En ymmärrä. Tai toisaalta myös ymmärrän. Tapahtuu nimittäin joka kerta, mutta tänä vuonna nuo kaikki menneestä tutut olot, tunteet ja ahdistukset tulivat kyllä voimakkaampina mitään vähään aikaan. Olen siis tullut kotiin jo maanantaina, mutta levoton mieli ja kroppa on pitänyt minut kaukana koneesta, kaukana paikallaan olosta. En osaa muuta ajatella kuin että useamman päivän sisällä olo, erittäin verkkainen elämänmeno sukulaisten parissa omaan hössötökseen ja ainaiseen juoksuun verrattuna, sekä univelkojen tasaantuminen saivat energiatasoni nousemaan, muttasamaanaikaan hermoni kiristymään, ja turhautuneisuuden nostamaan päätään. Samaan saumaan Tonttukin heräili horroksestaan. Sunnuntaina tuntui jo kuin olisin lentoon löhdössä, ja maanantaina olo oli jo melko sietämätön, Niin vieras tunne kaiken väsymyksen jälkeen, kun ei tiedäkkään miten päin olla, ja vain ahdistaa,ahdistaa ja ahistaa, ja tekisi mieli juosta vaikka paikallaan jotta ahdistus ja levoton mieli antaisi rauhan. Samalla mielellä ja fiiliksellä mentiin koko alku viikko, vasta eilen olo ei ollut enää niin tukala. Niin tukala, mutta tukala. Tätä auttanut ehkä se että olen lenkkeillyt ja purkanut energiaa ulos melko pitkien lenkkien muodossa joka päivä, ja syöntini on ollut melko tiukkaa. Tai tiukempaa.
Niintosiaan, se ruoka. Pääsiäisen syönnit sukulaisten luona menivät ihan ok, niin ok kun voivat mennä. Paremmin mitä edellisinä vuosina, mutta silti huonommin kuin kotona. positiivista toki se, että huomaa ahdistuvansa siitä, kun ei pystykään noudattamaan suunnitelmaansa, vaan joutuu taas ynnäilemään, miettimään ja jaakaamaan syömisiään. Sitä oli jo tottunut omaan rytmiinsä, ja siihen ajatukseen että sitä on vain syötävä. Eniten harmia toi juurikin rytmin särkyminen, toisen lämpimän ruoan puuttuminen (mikä johti useimpiin välipaloihin, päärynä alkoi tursuamaan puolessa väliä pyhiä korvista!) sekä pienet muutokset sisällössä ja määrissä. Lähinnä loppu viikkoa kohti mentäessä huomasin Tontun olevan enemmän ja enemmän mukana touhuissani, ja löysinkin ottavani mokomasta turvaa kun levottomuuteni sisälläni kasvoi ja kasvoi. Näyttävät kulkevan käsikädessä... Sanotaan, että sunnuntaihin asti meni ihan mallikkaasti, kunnes vedin (tai tontun mielestä ainakin) illasta melkoiset sokeriöverit Potteria katsellessa: Pandan tuliaisista upposi kolme pientä lakupötköä ja puolet 130 g levystä. Sillä hetkellä ajatus tuntui hyvältä, maistui ihanalle, itsellenihän olin juuri nuita herkkuja, päärynä lakua ja crisp suklaata ostellut, mutta euforia loppui heti kun totesin että nyt piisaa. Suuripieni levottomuus + sokeri overdoce viimeisenä iltana = Maailmanluokan megalevottomuus.
Aivan kamala ahdinko, turhautuneisuus, syyllisyys, paha olo, sekä levoton sielu ja kroppa. pitkästä aikaa kuukausiin/vuosiin. Pitkän aikaa on vierähtänyt että olo todella on noin kamala, se kestää päiviä, eikä siitä olosta tai tunteesta tunnu pääsemään millään! Jopa terapeuttini oli melko yllättynyt tilastani, kun tiistaina kävin hänen luonaan, ja sanoin heti kättelyssä että vanne pään ympärillä on nyt sen verta kireällä, että ekaa kertaa kahteen vuoteen mitä olen hänen tykönään käynyt, en todella olisi halunnut istua alas, vaan kävellä huonetta ympyrää. Liikkua, purkaa pahaa oloa ja turhautuneisuutta. Tonttu on ollut niin läsnä, että olen huomioinut joka ikisen suupalani, jopa purkkaa ottaessani hiilarit ovat nousseet mieleeni. Jössessaatana sentään! Toki mielessä pyörähti käyntiin tuona sunnuntaina myös sellainen kalorilaskuri (silmissä ja mielessä vilisi numeroita, lukuja ja kaavoja sellaisella tahdilla kuin parhaimmallakin pörssimeklarilla ikään ) tuskaa helpoottaakseni, mutta lähinnä tämä paha olo ja tarve olla tekemässä jotain, liikkua, heilua, pysyä tekevänä on tapa sietää levottomuuttaa, ei kuluttaa (ainakaan tietoisesti ei). En muista milloin minulla olisi ollut tällainen olo. Katuminen ja syömisistä ahdistuminen ovat ennen kyllä aiheuttaneet kompensointia, pahaa oloa ja levottomuutta, mutta tämä tämmöinen vielä yhdistettynä kaikkeen edellä mainittuun.... oikeasti, häntäni alla tuntuu olevan suihkumoottori jolla on tarve pitää minut kokoajan liikkeessä ja lennossa, ja joka jättää polttomerkin ahteriin jos sen päällä koittaa hetkenkään istua. Eilen selvisin melkein istua kummatkin Emmerdalet paikoillanim, ennen viimeistä varttia kyselin jo kovasti äidiltäni mihin lähdettäisiin. Ei vain kyennyt olemaan sisällä, aloillaan, tekemättä mitään.
Aivan outo, uus(vanha), vieras, pelottava ja ahdistava olotila minulle. Ehkä Tonttu on odottanut sopivaa aikaa iskeä, sen verta mallikkaasti on mennyt nämä pari viikkoa ilman mitään suurempaa hätää, niin käyttipä sitten heikkoa saumaa hyväkseen, ja tuli kylään kyllä sellaisella voimaalla ja rytäkällä, että tämä tyttö otti takkiin kuus-nolla, ja iskuja satelee jatkuvalla syötöllä koko ajan. Odotan vain että tämä loppuisi jo, ja olo tasoittuisi, edes hieman lisää. Pitäisi osata vain sanoa stop. Filmi poikki. Pysähdy, hengitä, rauhoitu. Anna olla, ja katse eteenpäin, uusin kirkkain, sallivin ajatuksin. Ei hätää.
Milloinkohan moinen mahtaa tapahtua?
~ Laura
