkea. Palkkioksi sanoistani sain hymyn, kiitoksia, tarinan sekä ennenkaikkea itselleni suunnattoman huojennuksen ja tyytyväisyyden tunteen. Olin puuttunut toisen erittäin henkilökohtaiseen asiaan, astunut reviirirajan yli ja tullut iholle. Mutta ennenkaikkea olin osoittanut ymmärrystä sekä tuonut toivoa. Vaikka hetki oli liian lyhyt, ja liian paljon jäi sanomatta, toivon tuolla hetkellä olleen toivottavasti vähintään yhtä paljon merkitystä tuolle nuoren tytön äidille kuin mitä sillä oli minulle itselleni. 

Joskus pienillä sanoilla voi olla suurta merkitystä, tapahtui se vaikka sitten purkitettun tonnikalan sekä tomaattimurskan välissä seistessä. Jälleen yhdenlainen markettikokemus lisää.

~Laura